Kirjoittaja Aihe: Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 40 lukua + epilogi | VALMIS  (Luettu 74560 kertaa)

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Title: Ranskalainen kaunotar
Author: Siunsäe
Rating: k-11
Genre: romanttinen draama huumorilla höystettynä
Paring: Scorpius Malfoy/Dominique Weasley/OC, Albus Potter/OC, Rose Weasley/OC ja loads of muita...
Characters: Scorpius Malfoy, Albus Potter, Will Longbottom (oc), Rose Weasley, Dominique Weasley, Camilla Smith (oc), Sierra Dior (oc), Ted Lupin, Victoire Weasley, Louis Weasley, Hugo Weasley, Lily Potter, Artemis Flint (oc), Loula Tahiti (oc)
Disclaimer: Muutamaa henkilöntekelettä lukuun ottamatta kiitokset maailmasta ja hahmoista täti Row:lle.
~ Vuoden HP-ficci 2016 pronssipikari ~
~ Vuoden HP-ficci 2017 pronssipikari ~
Kiitos äänestäneille! <3


Summary: Scorpius Malfoy, Albus Potter ja Will Longbottom ovat aloittamassa seitsemättä vuottaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Kaikilla kauniit tyttöystävät vierellään ja ikimuistoinen viimeinen kouluvuosi edessään. Suunnitelmat menevät kuitenkin uusiksi, kun pakkaa saapuu sekoittamaan kuvankaunis ranskalainen vaihto-oppilastyttö, joka ilmestyy Rohkelikkoon kuin tyhjästä. Ei kestä kauaakaan, kun yllättäviä asioita alkaa tapahtua, ja pian poikien vankka ystävyys sekä parisuhteet joutuvat vaakalaudalle.

Tarinassa tutustutaan moniin myöhempien aikojen Tylypahkan oppilaisiin ja opettajiin sekä kuullaan heidän tarinoitaan. Tämä on myös jatkoa ficille Kiveen kahlittu koira (K-11), mutta kyseisen ficin lukeminen ei ole mikään elinehto tämän ficin ymmärtämiseksi.

A/N: Ok. Tätä ei pitänyt tosiaankaan tapahtua, vielä. Minun ei tosiaankaan pitänyt lähteä kirjoittamaan yhtään mitään Kiveen kahlittuun koiraan liittyvää, varsinkaan uutta järkäleficciä. Varsinkaan nyt lukion kirjoitusvuotena...
Tappakaa minut opet, mutta vahinko on jo tapahtunut. KKK:lle on toivottu hurjasti jatkoa vuosien varrella, mutta olen kai odottanut sitä oikeaa hetkeä tai jotain. Nyt hahmot sitten heräsivät eloon lähes väkisin ja pakottivat minut raukan kirjoittamaan itsestään lisää. :D Sanoinkuvailematon on kyllä onneni, kun olen viimein päässyt takaisin Scorpiuksen, Albuksen ja Willin pariin. Tämä on siis tarinana täysin erillinen Kiveen kahlittuun koiraan verrattuna, mutta hahmot ovat samat sekä olen hyödyntänyt juonessa jo aiemmin heille luomaani menneisyyttä. KKK:n lukeneet voivat siis rauhassa jatkaa lukemista ns. epilogin jälkeisestä ajasta, sillä kaikki mitä KKK:ssa on kerrottu, on voimassa edelleen. Mutta korostan vielä, että kaikki hahmot tullaan Ranskalaisessa kaunottaressa esittelemään uudelleen alusta asti, eikä mistään tästä höpötyksestäni tarvitse välittää!
Toivotan antoisia hetkiä ficin parissa, ja laittakaa pliis ihanat kommenttia! :)
~Siunsäe


__________________________________________


RANSKALAINEN KAUNOTAR


Ensimmäinen luku
Paluu


”Ei, äiti, te ette todellakaan  tule saattamaan minua. Tämä on jo ihan tarpeeksi. Olen viimeisellä vuodella.”
”Sen takia juuri... Tämä on viimeinen kerta, kun voisimme edes tulla.”
Scorpius Malfoy kohotti kulmiaan ja katsoi äitiään oletko-oikeasti-tosissasi-ilmeellä. Nähdessään poikansa eleen Astorian tyytymätön ilme vaihtui hienoiseen hymyyn.
”Olet niin isäsi näköinen, kun teet noin”, hän huokaisi.
Hänen vieressään seisova mies urahti matalasti.
”No niin, äiti...”
”Oletko varma, ettet halua meitä tai edes isääsi mukaan?” Astoria maanitteli toiveikkaana ja siloitteli poikansa paidankaulusta.

Scorpius pyöräytti silmiään, mutta antoi äitinsä jatkaa paapomistaan. ”Enköhän minä pärjää itsekin. Paitsi hei, mikäs se laituri nyt olikaan? Neljä ja viisi seitsemäsosaa vai muistankohan nyt varmasti täräyttää oikeaa kaidetta päin...” hän pohti. ”Pitäisiköhän sinun kuitenkin tulla mukaan?” Hän katsoi äitiään harmaat silmät kirkkaana loistaen.
Astoria tuijotti poikaansa hetken empivästi, mutta naurahti sitten itselleen ja pyöräytti silmiään samalla tavalla kuin Scorpius oli vain juuri hetki sitten tehnyt. ”Hyvä on, hyvä on...”
”Kirjoitan vaikka jo huomenna, jos ette muka selviä muuten.”
”Olet rakas, muistathan sen”, Astoria sanoi, ja Scorpius näki hänen silmäkulmansa kostuvan. Sitten nainen veti hänet pehmeään halaukseen. Scorpius silitteli äitinsä siroa selkää kevyesti. Koko nainen tuntui paperinhauraalta.

Vasta, kun he olivat eronneet, tähän asti hiljaa paikoillaan seissyt, kasvoistaan jo hivenen uurtunut Malfoyn perheen pää heräsi eloon. Hänen platinanvaaleat hiukset eivät olleet menettäneet hiventäkään hohtoansa vuosien saatossa, paremminkin kirkastuneet entisestään, ja hänen ryhtinsä oli yhtä suora kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin.

”Noniin, pärjäilehän”, hän sanoi ja puristi hymyillen poikansa olkapäätä.
Scorpius vastasi hymyyn ja nyökkäsi. ”Onko siinä jotain epäilemisen varaa?”
Pieni omahyväinen virnistys karkasi Dracon kasvoille, kun hän katsoi 17-vuotiasta poikaansa sisäistä tyytyväisyyttä puhkuen. ”Älä pidä liian hauskaa”, hän totesi.

Scorpius oli juuri vastaamassa jotain, mutta sitten hän kuuli iloisen naurunkiljahduksen. Hän vilkaisi taakseen, vaikkei olisi todellisuudessa tarvinnutkaan minkäänlaista varmistusta siitä, kenelle ääni kuului. Vaaleat, mahdollisesti edellisvuotta pidemmät hiukset hulmahtivat, ja korkokenkien kopina lähestyi reipasta vauhtia. Tahtomattaan pojan kasvoille levisi hölmö virnistys.

Astorian onnellinen hymy jäykistyi siinä samassa, kun hän näki King’s Crossin asemalle lipuvan nuoren naisen. Myös Dracon ilme kovettui entistä tuimemmaksi. Scorpius riisti katseensa tytöstä ja kääntyi takaisin vanhempiensa puoleen, eikä selvästikään huomannut tai vain halunnut rekisteröidä muutosta heidän olemuksessaan.

”Mutta siinäpä tärkeimmät. Minun täytyykin nyt mennä. Pitäkää hauskaa ilman minua!” nuorempi Malfoy sanoi selvästi kärsimättömänä lähtemään.
”Selvä on, mutta Scorpius....” hänen äitinsä aloitti hieman vältellen. ”Tiedäthän, että Rohkelikossa... jopa Rohkelikossa on monia upeita, puhdasverisiä tyttöjä...”
Draco rykäisi vaimonsa sanojen päätteeksi.
Scorpius katsoi vanhempiaan kulmat kurtussa mutta selvästi tietoisena puheenaiheesta. Silti hän hymyili säkenöivästi vastatessaan: ”Tietysti. Onko siinä jotain epäselvää?”
”Ei. Ei missään tapauksessa... Minä vain... minä vain haluaisin, ettei sinulle sattuisi ikäviä yllätyksiä”, Astoria änkytti vaivaantuneesti.
”Äiti”, Scorpius taputti naisen poskea, ”Minä osaan kyllä.”

Sitten hän virnisti ilkikurisesti, tarttui matka-arkkuunsa ja kääntyi hätäisen kädenhuiskauksen saattelemana. Malfoyn vanhemmat katsoivat otsat huolestuneeseen ryppyyn käpertyneinä, kuinka heidän poikansa tapasi vaaleahiuksisen veelanristeytyksen aseman portaikossa ja kursailematta pörrötti tämän hohtavaa tukkaa saaden kiitoksekseen rajun töytäisyn olkapäähänsä. Töytäisyn, joka oli kaikkea muuta kuin ärtynyt ja luotaantyöntävä.

Albus Potter oli juuri sujahtanut King's Crossin laiturin seitsemän ja kolme neljännestä kaiteen läpi ja käänsi raskaan matkakärrynsä ympäri odottaen. Eikä aikaakaan, kun punahiuksinen ja yli-innokas pikkusisko Lily ilmestyi tiiliseinästä perässään heidän vanhempansa. Lilyn kasvot hehkuivat onnesta, eikä Albus voinut edelleenkään käsittää, kuinka joku pystyi olemaan noin innoissaan alkavasta kouluvuodesta. Hänelle seitsemäs vuosi alkoi olla jo aivan tarpeeksi, eikä ajatus S.U.P.E.R. -kokeista todellakaan nostattanut kouluunpalaamishaluja huippuunsa. Oli kuitenkin yksi asia, joka motivoi häntä palaamaan kouluun, mutta se ei liittynyt millään lailla opiskeluun. Hän tunsi korviensa punehtuvan ja käsiensä hikoavan jo pelkästä ajatuksesta.

”Muistathan, Lily, että otat rauhallisesti”, aviomiehensä kyljessä saapuva nainen, jonka hiukset leimusivat tulipunaisina, huolehti koskettaen tyttärensä poskea.

Albus katsoi pikkusiskoaan, joka oli ruumiiltaan aivan liian heiveröinen ollakseen jo viidesluokkalainen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ihonsa ohutta kuin paperi. Ainoa asia, joka loi tyttöön vähääkään kontrastia, olivat hänen hiuksensa, jotka kirkuivat äitinsä lailla hohtavan punaisina. Lily oli joutunut viettämään lähes koko viime vuoden kotonaan, kykenemättömänä tulemaan Tylypahkaan opiskelemaan. Tämä johtui hänen synnynnäisestä sydänsairaudestaan, joka edelleen uuvutti tytön helposti. Nyt Lilyllä oli ollut parempi kausi. Hän oli ollut kesän ajan erityisen pirteä ja energinen, joten Pyhän Mungon parantajat olivat antaneet hänelle luvan lähteä syksyllä kouluun. Tytön silmät säkenöivät onnesta hänen katsellessaan lumoutuneena höyryävää veturia, joka lepuutteli vielä itseään laiturin kiskoilla keräten voimia tulevaan matkaansa.

Ginny Weasleyn huolestuneet kasvot kääntyivät seuraavaksi Albukseen.
”Muista pitää siskostasi huolta. Hänen kuntonsa on sinun vastuullasi, kuten puhuttiin. Varsinkin nyt kun James on jo valmistunut”, hän sanoi.
”Ginny. Kyllä Lily pärjää. Eikö niin?” keskusteluun puuttui silmälasipäinen Harry Potter, joka taputti nuorimmaistaan rohkaisevasti hartialle ja soi tälle lämpimän hymyn.
”Pärjään tietysti. En malta odottaa enää! Näen kaikki kaverit”, Lily hekumoi saaden Harryn hymyn syvenemään entisestään. Hän veti vaimonsa kainaloonsa ja puristi naista rauhoittavasti.
Ginnynkin huolenrypyt katosivat aviomiehensä syleilyssä, ja hän hymyili vapautuneemmin. ”Kyllähän minä sen tiedän... En vain haluaisi millään laskea teitä kumpaistakaan.”
”Teille tulee varmaan aika yksinäistä ilman meitä”, Albus sanoi ja iski silmää vanhemmilleen.
Harry nyökkäsi. ”Voi tullakin. Kotona saattaa olla aika hiljaista nyt, kun Jameskin on muuttanut pois.”
”Sen hupakon kanssa...” Ginny lisäsi nyrpistäen nenäänsä itsekseen.

Albus yritti pitää virneen poissa kasvoiltaan. Jamesin tyttöystävä Linda Hafton oli edelleen kova paikka heidän äidilleen, joka piti itseään pettämättömänä pariasiantuntijana. Hän ei ollut koskaan pitänyt vanhinta poikaansa ja samanikäistä rohkelikkotyttöä millään lailla sopivana parina toisilleen, eikä hän edelleenkään hyväksynyt sitä, että James oli kesän alussa muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa. Varsinkaan, kun heillä vaikutti menevän toistaiseksi aika hyvin.

”Viimeinen vuosi”, Albus totesi uskomatta sanoja todeksi itsekään.
Ginny vei käden rintalastalleen. ”Uskomatonta, kuinka nopeasti aika menee... Vastahan me, Harry, lähdimme viimeiselle vuodelle.”
Harryn surkuhupaisa naurahdus oli omiaan kuvaamaan muistoa. ”No siinä vuodessa ei ollut paljon kehumista. Varsinkaan, kun en edes nähnyt yhtäkään oppituntia.”
”Älkää ottako mallia isänne opiskelumotivaatiosta”, Ginny pilaili.
Albus ja Lily nauroivat. Potterin perheessä Tylypahkan sodan tapahtumat oltiin jo ajat sitten kirjoitettu kevyemmälle lehdelle. He olivat päättäneet boikotoida synkistelyä.

”Missäs sinun tyttöystäväsi on?” Lily kysyi yllättäen ilkikurinen sävy äänessään. Hän virnuili Albukselle, joka tunsi punastuvansa kevyesti.
”Enpä tiedä, Lily. Oletko kateellinen?” hän kysyi saaden sisarensa hiljenemään.
”Toivottavasti teille tulee ihana vuosi Camillan kanssa”, Ginny sanoi hymyillen lämpimästi. Albus oli onnekas siinä suhteessa, että hänen äitinsä suhtautuminen hänen tyttöystäväänsä oli aivan toinen kuin Jamesin kohdalla.
”Eiköhän...” Albus vastasi hieroen niskaansa vaivautuneena.
Ginny silitti poikansa tummanruskeita hiuksia pehmeästi ja kaappasi tämän äkkiarvaamatta halaukseen. ”Vietä ikimuistoista aikaa. Tämä on jotain, mitä jäät kaipaamaan”, hän kuiskasi ja puristi Albusta lujasti. Lopulta hän vetäytyi taaksepäin ja kääntyi hyvästelläkseen Lilyn.

Harry tuli Albuksen luokse. ”Huispaa hyvin. Kapteenina olo on aika hienoa. Tulen katsomaan kaikki pelit”, hän lupasi ja hymyili ylpeänä.
Albus nyökkäsi. Hän oli saanut uuden luudanvarren 17-vuotislahjakseen, eikä voinut odottaa tuliterän KaatoGuru 12:sen pääsyä tositoimiin.
”Ja...” Harry aloitti ja kumartui lähemmäs poikaansa ”onhan Kelmien kartta mukana? Tämä on viimeistä aikaa hyödyntää sitä.” Lausetta seurasi silmänisku.
Albus kohotti kulmiaan merkitsevästi. ”Tietysti on. Mitä oikein luulet?”
”Entäs... peilinpala?”
”Kyllä on.”
”Hyvä”, Harry sanoi karaisten kurkkuaan. ”Emmehän halua, että unohdat ketään. Eiköhän siinä ollut kaikki. Äläkä kiusaa rehtori McGarmiwaa liikaa; hän on jo ikäloppu.”
Albus virnisti salaliittomaisesti. ”Minny ei ole koskaan liian vanha pieneen hauskanpitoon.”

Harry puisteli huvittuneena päätään poikansa sanoille. Usein hänestä tuntui kuin Albus olisi hypännyt yhden sukupolven ylitse ja kopioinut suoraan ukkinsa luonteen. Hän käytti niin taitavasti Kelmien karttaa, että välillä Harry jopa unohti, ettei hänen poikansa ollut yksi sen alkuperäisistä luojista. Kääntöpuolena Albuksen suonissa virtaava kelmiveri näkyi kuitenkin myös säännöllisinä heidän kotiinsa saapuvina pöllöinä, jotka kantoivat viestiä milloin mistäkin ongelmista ja sääntörikkomuksista, mikä sai erityisesti kipakan Ginnyn kuohuksiinsa.

Albus halasi myös isäänsä ja tarttui sitten matka-arkkuunsa.
”Will ja Scorpius varmaan odottelevat jo vaunussa. Nähdään joululomalla”, hän sanoi ja huiskutti kättään.
”Nähdään, pitäkää huoli toisistanne ja muistakaa kirjoittaa. Olette rakkaita! ” Ginny kiiruhti vielä muistuttamaan. Harry tyytyi vain heilauttamaan kättään vastaukseksi. Hän ei ollut tippaakaan huolissaan jälkikasvunsa pärjäämisestä.
”Hei hei!” Lily vilkutti iloisesti. Sitten hän avasi matka-arkkunsa päälle kiinnitetyn häkin ja vapautti siellä pyöriskelevän turkoosin puhpalluransa ja asetti sen istumaan olkapäälleen. Tylypahka oli tosiaankin vihdoin alkamassa, ja tuleva vuosi kutkutteli varpaissa.

Albus astui junaan ja pujotteli eteenpäin vaunusta toiseen tottuneesti. Oli olemassa vain yksi vaunuosasto, johon hän suostuisi asettumaan. Se oli kuulunut heidän porukalleen jo edeltävät kuusi vuotta, eikä viimeinen tulisi olemaan poikkeus. Vaunu toisensa perään täyttyi oppilaiden huumaavasta puheensorinasta, jota riemukkaat jälleennäkemisistä aiheutuvat kiljahdukset välillä rikkoivat. Albus vilkaisi taakseen. Lily oli jo hävinnyt, ilmeisesti omien kavereidensa luo. Albus oli onnellinen siskonsa puolesta, joka oli viime talvena ollut suorastaan lohduttoman onneton joutuessaan homehtumaan kotona koko pitkän kouluvuoden.

Vihdoin Albus saapui viidenteen vaunuun ja pysähtyi tutun loosin kohdalle raottaen sen lasista ovea. Virne levisi väkisin hänen huulilleen, kun hän näki vaunussa jo odottelevan nelikon.

”No niin. Tulithan sinä viimein!” ikkunan vieressä rennosti istuskeleva Scorpius sanoi. Hänen kainalossaan makoili vaaleahiuksinen, pitkäsäärinen neiti, joka väläytti Albukselle raikkaan hymyn.
”Moikka, Al. Ihana nähdä!” hän tervehti iloisesti.
”Samoin, Dominique. Miten meni Ranskan matka?”
”Oui, hyvin! Oli ihana nähdä mummoa ja muita sukulaisia.”
”Hieno kuulla.”

Sitten Albuksen katse siirtyi loosin vastakkaiselle laidalle, jossa tummatukkainen, hivenen vanttera poika istui punahiuksinen tyttö vieressään, eivät kuitenkaan näennäisesti yhtä läheisissä väleissä kuin Scorpius ja Dominique.
”Pitkästä aikaa, Will”, Albus sanoi ja ojensi kätensä.
Will Longbottom nousi ylös istuimeltaan ja tarttui Albuksen käteen. He halasivat ja läimäyttivät toisiaan veljellisesti selkään.
”Sori, ettei olla ehditty oikein näkemään”, Will pahoitteli.
”No, ei kai sieltä vaaleanpunaisten lasien takaa edes näy ketään muuta kuin eräs korpinkynsi”, Scorpius heitti väliin kiusoitellen ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.

Will tuhahti huvittuneena ja tarjosi kätensä edelleen aloillaan istuvalle punapäälle. Rose Weasley tarttui siihen hymyillen ja nousi hänkin ylös.
”Moi, Albus. Me ollaankin onneksi nähty pitkin kesää”, Rose sanoi ja katsoi ruskeatukkaista poikaa.
”Joo. Ei voi välttyä”, Albus totesi kyllästyneenä ja esitti ampuvansa itseään ohimoon.
Rose kikatti. ”Varsinkin nyt kihlajaisten jälkeen. Molly-raukka järjestelee kai jo häitä ihan tohkeissaan. Olisipa päivä edes vielä kalenterissa”, hän sanoi pudistellen päätään.

Albus naurahti ja katsoi serkkutyttöään sekä parasta ystäväänsä, jotka seisoivat edelleen käsikädessä. Jos joku edes yrittäisi väittää, etteivät Rose ja Will olleet kuin luotuja toisilleen, olisi täysin sokea.  Viime talvena pariskunta oli lopulta Scorpiuksen ja Albuksen pienellä avustuksella löytänyt toisensa ja päätynyt yhteen, eikä kukaan ollut yllättynyt, kun he kesän alussa olivat ilmoittaneet menneensä kihloihin.

Vaunuosaston toisella puolella istuvat Scorpius ja Dominique puolestaan eivät olleet tunnustaneet vieläkään seurustelevansa, vaikka kaukaakin näki, etteivät he ajatelleet ketään muuta kuin toisiaan. Kaksikko oli vain niin ylpeä molemmin puolin, ettei kumpikaan suostunut olemaan se, joka ehdottaisi virallisen suhteen aloittamista ensimmäisenä. Tosin oli aika selvää, että juuri tuo vaiheilu oli muovannut heistä niin tiiviin parin.

”Näytä nyt vielä sitä sormusta!” Dominique hihkaisi ja ponnahti ylös vaaleat hiukset hulmahtaen ja hyökkäsi kiinni parhaan ystävänsä vasempaan nimettömään.
"Sehän kiiltelee kirkkaammin kuin tuo uudenkarhea johtajatytön merkki rintapielessäsi", Scorpius naurahti.

Dominique oli yksi neljäsosaa (tai jotain siihen suuntaan) veela, mutta hehku erottui hänestä silti selvästi. Varsinkin nyt, kun hän oli päässyt takaisin Scorpiuksen kainaloon. Heidän kesänsä oli ollut aika ongelmallinen, sillä Scorpiuksen vanhemmat olivat tehneet tiettäväksi, etteivät he olleet kovin suvaitsevaisia poikansa orastavaa suhdetta kohtaan. Siksi Scorpiuksella oli ollut yllättäen hyvinkin kiireinen perhekesä.

Albukselle vanhempien painostus ja salailu oli tutumpaa kuin heti arvaisi. Eikä kyseessä ollut tietenkään hänen omat vanhempansa. Albus tunsi sormenpäidensä kipristelevän ajatellessaan erästä tyttöä, jota ei ollut nähnyt vähään aikaan.

Rose luki hänen ajatuksensa ja kysyi pohtivaan sävyyn: ”Missähän Camilla muuten on?”

Albuksen mielessä oli jo jonkin aikaa pyörinyt sama kysymys, ja hän kääntyi vaistomaisesti katsomaan taakseen kohti loosin lasiovea. Ja juuri silloin tummatukkainen, pitkä hahmo ilmestyi oven toiselle puolelle, eikä Albuksen tarvinnut arvailla kahdesti, kuka tulija oli. Lämmin aalto pyyhkäisi hänen lävitseen liukuoven avautuessa.

Mustahiuksisen tytön pää kurkisti sisään ovenraosta.
”Hei kaikki”, hän huikkasi vähän ujosti.
”Moi! Juuri mietittiinkin, että missä sinä mahdat viipyä”, Rose sanoi ja hymyili.
”Tässähän minä. Meille tuli vähän kiire”, Camilla Smith vastasi ja pujottautui sisään ovesta.
”Siinä ei olisi hyvä jäänyt matkasta, vaikka olisitte myöhästyneetkin”, kuului Scorpiuksen kommentti vaunun perältä.
Albus vilkaisi myrkyllisesti blondia poikaa, joka nauroi hänen reaktiolleen.
Camilla ei vaikuttanut ottavan itseensä Scorpiuksen lohkaisusta, vaan pyöräytti silmiään huvittuneena. ”Hauska nähdä sinuakin, Malfoy.”

Sitten Camilla kääntyi Albuksen puoleen ja ennen kuin poika ehti kunnolla tajuta, kosketti hän tämän poskea ja painoi kevyen suudelman pojan huulille. Albus sulki silmänsä tuntiessaan tuttujen pehmeiden huulien kosketuksen omillaan. Scorpius vihelsi pitkään, mikä sai hymyn leviämään molempien kasvoille.

”Mitä kuuluu?” Camilla kysyi hiljaa.
”Nyt paljon parempaa, kuin pitkään aikaan”, Albus vastasi edelleen hymyillen.
”Hyvä”, Camilla sanoi ja silitti poikaystävänsä poskea.
”No niin, kyyhkyläiset. Ällötysmittari pursuu yli yks kaks nyt”, Scorpius kuului valittavan.
Albus ja Camilla erosivat naurahtaen ja istuivat alas samalle puolelle Scorpiuksen ja Dominiquen kanssa. Albus puristi Camillan viileää kättä omassaan.

”Viimeistä viedään”, Will totesi hivenen haikeutta äänessään.
”Ei uskoisi”, Rose päivitteli.
”Vastahan me tultiin”, Albus sanoi. ”Muistan niin hyvin ekan päivän. Will hädin tuskin puhui, ja tuo yksi murjotti koko ekan kuukauden”, hän jatkoi ja viittasi Scorpiukseen, joka parhaillaan tarkasteli huollettuja kynsiään kuin ei olisi kuullutkaan ystävänsä kommenttia.
”Täh? Miten niin murjotti?” Dominique kysyi.
”Koska täydellisen Malfoyn luihuissuvun ainoa täydellisistä täydellisin perillinen lajiteltiinkin yllättäen Rohkelikkoon”, Will maalaili naureskellen.
Dominique vei käden huulilleen teatraalisesti ja vilkaisi Scorpiusta. ”Huh. Mikä skandaali...”
”Se olikin, mutta ilmeisesti enemmän Scorpiuksen kuin kaikkien meidän muiden mielestä”, Albus virnuili.
Tässä vaiheessa Scorpius tuhahti halveksien. ”Luihuinen on nynnyille. Sieltä tulee vaan noita”, hän sanoi ja huitaisi Camillaa kohti.
”Tai ehkä toiset eivät vain ole tarpeeksi kyvykkäitä Luihuiseen. Siinä ei hienolla suvullakaan ole mitään merkitystä, kun älyä mitataan”, Camilla heitti takaisin tyynesti.
Scorpius kohotti kulmiaan, muttei ihme kyllä ruvennut väittelemään.

Camilla tosiaankin kuului Luihuiseen. Albus oli varma, että kaikki heidän suhteensa ongelmat olivat alusta lähtien johtuneet heidän tupaerostaan. Rohkelikko ja luihuinen eivät todellakaan olleet mikään ideaalipari. Toisaalta olivathan Dominique ja Rose Korpinkynnestä, eikä se silti ollut merkittävästi häirinnyt heidän seurusteluaan rohkelikkopoikaystäviensä kanssa. Siitä huolimatta oli väistämätön tosiasia, että Luihuinen ja Rohkelikko olivat tupina kaikkein kauimpana toisistaan. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Albuksen ja Camillan suhde ei ollut missään vaiheessa ollut mutkaton. He olivat aluksi seurustelleet salaa läpi viidennen luokan, mutta kuudennen luokan alussa salailu oli käynyt liian raskaaksi Camillalle, joka oli jättänyt Albuksen. Erinäisten vaiheiden jälkeen joulutanssiaisissa he olivat lopulta palanneet takaisin yhteen ja samalla viikolla suhde oli julkistettu koko koululle osaksi vahingossa. Seuraava suuri ongelma oli ollut saada Camillan isä Zacharias Smith hyväksymään heidän suhteensa. Albuksen ja Zachariaksen välit olivat lämmenneet kesän aikana siedettäviksi. Aiemmin hyvin vastentahtoinen isä oli lopulta jopa heltynyt ostamaan pariskunnalle liput kesän huispauksen MM-kisoihin VIP-katsomosta. Nyt tilanne vaikutti siis hyvältä, mutta Albus uskalsi vain arvailla, mihin suuntaan heidän suhteensa Camillan kanssa lähtisi kehittymään tulevan viimeisen yhteisen kouluvuoden kuluessa.

Keskustelu vaunuosastossa oli siirtynyt Williin.
”Joo, mutta ykkösellä minä olin Longbottom Junioriin verrattuna kuitenkin aika kevyt tapaus”, Scorpius sanoi.
”Ai miten niin muka?” Will kysyi.
”Hmm... Verestetäänpä hiukan. Kuulostavatko 'Opettajien pentu' ja 'Pollomuhku' edes etäisesti tutuilta?” Scorpius tiedusteli.
Will punehtui ja painoi katseensa syliin. ”Ai niin”, hän sanoi hiljaa.

Will oli Neville ja Hannah Longbottomin poika, ja hänen suureksi epäonnekseen molemmat hänen vanhempansa olivat opettajina Tylypahkassa. Neville opetti yrttitietoa ja Hannah tähtitieteitä. Will-parkaa oli ykkösluokalla kiusattu rajusti opettajavanhempiensa takia, eikä ujo kirjoista kiinnostunut lukutoukka ollut uskaltanut sanoa vastaan kenellekään. Ei, ennen kuin oli tutustunut Scorpiukseen ja Albukseen.

”Sinua kiusattiin tasan siitä syystä, ettet koskaan puhunut mitään. Minullekin ekan kokonaisen lauseen sanoit varmaan vasta kuukauden päästä siitä kun tavattiin. Se on aika säälittävää, kun me kuitenkin asuttiin samassa makuusalissa”, Scorpius sanoi hymyillen muistoilleen.
Myös Willin kasvoille oli hiipinyt pieni hymy.
”Joo...” hän myönsi, ”Saattoi se jotenkin noin mennä.”

”Mutta onneksi satuttiin samaan makuusaliin,” Albus puuttui keskusteluun, ”Mehän tunnettiin Willin kanssa jo aiemmin vanhempien kautta, mutta en kyllä jaksa uskoa, että olisin ilman Williä saanut Scorpiusta ikinä myöntämään, ettei Rohkelikkoon joutuminen ole katastori. Me viriteltiin aina yhdessä tietynlaisia keskusteluja, jollaisiin sinut on tunnetusti helppo saada mukaan.”
Scorpius nauroi. ”Totta puhut, veliseni. Mutta ihan kehuskelematta tai mitään, niin oli kai minullakin joku rooli siinä, että Willistä saatiin kaiveltua esiin se mahtavuusihminen, jona hänet nykyisin tunnetaan”, hän sanoi iskien silmää.

Will peitti kasvot käsiinsä ja vaikeroi: ”En varmaan ikinä unohta sitä, kun marssitit rohkelikkoporukkaa ympäri suurta salia ja lauloit sitä 'Pollomuhku on paras' -laulua  ja heittelitte mätiä kurpitsoja Luihuisen pöytään.”
Willin sanoja säesti raikuva nauru vaunuosastossa, kun ikimuistoisen koominen tapaus heräsi eloon läsnäolijoiden mielissä.
”Istuit varmaan sata tuntia jälkkäriä?” Dominique arvasi.
”Joka tunti oli istumisen arvoinen”, Scorpius vakuutti leveästi hymyillen. ”Sen tapauksen jälkeen meistä tuli kiistatta Tylypahkan mahtavin kolmikko.”
”Eikä kilpailijoita ole näkynyt”, Albus vahvisti.

”Mitenhän ne sitten selviävät ilman meitä?” Will pohti.
”McGarmiwa huokaisee helpotuksesta”, Rose sanoi.
”Minny pitää yhteisen hartaustilaisuuden poismenomme johdosta, eikä Tylypahka ole koskaan enää entisensä”, Scorpius julisti.
”Paitsi, jos jäätte luokallenne”, Dominique muistutti.
Siinä samassa Willin kasvot valahtivat kalpeiksi. ”S.U.P.E.R-kokeet”, hän henkäisi ääni täynnä kunnioitusta, kuin olisi juuri lausunut Voldemortin nimen.
”Rose, puhun nyt sinulle suoraan ja täysin vilpittömästi,” Scorpius aloitti ja osoitti vastapäätään istuvaa punapäätä vakavana, ”Valmistaudu, että tulet olemaan leski alkaen asteittain syysloman lopun jälkeen ja tauotta koko ensi kevään. Will hautaa itsensä kirjoihin ja lukee rauhassa koko vuoden.”
Albus sulki silmänsä ja teki ilmassa ristinmerkin. ”Kunnioittakaamme hänen muistoaan.”
”No en minä nyt koko aikaa lue”, Will puuskahti.
”Etpä”, Scorpius yskäisi saaden muut nauramaan.

”Oli miten oli, tästä vuodesta tulee legendaarinen”, Scorpius summasi.
”Varsinkin nyt, kun teillä on mukananne korvaamattomia vahvistusjoukkoja”, Rose lisäsi.
”Riippakiviä”, Scorpius totesi ja sai vastauksekseen mojovan läimäytyksen vieressään istuvalta vaaleaveriköltä. Camilla heitti tytön kanssa high fiven samalla, kun hopeatukkainen poika hieroi kipeää takaraivoaan.

Samaan aikaan Tylypahkan juna heräsi eloon ja lähti raskaasti puuskuttaen kiitämään kohti määränpäätään.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2020 18:44:52 kirjoittanut Siunsäe »

BelWard

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 1. luku 28.10!
« Vastaus #1 : 29.10.2014 01:52:05 »
Luin vasta KKK:n uudelleen, ku löysin sen tietokoneen suosikeista, enkä muistanu, että mitä kaikkea siinä tapahtu. Sen jälkeen tuli vähän semmonen "ööö mitä mie nyt teen?!"-fiilis (no koulujuttuja tietenki, mutta ei jaksa koko aikaa ollla hautautuneena johonki koulukirjapinoon, tämän kommentinki kirjotan nyt, vaikka pitäis kirjottaa raporttia aivoverenkiertohäiriön aiheuttamista kuormittamista tekijöistä fysioterapiassa... joo, tähän kellonaikaan tosi fiksua, pittää vissiin vielä aamulla lukea tuo ennen palautusta, että onko sielä ees yhtä järkevää lausetta). Ja nyt mulla on taas tekemistä, tai ainaki odotettavaa :D

Oot luonu näistä aivan loistavia hahmoja, ja vaikka päähenkilöitä on näinki monta, oot saanu kaikille omia piirteitä ja tapoja, eikä kukaan vaan *ole* sielä muitten mukana.

Oon rakastunu Scorpius/Dominique -paritukseen, ne on just niin vaikeita ja ittepäisiä ihmisiä, että ne ei vois pärjätä muitten ku toistensa kans :D Mutta sitte ku ne tajuaa, että ne oikeasti tykkää toisistaan, se voi olla aika räiskyvää ja tunteellista (ihan ku niitten välit ei tähän asti olis ollu semmosia :D )

Jään oottamaan innolla, että mitä oot kehittäny noiden päänmenoksi viimiselle vuodelle, tai ainaki vissiin joku ranskalainen vaihtari ilmestyy maisemiin, mutta mitä sen ympärille sitte kehittyy...

Yks asia minua vähän häiritti, ku KKK:ssa Camilla oli vuoden vanhempi ku Albus (jos en nyt ihan väärin muista), ja nyt ne on saman ikäsiä, mutta ei se maatakaatava ongelma ole, ku sillä ei sinänsä ole KKK:nkaan kannalta merkitystä että oliko ne saman ikäsiä vai ei.

Suosittelen muuten kaikkia, jotka ei oo Kiveen kahlittua koiraa lukenu, lukemaan sen, koska vaikka se ei tämän ficin kannalta oliskaan tärkeä, niin se on aivan loistava teksti! (en kyllä muista että oonko kommentoinu sitä ikinä, upsista :-[ )

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 518
  • Hannibalin täti
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 1. luku 28.10!
« Vastaus #2 : 29.10.2014 06:05:19 »
Aaa, oonkin kaivannut sun ficcejäsi ja sitten bongasin tämän. Voi mikä löytö amk:n valintakokeen aamuna. Tämä vain paransi hyvää fiilistäni lisää.

Scorpius/Dom on kyllä paritus, josta 3rd gen ficeissä nykyään tykkään. BelWard kiteytti hyvin mun ajatukset niistä.

Tää nyt on tällanen tynkäkomma, mutta halusin jättää puumerkin, jotta huomaan uudet osat paremmin.

~ Keiju *hilppasee vielä lukemaan kokeeseensa*

Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 2. luku 30.10!
« Vastaus #3 : 30.10.2014 16:50:06 »
Heips!

BelWard: Kiitos kommentistasi, oon niin otettu sekä KKK:lle että Ranskattarelle osoittamistasi kehuista! Scorp/Domie 4ever, he ovat myös omia lemppareitani, ja heille onkin luvassa kiintoisia juonikuvioita. Tämä ficci eroaa KKK:sta myös siinä suhteessa, että ehkä eniten päähenkilöksi pikkuhiljaa nousee Scorpius, kun aiemmassa osassa päätähti oli selkeästi Albus. ÄÄK! Niin tiesin, että joku jossain vaiheessa spottaisi Camillan epäkorrektin iän (juuri kun oon väittänyt, ettei mikään ole muuttunut!), mutta että jo ekassa luvussa... Selvästi aliarvioin teidät, ootte tarkempia kuin arvasinkaan! Siis AINOA muutos, jonka jouduin alkuperäisiin hahmoihin tekemään, oli Camillan nuorentaminen vuodella, koska hän vain on niin ehdottoman tärkeä koko ficin kannalta, etten vain voinut jättää häntä pois. Eikä luokalle jääminenkään olisi ollut uskottavaa... Anteeksi!
Keiju: Ihanaa ihanaa, kun jo ensimmäinen luku houkutteli vanhoja uskollisia KKK:n tykkäilijöitä kommentoimaan. ^^ Oon ihan sanaton. Mahtavaa nähdä sut täällä taas. Toivottavasti valintakoe meni putkeen!

A/N: Mä olen ihan järkyttävän inspiraation kourissa. Tämä juoni on vaan niiiin hyvä etten kestä, kun joudun pitämään teitä jännityksessä! Viimeksi oon ollut näin innoissaan kirjoittamisesta varmaan vanhan kunnon KKK:n aikaan. Kai tämä on hyvä merkki, mutta koulunkäyntini kyllä kärsii tästä pidemmän päälle!
Kakkosluku... Hulluna taas taustojen selittelyä ja hahmojen esittelemistä. Vielä ei oikein päästä tositoimiin... paitsi ehkä Scorpiuksen ja Dominiquen osalta. ;) Tämä ficin otsikkonimeä kantava luku marssittaa lauteille myös uuden mysteerisen ranskattaremme, joka tulee olemaan hyvinkin keskeisessä osassa juonikuvioita, joten paras alkaa tykkäämään hänestä!
Kommenttia saa laittaa edelleen tulemaan, olette ihania. <3
~Siunsäe

___________________________________


Toinen luku
Ranskalainen kaunotar


Pari päivää aiemmin

Sierra Dior asetteli korkeat vaatepinot siististi laukkunsa pohjalle. Pian vaatteet saivat seurakseen pari ranskankielistä romaania, ranska-englanti -sanakirjan sekä kuluneen päiväkirjan. Sitten tyttö istahti sängylleen ja syventyi jälleen tutkiskelemaan pakkauslistaansa. Hän merkkasi ruksit viimeistenkin tarvikkeiden päälle ja hymyili onnellisena.

Hän ei vieläkään uskonut todeksi sitä, että kauan odotettu lähtöpäivä olisi jo huomenna. Hän oli päntännyt englantia ja harjoitellut ääntämistä koko kesän sekä tutustunut brittiläiseen velhokulttuuriin. Viime keväänä saapuneen vaihto-oppilasvalinnan jälkeen hänen kesänsä oli kulunut lähinnä tulevaan vuoteen valmistautumisessa. Hän pääsisi vihdoin toteuttamaan unelmaansa ja viettämään ensi talven Ison-Britannian arvostetussa velhokoulussa. Tylypahkassa...

Hekumoiva ilo sekoittui jännitykseen, joka oli kasvanut jo lähes sietämättömäksi viime viikkojen aikana. Hänen vanhempansa olivat varoitelleet häntä mahdollisesta kulttuurishokista; englantilainen kulttuuri oli ranskalaiseen verrattuna täysin erilainen, alkaen nurinkurisesta liikennejärjestelmästä aina kummalliseen tapaan nauttia kello viiden tee. Eilen Sierra oli kaiken jännityksen keskellä tuntenut jopa häivähdyksiä katumuksesta. Hän oli pelännyt tulleensa toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, mutta hänen vanhempansa olivat vakuutelleet, että häneen oli vain iskenyt viime hetken paniikki.

”Minä pystyn tähän kyllä. Vuodesta tulee uskomaton”, hän vakuutteli itselleen ties kuinka monetta kertaa ja taittoi matkatavaralistan kahtia. Olen valmis.

Silloin hän kuuli koputuksen huoneensa ovelta ja kääntyi katsomaan tulijaa.
”Hei, äiti”, hän tervehti.
Hänen äitinsä, pyöreähkö silmälasipäinen nainen oli saapunut oviaukkoon ja tervehti hiljaisella äänellä: ”Hei, Sierra. Mitä puuhaat?”
Sierra heilautti juuri kokoon taittelemaansa paperilappusta. ”Sain juuri pakkaamisen valmiiksi. Oi, äiti, olen niin innoissani!”
Silloin hänen äitinsä kasvot synkkenivät ja hän katsoi tytärtään huolestuneena.
”Sierra-kulta, tulisitko alakertaan? Meidän pitäisi puhua.”

Nykypäivä

Maanantaiaamuna muodonmuutosluokka oli pullollaan seitsemäsluokkalaisten äänekästä pulinaa, kun siellä oli alkamassa syksyn ensimmäinen oppitunti. Puheensorina kuitenkin hiljeni kuin napin painalluksesta, kun luokan eteen asteli nuori, hyvännäköinen miesprofessori, jolla oli yllään tyylikäs kauluspaita sekä suorat housut. Eturiviin tapansa mukaan linnoittautunut tyttöjoukko ampui silmänsä kiinni ilmestykseen vailla häivääkään häveliäisyyttä ja odotti herkeämättä, että professori avaisi suunsa.

Professori Ted Lupin istahti huolettomasti opettajanpöydän reunalle ja kallisti päätään. Sitten hän karaisi kurkkuaan täysin tietoisena aiheuttamastaan reaktiosta. Hän tervehti luokkaansa huiskauttamalla vasenta kättään, jonka nimettömässä kiilsi edelleen (eturivin tyttöjen suureksi pettymykseksi) kultainen kihlasormus.

”Terveppä terve vain kaikille. Ja jälleen olisi aika pyöräyttää käyntiin opiskelut rakkaassa opinahjossamme. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa vuosi kuin muodonmuutokset, joka on tietysti kaikkien lempiaine!  Teille kuitenkin huojennukseksi se tieto, että tämä vuosi tulee olemaan viimeisenne. Siihen, mitä se pitää sisällään, tullaan vasta vähän myöhemmin”, hän aloitti ja väläytti sanojensa päätteeksi säkenöivän hymyn, joka sulatti koko eturivin.

”Noniin, selvitetäänpä  ensiksi ketkä ovat paikalla...” hän aloitti ja pergamentinpala ilmestyi kuin tyhjästä hänen oikeaan käteensä. ”Hmm... Flint?” hän kysyi, ja jostain kuului matala ynähdys, kun luihuispoika Artemis Flint varmisti paikallaolonsa.
”Malfoy?” Lupin kysyi ja antoi katseensa kiertää luokassa.
”Paikalla ollaan, Teddy!” takarivissä tuolillaan löhöilevä Scorpius ilmoitti kirkkaalla äänellä.
Lupin huokaisi kyllästyneenä. ”Joko tämä alkaa? Professori Lupin.”
”Kaikin mokomin kutsukaa minua miksi lystäätte”, Scorpius vastasi hymyillen leveästi. Hänen vieressään istuva Will vilkaisi häntä varoittavasti, mutta poika ei ollut huomaavinaankaan. Hän oli kaivannut professori Lupinin kustannuksella pilailemista.

Lupin sulki silmänsä ja pudisti päätään merkiten Scorpiuksen nimen kohdalle ensimmäisen pitkän miinuksen. Kokemuksesta hän tiesi, että pergamentin reuna tulisi vastaan jo reilusti ennen lukukauden päättymistä. Sitten hän jatkoi listan läpikäymistä.
”Mutta entäs herra Potter? Missä hän mahtaa olla?” Lupin kysyi ja kohotti jälleen katseensa takarivissä istuskeleviin poikakaksikkoon.

Lupinin kysymyksen kuultuaan Scorpiuksen tyytyväinen hymy vain leveni entisestään ja se maustui hipulla ilkikurisuutta.
”Saisinko tiedustella, että mitä professori oikein tarkoittaa?” hän kysyi.
Lupin kohotti kulmiaan. ”Kuinka niin herra Malfoy?”
”Niin, että eikö professorilla oikein ole näkö kunnossa?” Scorpius jatkoi tiedusteluaan.
Hänen vieressään istuva Will yritti pidätellä nauruaan. Koko luokka tuijotti kaksikkoa kummastuneena.
”Jos herra Malfoy yrittää olla näsäviisas, hän voi kaikin mokomin poistua luokasta tällä sekunnilla”, Lupin sihisi yhteenpuristettujen huuliensa lomasta.

Silloin Scorpiuksen vieressä olevalle tyhjältä näyttäneelle pulpetille hyppäsi kettu, joka oli ilmeisesti piilotellut tuolilla siihen asti. Eläimen kiiltävä karvapeite oli tulipunainen, viikset pitkät kuin tuntosarvet ja silmät loistivat ruskeina. Luokassa istuvat oppilaat kohahtivat yllättyneenä. Nähdessään ketun Lupinin ärtynyt ilme vaihtui yllättäen kyllästyneeseen kulmien kohotukseen. Scorpius ei enää voinut hillitä riemukasta virnistystään.

Kettu istahti pulpetin päälle rennon oloisena ja antoi katseensa kiertää henkeään pidättelevässä luokassa. Sitten se äkkiarvaamatta muuttui ihmiseksi. Yhtäkkiä pulpetin reunalla istuskelikin Albus Potter kasvoillaan ilme, joka olisi yhtä hyvin voinut johtua äkkirikastumisesta. Luokkaa halkoivat ihastuneet ja kunnioittavat henkäykset, kun oppilaat ymmärsivät tapahtuneen. Albus silmäili opiskelutovereitaan nautiskellen. Hän oli halunnut säästää pommin koulunalkuun silmälläpitäen juuri tätä nimenomaista hetkeä.
”Oletko sinä animaagi?” oppilastoverit kyselivät hämmästyneinä.

Albus nyökkäili,  kohtasi sitten lopulta Lupinin katseen pelottomana ja nytkäytti päätään tervehdykseksi.
”Täällähän minä, professori”, hän sanoi sanojaan venytellen.
Lupin, jolle Albuksen temppu ei tullut yllätyksenä, katsoi poikaa huvittuneena. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”Enemmän kuin uskotkaan. Halusin näyttääm että olen tehnyt läksyni”, Albus vastasi ja hymyili leveästi. Sitten hän palasi istumaan tuolille pulpettinsa ääreen.
Se. Oli. Coolia”, Scorpius kuiskasi hänelle hiljaa, ja pojat läpsäisivät kämmenensä yhteen pulpetin alla. Myös Will näytti salaa peukkua.

Albus nojautui istumaan rennosti tuolin selkänojaa vasten ja vaipui nautiskelemaan suorituksensa jälkeisestä eufoorisesta tyytyväisyydentunteesta. Hän oli onnistunut lyömään kaikki luokkatoverinsa ällikällä, sillä kukaan heistä ei ollut tiennyt mitään Albuksen uudesta taidosta. Albus oli viime kevään aikana harjoitellut muodonmuutoksia ahkerammin kuin koskaan. Hän oli saanut hyvin poikkeukselliselta taholta erittäin käyttökelpoisia neuvoja animaagiksi muuntautumisessa, mikä oli saanut hänen intonsa heräämään. Lopulta sinnikäs yrittäminen oli tuonut tuloksia miljoonan epäonnistumisen jälkeen. Albus muisti kuin eilisen sen aurinkoisen kesäloman toisen päivän aamun, jolloin hän oli viimein onnistunut muuttumaan ensimmäistä kertaa omaan animaagihahmoonsa. Kettumuoto oli yllättänyt hänet täysin. Hän oli salaa toivonut oppivansa lentämään, mutta valittamista hänellä ei silti ollut. Hänen unelmansa oli toteutunut ja hänestä oli tullut aito animaagi, joka oli kirjattu taikaministeriön animaagirekisteriin jo samalla viikolla. Hän oli kuitenkin säilyttänyt salaisuuden tähän asti kaikilta muilta paitsi sukulaisiltaan ja lähimmiltä ystäviltään. Professori Lupin oli tosin saanut tietää Albuksen uudesta kyvystä ensimmäisten joukosta.

Ted Lupin eli Teddy oli Albuksen isän, Harryn, kummipoika. Tylypahkan sodan aikana orvoksi jäänyt poika oli viettänyt lapsuutensa käytännössä puoliksi Pottereiden perheessä, mistä johtuen Teddy oli Albukselle melkein kuin veli. Myös Teddy oli lahjakas muodonmuutoksissa, sillä hän oli perinyt äidiltään Nymfadora Tonksilta metamorfimaagin kykyjä: hän osasi vaihtaa tahdon voimalla hiustensa sekä silmiensä väriä. Kun Teddy oli muutama vuosi takaperin valittu Tylypahkan uudeksi muodonmuutosten professoriksi, ja samalla Rohkelikon tuvan johtajaksi, oli Albus ollut tietenkin innoissaan. He olivat kuitenkin niin läheisiä toistensa kanssa, että uusi auktoriteettikysymys oli pian johtanut yhteentörmäyksiin. Albus oli nopeasti villinnyt Scorpiuksenkin mukaan kiusaamaan uutta professoriparkaa, ja edelleenkin kaksikko oli perinteisin näky tiistain jälki-istuntosessioissa. Viime syksynä Teddyn kihlautuminen Dominiquen isosiskon Victoire Weasleyn kanssa oli vain yllyttänyt poikia entisestään. Useimmiten Teddy ei kuitenkaan jaksanut nostaa meteliä heidän lapsellisesta pelleilystään, sillä kokemuksesta se oli osoittautunut vaivattomimmaksi tavaksi. Hän vain kiinnitti tyynesti kirjeet pöllöjen nilkkoihin ja lähetti ne kohti Potterin ja Malfoyn perheiden koteja.

”No niin. Tämän riemastuttavan väliesityksen, jonka herra Potter meille auliisti tarjoili, jälkeen voisimmekin palata nimilistan pariin ja ehkä, paino sanalla ehkä, jopa sen jälkeen keskittyä opiskeluun” Lupin sanoi. Albuksen mielestä miehellä oli hyvin omalaatuinen huumori.

Päivällisen jälkeen Scorpius viiletti määrätietoisesti kohti Korpinkynnen tornimaista oleskeluhuonetta. He olivat sopineet tapaamisen Dominiquen kanssa, ja hän oli onnistunut karkaamaan oleskeluhuoneesta kenenkään huomaamatta Albuksen ja Willin syvennyttyä velhoshakkiotteluun. Hän ei ehtinyt edes portaiden alapäähän asti, kun jo kuuli tuttujen korkojen kopinan yläpuoleltaan. Dominique laskeutui alas kierreportaita ja virnisti nähdessään Scorpiuksen odottavan alimmalla portaalla. Tytön vaaleat hiukset oli letitetty paksulle ranskanletille niin, että hänen korvissaan roikkuvat hopeiset renkaat tulivat esille.

”Laita suu kiinni”, Dominique heitti Scorpiukselle saapuessaan viimeiselle askelmalle.
Scorpius naurahti ja tarttui tytön käteen. ”Alahan tulla.”
Dominique seurasi häntä kikatellen.

Scorpius lähti johdattamaan tyttöä vielä yhden kerroksen ylöspäin ja pian he kulkivat pitkin luolamaista käytävää kohoten kokoajan korkeammalle.
”Tähtiäkö meinasit mennä katselemaan?” Dominique kysyi.
”Niitäpä juuri”, Scorpius sanoi. ”Siellä meitä ei ainakaan häiritä.”
”Mitenhän tuon nyt voisi tulkita?”
Dominiqueta huvitti. He eivät olleet koko päivänä ehtineet vaihtaa yhtäkään kahdenkeskistä sanaa, muttei hän ollut uskonut sen haittaavan poikaa noin paljon.

He saapuivat tähtitorniin. Lempeä tuulenvire pyyhkäisi heidän ylitseen ja juuri loistoonsa puhjennut tähtitaivas levittäytyi heidän ympärilleen. Dominique tajusi kuitenkin pian, ettei Scorpius ollut kiinnostunut tähdistä. Poika liimasi hänet ensi töikseen kiinni tornin reunakaiteeseen ja suuteli häntä ahnaasti. Dominique tunsi kehonsa hyrähtävän käyntiin, muttei voinut silti olla nauramatta.

”Raahasit minut tänne asti vain koska...?” hän sanoi, kun poika viimein irroitti hetkeksi.
Scorpius tuijotti häntä silmät palaen. ”Ja minun on aivan pakko vastata tuohon?”
”Entäs jos minä olisinkin toivonut ensimmäisen päivän lopettajaisiksi vaikka jotain romanttista kynttiläillallista?”
”Oikeasti?” Scorpius kysyi uskomatta korviaan. ”Oletko muka koskaan toivonut jotain romanttista kynttiläillallista. Erehdyin yhdesti avaamaan sinulle oven ja sekin oli kuulemma vain keino päästä näkemään takapuolesi. Tässä on sinulle sitä romantiikkaa”, hän sanoi ja kiskaisi Dominiquen paidan pois hänen yltään.
Tyttö ei vastustellut, mutta jatkoi väittelyä: ”Ehkä olisin voinut muuttaa mieltäni. Eikö olisi ollut kunnioittavaa edes kysyä?”

”Tiedätkö, mitä minä ajattelin koko muodonmuutostunnin?” Scorpius, joka oli juuri saanut viskattua oman paitansa maahan, kysyi. Hänen hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi.
”En osaa kyllä yhtään arvata”, Dominique vastasi katse pojan paljastuneissa rintalihaksissa.
”Näitä”, Scorpius totesi ja avasi Dominiquen rintaliivit. Ne tippuivat kivilattialle.
Nyt Dominique ei enää keksinyt edes mitään puolijärkevää kysyttävää, ja päätti lopettaa leikin pitkittämisen. Scorpius oli oikeassa: hän inhosi kynttiläillallisia. Tähtitornin kylmä kivilattia puolestaan tuntui äkkiä yllättävän kutsuvalta vaihtoehdolta.

Scorpius suuteli hänen kaulaansa polttaen siihen jälkiä huulillaan, ja Dominique kiersi jalkansa Scorpiuksen ympärille huokaillen nautinnollisesti.
”Minulla on ollut ikävä sinua, Tulisielu”, Scorpius henkäisi suudelmien lomasta. Hänen kätensä puristivat tytön kylkiä vahvasti.
Ooh... Sepäs yllättävää”, Dominique huokaili ja vastaili mitä mieleen tuli. Scorpius oli hitaasti ajamassa häntä hulluuden partaalle. Tuntui kuin heidän viime tapaamisestaan olisi kulunut vuosi.

Sitten kuului kolahdus. Molemmat säpsähtivät, ja suudelma jäi puolitiehen. Scorpius kääntyi katsomaan olkansa yli. Hänen päänsä sisällä jyskytti, ja tietty osa kehosta viestitti erittäin selvästi, että jotain oli jäänyt kesken.  Silloin tähtitornin oviaukon suunnalta kuului lähestyvien askeleiden ääniä, ja pian he tunnistivat vahtimestari Corstoyn raakkuvan puheen.
Ehkä se rasia jäi tänne...” hän jutteli yksinään, ja ääni voimistui koko ajan uhkaavasti hänen lähestyessään Scorpiuksen ja Dominiquen nurkkausta. Dominique yritti tasoittaa kiihtynyttä hengitystään.

Scorpius kirosi raskaasti ja painoi päänsä tuskastuneena Dominiquen paljaille rinnoille. Dominique nauroi äänettömästi ja taputti poikaa päähän lempeästi.
”Parempi onni ensi kerralla, hurmuri.”
”Ei helvetin helvetti”, kuului Scorpiuksen tukahtunut ääni, ja Dominique tunsi hänen huuliensa kutittavan liikkeen ihoaan vasten.

Sitten Scorpius kumartui vetämään housunsa ylös kiireesti ja Dominique nykäisi nopeasti paidan ylleen. Nyt Corstoy oli vain muutamien metrien päässä heidän piilopaikastaan. Scorpius kahmaisi paitansa ja Dominiquen rintaliivit lattialta mukaansa. Sitten he hyppivät kiireesti piiloon läheisen salakäytävän suojiin ja pelastuivat täpärästi. Käytävän sulkeuduttua he nojautuivat seiniin huohottaen, ja pian huojentunut nauru täytti ahtaan tilan.

Toivuttuaan säikähdyksestä Scorpius kohotti toiveikkaan katseensa vaaleaan tyttöön.
”Mites olisi täällä?” hän ehdotti viattomasti.
Dominique pudisti päätään hymyillen, ja kurotteli ottamaan rintaliivejään, mutta Scorpius piti ne itsellään.
Pojalla oli kasvoillaan ilme, joka olisi saanut joka tytön sydämen sulamaan. ”No, saanko edes pitää nämä?” hän kysyi ja heilutteli vaaleanpunaisia liivejä ilmassa.
”Pelle”, Dominique puuskahti ja kahmaisi liivinsä takaisin.
Scorpius näytti pettyneeltä, mutta veti kuitenkin paidan ylleen ilman vastaväitteitä.

Sitten Dominique lähti etenemään hämärää salakäytävää pitkin kyyryssä Scorpius perässään.
”Voi että, kun nämä ovat ahtaita! Miksen ole enää ykkösluokalla? Sinulla ei ole hajuakaan, miten paljon korkkarit lisäävät tämän homman hankaluusastetta”, Dominique ähki edetessään vaivalloisesti.
”Jatka vain samaan malliin, Tulisielu. Sinulla ei ole hajuakaan, miten paljon näkymät täältä takaapäin lisäävät tämän homman esteettisyysastetta”, kuului Scorpiuksen matala vastaus, ja samassa tyttö tunsi puristuksen pakarassaan.
Dominique kiljahti, muttei kyennyt kääntymään ympäri kostaakseen pojalle.
”Odotapas vaan, kun pääsemme pois täältä!” hän sähisi.

Scorpius vain nauroi. Dominique yritti esittää loppumatkan loukkaantunutta. Hän ei kuitenkaan kyennyt pidättelemään hymyä, jonka ajatus tulevasta vuodesta yhdessä Scorpiuksen kanssa nosti väkisin hänen huulilleen. Siksipä hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei takana tuleva poika voinut nähdä hänen kasvojaan.
Meillä on koko vuosi aikaa.

Albus ja Will olivat saaneet kolme velhoshakkiottelua päätökseen, ja tuhonneet samaan aikaan viisi suklaasammakkopakettia. Lopulta, kaikki matsit hävittyään, Albus oli todennut, ettei jaksanut enää pelata. Scorpius oli sanonut lähtevänsä käymään oleskeluhuoneessa, eikä häntä ollut sen koommin näkynyt. Niinpä pojat olivat yhteistuumin päättäneet suunnata iltapalalle, toiveenaan tapaavansa vielä Rosen ja Camillan ennen nukkumaanmenoa.

He hyppelehtivät alas poikien makuusalin portaita, mutta pysähtyivät aloilleen portaiden alapäässä. Tyhjähkön oleskeluhuoneen keskellä seisoskeli pitkä, tunnistamaton naishenkilö, joka näytti ulospäin aika eksyneeltä. Albus ja Will vilkaisivat toisiaan kulmat kurtussa, ja sitten he lähtivät hitaasti lähestymään muukalaista. Kenenkään ulkopuolisen ei kuuluisi päästä sisälle Rohkelikon oleskeluhuoneeseen ilman salasanaa. Silloin tyttö kääntyi katsomaan heitä kohti, ja näky sai kaksikon jähmettymään paikoilleen.

Tytön hiukset olivat tummanruskeat ja pitkät, hänen kasvonsa olivat kapeat ja symmetriset, ja ihonsa kauniin päivettynyt. Hänen kätensä olivat sirot, ja hyvinmuodostuneet sormet olivat kuin mestaripianistille luodut. Huollettujen kynsien pinnalla kiilsi vastikään tehty ranskalainen manikyyri. Pitkäsäärisen tytön olisi helposti voinut kuvitella olevan 18-vuotias tai jopa vanhempikin. Joka ikinen millimetri hänen kehossaan kieli, ettei hän ollut täältäpäin.

”Anteeksi. Olen vähän eksyksissä. Etsin Rohkelikon oleskeluhuonetta, ja minut vain ikään kuin tyrkättiin tänne. Mahdankohan olla oikeassa paikassa?” tyttö kysyi ääntäen täydellistä englantia kuitenkin maustettuna oudon elegantilla aksentilla.

Albus ja Will tuijottivat tyttöä huuli pyöreänä.
Öö...” Will aloitti vahvasti. Albus pukkasi häntä kylkeen.
”Joo. Olet sinä, tämä on Rohkelikko. Anteeksi, mutta olemmeko me tavanneet?” Albus kysyi.
”Oi, anteeksi kauheasti! Unohdin esittäytyä,” tyttö aloitti ja astui rohkeasti askeleen kohti paikoilleen jähmettyneitä poikia ojentaen kätensä, ”Minun nimeni on Sierra Dior. Olen täällä vaihto-oppilaana tämän vuoden.”

Pojat tapittivat tyttöä hölmistyneenä, mutta tajusivat lopulta kätellä kohteliaasti vuoronperään.
”Hei. Minä olen Albus Potter, ja tämä jääpuikko tässä on Will Longbottom”, Albus esitteli itsensä ja puhekykynsä menettäneen ystävänsä.
Albuksen nimen kohdalla Sierra henkäisi vaikuttuneena. ”Potter... Oletko sinä sukua Harry Potterille?”
”Itseasiassa, hän on isäni.”
”Todellako?” Sierran silmät suurenivat kunnioituksesta. Sitten hän naurahti itselleen nolostuneesti. ”Mutta sinä varmaan olet jo niin tottunut tällaisiin reaktioihin, että minä vaikutan nyt ihan hölmöltä...”
”Äh. Ei se mitään. Ja sinä tulet... Mistä?” Albus kysyi.
”Beauxbatonsista, Ranskan noitakoulusta”, Sierra vastasi mutkattomasti, selvästi kiitollisena aiheenvaihdoksesta.
Vau”, Will sai viimein suunsa auki. ”Oletko täällä koko vuoden? Tuletko Rohkelikkoon?” hän kyseli innostuneena.
Albus pystyi hyvin kuvittelemaan, minkä ranskankielen aarrekaivon kaikista mahdollisista kielistä kiinnostunut Will paraikaa näki edessään. Kuola lähes valui pojan huulilta.

”Jos viihdyn, niin kyllä, jään kevääseen asti. Ja ilmeisesti, jos nyt ymmärsin oikein, rehtorinne sanoi, että asuisin Rohkelikon tuvassa. Tämä tupajärjestely on minulle vielä ihan täyttä riimukirjoitusta, koska Beuxbatonsissa meillä ei mitään tällaista ole”, hän vastasi ja hymyili Willille säkenöivästi.
”Eikö?” Will kiinnostui, ja olisi jo varmaan käynnistänyt järkyttävän pitkän spekuloinnin Beauxbatonsin ja Tylypahkan koulujärjestelmien eroista, ellei heitä olisi juuri silloin keskeytetty.

Rohkelikon muotokuva-aukon ovi kävi äänekkäästi ja sen suunnalta kuului kikatusta, jonka Albus ja Will tunnistivat heti. Sitten käytävästä saapuivat peräkanaa käsikädessä Scorpius ja Dominique. Scorpiuksen kasvoilla näkyi älytön virne, ja Dominiquen vaalea hiuspehko oli paljastavasti pörrössä. Albus kohotti kulmiaan, ja he vaihtoivat Willin kanssa tietäväisen katseen.

”Oliko kivaa?” Albus ei voinut olla piruilematta.
Scorpius katsoi häntä kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä. ”Mistä sinä oikein puhut?”
Will rykäisi muistuttaen ylimääräisen henkilön olemassaolosta. Albus havahtui ja päätti ottaa valtuudekseen esitellä uuden tulokkaan ystävilleen.
”Kuulkaas kyyhkyläiset, tässä on neiti Sierra, joka on tullut Ranskan Beauxbatonsista tänne meille vuodeksi vaihto-oppilaaksi”, hän sanoi ja viittasi brunetteen tyttöön, joka vilkutti kaksikolle iloisesti.

Sillä sekunnilla Scorpiuksen ilme muuttui, ja hän alkoi sukia kiireesti hiuksiaan taaksepäin.
”Jopas jotakin”, hän sanoi ja astui muitta mutkitta tytön luokse. ”Nämä ranskalaiset eivät kyllä petä koskaan”, hän sanoi flirttaillen.
Sitten hän tarttui kevyesti Sierran käteen ja suuteli kämmenselkää pehmeästi. Tytön kasvoille karkasi ihastunut hymy.
”Minun nimeni on Scorpius Malfoy. Saisikos kysellä neidin ikää ja siviilisäätyä?”
Dominique veti kätensä puuskaan ja mutristi suutaan, mutta antoi leikin vielä jatkua.
”Noh... Olen 17-vuotias ja ei, en ole varattu”, Sierra vastasi purren alahuultaan vaivaantuneena.
”Oi hyvä jumala, anteeksi jos olen koskaan epäillyt olemassaoloasi”, Scorpius huokaisi ja lähetti lentosuudelman kohti kattoa.

Silloin poika tunsi rajun nykäisyn käsivarressaan, kun Dominique kiskaisi hänet luokseen.
”Kuulepas, hurmuri, tyttö vielä pakenee takaisin maahansa tuota menoa”, Dominique vitsaili, mutta hänen kasvoillaan näkyi tyytymätön ilme.
Socrpius virnisti ja tarttui blondia tyttöä kädestä. ”Ainiin, ja tässä on tyttöystäväni Dominique. Hän on myös puoliksi ranskalainen”, hän esitteli yllättäen.
”MIKÄ?” Dominique rääkäisi ja tuijotti Scorpiusta järkyttyneen näköisenä.
Albus ja Will vilkaisivat toisiaan hämmästyneinä.
”Ranskalainen. Eikös Fleur ole...?” Scorpius kysyi kuin ei muka olisi ymmärtänyt, mitä tyttö tarkoitti.
”Ei vaan se...” Dominique änkytti hämmentyneenä. Hänen kasvoilleen kohosi kevyt puna.
”Niin, kultaseni?” Scorpius yritti houkutella tyttöä jatkamaan onnistuen saamaan Dominiquen vain entistä enemmän hämilleen.
”Hän on myös osaksi veela, joten sen takia hän välillä sekoilee tällä tavalla. Ei siis kannata välittää”, Scorpius kääntyi selittämään Sierralle ja huitaisi kättään vähätellen.
”En minä mitään sekoile”, Dominique tiuskaisi punehtuen, mutta näytti silti aika onnelliselta.

Sierra, joka oli ilmeisesti päässyt kärrylle tilanteesta, päätti pelastaa Dominique-paran ojentamalla kätensä tyttöä kohti ystävällisesti hymyillen.
Ravi de vous rencontrer, Dominique. Meillä on varmasti paljon yhteistä”, hän sanoi iskien silmää, ja tytöt kättelivät.
Dominique vaikutti edelleen hieman häkeltyneeltä, mutta onnistui kuitenkin tuomaan esiin asian, joka oli salaa vaivannut muidenkin mieliä: ”Mutta ei meille ole oikeastaan kukaan kertonut, että tänne tulisi joku vaihto-oppilas.”
Sierran hymy vain syveni entisestään, ja hänen tuuheat ripsensä räpsyivät hänen vastatessaan: ”Voi, olen varma, että siinä on käynyt vain joku sekaannus. Minä olen kyllä jo pitkään suunnitellut tätä matkaa, enkä olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta.”

Sitten hän antoi huolettoman itsevarman katseensa lipua  juuri tapaamansa nelikon läpi. Hänen vihreät silmänsä pysähtyivät hetkeksi Scorpiuksen kohdalla jatkaen sitten matkaansa.
”Mutta jos ette pahastu, niin olen kyllä totta puhuen aika nälkäinen pitkän matkustamisen jälkeen. Löytyisiköhän täältä jostain pientä iltapalaa?” hän tiedusteli.
”Tietysti”, Will vastasi.
Sitten nelikko lähti johdattamaan uutta tulokasta kohti suurta salia.

_______________________________________________________

(huom. Lopussa oleva Sierran ranskankielinen kommentti Dominiquelle tarkoittaa "Hauska tavata.")
« Viimeksi muokattu: 10.11.2014 00:11:36 kirjoittanut Siunsäe »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11.
« Vastaus #4 : 04.11.2014 20:24:31 »
Kolmas luku
Muistiloitsu


Seuraavana päivänä aamupalalla Scorpiuksen, Albuksen ja Willin joukkoon liittyi uusi mystinen tyttö, joka oli edellisiltana ilmestynyt kuin tyhjästä. Sierra Dior halusi ilmeisesti ystävystyä poikakolmikon kanssa, mikä sopi hyvin viimeksi mainituille. Uusi tulokas tuntui kiinnostavan muitakin, ja huhu Beauxbatonsin vaihto-oppilaasta levisi kulovalkean lailla koulussa. Kun pojat saapuivat suureen saliin vieras tyttö mukanaan, jopa Rohkelikon aave Melkein Päätön Nick tuntui kuiskuttelevan hänestä Puuskupuhin Lihavan Munkin kanssa.

Albus kurotteli nähdäkseen Luihuisen pöytään ja äkkäsikin pian mustahiuksisen Camillan istumassa tyttökaverinsa seurassa. Camilla kohotti katseensa ja huomattuaan Albuksen heilautti tälle kättään. Sitten hän sanoi jotakin seuralaiselleen ja nousi ylös. Tyttö saapui Rohkelikkopöytään yhtä aikaa Albuksen kanssa.

”Hänkö on se uusi tyttö, josta kaikki puhuvat?” Camilla kuiskasi poikaystävälleen ja katseli uteliaana tummatukkaista tyttöä.
”Niin. Tuli Beauxbatonsista”, Albus vahvisti ja kääntyi kohti Sierraa, joka näytti olevan hivenen pyörällä päästään ihmispaljouden huomion keskipisteenä.
”Sierra, tässä on tyttöystäväni Camilla”, Albus esitteli ylpeyttä äänessään.
”Camilla Smith. Toivottavasti viihdyt Tylypahkassa”, Camilla tervehti kohteliaasti.
”Aivan varmasti. Olen jo nyt tavannut monia ystävällisiä ihmisiä, kuten Albuksen”, Sierra vastasi hymyillen ja vilkaisi Albusta.

Myös Camilla vilkaisi poikaa kohottaen hienoisesti kulmiaan. Albus tiesi, että hänen tyttöystävänsä oli erittäin mustasukkaista laatua, vaikka olikin mestari peittämään sen. Hän ei halunnut, että hyvää vauhtia kiusalliseen suuntaan ajelehtiva keskustelu pitkittyisi yhtään enempää. Naiset olivat välillä todella kieroja ja saattoivat kirkkain silmin valella toisiaan kohteliaisuuksilla, joita eivät oikeasti tarkoittaneet, sen Albus oli tähän mennessä oppinut. Niinpä hän pyysi muina miehinä tyttöjä istumaan alas välttyäkseen suuremmilta konflikteilta.

Pian myös Dominique ja Rose liittyivät heidän seuraansa. Rose oli tavannut Sierran jo eilen iltapalalla, jolle he olivat sattuneet samaan aikaan. Kaikki yrittivät huolehtia Sierran viihtyvyydestä, ja häneltä kyseltiin luonnollisesti paljon Ranskasta.

”Onko teillä Beauxbatonsissa yhtä hyvät ruuat?” Will kysyi ammentaessaan lautaselleen uuden satsin kaurapuuroa.
”No, ei ehkä ihan näin rasvaiset,” Sierra vastasi naurahtaen, ”mutta olen lukenut paljon englantilaisesta aamiaisesta, ja tämä kyllä vähintäänkin täyttää odotukset.”
”Onko teidän koulussanne tosiaan vain tyttöjä? Mihin pojat sitten menevät?”, Rose ihmetteli.
Sierra nyökkäsi. ”Beauxbatons on vain noidille. Velhokoulu on sitten erikseen. Se on minun mielestäni vähän vanhanaikaista. Tämä teidän järjestelmänne on paljon parempi.”

”Ovatko ranskalaiset miehet komeampia kuin me?” Scorpius heitti viattoman kysymyksen.
Sierra nauroi. ”Hmm. Mitenköhän tuon oikein muotoilisin... Tietenkin te englantilaiset olette paljon komeampia. Erityisesti punaisine hiuksinenne ja pisamanaamoinenne”, hän vitsaili.
”Onneksi Malfoyn puhdasverisuvussa ei ole ainuttakaan punahiuksista pisamanaamaa”, Scorpius julisti ylpeänä. Rose näytti pojalle keskisormea.

Scorpiuksen vieressä istuva Dominique rouskutteli tyynesti paahtoleipäänsä, eikä tuntunut välittävän vieressään käytävästä keskustelusta. Eilisen paljastuksen jälkeen tyttö suhtautui selvästi rennommin Scorpiuksen kevyeen flirttailuun. Hän oli tyyntynyt kuultuaan pojan kutsuvan häntä tyttöystäväkseen. Nytkin hän tunsi Scorpiuksen hipelöivän reittään huomaamattoman kevyesti. Dominiquen huulille nousi vieno hymy, kun pojan sormenpäät kutittelivat hänen ihoaan. Sitten hän vilkaisi salin oviaukkoa, ja eräs henkilö kiinnitti hänen huomionsa.

”Hei, tuolla on Louis!” hän huudahti ja vilkutti pikkuveljelleen.

Albus kääntyi katsomaan Dominiquen osoittamaan suuntaan, ja hänenkin kasvoilleen levisi hymy.
Heitä pari vuotta nuoremman punahiuksisen pojan kanssa oviaukkoon oli ilmaantunut yhtälailla punapäinen Lily. Kaksikon perässä seurasi pitkänhuiskea hoikka poika, jolla oli ruskeat kiharahiukset ja kasvoillaan välinpitämätön ilme.

”Hugo! Näin tuon vintiön viimeksi silloin, kun hän katosi junaan vaivautumatta hyvästelemään äitiä ja isää”, Rose puuskahti. ”Kumma, että on edes jaksanut herätä aamupalalle...” hän lisäsi happamana.

Siinä missä Rose oli Willin lailla lukutoukka ja vastuuntunnon ruumiillistuma, hänen pikkuveljensä Hugo oli aivan toista maata. Poika rikkoi poissaolomerkinnöillään jo varmaan Tylypahkan historian ennätyskirjoja, ja oli ihme, että hän oli onnistunut rämpimään viidennelle luokalle asti. Nyt jännitystä nostattivat tulevat V.I.P.-kokeet, joihin pojalla oli näillä näkymin aika huonot mahdollisuudet. Rosen jatkuva huolenaihe oli, miten Hugo selviäisi läpi milloin mistäkin kokeesta, ja tunnollinen isosisko oli joskus jopa yrittänyt opettaa veljeään huonoin tuloksin.

Kun Albuksen, Dominiquen ja Rosen pikkusisaruksista koostuva kolmikko lähestyi Rohkelikon pöytää, Dominique viittilöi heitä liittymään seuraansa.

”Mitäs pikkuveli?” vaaleaverikkö kysyi, kun Louis istui hänen viereensä. Hän pörrötti pojan tukkaa tuttavallisesti.

Jos ei tiennyt, että nuo kaksi olivat sisaruksia, ei olisi koskaan arvannut heidän olevan edes sukua toisilleen. Niin erilaisilta punahiuksinen poika ja blondi tyttö näyttivät. Dominique oli hyvin pitkälle perinyt äitinsä Fleurin piirteet, kun taas Louis oli kuin kopio isästään Billistä. Louis oli vasta neljännellä luokalla mutta kaveerasi yleensä vuotta vanhempien serkkujensa Lilyn ja Hugon kanssa. Koko kolmikko kuului Rohkelikon tupaan.

”Victoire antoi ihan järkky läjän läksyjä ekana päivänä. Yritin saada sisarusvähennystä mutta sain kai vähennystä vain tupapisteissä”, Louis puuskahti.
”Se pirullinen noita”, Dominique manasi ja nauroi. Heidän isosiskonsa Victoire Weasley tosiaan opetti Tylypahkassa. Hänen aineensa oli pimeyden voimilta suojautuminen.

”Miten on mennyt?” Albus kysyi viereensä istuutuneelta Lilyltä, joka näytti onneksi hyvinvoivalta ja pirteältä.
”Mahtavasti”, tyttö vastasi innokkaana. ”Eilisilta pelattiin räjähtävää näpäystä, ja tänään vihdoin pääsen Firenzen ennustustunneille.”
”Kummasti sinua tuo ennustus tuntuu kiinnostavan. Ettei vain olisi ihanalla Firenzellä jotain tekemistä asian kanssa?”
Lily punastui. ”Ei ole sinun asiasi, Al. Mutta kukas tämä uusi tyttö teidän jengissänne on?” hän kysyi kiinnostuneena tutkiskellen Sierraa katseellaan.
”Hän on meidän uusi rohkelikkovahvistuksemme Sierra. Hän tulee viettämään Tylypahkassa koko vuoden”, Albus esitteli ties monettako kertaa.
”Ai, kivaa! Kuulinkin jotain sen tapaista. Mistä olet kotoisin?” Lily kysyi osoittaen sanansa tytölle.
”Olen Etelä-Ranskasta”, Sierra vastasi pöydän toiselta puolelta.
”Ooh vau...”

”Et kuulosta yhtään ranskalaiselta”, suorasanainen Louis kommentoi pöydän päästä.
Sierra hymyili kysyvästi. ”Miten niin en?”
”Meidän äiti on ranskalainen, eikä se osaa oikein vieläkään sanoa hoota kunnolla.”
”Ai. No, se johtuu varmaan siitä, ettei englanti ole hänen äidinkielensä. Minä olen kaksikielinen, sillä äitini on englantilainen”, Sierra selitti.
”Oho. Se selittääkin, miksi puhut kieltä niin sujuvasti.”
”Ei englanti ole koskaan ollut mitään vahvinta osaamistani, koska rehellisesti sanottuna en ole käyttänyt sitä paljoa. Kotona meillä on aina puhuttu ranskaa.”
”No, nytpä sinulla on oiva tilaisuus harjoitella sydämesi kyllyydestä,” Rose sanoi ja vinkkasi silmää, ”Paitsi jos ette Dominiquen kanssa vaihda kokonaan kieltä.”
Dominique naurahti, muttei ottanut kantaa Rosen sanoihin.
Sierra rypisti kulmiaan. ”Niin, eihän sitä koskaan tiedä.”

Muutaman tunnin kuluttua Scorpius pesi käsiään yläkerran poikien vessassa. Juuri loppunut liemitunti oli tartuttanut niihin ällöttävän limaisten sammakonjalkojen lemun, eikä Scorpius voinut sietää kuvottavaa hajua. Hänelle tuli mieleen viime kesä, jolloin Dominique oli raahannut hänet tallille ja pakottanut ratsastamaan hevosella. Harrastus oli kuulemma hänen ja hänen äitinsä yhteinen ajanviettotapa. Scorpius ei ollut ymmärtänyt, millä tavalla hän oli liittynyt asiaan, mutta ainakin lannan haju oli liimautunut hänen ihoonsa tiukasti seuraavan viikon ajaksi.

Scorpius kuivasi kätensä ja kääntyi lähteäkseen. Hänen oli ehdittävä seuraavalle tunnille, joka olisi pimeyden voimilta suojautumista. Hän ei halunnut missään tapauksessa myöhästyä viehättävän professori Weasleyn tunnilta. Naisprofessoria ajatellessaan hän päätti käydä vielä kerran peilin luona tarkistamassa hiuksensa. Hän katsoi itseään peilistä ja kohotti kulmiaan omahyväisesti. Kelpuutettuaan ulkonäkönsä hän lähti viimein harppomaan ovea kohti. Tyhjillään poikien vessa oli aika karu paikka kolkkoine kiviseinineen ja korkeine valkoisine vessakoppeineen, eikä siellä mieluusti viettänyt yhtään ylimääräistä aikaa. Scorpius asetti kätensä kahvalle.

Silloin hän kuuli takaansa rasahduksen. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri ja tiirasi äänen tulosuuntaan. Ketään ei näkynyt, mutta nyt vessakoppien takaa kuului askelia. Alitajunta kertoi, että tilanteessa oli jotain outoa.

”Hei, kuka siellä?” Scorpius kysyi varautuneena. Hän irrotti otteensa kahvalta ja veti vaistomaisesti taikasauvansa esiin kaapunsa rintataskusta. Sitten hän astui varovaisen askeleen kohti vessoja.

Kukaan ei vastannut, mutta askeleet lähestyivät edelleen hitaasti. Scorpius tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja kohotti sauvan nenänsä korkeudelle. Sitten askeleet pysähtyivät. Poika jähmettyi paikoilleen korvat höröllä. Hetkeen ei kuulunut pihahdustakaan.

Sitten, aivan äkkiarvaamatta joku astui esiin vessakoppien takaa. Scorpius näki tumman hahmon, mutta ei ehtinyt reagoida. Violetti valo välähti, ja pojan tajunta sumeni.

Albus, Will ja Camilla pääsivät pimeydenvoimilta suojautumisen tunnilta aikaisin. Professori Weasley oli ollut ensimmäisen tunnin kunniaksi armollinen, vaikka oli ilmeisesti kompensoinut vapaita minuutteja läksymäärässä. Pojat olivat näreissään, koska olivat joutuneet istumaan koko tunnin vain Camilla seuranaan. Kukaan muu heidän kavereistaan ei ollut ilmaantunut paikalle ennen tunnin alkua. Scorpius oli sanonut menevänsä vessaan, mutta olikin päättänyt ilmeisesti lintsata kertomatta heille aikeistaan. Dominique, Rose ja Sierra  puolestaan olivat kadonneet jonnekin lounaan jälkeen.

”Kaljuunasta vetoa, että Scorpius löytyy kuorsaamasta makuusalista”, Will sanoi.
”Niin varmaan. Tai ehkä ne ovat löytäneet jonkun uuden luutakomeron Domien kanssa”, Albus veikkasi kohotellen kulmiaan.
”Ei yllättäisi...” Camilla kommentoi.
Will raapi niskaansa hajamielisesti. ”Mutta sitä minä en vain käsitä, että miten Scorp jätti juuri professori Weasleyn tunnin väliin. Hänhän on suunnilleen hieronut käsiään yhteen koko aamupäivän odotellessaan pimeyden voimilta suojautumista.”
”Hyvä huomio, Will. Scorp on ihan hulluna Victoireen”, Albus sanoi.
”Mutta on hän hulluna myös Dominiqueen”, Camilla totesi. Häntä ei näyttänyt vähääkään kiinnostavan Scorpiuksen tai muiden poissaolo.
”Albus... Lähdetäänkö käymään kahvilla alakerrassa?” tyttö ehdotti ja katsoi poikaystäväänsä merkitsevästi.
Albus tunsi katumuksen pistoksen rinnassaan. Hän ei ollut vieläkään ehtinyt viettää kunnolla aikaa tyttöystävänsä kanssa, ja se alkoi näkyä Camillan käytöksessä. Hän yritti koko ajan etsiä rakoa, jossa he saisivat olla kahdestaan.
”Hmm... Meillä olisi kyllä vielä lentämistä Willin kanssa...” Albus aloitti, ja näki tytön ilmeen kiristyvän.

Juuri silloin nurkan takaa kantautui hätäisiä juoksuaskelia. Sitten heihin lähes törmäsi punatukkainen tyttö, jolla oli kasvoillaan kauhistunut ilme. Rose huohotti kiivaasti ja hyppäsi huojentuneena Willin kaulaan.

”Merlinille kiitos! Te olette kunnossa”, hän huudahti ja rutisti poikaa kuin hengenhädässä.

Will silitti tytön selkää rauhoittavasti, mutta hänen kasvoilleen oli jo hiipinyt huoli. ”Rose-kulta, mitä on tapahtunut?”

Rose veti syvään henkeä ja irrottautui Willistä paljastaen muille punaisena helottavat, itkuiset kasvonsa. Hän oli selvästi juossut monta kerrosväliä.

”Scorpius,” hän sopersi ja nielaisi, ”Scorpius on joutunut sairaalasiipeen. Hänen kimppuunsa hyökättiin poikien vessassa.”

Albuksen sisällä jysähti. Hänen silmänsä suurenivat, ja hän kääntyi katsomaan Williä, jonka silmistä peilautui hänen oma järkytyksensä. Sitten hän tarttui Camillan käteen, ja he kaikki neljä lähtivät  juoksemaan kohti sairaalasiipeä.

Scorpiuksen poissaolo ja tyttöjen katoaminen. Yhtäkkiä kaikelle löytyi selitys. Tytöt olivat tietenkin kuulleet Scorpiuksen loukkaantumisesta tullessaan yläkertaan ja olivat lähteneet selvittämään, mitä oli tapahtunut. Huoli ja järkytys sekoittuivat Albuksen päässä jyskyttäväksi ajatusten puuroksi, ja hän puristi Camillan kättä tiukemmin. Hänen paras ystävänsä oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Kuinka pahasti Scorpius oikein oli haavoittunut? Albus tiesi, ettei Scorpius ollut mikään puolustuskyvytön nynnerö. Hänellä oli hyvä tilannetaju ja nopeat refleksit, ja hän osasi taistella vastaan tarvittaessa.

He saapuivat sairaalasiipeen johtavien portaiden alapäähän ja pysähtyivät nähdessään maassa jotain tuttua. Dominiquen jalasta potkitut turkoosit korkokengät lojuivat alimman portaan juurella. Tyttö oli siis juossut vähintäänkin yhtä nopeasti kuin he ja odotti toivottavasti sairaalasiivessä Scorpiuksen luona. Albus katsoi ystäviään huolestuneena. He lähtivät kipuamaan portaita sydämet huolesta pamppaillen.

Sairaalasiipi oli hiljainen lukuun ottamatta oikeanpuoleisen sängyn luota kuuluvaa nyyhkytystä. Nelikko kiiruhti äänen suuntaan, ja pian he löysivät Scorpiuksen makaamasta sängyltä tajuttomana. Matami Loneline oli kumartunut potilaan ylle. Viereisellä tuolilla istui Dominique, joka puristi pojan kättä pakonomaisesti. Hänen kasvonsa olivat turvonneet ja punaiset, ja kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskillaan. Kaikki tuijottivat tyttöä järkyttyneenä; he eivät olleet koskaan nähneet vaaleaverikköä noin murtuneen näköisenä.

”Mitä on tapahtunut?” Camilla kysyi.
Parantaja matami Loneline keskeytti tutkimuksensa hetkeksi ja kääntyi heidän puoleensa. ”Poikaparan kimppuun hyökättiin. Kaiketi erittäin vahva muistiloitsu”, matami vastasi ja palasi takaisin Scorpiuksen puoleen.
Dominique ulvahti ja hautasi kasvonsa sänkypeitteeseen.

Rose meni Dominiquen luo ja asetti kätensä lempeästi tytön olkapäille. ”Domie-rakas. Scorpius ei ole hengenhädässä. Kuulithan, mitä Loneline sanoi.”
”Hä-hänen kimppuunsa hyökättiin”, Dominique sopersi itkusta vapisevalla äänellä.
”Rauhoitu. Hän on elossa.”
”E-en olisi ikinä antanut anteeksi itselleni, jos hän...” Dominiquen ääni murtui holtittomaan nyyhkytykseen. Hän puristi pojan kättä entistä tiukemmin, eikä ilmeisesti ollut laskemassa irti.

”Missä Sierra on?” Rose kysyi ihmetellen. ”Hän kuitenkin kuuli Scorpiuksesta ensimmäisenä ja tuli kertomaan meille. Ei kai hän nyt noin vain paikalta hävinnyt?”
”Ajoin sen pois. En halunnut sitä tänne”, Dominique tokaisi sotaisasti.
Rose nyökkäsi hitaasti ja vilkaisi muita merkitsevästi. ”Hyvä on.”

Albus mietti, mikä ihme Dominiquella oikein oli Sierraa vastaan, mutta juuri nyt ei ollut oikea aika ottaa asiaa esille.

”Kuka hänen kimppuunsa oikein hyökkäsi?” Albus kysyi ja tuli lähemmäs vuodetta.
”Ei mitään tietoa”, Rose sanoi. ”Sierran piti hakea kirja Rohkelikkotornista. Hän tuli meitä vastaan käytävällä ennen tunnin alkua ja oli poissa tolaltaan. Hän kertoi, että oli juuri tavannut viidennen luokan Felix Gringotterin, joka oli raahannut tajutonta Scorpiusta käytävälle poikien vessasta. Felix oli kuulemma löytänyt Scorpiuksen oven vierestä lattialta.”
 
Camillan kulmat kurtistuivat. ”Ei kai se Gringotter vain olisi-?” hän aloitti.
”Ei!” Albus ja Will sanoivat heti yhteen ääneen.
”Felix on meidän kaveri, eikä hänellä tosiaankaan olisi mitään syytä kirota Scorpiusta. Tai yhtään ketään”, Albus sanoi täysin varmana asiasta. Pirteä puuskupuhpoika ei tekisi pahaa kenellekään.
”Felix se ei ollut. Mutta kuka oikein tekisi tällaista?” Will pohti.
”Onko sillä nyt mitään väliä?” Dominique parahti. ”Kai tällä hetkellä tärkeintä olisi tietää, että Scorpiuksella on kaikki hyvin?”

Rose oli juuri sanomassa jotain, kun sairaalasiiven ovet lennähtivät auki komeasti kumahtaen. Kaikkien katseet kääntyivät oviaukkoon, josta harppoi sisään hopeahiuksinen Draco Malfoy pitkin askelin, erityisen tiukka ilme kasvoillaan. Hänen kannoillaan juoksahteli huolestuneen näköinen rehtori Minerva McGarmiwa. Albus, Will, Rose ja Camilla astuivat vaistomaisesti kunnioittavan askeleen taaksepäin, mutta Dominique ei siirtynyt, vaikka vilkaisikin tulijoita säikky katse silmissään.

Draco pysähtyi hetkeksi nähdessään velttona pedillä makaavan poikansa ja hänen vieressään istuvan, epätoivoisena pojan kättä pitelevän tytön. Sitten vanhempi Malfoy astui muitta mutkitta Scorpiuksen sängyn luo. Hän tarttui napakasti Dominiqueta kyynärpäästä ja vetäisi tytön sivuun.

”Siirry siitä”, hän murahti, ja Dominique totteli vastentahtoisesti.

Kukaan ei uskaltanut puhua pukahtaa Malfoy vanhemman tutkiessa poikaansa kuin kallisarvoista jalokiveä. Dominique hivuttautui selvästi loukkaantuneena Rosen viereen, joka tarttui ystäväänsä rohkaisevasti kädestä.

”Se, joka tämän teki, joutuu vastaamaan asiasta minulle”, Draco totesi kylmän rauhallisesti silittäen poikansa ohimoa. Ele oli inhimillisen huolestunut.
”Me-meillä ei ole tietoa tekijästä”, matami Loneline sopersi. Häntä kutsuttiin koulussa yleisesti söpöttäjä-Stinaksi ylihuolehtivaisen luonteensa takia. Nyt jopa hän oli muuttunut jähmeäksi herra Malfoyn lähettyvillä.

”Selvittäkää”, Draco tokaisi tylysti.
”Herra Malfoy voi uskoa, että me teemme kyllä parhaamme ja osaamme kyllä itsekin rangaista oppilaitamme tilanteeseen sopivalla tavalla”, taustalle seisomaan jäänyt McGarmiwa vakuutti.

Draco mulkaisi rehtoria pahasti, muttei jatkanut aiheesta. ”Mitä vaikutuksia loitsulla on?” hän osoitti sanansa matami Lonelinelle.
”Sitä emme tarkkaan tiedä. Kyseessä on vahva muistiloitsu, joten riippuu aivan kokonaan tekijän motiivista, millä tavalla taika tulee vaikuttamaan poikaanne, herra Malfoy. Näemme sen vasta, kun hän herää.”
”Scorpius tulee kotiin parantumaan”, Draco totesi.
Matami Loneline vilkaisi McGarmiwaa kuin apua hakien ja sanoi sitten hivenen väpättävällä äänellä: ”Herra Malfoy, en suosittelisi kotiin palaamista parhaaksi toipumismuodoksi. Muistiloitsut voivat sekoittaa mieltä erittäin voimakkaasti, ja voi olla mahdollista, ettei hän pahimmassa tapauksessa muista edes teitä tai kotiaan. Parhaat edellytykset muistin palautumiseen on pysyä siellä, missä loitsu on langetettu.”

Draco näytti siltä, kuin räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä. Onneksi McGarmiwa puuttui keskusteluun ennen kuin hän ehti avata suutaan.

”Tämänkaltaisten muistiloitsujen heikkous - siis tässä tapauksessa hyvä puoli - on se, että oikeanlaisella hoidolla ne ajan kuluessa menettävät tehonsa. Jos ymmärsin oikein, herra Malfoyhin langetettu muistiloitsu on laadultaan muistoja peittävä, ei niitä poistava”, rehtori selitti vilkaisten matami Lonelinea, joka nyökytti päätään kiivaasti.
”Muistot ovat siis vain peitetty loitsun avulla, eli ne ovat edelleen olemassa ja turvassa. Pojan onneksi häneen ei langetettu muistojen poistoloitsua, vahvinta unhoituta-tyyppistä taikaa, joka olisi ollut peruuttamaton. Hänen muistissaan mikään ei ole muuttunut. Hän vain ei ikään kuin muista muistojaan.”

Draco tuijotti kahta naista vuorotellen kireä ilme kasvoillaan. Nuoret pidättivät henkeään odotellen Scorpiuksen isän seuraavaa jyrähdystä. Matami Lonelinen ilme oli pelokas, mutta McGarmiwan kasvot olivat ilmeettömät kuin kivivuori. Häneen entisen oppilaansa kiukuttelu ei selvästi tehnyt vaikutusta.

Sitten Scorpius ähkäisi. Kaikki huoneessaolijat kohahtivat, ja Draco kumartui takaisin poikansa ylle. Dominique teki pakonomaisen syöksähdysliikkeen kohti sänkyä, mutta Rose pidätteli häntä aloillaan.

Scorpius avasi hitaasti silmänsä ja nosti kätensä otsalleen irvistäen kivusta.

”Scorpius? Oletko kunnossa, poika? Onko hänellä kipuja?” Draco sivalsi kysymyksen matami Lonelinelle.
”Korkeintaan lievä aivotärähdys johtuen kaatumisesta. Antakaa hänen herätä rauhassa”, matami toppuutteli huolestunutta isää.

Scorpius räpytteli hetken silmiään ja hieroi otsaansa hajamielisesti.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi lopulta.
”Sinun kimppuusi hyökättiin. Scorpius, poika, katso minua. Tunnistatko minut?” Draco henkäisi jännittyneenä.
Scorpius käänsi hitaasti katseensa kohti isäänsä ja tuijotti häntä hetken sumein silmin. Sitten hänen otsansa kurtistui kysyvästi. ”...Isä? Mitä sinä täällä teet?”
Draco huokaisi syvään ja puristi poikansa olkapäätä helpottuneena. ”Sinä muistat minut, Scorpius. Olet kunnossa.”
”Miksen muistaisi?” Scorpius kysyi kummastuneena.
Scorpius”, kuului Dominiquen voihkaisu sängyn päästä. Hänen ripsivärin tuhrimille poskilleen oli vierähtänyt jälleen uusi kyynel. Nyt hänen kasvoillaan näkyi kuitenkin epäuskoisen onnellinen hymy. Draco vilkaisi tyttöä kylmästi.

Oman nimensä kuullessaan Scorpius käänsi katseensa isästään kohti joukkiota, joka seisoi odottavana vähän matkan päässä hänen sängystään.
”Onpa hieno nähdä sinua, kamu”, Albus sanoi hymyillen leveästi.

Scorpiuksen ilme ei värähtänytkään, kun hän kohtasi parhaan ystävänsä katseen. Sitten hänen suunsa aukesi raolleen, ja hän kääntyi katsomaan isäänsä aidon kummastuneena.

”Mutta...” hän aloitti hämmentyneenä, ”Keitä nuo oikein ovat?” hän kysyi ja nosti sormensa osoittaen kohti edessään seisovaa viittä nuorta.
« Viimeksi muokattu: 07.11.2020 01:03:55 kirjoittanut Siunsäe »

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 518
  • Hannibalin täti
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11!
« Vastaus #5 : 04.11.2014 20:48:15 »
Himputti, oli pakko kesken nanon kirjottamisen tulla lukemaan tämä, kun näin uuden osan. Kuka kumma Scorpiuksen kimppuun hyökkäsi? Vilkaisin alkutietoja uudestaan ja totean että Sierra ei saa tulla Scorpiuksen ja Dominiquen väliin. Mä en salli sitä.

O-ou, paha muistiloitsu, jos poika ei muista ystäviään. Ei tollaseen kohtaan saa jättää! Okei, saa, teen sitä iteki. Cliffhangerit on vaan niiiiin kivoja.

Ehkä mun pitäs olla lukematta tätä nanon aikana, kun tää sai mut miettimään sitä omaa Scorp/Domia, jonka kirjottamisen oon jo alottanu ja saanu pari lyhyttä osaa valmiiksi. En oo vieläkään päättäny mitä teen sen suhteen, mutta sen näkee sitten nanon jälkeen.

Keiju jää nöyränä itsekseen jupisten odottamaan jatkoa tähän.

Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Räntsäke

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 3. luku 3.11!
« Vastaus #6 : 04.11.2014 21:23:38 »
Okei, jokohan se olisi minunkin aika työntää tänne puumerkkini?

Kiveen kahlittu koira oli niin ihana, että tottahan toki sitä piti lähteä tätäkin lukemaan, kun alkutiedoissa mainittiin, että tää on siihen jatkoa. Olisin kommentoinut jo kakkosluvun jälkeen, mutta sitten siihen tuli Sierra ja päätin, että kommaankin vasta sitten, kun seuraava luku on luettu ja oon saanu muodostettua hänestä jonkinlaisen käsityksen. Mä yleensä lopetan fikin lukemisen siihen paikkaan, ku huomaan että siinä on ranskalainen vaihto-oppilas, lähinnä koska niistä tehään hirveen usein sellasia sietämättömiä, blondeja kauneuskuningattaria. Eli Fleur Delacourin kaksoiskappaleita. Mut siis koska fikki näin muuten kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, mä päätin sit kuitenkin antaa Sierralle mahdollisuuden. Ihana nimi, muuten.. : ) Hänet on kyllä kuvattu kauneuskuningattareksi, mutta erityisen ärsyttävä hän ei näin ensivaikutelman perusteella ole, joten voihan olla, että pääsen tässä tarinan myötä jopa eroon tästä ranskisvaihtari-inhosta, mikä (täytyy myöntää) kumpuaa vain ja ainoastaan huonoista kokemuksista.
    Mut siis, tää kolmas luku oli ihan mahtava! Eihän tätä nyt enää voi jättää kommentoimatta. Oon varmaan tosi paha ja kauhea ihminen, kun ilahduin suuresti tuosta Scorpiuksen kimppuun hyökkäämisestä. Siis ihan vaan siksi, että tässä tapahtuu nyt jotain jännää. Lisäksi pojoja siitä, että Draco oli tosi IC, siitä tehään tosi usein aivan liian kiltti. Tässä se ei sitä kyllä ole.
    Mutta! Minäpä olen sanani sanonut ja jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa : )

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 4. luku 8.11!
« Vastaus #7 : 09.11.2014 19:34:46 »
Heips! Kiitos taas kommenteista. <3

Keiju: Scorp/Domie on pahasti koukuttava, eikä sen lukeminen tosiaan tee hyvää meneillään olevalle nanolle! XD Sun pitää saada äkkiä nano pois alta, että pääset kirjoittamaan noita kahta suloista.
Räntsäke: Hei hienoa saada sutkin mukaan! Ei ei ei! Sun pitää ehdottomasti jatkaa lukemista, sillä Sierra ei todellakaan ole mikään perinteinen ranskalainen vaihto-oppilas. Jäät paljosta paitsi, jos hänen takiaan skippaat tämän tarinan. :D Uskon ihan oikeasti, että voit jopa alkaa tykkäämään hänestä, kunhan juoni etenee. Käsi sydämellä vannon, ettei tämä ole vain yksi huono kokemus lisää, vaan tästä tulee SE hyvä kokemus, joka pyyhkii kaikki ne vanhat altaan pois. Niin ja Draco on pahis nyt ja aina. Ja ikuisesti.

~Siunsäe

_____________________________________________________


Neljäs luku
Etsijän paikka vapaana


Tieto Scorpius Malfoyn muistinmenetyksestä levisi Tylypahkassa nopeammin kuin sieppi lensi huispaukentän halki. Taisipa jopa Päivän Profeetta kirjoittaa jutun Tylypahkassa sattuneesta oudosta hyökkäyksestä. Kun Draco oli varmistanut, ettei Scorpius ollut millään tavoin fyysisesti vahingoittunut ja muisti oman perheensä sekä kotinsa ja Tylypahkan, hänet oltiin lopulta saatu vakuutettua, että Scorpiuksen oli parempi jäädä kouluun toipumaan.

Ensimmäisen yön nuorempi Malfoy oli viettänyt sairaalasiivessä uusien oireiden varalta. Scorpius oli tutkittu läpikotaisin. Hän vaikutti muistavan suurimman osan elämästään: Hän oli luetellut sujuvasti läpi koko laajan sukupuunsa (muistanut jopa mainita serkku Dianan kohdalla hänen olevan vetävän näköinen) ja osannut kertoa, että kävi viimeistä luokkaa ja että hänen tupansa oli Rohkelikko. Karmein ja kummallisin totuus kuitenkin oli, ettei Scorpius tuntunut muistavan yhtäkään Tylypahkan oppilasta, eikä opettajaa, eikä edes oppiaineita, joita oli vuosikaudet opiskellut. Hän oli aivan pihalla kysyttäessä esimerkiksi pimeyden voimilta suojautumisen professorista ja omasta menestyksestään kyseisessä aineessa.

Luonnollisesti hän ei myöskään muistanut ketään parhaista ystävistään. Albus ja Will eivät oikein tienneet, miten suhtautua tähän kolkkoon tosiasiaan. Oletusarvoisesti he olivat tietenkin järkyttyneitä. Tuntui vain niin oudolta, ettei heidän paras ystävänsä yksinkertaisesti tiennyt, keitä he olivat. Dominique oli alkujärkytyksestä toivuttuaan sulkeutunut kuoreensa yrittäen esittää, ettei tilanne vaivannut häntä sen enempää kuin muita. Matami Loneline oli puhutellut Albusta, Williä, Rosea ja Dominiqueta ja kertonut heille, ettei muistiloitsusta paranemiselle voinut ennustaa mitään paranemisaikaa. Hän oli sanonut, että kaikki vauriot olivat yksilöllisiä, mutta oli kannustanut ystävyksiä kärsivällisyyteen ja sinnikkyyteen. Mitä enemmän he yrittäisivät elää Scorpiuksen kanssa kuten ennenkin, sitä nopeammin loitsu todennäköisesti heikkenisi.

Mutta normaalisti eläminen ei osoittautunut kovin helpoksi.

”Kerrataanpas vielä”, Scorpius aloitti otsaansa hangaten. ”Minä olen teidän paras kaverinne, ja tänään aamupalan jälkeen meidän pitää mennä tunnille, jossa harjoitetaan jonkinlaisia pimeitä voimia...?”

Albus huokaisi syvään. Hän, Scorpius ja Will olivat juuri heränneet ja pukivat koulukaapuja päälleen makuusalissa. Oli kulunut kaksi päivää Scorpiuksen muistinmenetyksestä, ja eilisiltana poika oli päässyt pois sairaalasiivestä matami Lonelinen todettua hänen olevan fyysisesti terve kuin maahinen. Illalla Albus ja Will olivat selittäneet Scorpiukselle, että he olivat ystävyksiä, ja oli todella surkuhupaisaa, ettei Scorpius tuntunut käsittävän asiaa. Dominiquesta he eivät olleet maininneet sanaakaan, eivätkä aikoneetkaan. Sen asian he jättäisivät suosiolla tytön oman harkinnan varaan.

Nyt Albus ja Will yrittivät selvittää Scorpiukselle tulevan päivän ohjelmaa, mikä osoittautui hyvin haasteelliseksi. Oli vaikeaa selittää yhtään mitään kouluun liittyvää, kun Scorpiuksella tuntui olevan musta aukko lukujärjestyksen sisällön kohdalla. Scorpius vain tapitti heitä kysyvä ilme kasvoillaan, sanoivat he mitä tahansa.

Albus selvitti kurkkuaan yrittäen muotoilla järkevää vastausta mielessään. Lopulta hän luovutti.
”No, jotain sinne päin, Scorp. Näet sitten tunnilla.”

Scorpius ei näyttänyt edelleenkään ymmärtävän, mutta kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Will irvisti Albukselle, johon poika vastasi päänpudistuksella. Sitten kolmikko suuntasi yhdessä aamiaiselle.

Ennen pimeyden voimilta suojautumisen tunnin alkua he tapasivat Dominiquen, Rosen ja heidän seuraansa liittyneen Sierran käytävällä luokkahuoneen ulkopuolella.

”Hei, pojat ja, ööh... Scorpius”, Rose tervehti hämillään. Will suikkasi hänen poskelleen nopean suukon. 
Dominique näytti ilmeettömältä, eikä edes tervehtinyt.
”Miten voit?” Rose kysyi Scorpiukselta.
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ihan loistavasti, kai. Anteeksi, me varmaan ollaan jotain hyviäkin tuttuja, mutta voisitteko silti millään kertoa, keitä te olette?” hän kysyi irvistäen. Tilanne oli aika kömpelö.
”Oh, tietysti”, Rose hätkähti. ”Minä olen Rose Weasley. Olen Albuksen serkku. Ja tässä on Dominique Weasley, sinun...” hän aloitti mutta vaikeni äkkiä kiusaantuneena. Hän ei tiennyt, mitä uskaltaisi sanoa.

Scorpius katsoi kiinnostuneena vaaleahiuksista tyttöä, jonka hiukset laskeutuivat tänään pitkinä laineina lantiolle asti. Dominique, joka oli tähän asti seisonut hiljaa kädet puuskassa, katsoi nyt Scorpiusta kohottaen kulmiaan. Hänen kasvoiltaan oli luettavissa katkeraa pettymystä, jota Scorpius ei kuitenkaan tajunnut. Sitten hän huokaisi syvään.

”Sano Domie vain”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä. Kaksikko, joka ei vielä kaksi vuorokautta sitten ollut kyennyt pitämään näppejään irti toisistaan, kätteli nyt kohteliaan viileästi ilman mitään ylimääräistä kiusoittelua.
”Scorpius on todellakin menettänyt muistinsa”, Will kuiskasi Albukselle pukien sanoiksi kaikkien läsnäolijoiden ajatukset.
”On ilo tavata teidät, arvon neiti”, Scorpius leikitteli yrittäen keventää tunnelmaa. Dominiquen ilmeestä päätellen hän onnistui tekemään juuri päinvastaista.

Rose selvitti kurkkuaan. ”Ja tässä on vaihto-oppilaamme Sierra Dior. Hän on kotoisin Ranskasta ja saapui vasta pari päivää sitten, oikeastaan vain päivää aiemmin kuin sinä menetit muistisi”, hän esitteli  taustalle seisoskelemaan jääneen Sierran, jonka tummanruskeat hiukset oli tänään sitaistu huolettomalle poninhännälle.

Scorpius kohotti kulmiaan yllättyneenä ja astui askeleen lähemmäs hiukan ulkopuolista tyttöä. ”Hei vain. Olettepa te viehättävä tänään”, hän kommentoi ja ojensi kätensä rohkeasti.
Muut vilkaisivat syrjäsilmällään Dominiqueta, joka kohotti leukaansa kireä ilme kasvoillaan.
”Hauska tavata.” Sierra oli kuitenkin tilanteen tasalla, ja Scorpiusta käteltyään hän vetäytyi kohteliaasti kauemmas. ”Kiitoksia, mutta meillä alkaa kai pian tunti, ja minun pitäisi kysyä vielä paria käytännön juttua Dominiquelta ennen sitä”, hän sanoi merkitsevästi ja vinkkasi blondia tyttöä sivummalle.

Dominique näytti yrmyltä, mutta seurasi kuitenkin Sierraa toisten kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Hän nojautui seinään välinpitämättömästi.
”Mitä?” hän kysyä näpäytti. ”En ole oikein juttutuulella.”
”Ymmärrän, ja olen vilpittömästi kauhean pahoillani Scorpiuksen takia”, Sierra sanoi.
”Kiitos”, Dominique tokaisi. ”Oliko muuta? Tunti alkaa kohta.”
”Minusta tuntuu, että meillä on jotenkin alkanut kaikki ihan väärältä pohjalta”, Sierra sanoi äkkiä. ”Jos olet saanut sellaisen käsityksen, että yrittäisin tulla sinun ja Scorpiuksen väliin, niin se ei todellakaan pidä paikkaansa. Mutta ymmärrät kai, etten mahda mitään sille, mitä Scorpius minulle puhuu. Haluaisin oikeasti olla sinun ystäväsi ja toivon todella, että Scorpiuksen muisti palautuisi pian, ja kaikki olisi teidän välillänne taas ennallaan.”

Sierran puhuessa Dominiquen äksy ilme oli pehmentynyt hiukan, eikä hänen äänensä kuulostanut enää niin töykeältä hänen vastatessaan: ”Kiitos. Sitä minäkin toivon.”
”Kavereita?” Sierra kysyi toiveikkaasti hymyillen ja ojensi kätensä.
Dominique kohotti kulmiaan viileästi, mutta tarttui kuitenkin ojennettuun käteen. ”Kavereita.”
Sierran kasvot sulivat hymyyn, ja hetken näytti, kuin tyttö kapsahtaisi hänen kaulaansa, mutta onneksi silloin käytävän päästä kuului professori Victoire Weasleyn iloinen huomenen toivotus, ja heidän oli lähdettävä laahautumaan kohti luokkaa.

”Hei kaikille! Kuinka teidän viimeinen kouluvuotenne on lähtenyt käyntiin?” professori Weasley kyseli innokkaana, kun kaikki olivat ehtineet asettua paikoilleen luokkahuoneeseen.

Victoire Weasleyssä oli hyvin paljon samaa kuin pikkusiskossaan Dominiquessa. Kun hän seisoi luokan edessä vaaleat kutrit sidottuina tiukalle nutturalle niskan taakse, kissamaiset silmälasit nenällään ja punatut huulet sirosti supussa, luokan takaosassa istuville pojille tuli helposti mielikuva jostain muusta kuin pimeyden voimilta suojautumisen oppitunnista.

Wou”, Scorpius sanoi hätkähtäen. Hän katsoi silmät suurina topakan näköistä opettajatarta. ”Kuka hän on?” hän sihisi vieressään istuvalle Albukselle.
”Ööh. Professori Weasley. Hän opettaa pimeyden voimilta suojautumista.”
”Viis minä siitä, mitä hän opettaa. Mistä tuollaisia oikein tulee?” hän kysyi hurmioituneena.

Ilokseen Albus huomasi, ettei Scorpiuksen luonne ollut onneksi muuttunut piiruakaan. Professori Weasley oli ensimmäisestä työpäivästään lähtien ollut Scorpiuksen märkä päiväuni. Eikä edes muistinsa menettänyt koira päässyt näemmä karvoistaan yhtään mihinkään.

Heidän edessään istuva Dominique kääntyi hitaasti ympäri tuolissaan ja katsoi Scorpiusta tuima ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi kuullut poikien sananvaihdon.
”Hän on minun siskoni Victoire”, Dominique puuskahti kyllästyneenä.

Albus ja Will nauroivat hihaansa. Dominiquesta näki niin hyvin, että hän oli käynyt saman keskustelun ennenkin, eikä hän selvästikään ollut toivonut joutuvansa palaamaan aiheeseen enää koskaan.

”Sinun siskosi?” Scorpius kysyi vertaillen Dominiqueta ja Victoirea katseellaan. ”Ei voi mitenkään pitää paikkaansa.”
”Ja miten niin ei?” Dominique tulistui.
Scorpius katsoi häntä kirkkain silmin ja kohautti hartioitaan. Nähdessään Dominiquen äimistyneen ilmeen, hän virnisti.
”Vai, että sellaista peliä”, Dominique puhisi ja havitteli takaansa selvästi jotain objektia, jolla voisi tapansa mukaan läimäyttää Scorpiusta, mutta silloin professori Weasleyn kirkas ääni keskeytti heidät.

”Onko takarivissä jotakin ongelmaa?” hän kysyä heläytti ja kuikuili luokan perälle varsin tietäväisenä ongelman aiheuttajista.
”Ei minkäänlaista, professori!” Scorpius huikkasi muitta mutkitta ja heitti perään valloittavan hymyn.
Nähdessään Scorpiuksen professori Weasley hymyili ilahtuneesti. ”Hei, Scorpius! Ihanaa nähdä sinuakin. Oletko jo toipunut siitä ikävästä hyökkäyksestä?” hän kysyi.
”Loistavasti, neiti professori!” Scorpius vastasi.
”Hienoa kuulla. Toivottavasti sama tahti jatkuu. Mutta nyt, jos saan pyytää, keskittykäämme kuitenkin hetki läksyihin, jotka annoin teille viime tunnilla. Meillä olikin kirjoitettavana essee anteeksiantamattomista kirouksista, joten voisin alkaa tarkistamaan tuotoksianne.”

”Hän taitaa pitää minusta”, Scorpius kuiskasi Albukselle ja Willille positiivisesti yllättyneenä.

Albus nyökkäili hymyillen ilahtuneena. Scorpius oli käyttänyt koko viime vuotensa professori Weasleyn järjestelmälliseen mielistelyyn ja ansainnut siten hyväuskoisen vaaleaverikön lempioppilaan tittelin. Albus kuitenkin jätti asian kertomatta, sillä Dominique ei välttämättä antaisi anteeksi, jos Scorpius saisi tietoonsa kyseisen seikan. Entinen käytös näytti kuitenkin saavan jatkoa täysin luonnollisella tavalla.

”Syvennytäänpäs nyt näihin pimeyden voimiin...” Scorpius höpötti itsekseen. ”Hei, Will, minulla ei jostain syystä taida olla tehtynä tuota esseetä. Osaatko sinä jotain kopiointi- tai monistusloitsua, jolla saisin äkkiä tuon sinun esseesi itselleni? En halua, että professori Weasley luulee minua laiskimukseksi.”

Will kaivoi huvittuneena sauvansa esiin ja alkoi kopioida esseetään Scorpiuksen tyhjyyttään ammottavalle pergamentille. Heidän edessään Dominique huokaisi tuskastuneena, eikä se tainnut johtua tekemättömästä esseestä.

Tunnin jälkeen Camilla odotteli käytävässä seinään nojaillen. Nähdessään Albuksen hän lopetti keskittyneen kynsiensä tutkailun ja kiirehti pojan luo.

”Hei”, hän tervehti.
”Hei”, Albus vastasi hymyillen.
”Ajattelin, että voisimme ehkä käväistä pienellä kävelyllä?” tyttö kysyi ja nojautui kevyesti Albukseen tiiraillen häntä ripsiensä lomasta.
”Tuota... meillä kyllä alkaa kohta Teddyn tunti”, Albus vastasi kierrellen. Hän ei olisi halunnut jättää arvaamattomasti käyttäytyvää Scorpiusta vahtimatta.
Camilla katsoi häntä kyllästyneenä. ”Älä viitsi. Milloin sinua on pitänyt maanitella lintsaamaan?”

Tyttö oli ärsyttävän oikeassa. Kyse ei ollut siitä, etteikö Albus olisi halunnut viettää enemmän aikaa Camillan kanssa, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat pakottaneet hänet käyttämään aikansa kaikkeen muuhun kuin tyttöystäväänsä. Kalvava syyllisyydentunne sai Albuksen niskan punoittamaan.

”Albus! Tuletko sinä?” Sierran huudahdus kuului heidän takaansa.

 Albus kääntyi vilkaisemaan taakseen ja näki, että Will, Scorpius ja Sierra olivat jääneet odottamaan häntä. Sitten hän katsoi Camillaa, joka mutristi suutaan tyytymättömänä.

”Aiotko mennä?” tyttö kysyi kasvoillaan ilme, joka viestitti, että heidän suhteensa olisi todennäköisesti ohi, jos Albus vielä kerrankin lemppaisi hänet.
Niinpä poika teki päätöksensä. ”No, ehkä he yhden tunnin pärjäävät ilman minua”, hän sanoi hymyillen ja huiskautti kättään vähän matkan päässä seisoskelevalle kolmikolle.

Camilla hymyili tyytyväisenä. Albus tarttui häntä kädestä, ja he lähtivät käveleksimään kohti alakertaa.

”Sinä tunnut pitävän siitä Sierrasta”, Camilla sanoi, mutta se oli enemmänkin kysymys kuin toteamus.
”Mmm”, Albus vastasi. ”Etkö sinä?”
”Tietysti. Mutta ajattelin vain, että toivottavasti muistat olla kiltisti.”
Albus pysähtyi ja katsoi tyttöystäväänsä hymyillen kysyvästi. ”Mitä tuo nyt tarkoitti?”
”Sinulla ei oikein ole aikaa enää minulle...” Camilla sanoi. ”Saatan olla vähän mustasukkainen.”
Albus tuhahti ja painoi suudelman tytön otsalle. ”Ei ole tarvetta.”
”Eikö?”
Albus katsoi tyttöystäväänsä epäuskoisena. ”Luuletko tosiaan, että olisin ensin koko viime syksyn nähnyt vaivaa saadakseni sinut takaisin ja sitten kestänyt vielä läpi kevään isäsi napakoita kommentteja milloin mistäkin aiheesta vain hylätäkseni sinut yhden ranskattaren takia?” hän kysyi ja silitti Camillan mustia hiuksia.
Viimein luihuistytön kasvoille hiipi hymy. ”Okei. Ehkä olen vähän liian äkkipikainen.”

Sitten hän kurottautui varpaisilleen ja suuteli Albusta pehmeästi. Albus sulki silmänsä. Hän tunnusteli toisen viileitä huulia ja vei kätensä tytön niskaan silitellen tämän poskipäitä. Tytön lumenvaalea iho tuntui kylmältä hänen sormenpäitään vasten, eikä Albus koskaan lakannut ihmettelmästä, mistä se oikein johtui. Kun he erkanivat, hän sulki tytön syliinsä. He seisoivat pitkään siinä, keskellä toisen kerroksen tyhjää käytävää toisiinsa nojaten.

Lopulta Camilla rikkoi hiljaisuuden: ”Anteeksi, kun olen murjottanut. Sinun paras ystäväsi menetti muistinsa, joten sinulla on ehkä suurempiakin asioita hartioillasi kuin vain minun viihdyttämiseni.”
Albus hymyili. ”Tämä on ensimmäinen päivä Scorpiuksen lapsenvahtina, ja minusta tuntuu jo nyt, etten pysty laskemaan häntä hetkeksikään silmistäni”, hän totesi.
Camilla naurahti.
”Mutta ei se ole silti syy laiminlyödä sinua. Sinä olet silti aina tärkein, ja oli hyvä, että muistutit minua siitä. Nyt vasta tajuan, miten epäoikeudenmukainen olen ollut. Kun meillä vihdoin olisi kunnolla aikaa olla kahdestaan, niin minä en hyödynnä sitä”, Albus sanoi ja tunsi tytön värähtävän itseään vasten.
”Mennäänkö nyt sinne kahville?” Camilla kysyi ja kääntyi katsomaan Albusta.
Albus vastasi tytön katseeseen ja virnisti. ”Minulla kyllä olisi vapaatunnille yksi paljon parempi ajanviettotapa mielessäni.”
Camillan silmät muuttuivat viiruiksi. ”Albus Potter... En osaa yhtään arvata, mitä mahdat tarkoittaa”, hän sanoi huvittuneena ja tarttui pojan käteen.

Sitten hän lähti sanaakaan sanomatta johdattamaan heitä kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.

Iltapäivällä oli vuorossa hetki, joka oli jo pitkään aiheuttanut Albukselle hikoilua ja kuumotusta - eikä se liittynyt millään lailla Camillaan. Kun hänen isoveljensä James oli valmistunut viime keväänä, Rohkelikon huispausjoukkueen kapteenin paikka oli siirtynyt odotetusti Albukselle, joka oli ansioitunut kunniakkaasti jahtaajana viimeiset vuodet. Spekulointi ”Kaatopotterin” ja ”Sieppi-Scorpiuksen” välillä oli kuitenkin jatkunut viralliseen päätökseen asti kiivaana. Toiset olivat uskoneet Scorpiuksen, ilmiömäisen etsijän, nousevan kapteeniksi Jamesin jälkeen. Scorpius oli kuitenkin viitannut huhuille kintaalla. Hänen mielestään Albus oli selvästi heistä vastuullisempi kapteenin rooliin, ja Scorpius sanoi haluavansa mieluummin metsästää sieppiä ja voittaa pelejä.

Nyt Albus oli matkalla kohti huispauskenttää, jossa hän kohtaisi ensimmäisen haasteensa kapteenina. Hän oli määrännyt joukkueen karsinnat järjestettäväksi sinä iltapäivänä. Sää ei valitettavasti imarrellut. Kun pelaajakokelaat harppoivat päättäväisesti kohti kenttää, taivas oli harmaa ja satoi näkymätöntä tihkua.

”Minäkin haluaisin kokeilla...” Lily marisi kävellessään Albuksen seurassa kohti huispauskenttää.

Albus hymyili hyväntahtoisesti. Hän tiesi, että Lily olisi kovasti tahtonut liittyä joukkueeseen. Sen verran, mitä hän oli pikkusiskonsa kanssa joskus pelannut, niin hän ei ollut mikään kädetön huispaaja. Pikkusiskollakin oli lahjoja lentämiseen, mutta sairautensa takia heidän äitinsä oli ehdottomasti kieltänyt Lilyn liittymisen joukkueeseen. Lily ei ollut tietenkään hyväksynyt päätöstä ilman vastarintaa, vaikka olikin sisimmässään koko ajan tiennyt sen olevan hänen parhaakseen.

”Sinä olet liittoutunut äidin kanssa minua vastaan”, hän jupisi.
”Tiedän, että sinua ärsyttää, Lily. Mutta voisitko kuitenkin tehdä minulle yhden palveluksen?” Albus kysyi pikkusiskoltaan.
”No?”
Albus kaivoi taskustaan peilinpalan, jossa vilahti herkeämättä tuijottava vihreä silmäpari. ”Voisitko millään pitää tätä näköetäisyydellä koko karsintojen ajan?”
Peilinpalasen nähdessään Lilyn tympiintyneille kasvoille vaihtui salaliittomainen virnistys. ”Tietysti voin”, hän vastasi oitis. ”Olethan sinä tehnyt lupauksen.”
Albus hymyili siskolleen tyytyväisenä ja iski silmää.

Myös Scorpius asteli kohti kenttää kasvoillaan tutkimaton ilme. Kädessään hän puristi luudanvarttaan, jonka he olivat löytäneet pojan tavaroiden seasta. Albus vilkuili ystäväänsä hivenen huolestuneena. Koulun jälkeen Scorpius oli kysellyt mihin Albus oli menossa, kun hän oli vaihtanut Rohkelikon keltapunaisia joukkuevaatteita ylleen. Vastauksen kuultuaan Scorpius oli tiedustellut kulmat kurtussa, mikä oli huispaus. Albus oli selittänyt karsinnoista ympäripyöreästi. Scorpius oli kuitenkin kiinnostunut aiheesta ja vaatinut Albusta kertomaan, osasiko hän huispata. Albus oli tietenkin sanonut, että poika oli pelannut vuosikaudet joukkueessa. Scorpius oli innostunut asiasta entisestään ja vaatinut päästä mukaan.

”Scorp, oletko nyt ihan varma tästä?” Will kysyi huolestuneena, kun he lähestyivät kenttää.
”Haluan ainakin yrittää. Jos kerran olen joskus osannut”, Scorpius vastasi vailla huolen häivää.

Albus pyöritteli päätään itsekseen. Hän ei voinut käsittää, ettei Scorpius muistanut edes miten huispataan, kun aiemmin hän olisi napannut siepin vaikka koomakirouksen alaisena. Se, että hän oli suostunut ottamaan Scorpiuksen mukaan karsintoihin, johtui suureksi osaksi siitä, että hän itse oli epätoivoinen. Oli kiistaton totuus, ettei Tylypahkassa ollut Scorpiusta parempaa etsijää. Ja ilman poikaa heidän kautensa olisi vaarassa mennä täysin mönkään. Jos Scorpius ei tänään kykenisi todistamaan lentotaitojaan, Albuksen olisi pakko evätä hänet joukkueesta koko vuodeksi, mikä tuntui uskomattomalta ajatukselta. Mielessään tuore kapteeni risti sormensa ja varpaansa Scorpiuksen (ja itsensä) puolesta.

Joukkio saapui huispauskentän laidalle. Albus katsoi jylhinä nousevia kolmea korkeaa tankoa, joiden jokaisen päässä oli kaadon mentävä metallirengas. Uutuuttaan kiiltelevä KaatoGuru 12:n puinen varsi tuntui kuumenevan hänen nyrkissään. Albus oli tietysti testaillut uutta luudanvarttaan jo jonkin verran Weasleyn kotikolon pihamaalla, mutta vasta tänään luuta pääsisi tositoimiin.

Paikalle oli saapunut yllättävän innokas joukko eri ikäisiä rohkelikkoja kirjavine luutineen, ja katsomo oli täyttynyt suurimmaksi osaksi oman tuvan edustajista. Willin ja tyttöjen sekä heidän pikkusisarustensa lisäksi paikalla oli myös joitakin epämiellyttäviä henkilöitä. Ylimielisen näköinen luihuisporukka oli vallannut parhaimmat katselupaikat. Heidän etunenässään istuskeli pitkä Artemis ”Ruttukuono” Flint, josta Albuksella ei ollut henkilökohtaisesti mitään positiivista sanottavaa. Sen lisäksi, etteivät heidän kemiansa kohdanneet, Flint oli toiselta luokalta lähtien pelannut Luihuisen etsijää, mikä teki hänestä myös Scorpiuksen vihollisen, ja tänä vuonna hänet oli Albuksen lailla nostettu joukkueen kapteeniksi. Kirsikkana kakun päällä Flint oli myös toivottoman ihastunut Camillaan, mikä oli tarpeeksi virittämään hänen ja Albuksen välisen jännitteen äärimmilleen.

Albuksen teki mieli huutaa luihuispojalle jotain räävitöntä nähdessään tämän häpeilemättömän haastavan olemuksen. Tummahiuksinen poika istui seuralaistensa keskellä rennosti valmiina seuraamaan esitystä, vain popcorn-kulho puuttui. Albus puri huultaan. Hän ei kehdannut pilata auktoriteettiään alkamalla rähistä heti alkuun. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Flint ollut vielä edes jaksanut järjestää omia karsintojaan, joten pojalla ei käytännössä ollut mitään huomauttamisen varaa. Niinpä Albus päätti suunnata energiansa rohkelikkojen kaitsemiseen.

”Terve vaan kaikille, sekä uusille että vanhoille kasvoille!” hän tervehti kuuluvalla äänellä varastaen kentällä hajanaisena seisoskelevan porukan huomion itseensä. ”Tulkaa vähän lähemmäksi, ettei tarvitse huutaa.”

Rohkelikot astelivat innokkaasti lähemmäs muodostaen laajan puolikaaren hänen eteensä. Albus väläytti pelaajakandidaateillensa hymyn.

”No niin. Hienoa. Tänään olisivat vuorossa siis joukkuekarsinnat, ja haluaisin aivan alkuun muistuttaa, että vaikka aiemmilla pelaajilla onkin tietty etulyöntiasema, ei ole mikään itsestäänselvyys, että he jatkaisivat omalla paikallaan. Kaikilla on mahdollisuus päästä joukkueeseen. Pitäkää myös mielessänne, että minulla on erilainen näkökulma asioihin kuin Jamesilla oli”, hän sanoi.
Hänen kuulijansa nyökyttelivät hyväksyvästi.

”Tarkoituksena on tietenkin löytää kaikkiin asemiin pääpelaajat, mutta tänä vuonna aion nimittää kaikille myös varapelaajat. Ihan vain viime kausien ongelmat välttääkseni. Kenenkään ei tarvitse pelata kipeänä, jos ei välttämättä halua”, Albus sanoi ja silmäili joukkoa kiinnostuneena.

”Minä pelaan jahtaajaa, joten tänään valitaan kaksi jahtaajaa, kaksi lyöjää, pitäjä ja etsijä. Ketkä haluaisivat liittyä minun seurakseni jahtaajiin?”

Kuusi oppilasta astui eteenpäin. Odotetusti heidän joukossaan tummaihoinen, napakka tyttö, jonka kohdalle Albuksen katse pysähtyi. He vaihtoivat lyhyen virnistyksen. Loula Tahiti oli niin ikään seitsemäsluokkalainen ja Albuksen vanha joukkuetoveri. Tyttö oli vaarallisen hyvä jahtaaja, ja kaikki oikeastaan tiesivät jo, että hän olisi kiistaton kiinnitys joukkueeseen. Loulan kasvoilla paloi innostus. Hän oli odottanut koko kesän alkavia huispaustreenejä. Albus tunnisti rivistä myös muutamia muita potentiaalisia jahtaajavaihtoehtoja, kuten siilitukkaisen Tom Waterhousen, joka oli ollut viime vuonna aivan hilkulla päästä joukkueeseen.

Albus nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä. Entäs lyöjät?”

Näin hän kävi läpi kaikki ehdokkaat saadakseen kokonaiskuvan. Etsijöiden kohdalla epäilevät katseet kiinnittyivät Scorpiukseen, jonka Albus oli ohjeistanut astumaan eteenpäin oikealla hetkellä.  Albus yritti olla kiinnittämättä huomiota muiden etsijäehdokkaiden tyytymättömiin nenän nyrpistyksiin, vaan luotsasi karsintoja määrätietoisesti eteenpäin.

”Mahtavaa. Sitten otetaan kevyttä lämmittelyä ennen varsinaisia pelaajatestejä”, hän määräsi. ”Noustaan luudille ja aletaan ottaa tuntumaa peliolosuhteisiin. Kaikki pallot, paitsi sieppi, ovat vapaasti käytettävissänne.”

Oppilaat, joiden kasvoille oli jo noussut punakka jännitys, ottivat luudat jalkojensa väliin ja nousivat yksi kerrallaan enemmän tai vähemmän haparoiden ilmaan. Loula Tahiti leijutti omaa luutaansa suureleisesti ilmassa ja hypähti sitten elegantisti sen kyytiin.

Albus virnisti itsekseen tytön itsevarmuutta huokuvalle esitykselle, joka kalasteli heti alkuun pisteitä esittäjälleen. Sitten hän kääntyi Scorpiuksen puoleen, joka seisoi edelleen maassa pyöritellen päätään ymmällään kuin pesästään pudonnut linnunpoikanen.

”Siis... Nuohan oikeasti lentävät”, Scorpius ihmetteli ja tuijotti ylitseen liitäviä oppilaita haltioituneena.
Albus veti henkeä kiusaantuneena. Oi voi, Al. Mihin olet taas itsesi laittanut?
”Niinhän minä sanoin. Ja lentää sinunkin olisi nyt tarkoitus”, hän sanoi ja katsoi merkitsevästi Scorpiuksen kädessä olevaa luudanvartta. Myös Scorpius siirsi katseensa luutaansa ja tutkaili sitä kuin näkisi sen aivan uudessa valossa.

”Eli... Minä vain...?” Scorpius asetti luudan jalkojensa väliin ja katsoi Albusta epävarmasti.
Yhtäkkiä Albus tajusi tilanteen koomisuuden. Myös hän asetti uutukaisen luudanvartensa jalkojensa väliin. Hän tunsi jännityksen pistelevän varpaissaan.
”Aivan, Scorp. Ja sitten ponnistat reippaasti ja ajattelet: Lennä.”

Albus henkäisi syvään ja ponnisti. Samalla, kun hänen kauhkonsa täyttyivät ilmasta, hän tunsi maan katoavan jalkojensa alta. Uusi luudanvarsi oli niin kevyt, ettei hän ehtinyt kuin ajatella, ja se oli jo käännähtänyt ympäri ilmassa. Hän tunsi, että se olisi valmis kiihdyttämään täyteen nopeuteensa suoraan niiltä sijoiltaan heti, kun hän niin haluaisi. Hän avasi silmänsä ja tajusi ilokseen, että Scorpius leijaili ilmassa hänen vierellään. Pojan silmät olivat suurentuneet innostuksesta.

”Ei hiisi vie, Albus! Tämähän toimii!”
Albus katsoi parasta ystäväänsä ja jakoi täysin rinnoin toisen riemuitsevan tunteen. He kohosivat alati korkeammalle.
”Sinä lennät!” Albus hihkaisi.
”Niin totta vie teenkin!” Scorpiuksen sanoi uskomatta silmiään ja vilkaisi muita lentäviä rohkelikkoja kuin mallia ottaen.

Sitten hän aivan äkkiarvaamatta pyrähti täyteen vauhtiin jättäen Albuksen niille sijoilleen. Scorpius kiisi huispauskentän halki nopeammin kuin koskaan. Hän tunsi ääreisverenkiertonsa kuohuvan virtauksen adrenaliinin vallatessa hänen kehonsa. Kaikki ilmassa olevat oppilaat pysähtyivät aloilleen nähdessään muistinsa menettäneen etsijän räjähtävän voimannäytteen.

Scorpius liisi ilman halki pujotellen huispauskentän torneja ja pyöräytti sitten silmukan. Hän tunsi sisällään, kuinka pimeässä piilossa kyhjöttäneet vanhat taidot nousivat pintaan, kun niitä kahlinneet hämärät voimat väistyivät. Hän tunsi äkkiä olevansa varma osaamisestaan, vaikkei ollutkaan täysin tietoinen, mitä oikeastaan teki. Sisällään hän tiesi osaavansa tämän, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Tämä on minun juttuni.

Jonkin ajan kuluttua platinapäinen poika leijaili kohti maata ja laskeutui sulavasti viheriöllä odottavan Albuksen viereen. Joukkuekokelaat seisoivat heidän ympärillään isona ryppäänä. Albus katsoi ystäväänsä kuin tämä olisi juuri äsken lyönyt itse Lordi Voldemortin. Scorpius vastasi hänen katseeseensa käsittämättömän onnen hekumassa. Hän vilkaisi taivaalle kuin ei uskoisi, mistä oli juuri äsken suoriutunut.

”Minä tein sen! Se on uskomatonta! Ihan kuin olisin aina osannut lentää”, Scorpius kuvaili innoissaan, eikä tuntunut oikein pysyvän enää edes aloillaan.
Albus nauroi. ”Niin, eikö ole kummallista?”

Tuore huispauskapteeni taltutti hymynsä ja taputti Scorpiusta ylpeästi olkapäälle. Hän heitti pirullisen virnistyksen kohti katsomossa istuvaa Flintiä, jonka kasvoille oli noussut nyrpeä ilme.

Sitten hän kumartui alas vieressään maassa lojuvan palloarkun puoleen. Hän avasi luukuista pienimmän ja nosti sieltä varovaisesti esiin kultaisena hohtavan metallipallon, joka avasi siimanohuet siipensä valmiina lentämään. Albus piteli sitä tiukasti peukalonsa ja etusormensa varassa ja nosti sen Scorpiuksen silmien korkeudelle.

Hän ei kyennyt piilottamaan voitokasta virnistystä aloittaessaan selityksensä:
”Scorpius, tämä on kultasieppi.”
« Viimeksi muokattu: 23.09.2020 23:36:00 kirjoittanut Siunsäe »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
« Vastaus #8 : 13.11.2014 00:10:29 »
Viides luku
Koiperhonen


Rose Weasley oli määrätietoinen nuori noita, joka oli suunnitellut tulevaisuutensa jo vuosia sitten. Hänen matka-arkkunsa pohjalla lepäsi ensi kevättä silmällä pitäen valmiiksi hankitut pääsykoekirjat. Keväällä hän viimein lähtisi toteuttamaan unelmaansa ja hakisi taikaoikeuksien oppilaitokseen. Hän oli aina halunnut taistella oikeuden puolesta ja himoitsi päästä selvittämään mutkikkaita tapauksia. Kouluun pääsy edellytti kuitenkin onnistuneiden pääsykokeiden lisäksi tyrmäävän hyviä S.U.P.E.R.-koearvosanoja. Jo nyt Rose tunsi päivittäin syyllisyydenpistoksen, kun siirsi loppukoekirjat sivuun ja lykkäsi kertaamisen aloittamista jälleen seuraavalle päivälle. Hän ei ollut päättänyt edes mitään selvää aikaa aloittaa kokeisiin lukeminen, mikä lisäsi hänen ahdistustaan entisestään. Vielä, kun hän tiesi, että Will oli jo aloittanut.

Dominique oli ollut Rosen paras ystävä pienestä pitäen. Onnekkaasti he olivat molemmat päätyneet Korpinkynteen aloittaessaan Tylypahkan ja olivat luonnollisesti olleet kämppiksiä alusta saakka. Tytöt tunnistivat toistensa pienimmätkin eleet ja osasivat tulkita sanattomia kasvonliikkeitä vuosien luomalla kokemuksella. Vaikka rääväsuinen Dominique ja pidättyväinen Rose eivät olleetkaan mikään maailman sointuvin combo, he riitelivät todella harvoin. Serkukset olivat selvittäneet toistensa rajat jo hiekkalaatikon reunalla, eikä kumpikaan nähnyt enää tarvetta niiden ylityksille. Hyvin pitkälle he olivat kuin siskokset kierrätettyine vaatteineen ja jaettuine meikkilaukkuineen.

Myös Albus oli Roselle luonnollisesti hyvin läheinen, eikä hän miettinyt koskaan kahdesti pojan tarvitessa apua (paitsi, jos kyse oli tekemättömistä läksyistä). Tänään Albus oli pyytänyt Roselta palvelusta, mikä oli syy siihen, että hän viipotti nyt vatsa kurnien pitkin toisen kerroksen käytävää vaaleahiuksinen pojankomistus kintereillään. Albus oli luvannut lauantain aamiaistreffit Camillalle, mutta jonkun piti myös toimittaa Scorpius matami Lonelinen kontrollitarkastukseen kello kymmeneksi.

Rose pysähtyi korkeiden pariovien kohdalle ja kääntyi katsomaan poikaa.
”No niin. Oletko OK tästä eteenpäin, jos menen takaisin aamupalalle? Kuolen nälkään!”
Scorpius vilkuili ovea, jonka puiseen pintaan oli kaiverrettu punaisia ristejä. ”Tietysti. Olisin kai minä tänne ihan itsekin osannut.”
”Sanopa muuta”, Rose sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Mutta se on vain Al.”
Scorpius nyökkäsi naurahtaen, vaikkei selvästikään oikein tiennyt, mille tarkalleen ottaen nauroi.
”No, minä kai sitten menen. Toivottavasti kaikki on kunnossa”, Rose sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hän näki jo höyryävän puurolautasen verkkokalvoillaan.

”Hei, odota Rose”, Scorpius sanoi äkisti, ja Rose pysähtyi niille sijoilleen.
”Niin...?”
Scorpius selvitti kurkkuaan. ”Tuota... Sinähän ole Dominiquen hyvä ystävä? Tai näin olen ymmärtänyt?”
”Kyllä, pienestä asti”, Rose vahvisti kurtistaen kulmiaan.
”Ja sinä kai tunnet hänet siis aika hyvin?”
”Näin otaksun. Mutta en näe, mihin olet menossa tällä.”
”Noh... Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen vähän seuraillut tilannetta ja haluaisin kysyä sinulta...” Scorpius vaikeni kuin ei keksisi oikeita sanoja.
Rose kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Öö. Haluaisin tietää, oliko minun ja Dominiquen välillä jotain ennen kuin... ennen kuin menetin muistini. Minulle on tullut hänen käytöksestään vähän sellainen tunne.”

Hitsi! Rose tuijotti poikaa yhtä aikaa yllättyneenä ja kauhistuneena. Domie tappaa minut.
”Määrittele jotain”, Rose pyysi pitkittääkseen vastauksen antamista. Hän ei olisi halunnut olla se, joka joutui kertomaan totuuden.
”No, siis... Oliko meillä suhde?” Scorpius kysyi irvistäen viimeisen sanan kohdalla kuin olisi puraissut pippurin.

Ei hyvä. Rose ajatteli. Hän astui askeleen lähemmäs poikaa ja mietti, kuinka muotoilisi vastauksen.
”Lupasin Dominiquelle olla kertomatta, joten et ole sitten kuullut tätä minulta. Mieluiten et olisi kuullut tätä ollenkaan, mutta turha kai minun on enää tässä vaiheessa pysyä hiljaa”, hän aloitti ja veti henkeä. ”Kyllä, sinulla ja Domiella oli juttua. Luonnehtisin sitä astetta vakavammaksi säädöksi."
Scorpius irvisti jälleen. ”Kiva. Eli olen ilmeisesti loukannut häntä aika pahasti?”
Rose nyökytteli hitaasti.
”Mutta miksei hän kertonut heti?”
”No, ajattelepa tilannetta omalle kohdallesi. Olette yhdessä, ja yhtäkkiä hän ei enää muista, kuka sinä olet. Se sattuu, kun tiedät, ettei kertomisesta ole mitään hyötyä.”
”Mutta hän vaikuttaa olevan ihan okei.”
Vaikuttaa, idiootti. Siinäpä se taikasana juuri tulikin”, Rose tokaisi.
Hän jätti mainitsematta, että Dominique itki hiljaa joka ilta, kun luuli, että Rose jo nukkui. Tyttö oli sisältä ihan romuna.

”Mutta... mitä minä voin tehdä?” Scorpius kysyi ymmällään.
Rose pudisti päätään. ”En todellakaan tiedä. Ja jos Domie tietäisi, hän olisi jo tullut kertomaan sinulle.”
Scorpius tuijotti häntä levitellen käsiään sanattomana.
”Minä menen nyt. Ja muistakin, ettet ole kuullut minulta mitään”, Rose sanoi heristäen sormeaan.

Sitten hän kääntyi kannoillaan ja jätti Scorpiuksen seisomaan sairaalasiiven ovien ulkopuolelle sekavat ajatukset seuranaan.

”Hei, kaverit!” Rose tervehti tekopirteästi saapuessaan Rohkelikkopöytään. Äskeinen keskustelu jyskytti edelleen ilkeästi hänen takaraivossaan, eikä hän kyennyt kohtaamaan pöydän toisella puolella istuvan Dominiquen katsetta.
”Tehtävä suoritettu?” Will kysyi. ”Ai niin, ja huomenta kulta”, hän lisäsi hempeästi ja pussasi tyttöä poskelle.
Rose nyökkäsi ja tunsi punan kohoavan poskilleen. ”Huomenta, muru."

Dominique esitti oksentavansa. ”Kaikki ovat ällösiirappisia tänään”, hän kommentoi ja vinkkasi luihuispöytään, jossa Albus näkyi syöttävän Camillalle omenanpalasta, jota tyttö näykki viettelevä hymy kasvoillaan.
”Se johtuu siitä, että on lauantai”, Will sanoi.
”Millähän tavalla lauantai linkittyy kohonneeseen siirappisuusasteeseen?” Dominique kysyi.
”Lauantaina kaikilla on aikaa toisilleen, eikä kenelläkään ole kiire tunnille”, Will vastasi totuudenmukaisesti ja painoi uuden suudelman Rosen huulille.
”Yök.” Dominiqueta puistatti, ja hän kääntyi vieressään istuvan Sierran puoleen.
”Sinusta voikin tulla minun vara-Roseni nyt, kun varsinaisella ei ole enää aikaa minulle. Eiköhän vaihdeta Korpinkynnen pöytään”, hän ehdotti virnistäen.
Tummahiuksinen ranskatar nauroi tytön sanoille.

Sierran ja Dominiquen välit olivat parantuneet huomattavasti sen jälkeen, kun Sierra oli vannonut, ettei hänellä ollut taka-ajatuksia Scorpiuksen suhteen. Tytöt olivat tutustuneet ja löytäneet toisistaan yhteisiä piirteitä. He olivat jopa verestäneet hiukan Dominiquen ranskantaitoja, kun sekä Rose että Camilla olivat olleet treffeillä eräänä iltana. Muut olivat huojentuneita, kun kaksikon välinen jännite oli lauennut.

”Anteeksi, Domie, mutten halua tulla sinun ja Rosen väliin”, Sierra vastasi diplomaattisesti.
Dominique läimäytti tyttöä leikkisästi olkapäälle. ”Lakkaa pyytelemästä anteeksi minulta. Jos koen  tarvitsevani Roselle sijaista, se on minun oma päätökseni”, hän nauroi.

Dominique oli turvautunut ystäviinsä nyt, kun Scorpius poti muistinmenetystä. Hän upotti synkät ajatuksensa usein tyttöjen juttuihin ja ehdotteli usein yhteistä tekemistä.

”Mitäs me tänään tehdään? Ei ainakaan läksyjä”, Sierra vaihtoi aihetta.
”Minulla on idea! Entäs, jos pidettäisiin tytöt vastaan pojat -päivä? Me tytöt vietetään ihanaa laatuaikaa yhdessä, ja pojat nyt saavat tehdä mitä huvittaa”, Dominique ehdotti innoissaan.
”Millä tavalla tuo on tytöt vastaan pojat?” Rose kysyi.
”Se voittaa, kumpi keksii legendaarisempaa tekemistä”, Dominique vastasi.

Rose pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että tämä oli vain uusi idea saada etäisyyttä Scorpiukseen. Aamuisen keskustelun jälkeen se vaikutti Rosenkin mielestä järkevältä ajatukselta. ”Kuulostaa hyvältä.”
”Kannatetaan!” Sierra hihkaisi ja nosti kätensä ilmaan.
”Mitähän nuo siirappitoukat mahtavat asiasta tuumata...” Dominique posti ja tutkaili silmät viiruina salin toisella puolella kuhertelevia Albusta ja Camillaa.
”Enemmistön päätös?” Sierra heitti levittäen käsiään.
”Minä niin pidän sinusta”, Dominique sanoi hyväksyvästi ja iski silmää tytölle.

”Hei, oletteko muuten ollenkaan miettineet, kuka mahtoi hyökätä Scorpiuksen kimppuun?” Will kysyi jonkin ajan kuluttua.
”Olen paljonkin, mutten keksi”, Rose vastasi ja haukkasi englantilaista aamumuffinssiaan nautinnollisesti.
”Vaikka hän väittikin sinä aamuna syöttäneensä huulipunani Albukselle, kun hän oli kettumuodossa, niin vannon, että olen syytön”, Dominique sanoi ja nosti kätensä ilmaan.
”Tuo olisi ollut jo hyväksyttävä syy”, Sierra totesi vakavana.
”Tiedän, mutta uusien todisteiden valossa hän ei ollut oikeasti tehnyt sitä. Huulipuna löytyi laukustani”, Dominique sanoi.

Will pudisti päätään huvittuneena. ”Minusta on vain niin outoa ajatella, että joku on oikeasti halunnut satuttaa häntä.”
”Kenellä olisi ollut motiivi?” Rose kysyi innostuneena kohentaen ryhtiään. Hän rakasti rikostapausten ratkomista.
”En tiedä...” Will pohti.
”Onko hänellä vihollisia?” Sierra kysyi.
”Kaikki pitävät Scorpiuksesta. Kaikki paitsi vahtimestari Corstoy, mutta häntä ei kai voi laskea epäiltyihin.”
”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, Dominique vitsaili.

”Onko olemassa ketään vahtimestari Corstoyn lisäksi, joka inhoaisi Scorpiusta niin paljon, että voisi kirota hänet?” Sierra johdatteli.
”On olemassa ehkä yksi oppilas...” Will sanoi lopulta mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen katseensa kääntyi hitaasti kohti Luihuisen pöytää.
Artemis Flint”, Dominique hoksasi, kun hän seurasi Willin katsetta, joka oli pysähtynyt pöydän ääressä istuskelevaan poikaseurueeseen, jonka keskellä istui rehvakkaan näköinen nuoriherra.
”Ruttukuono”, Will sanoi hampaidensa lomasta.

”Olisiko hän voinut tosiaan kirota Scorpiuksen? Mutta miksi?” Rose kysyi epäilevästi.
”En tiedä. Mutta ottaen huomioon viime vuodet, hän on ainakin todennäköisin vaihtoehto”, Will sanoi ja tuijotti Scorpiuksen ja Albuksen keppostelun kohde numero ykköstä arvioivasti kulmiensa alta.
”Minun pitää puhua Alin kanssa”, hän totesi lopulta.
”Sitä ennen mennään erottamaan nuo kyyhkyläiset ja kerrotaan niille, mikä on päivän toimintasuunnitelma”, Dominique sanoi ja nousi ylös pöydästä päättäväisesti.

Iltapäivällä pojat istuivat ringissä oleskeluhuoneen lattialla. He olivat linnoittautuneet takan viereen punaiselle karvalankamatolle. Heidän ympärillään lojui suklaasammakoiden ja jokamaunrakeiden tyhjiä pakkauksia sekä avattuja limsapulloja. Will yritti parhaillaan opettaa Scorpiusta pelaamaan velhoshakkia. Itsestäänkorjautuvat pelinappulat räiskivät toisiaan palasiksi minkä kerkesivät. Tuhoutuessaan nappuloista lähti rapinaa muistuttava ääni palasten iskeytyessä marmorilautaan. Albus oli seurannut peliä jonkin aikaa, mutta istui nyt tyyny sylissään ja raapusteli sen päällä olevalle pergamentinpalalle jotain kulmat kurtussa.

”Mitä teet, Al?” Will kysyi.
”Ratsu E6:een”, Scorpius komensi topakasti.
”Huono siirto, Scorp. Syön sinut seuraavalla”, Will kommentoi. Scorpiuksen päättäväinen ilme muuttui harmistuneeksi. Aivopelit eivät olleet häntä varten.

Albus kohotti katseensa pergamentista ja vastasi: ”Kirjoitan puhtaaksi virallisia joukkuekiinnityksiä oleskeluhuoneen seinälle.”
Scorpiuksen silmät suurenivat. ”Olenko minä mukana?”
Albus virnisti. ”No, mitäpä luulisit?”
”Mutta enhän minä osaa edes huispaussääntöjä”, Scorpius sanoi ymmällään.
”Et. Mutta olet etsijä ja karsinnoissa nappasit siepin seitsemän kertaa, kun muista hakijoista paras, se nelosluokkalainen, onnistui siinä vain kahdesti.”
”Oletko tosissasi?” Scorpius kysyi innoissaan.
”Jep. Tervetuloa takaisin, Sieppi-Scorpius. Palautellaan säännöt mieleen vaikka ennen ensimmäistä peliä, niin kaikki on hallussa”, Albus vakuutti.
”Vau. Pitää lähettää pöllö isälle.” Scorpius näytti yhtä aikaa yllättyneeltä, mutta silti silmittömän ylpeältä.
”Näytä niitä muita valintoja”, Will pyysi ja ojensi kätensä.
Albus nakkasi pergamentinpalan hänelle.

ROHKELIKON HUISPAUSJOUKKUEEN KOKOONPANO JA UUDET KIINNITYKSET

Jahtaajat: Albus Potter, Loula Tahiti, Tom Waterhouse (uusi)
Lyöjät: Hugo Weasley, Mark Douglas (uusi)
Pitäjä: Gerda Icetower (uusi)
Etsijä: Scorpius Malfoy

Kuittaus: Albus Potter – joukkueen kapteeni


”Oho.” Will kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Aika mielenkiintoista. Kuka tämä Icetower on?”
”Hän on yksi kakkosluokkalainen tyttö”, Albus vastasi.
”Vau. Aika rohkeaa.”
Albus virnisti. ”Etkö muka muista häntä? Hän oli salkojen edessä nimensä mukaisesti kuin todellinen jäätorni. Olisi ollut väärin olla ottamatta häntä.”
Scorpiuksen kasvot kirkastuivat. ”Kerrankin minä voin sanoa muistavani jotain! Hänhän oli se pikkutyttö, joka käytännössä torjui kaikki kaadot.”
”Laskien läpi vain yhden minun laukomani”, Albus täydensi.
”Aivan, tietysti.”
”Mutta eikö kakkosluokkalainen pitäjäksi ole aika riski?” Will kysyi.
Albus kohautti olkiaan. ”Oltiinhan mekin Scorpin kanssa kakkosella, kun meidät kiinnitettiin. Miksen antaisi mahdollisuutta? Jos hän treenaa kuusi vuotta, hänestäkin voi tulla uskomaton.”
”Itsekehu haisee”, Will kommentoi.
”Ai olinko minä etsijä jo kakkosluokalla?” Scorpius kysyi yllättyneenä.
”Jep. Ja olit jo silloin avainpelaaja. Sitä paitsi pitäjä pärjää, jos hänellä on tukenaan raudanlujat jahtaajat”, Albus sanoi ja taputti rintaansa omahyväisesti.

Albus oli erittäin tyytyväinen joukkuekokoonpanoonsa, vaikka oli tehnyt joitain odottamattomia valintoja. Oli totta, että vuosikausia pitäjänä loistaneen Jamesin korvaaminen toisluokkalaisella tytöllä ei varmasti ollut vaaraton siirto, eivätkä kaikki välttämättä nielisi päätöstä pureskelematta. Hänellä oli kuitenkin vahva usko joukkueeseensa ja siihen, että he luottaisivat hänen harkintakykyynsä. Kyseenalaistusta voisi myös herättää se, että kaikki viime vuotiset saivat pitää paikkansa, ja erityisesti muistinsa menettäneen Scorpiuksen säilyttäminen etsijänä tulisi varmasti nostattamaan voimakasta epäilystä. Nuo ennakkoluulot Albus oli kuitenkin vakaasti päättänyt kitkeä pois heti ensimmäisessä matsissa.

”Kukas tuo Hugo Weasley on? Sinulle sukua?” Scorpius kysyi silmäillessään Willin kädessä olevaa listaa hänen olkapäänsä yli.

Albus häkeltyi kuullessaan Scorpiuksen kysyvän kuka Hugo oli. Hetken aikaa kaikki oli tuntunut olevan ennallaan, ja Albus oli lähes ehtinyt unohtaa aukon Scorpiuksen muistissa. Pojan vilpitön kysymys oli karu paluu todellisuuteen.

”Ah, hän on Rosen hulttiopikkuveli”, Will vastasi Albuksen jäädyttyä.
”Hulttio?” Scorpius kysyi.
”Häntä ei taida kiinnostaa Tylypahkassa mikään muu kuin tytöt ja huispaus”, Will sanoi halveksuen.
”Mutta hän on helkkarin hyvä molemmissa,” Albus puolusti, ”Ryhmystä ei ole huolen häivää, kun hän on kentällä.”
”Eikä tunnu olevan huolen häivää niiden hyväuskoisten tyttöjen mielissäkään, jotka ihastuvat hänen pinnalliseen egoonsa”, Will mutisi.
”Älä viitsi, Will. Hugo on loistotyyppi.”
”Pentu. Jos minulta kysytään,” Will totesi ja ojensi lapun takaisin Albukselle, ”Mutta valinnoissasi ei ole valittamista. Uskon, että Rohkelikolle on tulossa hieno kausi.”
”Erityisesti etsijäkiinnityksesi on erinomainen”, Scorpius sanoi rintaansa röyhistellen.

Toisaalla tytöt olivat päättäneet luottaa leutoon syyspäivään. He olivat keksineet lähteä piknikille. He olivat levittäneet ruudullisen viltin järven rantaan, tällipajun lähistölle, ja ottaneet eväänsä esille. Vaikka Camilla olikin aamulla vaikuttanut täysin tavoittamattomissa olevalta, oli hän Dominiquen idean kuultuaan innostunut ja luovuttanut Albuksen ilomielin poikien seuraan loppupäiväksi.

”Tämähän on viimeinen vuosi,” hän oli sanonut, ”Todennäköisesti tulen viettämään Alin kanssa paljon aikaa vielä valmistumisen jälkeen, mutta me ei välttämättä enää pidetä tyttöjen päiviä kovin usein.” Camilla oli lausunut totuuden, jonka kaikki hiljaisesti tiesivät, mutteivät halunneet tunnustaa asiaa.

Tytöt olivat viettäneet nautinnollista päivää ja katselleet hitaasti laskevaa aurinkoa, joka hukkui pikkuhiljaa horisontin taa.
”Te olette kyselleet minulta tällä viikolla todella paljon, mutta totuus on, että minä en tiedä teistä paljoakaan,” Sierra sanoi siemaillessaan Dominiquen valmistamaa banaanimansikkapirtelöä (”Ei yhtään lisättyä sokeria!” Dominique oli teroittanut), ”joten saisinko kysyä vuorostani teiltä jotain?”
”Tietysti. Mitä vain haluat”, Rose vastasi.
”Okei...” Sierra aloitti ja puri huultaan kysymystä pohtiessaan.
”Jännää! Onko tämä vähän niin kuin totuus vai tehtävä ilman tehtävää?” Dominique intoili.
”No, ehkä kuitenkin jätetään ne ihan henkilökohtaisimmat kysymykset vähän myöhemmäksi”, Sierra sanoi hymyillen.

”Okei, mutta aloitetaan nyt vaikka Dominiquesta, kun kerran olet niin innokas. Sinun siskosihan on täällä opettajana, eikö niin? Miltä se sinusta oikeasti tuntuu, ja vietättekö paljon aikaa yhdessä tuntien ulkopuolella?”
Dominique nyökkäili. ”Kyllä vain, Victoire on rakas isosiskoni ja myös opettajani, inhokkiaineeni opettaja, jos saan lisätä. Tai oikeastaan taikakausien historia oli inhokkiaineeni, mutta nyt kun en enää opiskele sitä niin... No, oli miten oli! Mutta siis kyllä me hengaamme Vicin kanssa jonkin verran vapaa-ajalla. Hän yrittää pitää isosisko-pikkusisko-suhdetta yllä ja kutsuu minut aina välillä iltaisin teelle, ja me jutellaan aina kaikkea 'siskojen juttuja'. Välillä me käydään yhdessä Tylyahossakin”, hän selitti.

”Oletko puhunut hänen kanssaan Scorpiuksen onnettomuudesta?” Sierra kysyi yllättäen.
Kysymyksen kuultuaan Dominiquen kasvot synkkenivät, ja hän kiersi käsivartensa ympärilleen vaitonaisena.
”Tai, anteeksi,” Sierra kiirehti sanomaan, ”Juurihan minä sanoin, ettei mitään henkilökohtaista.”
”Se on OK”, Dominique sanoi. ”Olen jutellut hänen kanssaan vähän, mutta koska tilanne on mikä on, ei oikein ole paljon puhuttavaa. Onneksi Scorpius ei kuitenkaan tiedä tästä mitään. Sitten kaikki vasta menisikin kiusalliseksi.”
Rose tunsi punastuvansa ja nielaisi hiljaa kurkkuunsa äkisti nousseen palan.

Sierra nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Sitten minulla voisi olla kysyttävää Camillalta. Ihanat hiukset, muuten”, hän sanoin käännyttyään viltin reunalla istuvan luihuistytön puoleen.
”Kiitos. Kuin myös”, Camilla sanoi ja sipaisi mustia, ilta-auringon loisteessa sileinä kiiltäviä hiuksiaan.
Sierra hymyili. ”Minun on pitänyt pitkän aikaa sanoa tuo. Mutta siis varsinainen kysymykseni on, että miten te oikein tapasitte Albuksen kanssa. Onko takana kenties joku megaromanttinen tarina kielletystä rakkaudesta? Olen ymmärtänyt, etteivät rohkelikot ja luihuiset yleensä seurustele keskenään. ”
”Eivät tosiaan. Nuo ovat varmaan vuosisadan ensimmäinen pari”, Dominique sanoi.
”Älä liioittele”, Camilla tuhahti.
”Tämä minuakin kiinnostaa. En ole koskaan kuullut sinun versiotasi.” Rose kohottautui istumaan jalkojensa päälle.

Camilla kiemurteli huomion keskipisteenä, mutta kertoi kuitenkin. ”No, meidän välillämme on kai aina ollut jonkinlainen erityinen kipinä... Minun isäni Zacharias Smith ja Albuksen isä Harry Potter ovat molemmat töissä taikaministeriön auroriosastolla. Toissavuonna heillä oli työpaikan puolesta jotkin isommat juhannusjuhlat, joihin myös perheet olivat tervetulleita. Minun vanhempani ovat eronneet ja asun isäni kanssa, joten tulin hänen mukanaan juhliin. Isällä on uusi vaimo, ja juhlissa he tietenkin viettivät aikaa yhdessä ja seurustelivat muiden työntekijöiden kanssa omia juttujaan. Minulla oli pidemmän päälle aika tylsää. Sitten sattumalta tapasin Albuksen, joka oli myös tullut juhliin isänsä mukana, ja jotenkin me ajauduttiin juttelemaan”, Camilla kertoi hymyillen muistolleen.
”...Ja ajauduitte ehkä johonkin muuhunkin?” Dominique kysyi virnuillen.
”No, ei todellakaan!” Camilla huudahti.

Sitten hänen ilmeensä muuttui viekkaammaksi, ja hän lisäsi: ”Vasta vähän myöhemmin...”
Hän iski silmää ja sai muut tytöt kikattamaan.
”Kerro siitä vähän lisää!” Sierra pyysi. ”Tai siis en tarkoita siitä, vaan teidän suhteestanne silloin alussa”, hän lisäsi nauraen.

”No, se oli vaikeaa. Ja samaan aikaan aika ihanaa”, Camilla maalaili.
”Tilannetta ehkä vähän mutkisti se, että minulla oli silloin tavallaan juttua yhden toisen kanssa...”
”Kenen?!” Dominique vaati tietää.
”Ei kenenkään erikoisen. Vanha juttu”, Camilla sanoi vaivaantuneena.
”Sinun täytyy kertoa, kun olet kerran aloittanut!”
”Hyvä on”, Camilla myöntyi. ”Mutta Albus ei sitten tiedä tästä, eikä hänen tarvitse vastakaan tietää, okei?” hän varmisti katsoen kolmea tyttöä vuorollaan tiukasti.
”What is told behind the tällipaju, stays behind the tällipaju. Sanani on valani”, Dominique vakuutti ja asetti kätensä rinnalleen.
Camilla huokaisi. ”Hyvä. Minulla oli silloin jotain säätöä Artemis Flintin kanssa.”

”MITÄ?” Dominique kiljaisi.
”Shh! Jos joku kysyy, niin sitä ei ole tapahtunut.”
Siksi sinä siis aina puolustat häntä, etkä anna Alin kiusata häntä, kun olet paikalla!”
”No, ei se nyt niinkään ole. En vain näe mitään järkeä hänen kiusaamisessaan...”
”Ei siinä kyllä olekaan mitään järkeä”, Rose sanoi.
”Mutta silti! Mikä pommi, mikä pommi...”
”Sinä LUPASIT, ettet kerro kenellekään”, Camilla huolestui.
”En, en tietenkään kerro. Mutta ei tarvitse olla mikään Dumbledore tajutakseen, miksi Ruttukuono on ihastunut sinuun. Hän haluaa sinut takaisin!” Dominique hihkui.
”Ei me edes oltu yhdessä kunnolla.”
”Ette ehkä sinun mielestäsi, mutta tämä Flint voi olla toisessa käsityksessä”, Sierra huomautti.

”Olen puhunut hänen kanssaan aika monta kertaa, ja sanonut ihan suoraan, että olen nyt Albuksen kanssa, mutta hän ei jostain syystä käsitä sitä. Ja Al vihoittelee hänelle entistä enemmän, kun hän haikailee minun perääni. Oikeasti... Mikä miehiä vaivaa?” Camilla valitti.
”Idioottimaisuus, omahyväisyys tai se, että he olettavat meidän olevan itsestäänselvyys, ja ainiin, joillakin vain muistinmenetys”, Dominique sanoi ääni täynnä ironiaa.
”Anteeksi, Domie, en saisi nauraa”, Rose tyrski.
”Naura pois vain, parempi se on kuin itku”, Dominique sanoi hymyillen. ”Jos se hurmuri ei pian ala muistamaan, kuka minä olen, niin saa minun puolestani unohtaa loppuiäkseen.”
”Mitä tarkoitat?” Sierra kysyi.
”En minä jaksa hänen perässään ikuisesti roikkua”, Dominique sanoi katkerasti.
”Sanotko siis, että aiot antaa periksi Scorpiuksen suhteen?”
”Kutsuisin sitä ennemminkin eteenpäin siirtymiseksi”, blondi tyttö vastasi.
”Hei, nyt menee liian synkistelyksi! Olen varma, että kaikki vielä järjestyy. Tytöt! Kuka haluaa mansikoita?” Rose keskeytti pirteästi ja kohotti mansikkakoria.

Sierra kurotti ottamaan yhden mansikan ja imeskeli sitä hitaasti. Jokin Dominiquen sanoissa oli saanut hänet vaipumaan mietteisiinsä, ja kun tytöt vaihtoivat puheenaihetta Rosen kihlajaislahjoihin, ranskatar katseli vaaleahiuksista tyttöä arvioiden. Mitä hän näki, oli vain hennon, viimeistellyn kuoren alle piilotettu sisin, joka murskautui hitaasti katseilta suojassa, kunnes sitä ei lopulta enää olisi.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2020 22:18:40 kirjoittanut Siunsäe »

Räntsäke

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
« Vastaus #9 : 13.11.2014 01:46:02 »
Joo, nyt on pakko sanoa, että myötätuntoni ovat täysin Dominiquen puolella, voin hyvin kuvitella hänen tunteensa. Scorpius on aina ollut vähän tuommoinen muiden naisten perään kuolaaja ja nyt muistinmenetyksessä... Eihän se oo Domia kahta kertaa vilkaissutkaan!
Se onkin mielenkiintoinen kysymys, kuka tämä hyökkääjä oli... Jotenkin Flint ei kuulosta syylliseltä. Se ois toisaalta aivan liian ilmiselvä ja toisaalta, musta tuntuu et jos se jonkun kimppuun hyökkäis, niin se varmaan hoitelis Albuksen ensimmäisenä!
Tuosta Albus/Camilla -suhteesta tulee jotenkin mieleen Lilyn ja Jamesin tarina, siis niiden vanhempien! Lily pyöri jossain välissä Jamesin pahimman vihamiehen kans ennen ku päätyi yhteen tulevan aviomiehensä kans... Ja Jamesin ja Severuksen välejä kiristi vielä entisestään kukkotappelu samasta emännästä. Vähän vastaava kuvio tässäkin Albuksen ja Camillan suhteessa. Mitä nyt vanha kunnon Kalkkis korvataan Flintillä...
Ja joo, ei enää puhettakaan että jättäisin yhen ranskisvaihtarin takia tätä tarina kesken! Mä olen jo ihan koukussa. Kommentoin Sierraa sit joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ja katotaa sitte, onko hän tosiaan niin hyvä, että puhdistaisi ranskisvaihtareitten maineen mun silmissä : )

KellariKummitus

  • ***
  • Viestejä: 64
  • Omituinen otus
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
« Vastaus #10 : 13.11.2014 14:29:21 »
Luin joskus KKK:n, ja bongatessani tämän oli pakko tulla lukemaan. Luin siis kaikki viisi lukua nyt kun oli tylsää ja kipeänä makaan sängyn pohjalla. Nämä kaikki hahmot ovat niin ihanan omia persooniaan, jotenkin tuo Camilla ei kuitenkaan ehkä omiin suosikkeihini kuulu :D

Idea on ihana, ja Scorpius on ihana muistinsa menettäneenä ;D Minä haluaisin veikata, että se kuka Scorpiuksen kimppuun (nouu, kauhean ilkeää :() olisi Sierra, sillä mielestäni hän vaikuttaa melko kierolta. Tiedä sitten miksi, nyt odotan innolla jatkon lukemista ja sitä olenko oikeassa Sierran suhteen...

No, tuli aika lyhyt kommentti ja rakentava karkasi jonnekkin :D Kiitos ihanasta ficin alusta, odotan innolla jatkoa!

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
« Vastaus #11 : 14.11.2014 10:10:15 »
Inhoan tuota Sierraa, ihan takuulla se oli se joka aiheutti Scorpiukselle muistinmenetyksen, jotta tämä unohtaisi Domin ja pääsisi itse liehittelemään. Hän vaikuttaa tosi epäilyttävältä. Sekin kohta, kun hän kyseli tytöiltä kaikenlaista, tuntuu että hän etsi heikkouksia joihin iskeä kiinni.
Koska en pidä myöskään Scorpiuksesta, hän on omahyväinen paskiainen, en tunne häntä kohtaan mitään sympatioita. Toivottavasti hän tippuu luudalta ja kuolee.
Dominiqueta sen sijaan käy sääliksi. Aluksi pidin häntä tyrkkynä bimbona, mutta nyt Scorpin muistinmenetyksen jälkeen hän on aika  reppana.

Kieli on sujuvaa ja yksinkertaisuudessaan antaa keskittyä itse sisältöön.

Odotan jatkoa  uteliaana:)

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 5. luku 12.11!
« Vastaus #12 : 18.11.2014 15:45:37 »
Kommenttikampanjadta terve! :)

Mä yritän nyt käditellä tätä ficciä ihan kokonaisuudessaan koska ilmestynetä lukuja on jo jonkun verran ja ne nn asiarikkaita etten hakda takertua yksityiskohtiin :D

Eli loistava alkuasetelma!! Hienoa että oot uskaltanut rikkoa rajoja esim Albuksen ja Camillan kohdalla. Vaihto-oppilasfict sen sijaan ei oo ihan harvinaisia mutta silti tässä on niin paljon  sellaidta uutta ja mukavaa että on oikein ilo lukea. Muutrnkin musta tuntuu että sun ominaistyyliisi kuuluu kokeilla uutta ja hajottaa vanhoja kaavoja.

Itse asiassa hämmennyin pahastikin Camilla luihuisidda ja silti hän on oikrin mukava. Scorpius on rohkelikko, siitä taas lisää plussaa. Parituksetkin on aika yllätykselliset mutta kun alkaa ajatella, niin Scorpius/Dominique on loistava yhdistelmä. Samoin Will/Rose on tosi suloista <3

Juoni etenee mukavasti ja sopivalla vaihdilla. Taahtumat ja kaikki, ihan koko ficci tuntuu tosi luontevalta ja todenmukaiselta :) Ihan huima juonenkäänne oli tuo Scorpiuksen kimppuun hyökkääminen. Mulla on tietysti runsaasti teorioita tekijästä :D ihan unohdin mainta Sierran. Hän tuntuu musta ihan liian kiltiltä ja viattomalta, tuolla täydellisyydellä on pakko olla joku karmea salaisuus!! :D

Yksi pikku kohta takertui erityisesti mieleen. Se, kun Draco paukkasi sairaalasiipeen huolehtimaan Scorpiuksesta aiheutti sisäisen itkuefektin <3<3 ja jotenkn arvasin et poikaparka ei muista ystäviään.

Jee innolla jään odottelemaan jatkoa! :)
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 6. luku 27.11!
« Vastaus #13 : 27.11.2014 13:31:29 »
Heips! Kiitos kirjavasta kommenttinipusta, olette mahtavia.  :-* Huippu kuulla, kuinka teillä on erilaisia mielipiteitä hahmojen suhteen.

Räntsäke: Joo, nyt kun kuvailit tuota Albus,Camilla,Flint-kuviota, niin myönnän, että olet kyllä ihan oikeassa. Tarkoituksella en ole tuota tuttua kolmiodraamakuviota tuohon luonut, ja ovathan esimerkiksi Flint ja Camilla persoonina aika kaukana Kalkaroksesta ja Lilystä, mutta samoja aineksia on kyllä aika paljon pääsyt mukaan. Sekin voi lisätä samankaltaisuutta, että Albus on nyt animaagi... Mutta voin kertoa, että näillekin olen varannut muutaman pienen mukavan juonenkäänteen, joten toivottavasti pääset irti mielikuvastasi, jos ne tuntuvat häiritsevän. :D
Kellarikummitus:  Ihanaa saada sinutkin mukaan, te ihanat KKK-ihmiset. ^^ Älä vihaa Camillaa, hän on vain vähän sisäänpäin lämpeävä, anna tyttörukalle mahdollisuus!
räiskeperäinen sisulisko: Olipas... olipas se tyrmäävä kommentti. :D Luin silleen, apua, auts, älä ammu. :D Ei vaan, huippua oikeasti, että hahmot aiheuttavat vahvoja tunteita, sitähän me kaikki kirjoittajat haluamme! En siltikään ymmärrä, miten voit inhota Scorpiusta, olet varmaan ensimmäinen koskaan.  :'(
Otaku: Syväjuurtava analyysi täynnä kehuja. Et usko, miten iloiseksi minut teit. ^^ Sierra onkin erittäin kiinnostava hahmo, jolla tosiaan on paljon salaisuuksia... Draco-love <3 Pitää yrittää tuoda häntäkin vielä jatkossa mukaan. Toivottavasti jäät seuraamaan ficciä.

A/N: Anteeksi, kun tässä on taas kestänyt, mutta kuten joskus aiemmin ehdin mainita, koulussa on aika tiukkaa nykypäivinä. >.< Yritän nyt ryhdistäytyä, sillä tätä on edelleen niin supermukava kirjoittaa! Tämä luku on vähän rikkonainen, mutta kaikki tulevat kolme kohtausta on erittäin tärkeää saada tarinaan juuri tässä vaiheessa. Nyt esitellään (viimeinen?) itse luomani OC-hahmo, iljettävä professori Slipper. Toivon silti, että nautitte hänen liemitunnistaan. ;)


_________________________________________________________________


Kuudes luku
Scorpiuksen soppaan sopii vielä yksi lusikka


Seuraava viikko pyörähti käyntiin maanantaiaamun taikajuomatunnilla. Liemiprofessori Slipper oli saanut oppilaiden keskuudessa erityisen haastavan maineen sekä lempinimen Herra Lipevä. Mies oli päivästä riippumatta huonolla tuulella ja kohteli kaikkia oppilaita tasapuolisen ilkeästi. Hän vaati kunnollisia suorituksia jokaisesta kokeesta, eikä ollut kerta eikä toinenkaan, kun Albus ja Scorpius olivat joutuneet uusimaan yrmyn professoriherran kursseja.
 
Professori Slipper tuntui tietävän oppilaistaan usein enemmän kuin he itse ja jakoikin kernaasti faktojaan luokan edessä aina tilaisuuden tullen, jos joku sattui käyttäytymään hänen mielestään väärällä tavalla. Scorpiusta hän oli usein kiusannut hänen pimeyden voimiin taipuvaisella suvullaan. Sanalla sanoen neljissäkymmenissä heiluva mies osasi olla nöyryyttävä. Hänen luentomaisilla oppitunneillaan ei saanut hiiskahtaakaan, ja harvoin edes oli mahdollisuus viitata. Professori ilmeisesti rakasti niin paljon omaa ulosantiaan, ettei liemiluokassa ollut muille sijaa. Albus, Scorpius ja Will olivat aivan varmoja, että Slipper suunnitteli jonakin päivänä toteuttavansa Tylypahkan puhdistuksen, ja oli vain ajan kysymys, milloin hän keitättäisi salaa oppilaillaan myrkkyliemen ja käskisi maistamaan sitä. Slipperistä liikkui käytävillä jos jonkinlaisia juoruja, mutta todellisuudessa kukaan ei tuntunut tietävän salaperäisen miehen taustoista oikein mitään.

Kahdeksalta aamulla luokan ulkopuolella norkoilevat seitsemäsluokkalaiset olivat kuoleman väsyneitä. Cindy Chilwood ja Vanessa Vane nuokkuivat toisiaan vasten, ja jopa Artemis Flint oli kerrankin hiljaa. Ainoa pirteä vaikutti olevan Albus, joka ei tuntunut kestävän housuissaan odotellessaan Scorpiuksen, Willin ja Sierran seurassa tunnille pääsyä. Poika oli liikehtinyt koko aamun hermostuneesti, eikä ollut suostunut paljastamaan, mikä oli syynä.

”Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta, Al? Olemme menossa lie-mi-tun-nil-le”, Will kysyi haukotellen.
”Veljet, tästä tulee niin hauskaa...” Albus myhäili salaperäisesti.

Viimein luokan ovi avautui, ja tuttu sammakonjalkojen lemu levisi käytävään. Oppilaat alkoivat yksi toisensa perään raahautua sisälle hämärään luokkahuoneeseen.

”Scorp, nyt on aika opettaa sinulle uudelleen, mitä keppostelu tarkoittaa”, Albus kuiskasi ilkikurinen virne kasvoillaan, kun he astelivat luokkaan oppilasvirran mukana.
Will hieroi otsaansa huokaisten: ”Olisi kai se pitänyt arvata...”

Scorpius katsoi Albusta kysyvästi, mutta poika vain iski silmää arvoituksellisesti. Sitten hän äkkiarvaamatta alkoi pienentyä ja katosi lopulta näkyvistä kokonaan. Scorpius ja Will katsoivat jalkojensa juuressa kipittävää kettua kiinnostuneena. Scorpius vilkaisi luokan etuosassa, pöydän ääressä istuskelevaa professori Slipperiä, joka ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään erikoista, kuten eivät muutkaan oppilaat, ihme kyllä.

He kävelivät muina miehinä luokkaan, ja vikkelä kettu hävisi jossain vaiheessa ihmisten jalkamereen. Scorpius, Will ja Sierra istuivat vieretysten takariviin ja jättivät tietoisesti väliinsä yhden tyhjän pulpetin.

”Mitä hän oikein tekee?” Scorpius kysyi Williltä yrittäen metsästää punaturkkista kettua katseellaan tuloksetta.
”Hankkii jälki-istuntoa”, Will totesi naurahtaen.
”Miksi?”
Ruskeatukkainen poika kohautti olkapäitään huvittuneena. ”En minä tiedä. Hän vain tekee sitä. Koska se on sen arvoista?”
Scorpius ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän, mutta ei silti kysellyt enempää.

”Hyvää iltapäivää. Tänään vuorossa on haihdutusliemen luominen. Kyseessä on erittäin tyypillinen S.U.P.E.R.-kokeissa vaadittu liemi, joten kehotan kaikkia erityiseen tarkkuuteen tulevalla oppitunnilla. Arviointi tulee olemaan tavallista tiukempi, ja jokainen peikko menee automaattisesti uusintaan”, professori Slipper aloitti tyypilliseen, lipevään tapaansa, eikä jättänyt sanoilleen kyseenalaistamisen varaa.

”Ensin hiukan teoriaa haihdutusliemen valmistuksessa käytettävistä tekniikoista. Joitain poikkeuksia totuttuihin menetelmiin on luvassa, joten olisi varmaan ihan hyvä ottaa nämä asiat ylös”, hän sanoi pisteliäästi ja tuijotti luokkaa kuin ihmettellen, miksei kaikilla ollut jo valmiiksi tyhjät pergamentit edessään ja sulkakynät kastettuina musteeseen.

Will pyöräytti silmiään Scorpiukselle ja Sierralle ja kaivoi muistiinpanovälineet laiskasti esiin.
”Onko tällä herralla kenties huono päivä?” Scorpius kysyi ja vilkuili Slipperiä epäilevästi.
”Ei todellakaan, ihmeen rento paremminkin”, Will vastasi hymyillen.
”Miksi hän näyttää kuolleelta halloween-kurpitsalta?” Sierra kysyi kuiskaten.
Will tyrskähti. ”Mikset kysyisi herra Lipevältä itseltään?”

”JA JOS jotakuta EI kiinnosta se, mitä minä täällä edessä puhun, niin olkaa hyvä ovi on tuolla suunnassa”, Slipperin terävä ääni halkaisi äkkiä luokan.

Scorpius, Will ja Camilla säpsähtivät istumaan tuoleilleen selkä tikkusuorana ja tuijottivat kuuliaisesti luokan edessä seisovaa opettajaa huulet puristettuina viivaksi.

Slipper hymyili tyytyväisenä ja jatkoi selitystään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hetken kuluttua oppilaiden huomio kuitenkin kiinnittyi opettajan pöydän takana vilahtavaan valkoiseen hännänpäähän, ja yhden jos toisenkin katse alkoi harhailla tiuhaan tahtiin taululle itsestään kirjoittuvista muistiinpanoista lattianrajan tapahtumiin.

Will pukkasi Scorpiusta kylkeen ja osoitti vaivihkaa pöydän vieressä tepastelevaa kettua. Scorpius terästäytyi ja tuijotti hengellään leikkivää eläintä uskomatta silmiään.
Siistiä...” hän henkäisi hiljaa.
”Minähän sanoin”, Will kuiskasi.

Kettu selvästikin teki pilaa Slipperin opetusmetodeista. Se oli löytänyt jostain pienen puisen tikun, ja nyt se istuskeli suojassa opettajanpöydän edessä ja heilutteli tikkua suureleisesti puolelta toiselle kuin kapellimestari. Luokassa alkoi kuulua suhisevaa kuiskutusta ja tukahdutettuja nauruntyrskähdyksiä. Slipperiltä tämä ei jäänyt tietenkään huomaamatta.

”Minun on ilmeisesti turha puhua täällä yhtään mitään?” professori kysyi kohottaen ääntään reilusti. 

Koko luokka hiljeni hetkessä, mutta oppilaiden katse harhaili edelleen lattianrajaan, ja pulpettirivistöt liikahtelivat hermostuneesti. Kettu oli kuitenkin kadonnut jonnekin salamannopeasti, eikä sitä näkynyt enää missään.

”On sääli,” Slipper aloitti kiehnäävällä äänellä, ”ettei teihin ole edes kuuden vuoden kokemuksella uponnut se, että koulussa opiskellaan ja vapaa-ajalla jutellaan. Ei näytä kovin hyvältä ensi kevättä silmällä pitäen.”

Will pyöräytti silmiään. Sama saarna oli kuultu noin sata kertaa aiemminkin. Tuntui, että liemiprofessori muuttui vuosi vuodelta vain entistä kärsimättömämmäksi ja tiukemmaksi. Will mietti usein, oliko professorilla kotipuolessa kaikki ihan kunnossa. Tiettävästi herra Slipperillä oli ainakin ennen ollut vaimo ja lapsia. Nykytilanteesta ei tosin ollut varmuutta.

Kun Slipper lopulta palasi takaisin pitkällisen luentonsa pariin, kettu ilmestyi taas esiin kuin taikaiskusta.

”Miten hän tekee tuon?” Sierra ihmetteli seuratessaan kiinnostuneena Albus-kettua, joka nyt taiteili uhkarohkeasti lähemmäs taulun edessä seisovaa professoria.
”En tiedä, mutta kohta alkaa tapahtua”, Will sihisi jännittyneenä.

Muutkin olivat ilokseen äkänneet ketun uudelleen ja seurasivat nyt esitystä innoissaan. Muistiinpanot vilisivät taululla entisten pyyhkiytyessä pois uusien tieltä, mutta kukaan ei enää tuntunut kirjoittavan. Nyt kettu oli enää vain jalan päässä Slipperin mustista kengistä, eikä professori näyttänyt vieläkään tajuavan mitään. Hän  alkoi jälleen kiinnittää huomiota luokassa lisääntyvään rauhattomuuteen. Oppilaat tiedostivat, että pian he kaikki olisivat liemessä, eikä nyt ollut kyse haihdutusliemestä.

Silloin se tapahtui. Kettu vilkaisi luokkaa aivan kuin tarkistaakseen, että kaikkien huomio oli varmasti kiinnittynyt siihen. Sitten se katsoi Slipperiä arvioivasti ja syöksähti sitten sisään miehen kaavun alle. Koko luokka tuntui äkkiä pidättävän hengitystään. Sekunnin sadasosat kuluivat, eikä Slipper vieläkään reagoinut mitenkään. Sitten yhtäkkiä kuului oudon rapiseva ääni, ja jokin näkyi kiipeävän hänen lahjettaan pitkin nostaen mustan kaavun pintaan vauhdilla liikkuvan kohouman.

Slipper karjaisi järkyttyneenä ja viskasi karttakepin menemään. ”AARGH!! Mitä helvettiä?”

Sitten alkoi kummallinen ripaskaa muistuttava tanssiesitys, kun Slipper hyppelehti edestakaisin luokan etuosaa kiljuen ja karjuen, samalla repien kaapunsa etumusta, jonne kohouma oli jo ehtinyt kiivetä. Oppilaat tuijottivat näkyä silmät suurina, ja pian hillitön tirskunta täytti luokkahuoneen. Scorpius, Will ja Sierra nauroivat takarivissä vedet silmissä.

”Tämä on legendaarista!” Scorpius rääkyi henkeään haukkoen.

Lopulta Slipper työnsi kätensä kaapunsa sisään. Hän sai otteen rinnuksillaan roikkuvasta eläimestä ja kiskaisi sen ulos. Nähdessään nyrkissään pitelemänsä karvaisen ketun hän karjaisi toistamiseen ja heitti sen maahan järkyttyneenä. Albus-kettu kopsahti lattialle hivenen kipeän näköisesti.

”MITÄ PELLEILYÄ TÄMÄ ON?!” Slipper karjui ja katsoi oppilaita mielipuolinen ilme kasvoillaan. Nyt kaikki nauroivat jo estoitta.

Kettu nousi ylös maasta ja puisteli itseään. Sitten se rapsutti korvantaustaan ja aivasti. Ja ennen kuin kukaan tajusi, se oli muuttunut ruskeahiuksiseksi, virnististeleväksi teinipojaksi. Liemimestari tuijotti näkyä pöllämystyneenä.
”Herra Potter, kuinka julkeatte!”
”Pientä kettuilua vain, arvoisia professori”, Albus sanoi ja iski silmää.

Sitten hän kääntyi luokkaa kohti ja kumarsi syvään, vastaanottaen oppilaiden raikuvat suosionosoitukset. Scorpius intoutui jopa viheltämään. Albuksen tyytyväinen katse pysähtyi innokkaana hurraavaan platinablondiin takarivissä. Koko juonen idea oli ollut juuri saada Scorpius innostumaan keppostelusta.

”Hiljaa!” professori Slipper mylvi. Nyt hän alkoi muistuttaa punaisine kasvoineen lohikäärme-emoa, jonka muna on ryöstetty.
Albus irvisti takapenkkiläisille ja teki sormellaan kurkunleikkauseleen.
”Herra Potter, jälki-istuntoa huomisiltana minun huoneessani”, Slipper totesi hyytävällä äänellä, silmät kavenneina ohuiksi viiruiksi.
”Aina ilo asioida kanssanne”, Albus jatkoi pelleilyä rohkeasti ja niiasi sanojensa päätteeksi.
”Ja sinä!” Slipper ja jatkoi ja osoitti äkkiä sormellaan luokan perällä virnuilevaa Scorpiusta. ”Älkää luulkokaan, herra Malfoy, että pääsisitte tästä kuin koira veräjästä! Liitytte Potterin seuraan jälki-istuntoon.”
Scorpiuksen virne vaihtui järkytykseen. ”Mutta enhän minä-!”
”Ei sanaakaan enää”, Slipper sivalsi hiljentäen pojan vastaväitteet. ”Vaikka vaikutatkin viattomalta, tiedän kokemuksesta, että sinulla on jollain tavalla lusikkasi mukana tässäkin sopassa. Jälki-istuntoon huomenna kuudelta, tai asia menee rehtorille.”

Albus palasi nöyrästi istumaan hänelle varatulle paikalle ja taputti äimistynyttä Scorpiusta olkapäälle.
”Sori, kamu”, hän pahoitteli irvistäen.

Se liemitunti oli professori Slipperin historian rikkonaisin. Miesraukka ei kyennyt tunnin alun järkytykseltään kunnolla keskittymään mihinkään. Hän luovutti suosiolla teorian luennoimisen ja käski luokkaa aloittamaan haihdutusliemen keittämisen. Liemi toteutettiin parityönä. Albus ja Scorpius eivät todellakaan päässeet tunnista helpolla, sillä liemimestari väijyi silmä kovana poikien jokaista liikettä aivan kuin olisi odottanut uutta koiraeläimen hyökkäystä. Kuin kostoksi hän jakoi Scorpiuksen pariksi Artemis Flintin ja Albuksen pariksi Flintin parhaan ystävän David Fisherin.

Tunnin loputtua Scorpius ei tuntunut käsittävän, miksi oli saanut rangaistuksen, vaikka kepponen oli ollut Albuksen toteuttama. Albus yritti selittää, että poika oli muutaman kerran aiemmin ollut mukana Slipperiä kiusaamassa, joten professorilla oli ehkä joitain ennakko-oletuksia. Will tyrskähteli itsekseen vaatimattomalle muutaman kerran-ilmaukselle.

Päivällisen jälkeen Scorpius ja Sierra olivat matkalla Rohkelikkotorniin. Loputon koulupäivä oli vihdoin ja viimein päättynyt. Albus ja Will olivat lyöttäytyneet päivälliseltä suoraan tyttöystäviensä seuraan, eikä Dominique ollut jostain syystä ilmaantunut suureen saliin ollenkaan. Rose oli sanonut, että tyttö oli jäänyt lakkaamaan kynsiään makuusaliin. Scorpiusta vaivasi tytön poissaolo, sillä hänestä oli alkanut tuntua, että tyttö vältteli häntä tietoisesti.

Scorpius ja Sierra saapuivat juuri kolmannen kerroksen portaiden yläpäähän, kun blondi poika huomasi tutun, vaaleahiuksisen tytön viilettävän käytävää pitkin. Myös Dominique huomasi kaksikon, mutta käänsi nopeasti katseensa pois ja jatkoi matkaansa kuin ei olisi nähnytkään heitä. Korkojen tihenevä kopina kuitenkin paljasti hänet. Scorpius tuijotti tytön loittonevaa selkää mietteliäänä.

”Odota hetki, Sierra. Selviäisitkö Rohkelikkotorniin ilman minua? Minulla olisi vähän asioita hoidettavana...” hän sanoi ja vilkuili merkitsevästi takanaan näkyvää tyttöä.
”Ai, tietenkin. Tsemppiä”, Sierra huomasi Dominiquen ja hänen kasvoilleen levisi ymmärtäväinen hymy.
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja hymyili hermostuneesti.
Sierra taputti poikaa rohkaisevasti hartialle. Scorpius heilautti kättään ja kääntyi sitten tavoittaakseen ripeästi loittonevan tytön.

”Dominique!”

Tyttö kuuli takaansa huudon ja pysähtyi. Hän näki Scorpiuksen hölkkäävän perässään ja kääntyi vastentahtoisesti odottamaan poikaa. He eivät olleet jutelleet kahden kesken sitten Scorpiuksen muistinmenetyksen. Nyt Dominique tunsi, kuinka outo hermostuneisuus valtasi hänet pojan lähestyessä.

Scorpius pysähtyi hänen eteensä, hyvin lähelle, ja hymyili väkinäisesti. Dominique jännittyi pojan lähellä ja kiersi käsivarret suojaavasti ympärilleen. Hän tunsi sisällään kuohahtavan. Hän yritti taistella turhan intiimejä tunteita vastaan, jotka punkivat vaistomaisesti pintaan hänen katsoessaan Scorpiuksen korkeita poskipäitä ja kasvojen lumenvaaleaa, täydellistä ihoa. Hän oli viikon ajan hillinnyt halunsa koskettaa ja suudella poikaa. Nyt, kun he lopulta seisoivat kahdestaan lähellä toisiaan lähes tyhjällä käytävällä, tuntui melkein sietämättömältä pitäytyä siveellisenä. Hän nielaisi ja veti rauhoittavasti henkeä kohdatessaan pojan katseen.

”Niin?” tyttö kysyi keskittyen säilyttämään kasvonsa peruslukemilla. Hän ei halunnut, että Scorpius saisi vihiä hänen sisällään vellovista tunteista.
Scorpius katsoi häntä tutkivasti. ”On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua. En vain ole löytänyt sopivaa hetkeä, kun et oikein ole koskaan yksin.”
Miksiköhän? Dominique mietti mielessään. ”Mikähän se asia mahtaisi olla?”
Scorpius hieroi niskaansa vaivaantuneena. ”Umm... No, se on vähän hankalaa... Minä itse asiassa tiedän, että kaikki tietävät jo tästä, ja sinä että olet... noh, halunnut pitää sen salassa minulta... minkä minä kyllä ymmärrän ihan hyvin.”
Dominiquen sisällä jysähti. Ei. Ei, ole kiltti, ei. Hän nielaisi ja tuijotti poikaa järkyttyneenä. ”Kuka sinulle kertoi?”
”Minä... Minä oikeastaan keksin sen lopulta ihan itse. Tai siis... Mehän oltiin yhdessä, eikö niin?” Scorpius kysyi kuin varmistaen.
Dominique ei nähnyt pojan epätietoisilla kasvoilla häivääkään ihastuksesta tai lämmöstä. Hän selvitti kurkkuaan ja yritti vastata asialliseen sävyyn, mutta hänen äänensä värisi paljastavasti. ”Kyllä meillä jotain oli.”
”Tiesin...” Scorpius sanoi ja laski katseensa maahan. ”Dominique, olen oikeasti pahoillani siitä, että olen käyttäytynyt typerästi.”
”Ei se ole sinun vikasi. Et muista mitään”, Dominique tokaisi viileästi.
”Mutta minun kai pitäisi muistaa...” Scorpius mumisi hiljaa.

Nyt Dominique katsoi Scorpiusta ja antoi kasvoilleen levitä lopulta sen katkeruuden, joka hänen sisällään oli kipeästi kiertänyt viime päivien ajan.
”Niin kai sinun pitäisi.”
Scorpius tuijotti tyttöä sanattomana, nähden selvästi sen kaiken kivun, jonka oli toiselle aiheuttanut. ”En oikein tiedä, mitä sanoa... En tarkoittanut satuttaa sinua.”
”Tiedän.”
”Mutta... Ymmärrät kai, etten minä voi synnyttää tunteita ketään kohtaan tuosta vain?” Scorpius kysyi ja katsoi Dominiqueta varovasti kuin peläten, että tyttö hyökkäisi pian kimppuun. ”Tarkoitan vain, että sinä et ole ainoa. En käytännössä tunne täältä ketään ja minun pitäisi silti olla paras kaveri Albukselle ja Willille, ja nyt kun sain tietää, että minulla on vielä tyttöystäväkin, kaikki tuntuu vain entistä sekavammalta. Ihmiset odottavat minulta koko ajan tunteita, joita en pysty luomaan vaikka kuinka yritän.”

Dominique puri huultaan yrittäen pitää kyyneleet loitolla. ”Ymmärrän... Mutta en tiedä, kumpi on helpompaa, olla muistamatta vai muistaa.”
Scorpius hymyili hivenen. ”Olen kyllä huomannut, että tunnen sinua kohtaan jotain. En vain tiedä, mitä. Aivan kuin päässäni olisi tyhjä aukko siinä kohtaa, mitä sinä merkitset minulle.”
Se on aika iso aukko se. Dominique ajatteli hymyillen vinosti. ”No, mitä me nyt tehdään?”
Scorpius pudisti päätään ja huokaisi syvään. ”En tiedä... En edes tiedä, mikä olisi fiksua ja oikeudenmukaista tässä tilanteessa.”

He olivat hetken hiljaa tuijotellen lattiaa vaivaantuneina.

”Ehkä me vain sitten ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.” Dominique totesi lopulta ja kohautti olkiaan aivan kuin sanat eivät olisi olleet tikareita hänen sydämessään.
Scorpius katsoi blondia tyttöä arvioivasti. ”Entäs, jos yritettäisiin tutustua uudestaan? Matami Loneline sanoi, että  unohtuneet muistot tulevat takaisin, kun niitä verestää.”
Minulla olisi noin sata paikkaa ja tapaa, joilla voisimme verestää niitä juuri nyt. Dominique ajatteli ja puri huultaan toistamiseen yrittäen liiskata villisti kimpoilevat ajatuksensa.

”Mitä sanot?” Scorpius kysyi.
”Se kuulostaa ihan hyvältä”, Dominique vastasi asiallisesti ja keräsi kasvoilleen lämpimän hymyn.
”Mahtavaa”, Scorpius sanoi. Tytön yllätykseksi hän avasi käsivartensa ilmeisesti halaukseen.
Dominique kuitenkin perääntyi askeleen ja nosti kämmenensä poikaa kohti.
”Eikö olisi viisainta edetä hitaasti?” hän jarrutteli, sillä ei ollut varma, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat halanneet. Hän ei todellakaan luottanut itseensä nyt, kun veelaveri sykki hänen suonissaan polttavana pistäen kielloista huolimatta kaiken viehätysvoimansa peliin.

”Olet varmaan oikeassa”, Scorpius sanoi naurahtaen. ”Haluaisitko kuitenkin liittyä minun ja Sierran seuraan Rohkelikkotorniin? Luvassa on vuoden tiukin räjähtävä näpäys -ottelu, ja veikkaan, että sinusta saisin oivan vastuksen.”

Dominique nyökkäsi tekopirteästi vaaleat lainekiharat hulmahtaen. Todellisuudessa hän ei tuntenut oloaan yhtään entistä luontevammaksi. Varsinkaan, kun luvassa olisi ajanviettoa hänen kuuman ex-poikaystävänsä ja kauniin ranskalaisen tummaverikön seurassa.

Illalla Albus palasi tyrmiltä, missä hän oli ollut tapaamassa Camillaa. Hän oli päättänyt vakaasti viettää tytön kanssa enemmän aikaa ja oli nyt hyvin tyytyväinen päätökseensä. Kaikki jännite heidän väliltään tuntui poistuneen, eikä Camilla ollut huolissaan enää edes Sierrasta. Päinvastoin hän tuntui pitävän tytöstä. Tänäänkin hän oli kertoillut, kuinka oli neuvonut Sierralle Tylypahkan salakäytäviä, jotta tyttö säästäisi jalkojaan ravatessaan pitkiä kerrosvälejä edestakaisin.

Saavuttuaan Rohkelikkotorniin Albus löysi Willin ja Sierran oleskeluhuoneesta valmistelemasta Slipperin lisätehtäväksi antamaa haihdutusliemen esseetä. Albus oli vain tokaissut David Fisherille kylmästi, että voisi tehdä esseensä ilman pojan apua. Oikeasti hän oli suunnitellut vain kopioivansa sen Williltä.

”Iltaa”, hän tervehti lattialla kumarassa istuvaa kahta nuorta.
Sierra ja Will nostivat katseensa ja hymyilivät nähdessään pojan.
”Hei, Albus. Käteni varmaan kramppaa kohta”, Sierra sanoi ja ravisti oikeaa kättään tuskaisen näköisenä.
Albus naurahti. ”Pistääkö Will sinut koville?”
”Minun ei tarvitse paljoa ajatella, koska Will halusi, että minä kirjoittaisin esseen ja hän sanelisi. Minulla on kuulemma parempi käsiala. Mutta en olisi kyllä suostunut, jos olisin tiennyt, miten paljon hän suoltaa tietoa”, Sierra valitti.
”Mutta emmehän me ole kuin vasta puolivälissä. Ettekö te Beauxbatonsissa kirjoita esseitä?” Will ihmetteli. Hän piteli sylissään kulunutta Taikajuomien valmistus edistyneille -kirjaansa.
”Joo, mutta essee on eri asia kuin kirjoittaa liemikirja uudelleen.”
”Voidaan me jatkaa huomennakin. Ei tällä ole kiire”, Will myöntyi. Hän sulki kirjansa ja siirsi sen sivuun.
”Missä Scorp muuten on?” Albus kysyi vilkuillen ympärilleen. Scorpius ei koskaan liittyisi mukaan läksyjentekoon, mutta yleensä hän silti pysytteli jossakin lähistöllä, ellei sitten luuhannut Dominiquen kanssa. Jälkimmäisen vaihtoehdon pystyi kuitenkin tässä tilanteessa sulkemaan pois.

Will kohautti olkapäitään. ”Ei tietoa. Lähti jonnekin, kun me aloitettiin läksyhommat.”
”Nukkumaanko?” Albus kysyi.
”Ei, vaan ulos oleskeluhuoneesta”, Sierra sanoi ja viittoi muotokuva-aukon suuntaan.
”Outoa...” Albus sanoi.
”Ehkäpä hän on iltapalalla. Mennäänkö mekin? Olen syönyt viimeksi päivällä”, Will ehdotti.
Toiset kaksi hyväksyivät ehdotuksen, ja niin he pakkasivat kirjat laukkuihin ja lähtivät kohti alakertaa.

Suuri sali oli puolitäysi, kun kolmikko saapui sinne. Scorpiusta ei vieläkään näkynyt missään. Will kehotti Albusta olemaan huolehtimatta, ja he istuivat alas rohkelikkopöytään.

”Mitäs sinulle kuuluu, Sierra? Oletko viihtynyt täällä?” Albus kysyi tummahiuksiselta tytöltä samalla, kun voiteli paahtoleipää.
”Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Vielähän tämä kaikki on aika lailla totuttelua, mutta teidän ansiostanne tunnen oloni jo mukavan kotoisaksi”, Sierra vastasi ja väläytti säkenöivän hymyn.
”Oletko muuten tutustunut muihin rohkelikkotyttöihin?”
”En kauheasti. Mutta huonekaverini Loula Tahiti on kyllä tosi avulias. Ja Vanessa Vane ja Cindy Chilwood myös.”
”Loula on ihan huippu tyyppi.”, Albus vakuutti.
”Hän sanoikin heti, että sinuun kannattaa tutustua.”
”Me ollaan pelattu iät ja ajat samassa joukkueessa. Loulaan voi aina luottaa”, Albus kehui jahtaajatoveriaan. ”Mutta samat sanat; on ollut hienoa tutustua sinuun.”
Sierra kikatti. ”Vaikka meinasinkin tehdä Camillan mustasukkaiseksi.”
”Camilla on vähän sellainen... Hänellä ei ole ollut aina ihan helppoa”, Albus sanoi.
”Ei se haittaa mitään. On oikeasti hyvä olla tietoinen siitä, kenen kanssa oma murunen liikkuu. Muuten voi tulla ikäviä yllätyksiä, ainakin miesten suhteen. Kokemuksen syvällä rintaäänellä”, Sierra sanoi.

”Hei, kaverit...” Willin ääni keskeytti heidät.
”Mitä Will?” Albus kääntyi katsomaan pöydän toisella puolella istuvaa poikaa kysyvästi.
”Teidän pitäisi varmaan nähdä tämä”, hän sanoi ja osoitti kohti salin oviaukkoa.
Albus ja Sierra kääntyivät katsomaan pojan osoittamaan suuntaan. Albus kavahti inhosta nähdessään oviaukkoon saapuneet henkilöt.
.
”Mitä helv-” Albus tuijotti näkyä sanattomana.

Kadoksissa ollut Scorpius oli juuri saapunut suureen saliin, mutta hän ei ollut yksin. Hänellä oli seuranaan Artemis Flint, jonka kasvoille oli levittäytynyt hänelle niin tyypillinen omahyväinen hymy. Pahinta oli, että Scorpius ja Flint olivat silminnähden hyvissä väleissä. Oviaukolla kaksikko seisahtui, ja Scorpius väläytti luihuispojalle hymyn ja heitti jonkin kevyen kommentin. Flint nyökkäsi ja heilautti kättään tuttavallisesti. Sitten heidän tiensä erosivat, kun Flint lähti kohti luihuispöytää ja Scorpius kohti toisella puolella salia sijaitsevaa rohkelikkopöytää.

”Kuka tuo on, jonka kanssa Scorpius tuli iltapalalle?” Sierra kysyi kummastuneena.
”Ruttukuono Flint”, Albus sihisi hampaidensa lomasta.
”Onkohan minun silmissäni jotain vikaa?” Will kysyi puoliksi itseltään.
”En todellakaan tiedä...” Albus oli mennyt aivan täydelliseen lukkoon nähdessään omin silmin, kuinka hänen paras ystävänsä kaveerasi heidän kautta aikain pahimman vihollisensa kanssa.

Sitten Scorpius saapui heidän luokseen ja istuutui alas Willin viereen aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
 
”Moikka! Miksi te näytätte tuolta?” hän kysyi ja katsoi vuoron perään suut auki istuvia Albusta ja Williä.
Albus ei kyennyt pidättelemään kieltään. ”Mitä sinä oikein teit Ruttukuonon kanssa?”
”Ai, Artemiksen? Me vain tehtiin sitä Slipperin antamaa ryhmätyötä”, Scorpius vastasi kummastuneena, aivan kuin Albuksen kysymys olisi ollut täysin typerä.
Miksi?” Albus sylkäisi.
”Koska se pitää tehdä?”
”Kumpi teistä ehdotti sitä? Siis työskentelyä yhdessä”, Will kysyi.
”Minä”, Scorpius vastasi tyynesti.
”Ja hän suostui ilomielin?” Albus kysyi järkyttyneenä.
”Oli se hänelle ihan OK.”

Albus kohtasi Willin katseen, ja he molemmat tuijottivat toisiaan epäuskoisina. Will pudisti päätään avuttomasti. Albuksen sisällä kiehui.

”Scorp, me ei olla oikein koskaan oltu Ruttukuonon kanssaan missään hyvissä väleissä. Tajuatko, että hän on vihollinen?” Albus tivasi. Will katsoi häntä varoittavasti, sillä matami Loneline oli varoittanut, ettei Scorpiusta saanut painostaa muistamaan vahvoja tunnetiloja.
”Entä sitten? Se on vain yksi ryhmätyö. Ja sitä paitsi hän on ihan kiva”, Scorpius totesi ja hörppäsi mukistaan niin, että hänen nenänsä alle tarttui ruskeat kaakaoviikset. Hänen ilmeensä viestitti, että keskustelu oli tältä erää loppuunkäyty.

Albus sulki suunsa, mutta tuijotti blondia poikaa edelleen täysin käsittämättä, mitä juuri oli tapahtunut. Artemis Flint oli viimeinen ihminen, jonka kanssa Scorpius olisi ennen muistinmenetystä voinut ystävystyä. Albus oli jo pienen hetken ehtinyt luulla, että hänen paras ystävänsä oli palaamassa ennalleen. Asiat tuntuivat kuitenkin menevän vain entistä enemmän päälaelleen.
« Viimeksi muokattu: 29.09.2020 22:53:12 kirjoittanut Siunsäe »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 7. luku 8.12!
« Vastaus #14 : 08.12.2014 01:29:26 »
A/N: Voi että hävettää, kun julkaisen näitä lukuja näin laiskasti, mutta koulu tosiaan on pitänyt minua otteessaan! Seuraavaa lukua on turha odotella nyt alkavalla viikolla, joka sattuu olemaan koeviikko, mutta jospa tämä joululoman alkaessa helpottaisi. Puuh...
Tässä luvussa sitten something old, something new -periaatteella mennään, joten niin kuin nimikin jo mainostaa, niin joku pojista tekee vanhoista genreistä hyvinkin tutun löydöksen!

____________________________________________________________________


Seitsemäs luku
Löytö


”Siis mitä ihmettä, onko Scorpius oikeasti alkanut hengata Flintin kanssa?” Rose tivasi uskomatta korviaan seuraavana päivänä, kun Albus ja Will olivat tavanneet hänet ja Dominiquen porraskäytävässä.
”Siltä näyttää”, Albus sanoi.
”Mutta... Sehän on Ruttukuono-Flint!” Dominique sanoi aivan kuin pojat eivät jo olisi tietoisia tilanteen vakavuudesta.
”Tiedän! Vähän aikaa jo luulin, että Scorp oli tulossa ennalleen, kun huispaus ja kaikki tuntui sujuvan yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta tämä juttu kyllä löi ne kaikki laudalta ihan sata-nolla.”

”Miksi Flint edes haluaisi kaveerata Scorpiuksen kanssa?” Rose ihmetteli.
”En tiedä... Ehkä se kieroutunut paska vain käyttää hyväkseen kaikki tilaisuudet kiusata minua”, Albus jupisi.
”Mutta entä, jos hän oikeasti kirosi Scorpiuksen juuri tämän takia? Oletteko miettineet sitä? Ehkä hän haluaa vain kiusata sinua!” Will ehdotti.
”Artemis Flint on niin yksinkertainen, että enpä tiedä osaisiko hän muka ajatella niin pitkälle”, Albus epäili.
”Ei hän nyt totta puhuen niin tyhmä ole. Ja mistä me voimme sen tietää, vaikka hän olisikin kehitellyt koko suunnitelman itse? Jotain outoa tässä joka tapauksessa on, sen sinäkin voit myöntää”, Will sanoi.
”Haluaisin vain saada Scorpiuksen ennalleen...” Albus valitti.

”Domie, sinun täytyy keksiä jotain”, Rose sanoi äkkiä ja kääntyi Dominiquen puoleen, joka katsoi ystäväänsä yllättyneenä.
”Minun?” Dominique kysyi yllätyneenä, että hänet oli yhtäkkiä vedetty keskusteluun mukaan.
”Minä uskon vahvasti, että Scorpiuksen pitäisi muistaa, mitä teidän välillänne oli, että hän voisi palautua normaaliksi.”
”Turha toivo. Hän tietää jo, eikä asialla näyttänyt olevan vaikutusta”, Dominique totesi tiiraillen hoidettuja kynsiään.
”Niin, mutta se on eri asia, jos joku kertoo hänelle, että te olitte vähän niinkuin yhdessä, kuin että hän muistaa sen oikeasti.”
Dominique vilkaisi Rosea katkeroituneesti. ”Luuletko, etten minä ole yrittänyt saada sitä luupäätä muistamaan? Mutta arvon Malfoy ei viitsi edes vilkaista minua, joten ei paljon innosta kiehnätä herran kyljessä turhaan”, tyttö kivahti.
Albus ja Will kääntyivät katsomaan toisiaan silmät suurina. Dominique osasi olla aika kipakka, kun suuttui.

Rose huokaisi syvään. ”Meidän pitää selvästi keksiä jotain, mikä veisi Scorpiuksen ajatukset pois kaikesta muusta ja saisi hänet keskittymään vain meihin. Meidän pitäisi tehdä jotain hauskaa, yhteistä ja perinteistä”, punapää pohti.

Albus kuunteli Rosen ehdotusta kulmat kurtussa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ja hän hymyili voitonriemuisesti.
”Antakaa minä sanon kaksi sanaa”, hän aloitti ja varasti muiden huomion itseensä. ”Tanssiva Tornipöllö.”
Kuullessaan Albuksen sanat Will löi kätensä yhteen innostuneena. ”Miksei me aiemmin keksitty tuota?”
Albus pudisti päätään kiivaasti. ”En tiedä. Mutta tässä on ratkaisu! Mikä muka olisi enemmän Scorpiuksen lempihommaa ja meidän yhteistä tekemistä?”
”Pakko valitettavasti todeta, että en kyllä keksi mitään muuta”, Rose nauroi.
”Se on aivan täydellistä!” Albus intoili. ”Me ollaankin kaikki kaivattu pientä rentoutusta kouluvuoden alkuun, ja totta puhuen oltaisiin varmaan jo käyty Torniksessa, jos Scorpius-parka olisi ollut ennallaan viime viikonloppuna. Hänhän on se, joka meidät sinne aina kiskoo.”
”Monestikohan ollaan meinattu jäädä kiinni?” Rose kikatti viime vuoden muistoilleen. ”Ei, vaan oikeasti aika hieno idea, Al.”
”No, mitä mieltä Dominique on?” Will kysyi demokraattisesti.
Dominique kohautti olkapäitään. ”En tiedä. Suhtaudun aika skeptisesti tähän kaikkeen... Mutta eihän nyt bileillasta voi koskaan kieltäytyä”, hän sanoi lopuksi virnistäen.
”Päätetty siis. Käykö, jos livahdetaan Tylyahoon jo tänä viikonloppuna?” Albus ehdotti innoissaan.
”Mitä pikemmin, sen parempi”, Will sanoi hymyillen leveästi.

Yhtäkkiä Albus näki ratkaisun kirkkaana mielessään. Heidän piti vain saada Scorpius mukaansa heidän kantapaikkaansa viettämään kosteaa iltaa, ja Tanssivan Tornipöllön huuma hoitaisi loput. Scorpiuksen olisi pakko muistaa, kuinka voimakkaita tunteita baariin liittyi. He olivat alaikäisinä livahtaneet sinne salaa kymmeniä kertoja, ja lopulta tutustuttaneet tyttöystävänsäkin sitä kautta pahuuden teille. Ei ollut parempaa keinoa virkistää bile-ehdollistetun Malfoy nuorimman muistia. Suunnitelma oli täysin aukoton. Albus tunsi mielensä paljon valoisammaksi maalaillessaan tulevan viikonlopun kuvaa mielessään, kun he suuntasivat seuraavalle oppitunnille. Edes illalla edessä oleva Slipperin jälki-istunto ei enää tämän jälkeen saisi häntä masentumaan.

Hyvän tuulen kestävyysaste oli kuitenkin suhteellista, ja suhdelukuna toimivat yleensä päivän tapahtumat. Lounaalla Albuksen vielä tyhjälle lautaselle lennähti hohtavan harmaan sulkapeitteen omaava pöllö. Se tuijotti Albusta vaativasti suurilla keltaisilla silmillään ja nakkasi kynsissään puristamansa pergamenttikäärön hänen syliinsä. Sitten se rääkäisi kärttyisästi.

Albus tunnisti pöllön ja tuijotti sitä ilmeettömänä. ”Et kyllä saa yhtään mitään herkkua.”
”Kappas, sehän on vanha ystävämme Peggy!” Will sanoi virnuillen vahingoniloisesti.
”Kenen pöllö tuo on?” Scorpius kysyi.
”Teddyn”, Albus totesi välinpitämättömästi ja kääri pergamentin auki.
Pöllö rupesi välittömästi nokkimaan häntä ranteesta. ”Auts! Helvetin pulu. No, tässä on sitten, pidä hyvänäsi. Olet ainakin yhtä idiootti kuin omistajasi”, Albus jupisi ja tökkäsi pöllön nokkaan juustokuution.

Pöllö nielaisi makupalan äänekkäästi ja muljautti silmiään. Sitten se päästi suustaan kiekaisua etäisesti muistuttavan korinan ja pyrähti äkäisesti lentoon niin, että Albuksen kurpitsamehutuoppi kaatui.
”Kiittämätön paskiainen...” Albus noitui ja nosti kupin pystyyn. ”Pyyhkiydyjo”, hän osoitti sauvallaan mehulätäkköä, ja neste kuivautui itsestään. Sitten hän syventyi lukemaan kirjettään.

”Mitä siinä sanotaan? Kenties kutsu gaalaillalliseen?” Will tiedusteli huvittuneena.
Albus kohotti katseensa pergamentista ja hänen kasvonsa olivat, jos mahdollista, entistäkin ilmeettömämmät. ”Joo. Ja pukukoodina pikkumusta”, hän vastasi ilottomasti.
”Aa, no se voikin olla ongelmallinen...” Will pohti virnuillen.
”Liittyykö se siihen jälki-istuntoon?” Scorpius kysyi.
Albus nyökkäsi ja rypisti pergamentin niin pieneksi mytyksi kuin vain pystyi. ”Jep. Teddy haluaa pitää pikku juttutuokion kanssani ennen sitä.”
Will nosti peukalonsa pystyyn. ”Onhan tässä jo mennytkin reilu viikko ilman puhutteluja. Teddyllä on varmasti jo kova ikävä sinua.”
Albus katsoi Williä kohottaen kulmiaan happamana. ”Kauanko meinasit vielä jatkaa?”
”Niin kauan kuin se huvittaa minua”, Will vastasi tyytyväinen ilme kasvoillaan.
”Oliko siinä mainittu minutkin?” Scorpius kysyi huolestuneena.
Albus heilautti kättään. ”Lepo vaan, Scorp. Tämä on minun oma yksityistilaisuuteni.”

Jonkin ajan kuluttua Albus löysi itsensä hermostuneena professori Lupinin työhuoneen oven takaa. Hän oli raahautunut paikalle vastentahtoisesti, koska tiesi tarkalleen, mitä oli tulossa. Teddy oli oikea kuolonsyöjä, kun sille päälle sattui. Yleensä kuolonsyöjä-efektin laukaisi hänelle kiidätetty tieto tupansa oppilaan jälki-istunnosta -tai näin kävi ainakin Albuksen kohdalla. Vuosien kokemuksella hän tiesi, ettei edessä olisi mikään kiva pikku isoveli-pikkuveli-kahvitteluhetki. Albus veti syvään henkeä ja koputti oveen.

”Sisään”, kuului asiallinen kehotus oven toiselta puolelta.
Albus käänsi kahvaa ja vetäisi oven auki reippaasti. ”Moikka, Teddy. Tässä minä olen”, hän tervehti pöytänsä ääressä istuskelevaa professoria.
”Ja tässä minä olen”, Teddy vastasi viekkaasti. Hänen äänestään oli vaikea päätellä, millä tuulella hän oli.

Albus tuli sisään huoneeseen ja sulki oven perässään. Hän katsoi Teddyä ja huomasi, että tällä kertaa hänen hiuksensa olivat kirkkaanvihreät, mikä loi hänestä hyvin poikamaisen vaikutelman. Albus istuutui alas Teddyä vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Tuvanjohtaja mittaili häntä katseellaan, ja nyt miehen kasvoilta oli luettavissa piilotettua ärtymystä.

”Ihan kivat”, Albus totesi ja osoitti miehen hiuksia virnistäen vinosti.
”Kiitos”, Teddy vastasi.
Auts. Ei vissiin auttanut. Albuksen virne vaihtui irvistykseen.

Teddy katsoi häntä tiukasti ja nosti kädessään pitelemänsä pergamentinpalan heidän kasvojensa korkeudelle. Albukselle tuon kirotun kirjeen muoto oli liiankin tuttu. Hän tiesi heti, että Teddy heilutteli Slipperin jälki-istuntolappua hänen nenänsä edessä.

Miksi...” Teddy aloitti ja huokaisi, ”Miksi sinun pitää aloittaa tämä ralli taas uudelleen?”
Albus katsoi varovasti Teddyä, joka oli yhtäkkiä muuttunut äkäiseksi professoriksi, tietämättä, mitä sanoa. Lopulta hän tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään äänettömästi.
”...Ja jollain ihmeen tavalla olet vielä onnistunut saamaan Scorpiuksenkin mukaan, jopa muistinsa menettäneenä. Kuinka ihmeessä se on mahdollista?”
Albus veti henkeä ja oli juuri avannut suunsa selittääkseen, mutta Teddy ei välittänyt kuunnella.
”Onko sinun tärkein prioriteettisi tosiaan saada hänet muistamaan, kuinka rikotaan koulun sääntöjä? Nyt, kun vihdoin toinen teistä on sen kirotun taidon unohtanut, niin mikset voisi vain kiltisti seurata esimerkkiä?”
”Saanko sanoa jotain?” Albus kysyi väliin.

Räjähdysaltis muodonmuutosprofessori vaikeni ja vetäytyi hitaasti taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten, ristien kätensä pöydän reunalle.
”Ei Scorp edes ollut mitenkään siinä mukana. Se oli Slipper, joka käski hänetkin jälki-istuntoon”, Albus selitti.
”Miksi hän niin olisi tehnyt?” Teddy kysyi epäilevästi.
”Koska on tyhmä. En minä tiedä.”
”Varo, mitä sanot. Saatat vaikka joutua toiseen jälki-istuntoon.”
”Et itsekään pidä Slipperistä”, Albus puolustautui ja katsoi Teddyä tietäväisellä ilmeellä. Oli hänelläkin kortteja, millä pelata.
”Ei sillä ole mitään väliä, mitä minä olen mieltä professori Slipperistä. Voin antaa sinulle jälki-istuntoa, jos halvennat toista opettajaa minun kuulteni”, Teddy sanoi, mutta hänen ilmeensä oli selvästi pehmentynyt.
”Nyt huomaan selkeää auktoriteettiin vetoamista ja alempiasemaisen hyväksikäyttöä. Äiti ei taputtaisi sinua selkään tästä hyvästä”, Albus heitti.
”Äitisi taputtaisi sinua koivuvitsalla, jos kuulisi tästä”, Teddy sanoi ja heilautti jälki-istuntolappua.
”Haluatko, että lähetän pöllön?” hän uhkasi.
Albus hymyili leveästi. ”Ei mielellään, ellet sitten satu nauttimaan sadismista.”
”En ole koskaan kokeillut”, Teddy sanoi pohtivasti, ja nyt hän jo hymyili huvittuneesti.

”Mahtaakohan Victoire tietää, mitä oikeasti tapahtui hänen lahjaksi antamalleen hiirisolmiolle, joka 'vahingossa' paloi, kun olit sytyttämässä takkaa?” Albus pohti viekkaasti hymyillen.
Teddyn itsetietoinen katse muuttui äkkiä kauhistuneeksi. ”Et voisi kertoa”, hän sanoi ilmeisen säikähtäneenä Albuksen sanoista.
”Haluatko, että kerron?” Albus kysyi viattomasti. Saatpa maistaa omaa lääkettäsi, Teddy-karhur.

Teddy katsoi tappiollisen katkerasti Albusta ja selvästi punnitsi mahdollisuuksiaan. Sitten hän selvitti kurkkuaan ja rutisti kädessään olevan pergamentin pieneksi palloksi muina miehinä. Paperipallo päätyi hänen tiskinsä alla olevaan roskakoriin. Albus hymyili tyytyväisenä. Teddy pyöräytti silmiään Albuksen ilmeen nähdessään.

”Okei, tämän kerran. Mutta voisitko oikeasti lopettaa noiden istuntojen keräämisen? Tiedän, että sinun kohdallasi tämä on samantekevää, mutta olet kuitenkin jo aikuinen”, Teddy kysyi sovittelevampaan sävyyn.
”Kai minä voin yrittää”, Albus lupasi auliisti. Tuo lause oli saanut vuosien saatossa merkityksen, jota kuvasi parhaiten paskainen nauru.
Teddy pudisti päätään kyllästyneenä. ”Kuinka juhlinkaan ensi keväänä...”
”Äh, tulet kaipaamaan meitä. Miten tylsää sinulla sitten onkaan?” Albus virnisti.
”Minä saan riittämiin Albus-annosta, kun vierailen teillä jokaisena lomana”, Teddy väitti.
”Niinhän sinä nyt luulet. Mutta veikkaanpa, että kotiin saapuu pöllö jos toinenkin ensi vuonna lähettäjänä yksinäisyydestä kärsivä Teddy-karhu.”
”Nyt riittää”, Teddy sanoi ja katsoi Albusta kohottaen kulmiaan varoittavasti. Vihreän tukka oli tummentunut uhkaavasti heidän keskustelunsa aikana.
Albus hiljeni napsauttaen suunsa kiinni kuin kala, joka oli juuri haukannut ruokaa.

”Mitä sinä haluaisit tehdä Tylypahkan jälkeen?” Teddy kysyi vähän ajan kuluttua sovittelevaan sävyyn.
”En minä tiedä,” Albus vastasi. ”Kai minä jonnekin lähden opiskelemaan. Urheiluhan minua kiinnostaisi.”
”Entäs jokin liikunnanopettaja?”
”Älä yritä syöttää minullekin tuota professori-intoilua. Lily on jo ihan täysin myyty, eikä se kai haaveile muusta kuin ennustusprofessorin papereista. Minä voisin olla korkeintaan joku huispausjoukkueen valmentaja, mutta siihenkin pitäisi olla aika kova pelitausta.”
”Sinuako ei sitten kiinnosta pelata?” Teddy kysyi epäillen.
Albus heilautti kättään. ”No, tuntuuhan se nyt omalta jutulta, mutta ei minulla ole halua uhrata koko elämääni jollekin treenaamiselle ja pelimatkoille. Se on enemmänkin Scorpiuksen juttu. Hän on meistä se, joka ei halua asettua aloilleen.”
”Scorpiusko haluaisi päästä liigaan?” Teddy kysyi kiinnostuneena.
”Siitä se on puhunut. Enkä yhtään ihmettele, kun eihän se mikään huono ole”, Albus totesi.
”Miten Scorpiuksen huispaus on nyt sujunut? Tarkoitan muistinmenetyksen jälkeen. Ja miten teillä on yleensäkin mennyt?”
Albus kohautti hartioitaan. ”Scorp on luudalla yhtä haka kuin ennenkin. Jollain tapaa se on kai saanut vielä entistä enemmän voimaa, en tiedä. Muuten on mennyt ihan hyvin, kai.”
”Aika kiinnostavaa... Ja aika paljon kai-sanoja. Muistaako hän vielä yhtään mitään?” Teddy kysyi ja nojasi leukansa kyynärpäänsä varaan
”En minä oikein tiedä... Välillä hän vaikuttaa ihan normaalilta, kun taas välillä tuntuu kuin puhuisi jollekin ihan tuntemattomalle. Tällä viikolla hän esimerkiksi väitti olevansa kaveri luihuisen Flintin kanssa”, Albus sanoi synkästi. Koko ajatus Flintistä sai hänet nyrpistämään nenäänsä.

Teddy rypisti kulmiaan. ”Eikös Flint ollut se, jonka kanssa teillä ei ole aina ollut ihan mutkattomat välit?”
”Ota aina-sana pois, niin tuo pitää täydellisesti paikkaansa. Me ei olla koskaan oltu Flintin kanssa muuta kuin pahimmat vihamiehet. Ja nyt Scorp väittää, että Flint on mukava. Vähän vaikea ottaa tuota nyt millään tavalla.”
”No, onko mitään saumaa, että hän olisi vaikka oikeassa?” Teddy ehdotti. ”Jos hän ei olekaan niin idiootti, kuin te olette luulleet.”
Teddyn sanat kuullessaan Albus kavahti inhosta. ”Flint on idiootti pahimmasta päästä, eikä hänen kanssaan ystävystytä”, hän sylkäisi. ”Sitä paitsi hän on varmasti koko jutun takana. Se luihuinen on niin kiero, etten yllättyisi, vaikka olisi tahallaan kironnut Scorpiuksen.”

”Noh noh. Ei kannata alkaa syyttelemään ketään ennen kuin faktoja saadaan selville. Minä uskon, että tässä on kyse vain ihan viattomasta eleestä Scorpiukselta, joka on unohtanut vanhan vihansa, ja Flint oli vain tarpeeksi kypsä nuori mies tarttuakseen siihen”, Teddy sanoi ja hymyili.
Albus pisti kätensä puuskaan ja tuijotti pöytää nyrpeästi. ”Ja minä olen kohta kypsä tähän tilanteeseen”, hän jupisi.

”Sinä tarvitset nyt vain kärsivällisyyttä. Tiedän, että sinua varmasti ärsyttää suunnattomasti, ja se on aivan ymmärrettävää, mutta minun neuvoni sinulle on, ettei kannata kiirehtiä. Muistisairaudet ovat ehkä sairauksista arkaluontoisimpia, ja tilanteen voi saada käännettyä päälaelleen vain yhdellä ainoalla väärällä liikkeellä. Yritä antaa Scorpiukselle aikaa. Flintin kanssa kaveeraamisesta ei kannata huolestua, koska se voi olla vain osa palautumisprosessia. Ehkä hän nyt huomaa, kuinka typerä - näin sinun sanoiksesi - Flint on ja toteaa, että teidän kanssanne on paljon mukavampaa. Tärkeintä on, että jätät rajut otteet pois. Jos toisen pakottaa muistamaan isoja asioita, seuraukset voivat olla vakavat.”
Albus kuunteli Teddyä murjottaen, mutta hänen oli pakko myöntää mielessään, että miehen sanoissa oli järkeä. Hän nyökkäsi lyhyesti. ”Kai se on noin...”
”Usko vain, kyllä hän pian muistaa”, Teddy sanoi ja iski rohkaisevasti silmää.

Sitten muodonmuutosprofessori nousi seisomaan ja keräsi pöydällään lepäävän paksun pergamenttipinkan syliinsä.
”Mutta nyt minun täytyy lähteä palauttamaan kakkosille nämä esseet ja pitämään tuntia eläinten muodonmuutoksesta”, hän totesi rutinoituneeseen sävyyn.
Albus nousi seisomaan hänen perässään. ”Joo. Ja minulla on Victoirea. Sanonko terveisiä?” hän kysyi virnistäen.
”Ihan miten haluat”, Teddy naurahti. ”Mutta toivottavasti tämän illan koettelemuksenne on mahdollisimman epämiellyttävä”, hän vielä lisäsi ilkikurisesti.
”Sadisti”, Albus kommentoi happamana, kun muisto liemiprofessorin jälki-istunnosta palasi hänen mieleensä.
Teddy nauroi makeasti ja avasi kohteliaasti Albukselle huoneensa oven.

Samaan aikaan Scorpius viipotti pitkin linnan käytäviä. Kun Albus oli joutunut lähtemään professori Lupinin puhutteluun, Scorpius oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja livistänyt muiden seurasta. Totta puhuen hän oli ollut tukehtua viime viikkoina, koska välillä tuntui, että joko Albus tai Will pyöri lakkaamatta hänen ympärillään. Tai jos he molemmat jostain syystä olivat estyneitä, oli Scorpiukselle järjestetty aina joku lapsenlikaksi. Hän ei oikein käsittänyt, miksi ei olisi voinut liikkua yksin linnassa. Siellä oli kuitenkin loppujen lopuksi aika mahdotonta eksyä, sillä joka paikassa oli muita oppilaita, joilta kysyä apua.

Scorpius huitaisi ohi kolmannen kerroksen kuvakudoksen ja oli juuri sujahtamassa Albuksen aiemmin neuvomaan salakäytävään, kun hän lähes törmäsi käytävästä yllättäen ulos putkahtavaan tyttöön.

”Oi anteeksi!” tyttö kiljahti ja otti askeleen taaksepäin. Huonoksi onneksi hän astui harhaan ja menetti tasapainonsa.

Nähdessään tytön horjahtavan Scorpius tunsi, kuinka hänen etsijän refleksinsä toimivat salamannopeasti. Ennen kuin hän itsekään tajusi, oli hän jo tarttunut tyttöä käsivarresta ja vetäissyt hänet pystyyn itseään vasten.

”Vou, varo vähän!” hän huudahti nauraen ja katsoi tummatukkaista tyttöä.
Tyttö kohtasi hänen katseensa säikkynä, ja Scorpius tunnisti hänet hetkessä.

”Ai, hei Scorpius”, Sierra tervehti yllättyneenä ja samassa hänen kasvonsa hulahtivat tomaatinpunaisiksi.
”Moi Sierra”, Scorpius sanoi hölmösti ja tuijotti tytön vihreitä silmiä, jotka olivat parinkymmenen sentin päässä hänen omistaan. Sitten hän tajusi, että puristi edelleen kiinni Sierran käsivarresta. Hän vapautti tytön äkkiä.
Sierra astui askeleen taaksepäin ja hieroi rannettaan ilmeisesti yhtä vaivaantuneena. ”Sori, kun juoksentelen käytävillä ja törmäilen viattomiin ihmisiin.”
Scorpius huiskaisi kättään vähättelevästi. ”Äh, ei se mitään. Sori, jos puristin liian kovaa”, hän sanoi ja osoitti Sierran rannetta pahoittelevasti.
”Paremminkin kiitos, kun estit minua räveltämästä enää yhtään lisää”, Sierra sanoi tirskahtaen.

”Mistä olit oikein tulossa niin vauhdilla?” Scorpius kysyi.
”Rohkelikkotornista. Olin myöhässä ja yritin kiitää professori Slipperin tunnille”, Sierra vastasi.
Scorpius kurtisti kulmiaan. ”Mutta... eihän meillä edes ole tänään taikajuomia.”
”Ai, eikö? Olenpas minä hajamielinen! Olen vielä  sekaisin lukujärjestyksestä ja vähän kaikesta...” Sierra nauroi punehtuen entistä syvemmin. Jokin hänen kasvoillaan sai Scorpiuksen ajattelemaan, ettei tyttö ehkä ollut oikeasti kiirehtinyt liemitunnille, vaikka niin väittikin.

”Mihinkäs sinä olet matkalla?” Sierra kysyi vaihtaen puheenaihetta sukkelasti.
”Kunhan vain kuljeskelen. Nautin kerrankin itsenäisestä ajastani, kun Albus on Lupinin luona ja Will on numerologiassa”, Scorpius sanoi.
”Noh, ehkä minun sitten pitäisi antaa sinun jatkaa itsenäisen aikasi viettoa?” Sierra ehdotti.
”Tosin kauniin neidon seura voittaa aina oman tylsän persoonani”, Scorpius sanoi iskien silmää. ”Liity seuraan, jos sinullakaan ei kerran ole tuntia.”
Sierran kasvoille levisi hymy. ”Mielelläni!”

Niin he lähtivät rinta rinnan askeltamaan kohti neljännen kerroksen portaikkoa. Tähän aikaan päivästä käytävät olivat lähes poikkeuksetta täynnä seinien vieressä norkoilevia oppilaita, joista suurin osa tappoi aikaansa hyppytunnilla. Aivan kuten Scorpius ja Sierra. Nyt kaksikon välillä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, ja molemmat koettivat keksiä jutun juurta.

”Oliko sinulla sitten ajatusta viettää minä-aikaasi jossain tietyssä paikassa?” Sierra kysyi hetken päästä.
”Ei oikeastaan. Ajattelin vähän mennä kirjastoon jo ihan kahdestakin syystä. Ensiksikin siksi, etten ole käynyt siellä vielä koskaan ennen - tai siis muista käyneeni -, ja toisekseen siksi, että ajattelin muuten vaan mennä lueskelemaan muistiloitsuista.”
Sierra katsoi häntä epäilevästi. ”Et oikein vaikuta lukutoukalta. Tykkäätkö sinä lukemisesta? ”
Scorpius levitti käsiään. ”Mistäpä minä tietäisin?”
”Ai niin. Muistiloitsu. Mahtaa olla kamalaa, kun ei edes tiedä, mitä tykkää tehdä!”
”Sanopa muuta. Eikä sitä tunnetta voi oikein kuvailla. Se pitäisi itse tuntea.”
”Vähän niin kuin ensi-ihastuminen”, Sierra vertasi ja naurahti. ”Tai, no, ei ehkä ihan...”

Scorpius hymyili tytön sanoille. ”Ehkä vähän. Olen ollut viime viikot ihan sekaisin. Kuin olisin ihan uudessa koulussa uusien ihmisten ympäröimänä.”
”Meillä on paljon yhteistä”, Sierra totesi hymyillen itsekseen.

Scorpius huokaisi. ”Joskus vain toivoisin, että minulla vain olisi sellainen oma paikka, jonne pääsisi selvittämään ajatuksiaan ja luomaan mielikuvia asioista, joista tulisi pitää kiinni ja joihin ei välttämättä kannattaisi sekaantua”, hän sanoi pohtivasti.

Scorpiuksen sanojen jälkeen heidän läheltään seinästä kuului suhiseva ääni, aivan kuin joku olisi laskenut hiekkaa läpi muovisuppilosta. He pysähtyivät paikoilleen kuuntelemaan kummallista ääntä. Sitten Sierra kääntyi katsomaan seinää ja henkäisi.
”Katso, Scorpius!”

Scorpius katsoi Sierran osoittamaan suuntaan ja näki, että muutaman metrin päähän vaaleaan kiviseinään oli ilmestynyt kuin tyhjästä ruskea ovi.

”Oliko tuo ovi tuossa äsken?” Scorpius kysyi.
”Ei varmasti ollut.”
”Oletko varma?”
”Jos minulle ei ole tässä minuutin sisällä langetettu muistiloitsua, niin sitten kyllä aika varma.”
”Okei...” Scorpius sanoi ja tuijotti ovea varautuneena. ”Aika pelottavaa.”
Sierra nyökytteli. ”On todellakin. Minnehän se mahtaa johtaa?”
Sisäinen kokeilunhalu nosti päätään Scorpiuksen sisällä. ”En tiedä, mutta otetaanpa selvää”, hän sanoi ja astui päättäväisesti kohti ovea.

He seisahtuivat vieretysten oven eteen ja tuijottivat kahvaa kuin eivät olisi sellaista ennen nähneet.

”Entäs, jos tämä on jokin juoni?” Sierra kysyi.
”Pelottaako?” Scorpius kysyi virnistäen.
Sierra ei vastannut mitään. Scorpius tarttui messinkiseen kahvaan. Kylmä metalli toi hänen mieleensä tutun tunteen. Hassua... Kotona kaikki ovenkahvat ovat messinkiä.

Sen enempää asiaa pohtimatta hän veti oven auki napakalla nykäisyllä. Se aukeni helposti ja heilahti narahtaen selälleen. Kaksikko kuikuili kiinnostuneena sisältä paljastuvaan tilaan. Huoneessa oli tunnelmallinen, hämärä valaistus, ja ilma tuoksui raikkaalta. Scorpiuksen mielestä huone näytti kutsuvalta ja hän astui rohkeasti sisään. Mennessään hän tarttui Sierran käteen ja veti hänet mukanaan sisälle. Ovi sulkeutui hitaasti kolahtaen heidän perässään.

”Entäs, jos me ei päästä enää pois?” Sierra hätäili ja vilkuili ovea hermostuneesti kuin peläten, että se katoaisi.
”Rauhoitu nyt... Katso tätä huonetta”, Scorpius sanoi lumoutuneena ja nykäisi tytön vierelleen.
Sierra katsoi ympärilleen, ja hänen suustaan purkautui pitkä huokaisu. ”Vau...”
”Eikö ole mahtavaa?” Scorpius kysyi silmät innosta tuikkien.

Huoneessa oli kaikkea, mistä Scorpius piti. Ensimmäisenä silmiin osui huoneen keskellä oleva suureellinen vihreä ja upottavannäköinen nojatuolipari. Tuolien välissä oli selvästikin pelaamiseen tarkoitettu puupöytä, sillä sen päällä oli uutuuttaan hohtava velhoshakkilauta, joka esitteli itseään kuin odottaen, milloin sen pintaan iskeytyisivät ensimmäiset tuhoutuneet sotilaat. Pöydän alla näkyi odottavan myös räjähtävä näpäys sekä kuuluisien velhojen ja noitien korttipakka - kaikki Scorpiuksen lempipelit yhdessä paikassa. Huoneen harmaille seinille oli liimailtu hiukan hajamieliseen järjestykseen eri maiden huispauslegendoja esittäviä julisteita. Yhdessä julisteessa näkyi keikistelevän viime vuoden Miss Noitauniversum. Huoneessa oli myös kirjahylly, jonka Scorpius huomasi ilokseen olevan täynnä huispauksesta kertovia kirjoja sekä pienoismalleja erilaisista luudista. Huone oli kuin mittatilaustyönä suunniteltu paikka juuri hänelle. 

Kaksikko taivasteli huonetta kuin olisivat saapuneet Salaisuuksien kammioon.

”Mikä tämä huone oikein on?” Sierra kysyi ihmeissään.
”En tiedä, mutta tämä on huikea.” Scorpius henkäisi.
”Tämä näyttää ihan jonkun pojan unelmahuoneelta.”
”Tämä näyttää ihan minun unelmahuoneeltani”, Scorpius korjasi ja katsoi Sierraa haltioituneena. ”Itseasiassa tämä on minun unelmahuoneeni!”
”Mitä tarkoitat?” Sierra kysyi. Scorpius piteli edelleen kiinni hänen kädestään. Nyt hän puristi sitä innostuneena.
”Olen jollain lailla luonut tämän! Sanoinhan äsken, että tarvitsisin oman paikan, jossa viettää aikaa. Ja tässä se on!” Scorpius intoili.
Sierra katsoi häntä häkeltyneenä. ”Miten se olisi mahdollista?”
”En minä tiedä! Jotenkin. Olen ymmärtänyt, että Tylypahka on täynnä kaikkea mahdollista magiaa alkaen siitä, että portaat liikkuvat. Mikä vain on periaatteessa mahdollista.”
Sierra pudisteli päätään häkeltyneenä. ”Ihmeellistä...” 

Kun Scorpiuksen suurin innostus oli lieventynyt, hän tajusi pitelevänsä edelleen Sierraa kädestä. ”Anteeksi”, hän sanoi virnistäen ja päästi tytön irti.
Sierra hymyili. ”Ei se mitään. No, mitä meinasit nyt tehdä tällä huoneella?” hän kysyi ja heilautti kättään.
”Toivon, ettei se katoa mihinkään”, Scorpius sanoi huolestuneena. Sitten hän katsoi Sierraa ja virnisti. ”Veikkaan, että meidän täytyy siksi aivan varmuuden vuoksi tehdä yksi juttu...” hän aloitti.
”Mitähän se mahtaisi olla?” Sierra tiedusteli.
”Korkata tuo shakkilauta tietysti! En ole todellakaan antanut anteeksi viimekertaista tappiotani!” platinahiuksinen poika huudahti sotaisasti ja ryntäsi varaamaan pehmeämmän näköisen nojatuolin itselleen.
”Tarkoitat kai, että olet valmis uuteen nöyryytykseen?” Sierra nauroi yllättyneenä ja kiiruhti pojan perään ja lysähti pelipöydän vastakkaiselle puolelle upottavalle, vihreällä satiinikankaalla verhoillulle tuolille.
Scorpius kaivoi mustat ja valkoiset marmorinappulat esiin ja katsoi vastapeluriaan haastavasti. ”No niin, neiti Ranska. Nyt tehdään selväksi se fakta, että Scorpius Malfoy voittaa aina!”

Ja niinhän siinä kävi, että Scorpius hävisi ottelun. Karvas tappio korvensi platinahiuksisen pojan mieltä vielä muutaman tunnin kuluttua, kun he talsivat Albuksen kanssa Rohkelikkotornista kohti kellarissa sijaitsevia tyrmiä. Kello näytti viittä vaille kuutta, ja he olivat matkalla professori Slipperin jälki-istuntoon.

”Löysit siis tarvehuoneen?” Albus kysyi uskomatta korviaan muutaman tunnin kuluttua.

Scorpius katsoi häntä kummastuneena. Hän oli juuri saanut selvitettyä pojalle tämänpäiväisen huoneseikkailunsa alusta loppuun saakka. Hän oli jättänyt mainitsematta ainoastaan häviönsä shakkipelissä.

”Anteeksi, minkä?” Scorpius kysyi rypistäen kylmiaan.
”Tarvehuoneen. Isä on kertonut siitä paljon. Se on piilotettu huone Tylypahkassa, joka tulee esiin vain todella sitä tarvitsevalle. Sillä ei ole tiettyä paikkaa, eikä aikaa ilmestyä, vaan se tulee esiin isän sanoin oikealla hetkellä. Viidennellä luokallaan hän on esimerkiksi pitänyt siellä salaista pimeyden voimilta suojautumisen kerhoa. Sinä ja minä taas olemme yrittäneet kuusi vuotta epätoivoisesti saada huonetta ilmestymään, mutta emme ole koskaan onnistuneet”, Albus selitti.
”Ja nytkö sinä luulet, että minä olisin löytänyt sen?”
”Eikö se ole aika selvää? Huone ilmestyy sellaisena kuin sen tarvitsija sen haluaa ilmestyvän. Se voi olla miten suuri tahansa ja se voi pitää sisällään mitä vain, muttei kuitenkaan eläviä olentoja tai ruokaa tai sellaisia uniikkeja esineitä, joita on vain yksi kappale koko maailmassa. Ellen ole ihan väärässä, sinä kuvailit juuri minulle oman lempihuoneesi.”

”Siistiä... Ja olet siis etsinyt sitä kuusi vuotta?” Scorpius varmisti.
Me olemme etsineet siitä lähtien, kun lajitteluhattu oli käynyt päässämme”, Albus korjasi. ”Käsittämätöntä, että lopulta siihen tarvittiin 'vain' yksi muistinmenetys, ja poks; meillä on huone.”
”Tietääköhän kukaan muu siitä mitään?” Scorpius pohti.
”En usko. Kukaan ei ole ainakaan maininnut. Eipä sillä, koska mekin pidämme tämän salaisuutena, eikös?”
”Todellakin. Ei kerrota kenellekään”, Scorpius lupasi.
”Kokeillaan sitä heti huomenna”, Albus intoili. Hän tunsi ihonsa kihelmöivän jännityksestä.

Sitten he saapuivat tyrmille, ja kylmä ilma nosti heidän ihonsa kananlihalle. Valoa heidän edessään avautuvalle kolkolle ja pimeälle käytävälle toivat seinillä palavat soihdut, mutta muuten käytävä oli kolkko ja luotaantyöntävä.

”Millaisia ne jälki-istunnot oikein ovat?” Scorpius kysyi, kun he alkoivat lähestyä uhkaavasti professori Slipperin työhuoneen ovea.
Albus purskahti nauruun kysymyksen kuullessaan.
”Mitä nyt?” Scorpius näytti harmistuneelta.
”Anteeksi nyt, mutta viimeksi, kun laskit sanoit muistaakseni, että sinulla on jo seitsemänkymmentä istuntoa täynnä”, Albus sanoi hymyillen.
Scorpius tuijotti häntä uskomatta korviaan.
”Eli se tarkoittaa sitä, että todennäköisesti tulet selviytymään tästäkin, vaikka kyseessä on Slipper”, Albus sanoi huolettomaan sävyyn ja taputti ystäväänsä olkapäälle.
Scorpius näytti huojentuneelta. ”Onko Slipper sitten paha?”
”Sanotaanko vaikka, että herra Lipevä osaa olla omalaatuinen. Jos hän olisi kaksikymmentä vuotta vanhempi, hän olisi hyvinkin voinut olla yksi legendaarisista kelmeistä.”
”Kelmeistä?” Scorpius kysyi.
”Ah, meillä on vielä niin paljon muisteltavaa. Kelmit ovat jumalia, joiden nimeen me vannomme joka ikisen ilkiteon ja siunaamme keppostelumme. Heidän rinnallaan edes isäni ei ole mitään. Kunhan tästä joskus selviämme, niin lupaan esitellä sinulle Kelmien kartan”, Albus selitti. ”Kas, täällähän me jo olemmekin!”

He olivat juuri seisahtuneet liemiprofessorin työhuoneen ulkopuolelle. Albus koputti ovea äänekkäästi, rummuttaen siihen leikkisän rytmin.

Sisään”, kuului oven takaa raakkuva ääni.
”Nyt sitä mennään”, Albus sanoi ja väläytti virneen vieressään jäykkänä seisovalle blondille pojalle.
 Sitten hän vetäisi oven auki ja tervehti ensi töikseen huoneessa odottavaa professoria pirteään sävyyn: ”Hyvää iltaa, herra Slipper! Mitäs mukavaa pikku puhdetyötä me keksittäisiin tänä iltana?”

Scorpius tunsi rentoutuvansa ja yritti pidätellä syvältä kumpuavaa nauruntyrskähdystä. Huultaan purren hän astui huoneeseen ruskeatukkaisen pojan perässä. Sillä hetkellä hänestä ihan rehellisesti tuntui siltä kuin hän olisi astumassa surman suuhun.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2020 23:20:38 kirjoittanut Siunsäe »

Räntsäke

  • Vieras
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 7. luku 8.12!
« Vastaus #15 : 08.12.2014 12:34:11 »
Jes, jatkoa!

Tuo on kieltämättä aika hykerryttävä tilanne, kun Scorp rupes hengaan Flintin kans. Erittäin omituista, varsinkin se että Flint ei itsekään vaikuta kovin vastentahtoiselta. Toisaalta tuo muiden reagointi... No, lapsellistahan se on mutta voiko muuta odottaakaan kun kyse on luihuisesta ja vielä arkkivihollisesta?
Flintillä on kyllä ollut sekä tässä että KKK:ssa niin pieni rooli, etten oikein ole pystynyt muodostamaan hänestä käsitystä, millainen tyyppi se nyt oikeasti on. Hmm...

Tarvehuone! Voi hyvänen aika, se on hengissä! Minä ajattelin sen tuhoutuneen sodassa, kun pirunpalo on kuitenkin aika pahaa taikaa... Mut kai se on voinut korjata itse itsensä?

Loppuun vielä pieni kiitos Alin ihanasta puheesta kelmien puolesta, heitä ei voi liiaksi ylistää!

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 8. luku 14.12!
« Vastaus #16 : 14.12.2014 00:17:37 »
Räntsäke: Kiitos kommentista! Kun Albus on järjestelmällisesti kiusannut Flintiä Scorpiuksen kanssa kuusi vuotta, niin voi tosiaan olla vähän vaikea niellä sitä, että Scorp yhtä-äkkiä onkin kaveri kyseisen luihuisen kanssa. :D Sen verran voin spoilata, että kyllä Flint varmaan jotain suunnittelee... Emmeköhän pääse tutustumaan tähän herraan vähän paremmin, jos Scorpius edelleen jatkaa hengailua hänen kanssaan.

A/N: Ha haa, yllätinkin itseni ja rustasin uuden luvun kokoon heti koeviikon hellitettyä.  ;D Nyt hypätään jo perjantain Tylyahon reissuun, ja what happens in Tornis, stays in Tornis (tai ainakin melkein).

P.S. Pientä tuuletusta tältä puolelta näyttöä, koska Ranskis rikkoi ihan ennätysajassa 500 lukukerran rajan. It made me so happy!! On niin siistiä kirjoittaa ficciä, jota joku oikeasti lukee.


___________________________________________________________________


Kahdeksas luku
Tanssiva Tornipöllö


”En olisi oikeasti uskonut, että saisin sen ilmestymään uudelleen.”
”En oikeasti uskonut, että puhuit edes totta.”
”Hyi hitto, haisen edelleen ihan Slipperin homehtuneille sammakonjaloille!”

Seuraavana päivänä Albus, Scorpius ja Will istuskelivat tarvehuoneessa pyöreän pelipöydän ympärillä vihreillä, upottavilla nojatuoleilla, joita oli tällä kertaa ilmestynyt kolme kappaletta, aivan kuin huone olisi tiennyt, kuinka monta heitä oli ollut ovesta sisään pyrkimässä. ”Se tietääkin!” Will oli väittänyt kiivaasti nojaten tietonsa kirjaviisauksiinsa; oli kuulemma joskus lukenut Tylypahkan historian, jossa oli ollut oma lukunsa tarvehuoneen erityisominaisuuksille. Heti huoneeseen sisälle päästyään Will olikin viettänyt puoli tuntia kierrellen ja tutkien tarkoin huoneen jokaisen sopukan välillä henkäillen vaikuttuneesti. Albus taas oli rynnännyt haltioituneena hyllyssä odottavien uutuuttaan kiiltävien huispauskirjojen kimppuun.

Nyt pojilla oli menossa tiukka korttipeli, jota Scorpius tuntui johtavan vääjäämättä. Blondilla pojalla oli kädessään enää vain kaksi korttia, kun hänen vastustajillaan oli kumpaisellakin vielä yli viisi.

”Täällähän voisi tehdä vaikka mitä”, Will sanoi ja lätkäisi Dumbledoren kuvalla varustetun kortin pöytään Taikaministeri Toffeen kortin päälle.
”Mehän voitaisiin järjestää täällä vaikka bileet. Uskon, ettei varmaankaan vaatisi Scorpiukselta hurjan harrasta toivomista, että saataisiin tämä paikka muutettua täydelliseksi bileluolaksi”, Albus kaavaili ja vastasi Willin korttiin Voldemortilla.
”Krhm... Mutta eikös tämän pitänyt olla salainen?” Scorpius muistutti ja tutkaili omaa korttipariaan kulmat kurtussa.
”Niin niin, tietysti, mutta tarkoitin vain tyttöjä”, Albus sanoi kiireesti ja tarkkaili tyytyväisenä Scorpiuksen tiukentunutta ilmettä. Voldemortille pojalla tuskin olisi tarjota vastusta.

”Tytöistä ja bileistä puheenollen...” Will aloitti ja katsoi Albusta merkitsevästi.
”Ai niin! Me ajateltiin, että lähdettäisiin perjantaina vähän juhlimaan Tylyahoon tyttöjen kanssa. Kai olet messissä?” Albus kysyi.
Scorpiuksen ilme kirkastui. ”Tietysti! Kunnon juhlat olisivatkin nyt paikallaan. Ai niin, mutta... lupasin kyllä jo Flintille tehdä sen ryhmätyön loppuun perjantaina... mutta sen ehtii kyllä varmaan tehdä torstainakin. En ainakaan usko, että siinä olisi mitään ongelmaa.”
”Vai niin...” Albus totesi mutristaen suutaan tyytymättömänä. Willin varoittava katse sai hänet kuitenkin pysymään hiljaa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli sanoa parikin valittua sanaa Flintistä ja Slipperin ryhmätyön tärkeydestä verrattuna bileisiin Tanssivassa Tornipöllössä.

Will kiirehti keskeyttämään tilanteen, joka oli äkkiä alkanut pingottua kuin vielunkieli. ”Sinun vuorosi, Scorp”, hän sanoi ja vinkkasi kohti pojan kädessä olevia kortteja.
”Ai niin”, Scorpius sanoi hätkähtäen, ja sitten hän äkisti lätkäisi molemmat kädessään olleet kortit pöytään Albuksen asettaman kortin päälle. ”Harry Potter ja Seljasauva. Tuo combo onneksi tepsii jopa vanhaan kunnon Voldemortiin, kiitos siis Albuksen isälle”, hän myhäili voitonriemuinen virne kasvoillaan.
Albus tuijotti pöytää tyrmistyneenä. ”Tämä huone varmasti jakaa sinulle tahallaan parhaat kortitkin.”
Scorpius vain nojautui tyytyväisenä taaksepäin penkissään, maistellen makeaa voittoaan, ja oli kuin ei olisi kuullut yhtään mitään.

Hartaasti odotettu perjantai saapui onneksi yllättävän pian, eivätkä pojat enää meinanneet pysyä housuissaan viikon viimeisillä oppitunneilla. Teoriatuntien jälkeen he saivat vähän muuta ajateltavaa huispauksen valinnaiskurssilla, jossa he keskittyivät rökittämään asenteella Artemis Flintin johtamaa luihuisporukkaa. Pari tuntia kestäneen puristuksen päätyttyä Albus, Will ja Scorpius raahautuivat hikisinä, väsyneinä ja lihakset makarooneiksi muuntautuneina Rohkelikkotorniin. Makuusalissa Albus rojahti kuolleena sängylle, Will kompuroi vaikertaen vessaan juomaan vettä ja Scorpius ilmoitti, ettei kestänyt haistella itseään, ja painui niine hyvineen suihkuun.

”Mistä se repii kaiken tuon energian?” Will kysyi röhnöttäessään sängyllään pitkin pituuttaan.
Albus ei vastannut pojan kysymykseen. Hänen sängystään kantautui vieno kuorsaus.

Parin tunnin levon jälkeen kolme rohkelikkopoikaa olivat taas täydessä iskussa. Suihkussa oltiin käyty, päivällinen nautittu ja farkut ja t-paidat valittu iltaa varten. He olivat sopineet tapaavansa tytöt eteishallin salakäytävässä puolen tunnin kuluttua. Albus ja Will tutkailivat Weasleyn Welhowitsien uusinta kuvastoa makuusalin lattialla, ja Scorpius puuhaili peilin edessä. Poika siveli huolella taaksepäin suittua hopeista tukkaansa etsien vinksottavia hiussuortuvia täysin uppoutuneena projektiinsa. Välillä hän suhautti päähänsä hiuslakkaa ja jatkoi taas asettelua.

”Scorp, miten sinä oikein jaksat?” Albus kysyi, kun puuhaa oli jatkunut jo melkein tunnin.

Scorpius ei vastannut mitään. Albus vilkaisi poikaa, joka näytti sillä hetkellä keskittyvän ilmeisesti sivuhiustensa asentoon. Hän vuoroin pöyhi, vuoroin paineli ja vuoroin nyppi hiuksiaan ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tyytyväinen mihinkään asentoon.

”Luuletko sinä, että se hiuskuontalo säilyy täydellisenä koko illan? Ei tarvitse ottaa kuin yksi askel tanssilattialla niin se on menoa”, Albus kommentoi huvittuneena.
”Mitä?” Scorpius kysyi kuin olisi vasta nyt herännyt tähän maailmaan.
”Sitä vaan, että eikös tuo tukanlaitto ole vähän tyttöjen hommaa?”
Scorpius ei vaivautunut edes katsomaan Albusta, vaan vastasi tämän huuteluun äänekkäällä tuhahduksella ja jatkoi puuhiaan kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Will ja Albus virnistelivät ja pudistelivat päätään, mutta eivät viitsineet kiusata kaveriaan enempää.

Sitten Albus kumartui lähemmäs Williä ja puhui tälle matalalla äänellä. ”Minä muuten varmistelin hiukan, että ystävämme Ruttukuono pysyy poissa Torniksesta tänä iltana.”
”Aijaa. Miten?” Will kysyi kiinnostuneena.
Albus virnisti. ”Joku saattoi ehkä mainita Riesulle, että Flintin matka-arkussa voisi olla sokeritoukkia, jos oikein penkoo...”
Will katsoi Albusta innoissaan. ”Nerokasta, Al!”
”Jos oikein arvaan, niin hänellä varmaan riittää puuhaa loppuillaksi, sillä muutamat kalsarit saattavat olla jossain niille kuulumattomassa paikassa”, Albus sanoi hekotellen. Tätä iltaa Flint ei tulisi pilaamaan.

Reilun puolen tunnin kuluttua he tapasivat tytöt salakäytävässä, josta pääsi kätevästi suoraa reittiä Tylyahoon Hunajaherttuan kellarin kautta. Vuosikaudet he olivat jaksaneet ihmetellä sitä, ettei vahtimestari Corstoy vieläkään ollut löytänyt suosittua salakäytävää, joka oli nykyisin jo oppilaiden vakiokäytössä. Heidän onnekseen kullanarvoinen kulkureitti kuitenkin oli ja pysyi salaisena.

”Taas myöhässä”, Rose kommentoi äänekkäästi nähdessään poikien viimein saapuvan.

Tyttönelikko odotteli poikia käytävän perällä. Sierra ja Camilla olivat menneet päivällisen jälkeen Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen laittautumaan Rosen ja Dominiquen kanssa. Dominiquella oli ollut tallessa Viistokujalta ostettu punaviinipullo, josta he olivat salaa tissutelleet aloittelujuomiksi.

Dominique oli pistänyt parastaan iltaa varten. Hän oli pukeutunut mustaan, polvien yläpuolelle ulottuvaan kotelomekkoon, hänen kiharat hiuksensa oli päästetty valtoimelleen, huulissaan hänellä oli sädehtivää kiiltoa ja jaloissaan mustat, kimaltavat korkokengät. Hänellä oli omia suunitelmiaan illan varalle, ja nähdessään komean valkeaan kauluspaitaan pukeutuneen Scorpiuksen saapuvan paikalle, hänen kasvoilleen nousi hitaasti tyytyväinen hymy.

Tytön panostus ei jäänytkään Scorpiukselta huomaamatta, kuten tämä oli suunnitellutkin. Kun pojan katse osui seinään nojailevaan vaaleaan tyttöön, hänen silmänsä suurenivat.
Scorpiuksen katse liukui tytön yli päästä varpaisiin ja hän vihelsi pitkään. ”Vau. Onpas puoliranskattaremme upea tänään.”

Dominique kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Sitten hän vilkaisi sivusilmällä Sierraa haastavasti ja ajatteli tahtomattaan, että tänään hänellä olisi kotikenttäetu. Sierra oli myös pukeutunut mekkoon ja korkokenkiin, mutta hän oli sitonut tummat hiuksensa poninhännälle, koska kuulemma tanssiessa ne menisivät muuten ällöttävän limaisiksi.

Scorpius sai lopulta riistettyä katseensa Dominiquesta ja kääntyi nyt katsomaan Sierraa, joka seisoskeli käytävällä odottavan näköisenä kädessään puolityhjä viinipullo.
”Eikä meidän täysiverisessä ranskattaressammekaan ole yhtään mitään vikaa”, poika sanoi ja virnisti tytölle.
Dominiquen hymy jäykistyi, kun hän katsoi Sierraa, joka hihitti pojan sanoille ja tarjosi tälle viinipulloa. ”Et itsekään näytä hullummalta. Haluatko viiniä?”
”Toki! Miksei meilläkin ollut aloittelujuomia?” Scorpius valitti ja tarttui viinipulloon innokkaasti kulauttaen kerralla koko lopun sisällön. Sitten hän nielaisi äänekkäästi ja nuolaisi huuliaan.
”Eiköhän me pojat ja tytöt nyt lähdetä?”

Niin iloinen seurue lähti yhteistuumin tepastelemaan hämärän salakäytävän uumeniin. Camilla ja Albus jättäytyivät kävelemään muiden hännille.

”Olet kaunis”, Albus sanoi hiukan ujosti ja vilkaisi tyttöä, joka oli pukeutunut tapansa mukaan farkkuihin ja mustaan toppiin.
He kävelivät käsikädessä. Albus haistoi Camillan makean hajuveden, joka sekoittui herkullisesti tytön omaan tuoksuun.
Camilla hymyili ja puristi hänen kättään. ”Ja sinä olet yhtä komea kuin aina.”
”Eli suunnilleen fletkumadon näköinen”, Albus sanoi, ja he molemmat nauroivat.

Jonkin ajan kuluttua Camilla karaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Kuulin, että Riesu oli eksynyt tuhoamaan Flintin tavaroita tänään ruuan jälkeen.”
Albus hätkähti, mutta yritti säilyttää äänensä peruslukemilla vastatessaan: ”Voi Ruttukuono-raukkaa. Jopas sattuikin huono mäihä.” Säälivästä kommentista huolimatta hänen kasvoilleen  oli levinnyt paljastava hymy.
Camilla vilkaisi poikaystäväänsä ja tuhahti paheksuvasti. Albus kuitenkin onnistui tartuttamaan hymynsä häneenkin.
”Toivotaan, ettei niin käy useammin”, Camilla totesi vähän ajan kuluttua penseästi.
”Toivotaan”, Albus hymähti.

Matka Tylyahoon sujui ongelmitta. Syyskuun alun yö oli mukavan leuto ja valoisa. Jonkin aikaa kujia kierreltyään he saapuivat kadulle, jonka päässä häämötti kirkkaasti valaistu rakennus. Talon katolla heilui taioilla loihdittu suuri, lentävä pöllö. Tanssiva Tornipöllö levittäytyi heidän edessään aivan samannäköisenä kuin viime keväänä, ja mitä lähemmäs he kävelivät, sitä voimakkaammaksi sisältä kantautuva musiikki muuttui.

Ennen baariin sisään astumista Albus kiilasi innoissaan joukkion etummaiseksi ja julisti:
”No niin, arvoisa juhlakansa! Olemme saapuneet määränpäähämme, Tanssivaan Tornipöllöön eli tutummin Tornikseen. Sinulle Scorpius haluaisin esitellä entisen eli nykyisen lempipaikkasi ja sinulle, arvon ranskalaisleidimme, haluaisin esitellä tulevan lempipaikkasi.” Hän iski silmää Sierralle, joka katseli ikkunoista erivärisinä vilkkuvia valoja pilke silmäkulmassaan.
”Halpoja juomia ja hyvää musiikkia”, tytön viereen seisahtunut Dominique vahvisti ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Ja yleensä hyvännäköisiä miehiä”, hän lisäsi.

Sitten Albus tarttui ovenkahvaan ja päästi porukan editseen sisälle baariin. Sisällä musiikki pauhasi voimakkaana ja sai Albuksen vatsanpohjan kuplimaan. Äkkiä hänelle iski aivan hirveä jano.

”Menkää valitsemaan pöytä. Minä tarjoan ensimmäiset!” hän ilmoitti muille, kun kaikki olivat päässeet sisään. Sitten hän kiirehti innoissaan baaritiskin suuntaan.

Muut etsiytyivät isoon pöytään tanssilattian lähistölle ja istuutuivat alas. Scorpius tarjosi herrasmiehenä Sierralle tuolia ja istui sitten itse tytön viereen. He molemmat silmäilivät ympärilleen kiinnostuneina kuin lapset karkkikaupassa.

”Onpa tämä iso”, Sierra kommentoi.
”Onpa paljon naisia”, Scorpius huomasi kuikuillessaan tanssilattiaa. ”Tuonne minä menen vielä tänä iltana. Kukaan ei voi vastustaa mahtavia lantion liikkeitäni”, hän ilmoitti voittajan elkein.
”Sinun kanssasi viime vuoden joulutanssiaiset tanssineena voin ilmoittaa olevani eri mieltä”, Dominique huomautti ja virnisti.
Scorpius pukkasi tyttöä kylkeen. ”Minä en muista mitään tuollaista!”
Dominique pyöräytti silmiään. ”Yllättäen. Nytkö käytät sitä jo tekosyynä?”
”Heikkokin tekosyy on parempi kuin ei syytä ollenkaan”, Scorpius sanoi ja hymyili.
”Sieltähän se Albus vihdoin tulee”, Will sanoi ja heilutti kättään vähän matkan päässä juomia täynnä olevan tarjottimen kanssa hortoilevalle pojalle. Albus äkkäsi Willin kiivaan vilkuttelun ja kiikutti kantamuksensa heidän luokseen.

”Ja tässäpä näitä sitten olisi”, hän sanoi ja alkoi tarjoilla juomia luetellen nimiä tottuneeseen tapaan.
”Tytöille Salamanterin sihaukset, Willille ja minulle Sininen maahinen ja Scorpiukselle Pollomuhku.”
”Täh. Miksi minä sain Pollomuhkun?” Scorpius kysyi ja katsoi epäilevästi eteensä ilmestynyttä vihreää nestettä sisältävää lasia.
”Koska se on sinun lempidrinkkisi”, Albus vastasi tietäväisenä. ”Maista.”
Scorpius tarttui hitaasti lasiin ja nyrpisti nenäänsä hajulle. Juoma heilui lasissa muistuttaen vihreää limaa, eikä todellakaan näyttänyt houkuttelevalta. Jonkin aikaa epäröityään hän kuitenkin otti hörpyn lasista ja nielaisi hitaasti. Nesteen alas saatuaan hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui hetkessä, ja hän katsoi Albusta yllättyneenä. ”Tämähän on hyvää!”
”Mitä minä sanoin?” Albus sanoi hymyillen, kohotti omaa sinistä drinkkiään ja kippisti sitä vieressään istuvan Camillan kanssa.

Rose oli ehtinyt ottaa vain yhden kulauksen juomastaan, kun hän jo pomppasi seisomaan ja kiskoi Williä käsikynkästä mukanaan.
”Ihana biisi! Nyt tanssimaan, Will”, hän vaati ja nyki poikaa ylös päättäväisesti.
Will katsoi kaihoisasti lähes täyttä juomalasiaan mutta nousi ylös kuuliaisesti. ”No okei, mennään vaan!”

Sitten kaksikko jo suuntasi kohti tanssilattian valoloistoa ja katosi ihmispaljouden sekaan. Dominique katsoi Albusta kohottaen kulmiaan.
”Ihme, että säilyivät edes noinkin kauan.”
”Niin no, ottaen huomioon, että yleensä ei ehditä edes ensimmäisiä tilata”, Albus sanoi nauraen.
”Rose ja Will ovat ihan mahdottomia parkettien partaveitsiä. He saattavat helposti kadota kahdeksikin tunniksi tanssilattialle, ja silti ne on aina takaisin tullessaan ihan hirveässä humalassa”, Dominique selitti Scorpiukselle ja Sierralle.
”Me ollaan tutkimusten perusteella todettu, että oikeasti ne varmaan  notkuu puolet ajasta baaritiskillä”, Albus sanoi.
”En tunne heitä vielä kovin hyvin, mutta kuulostaa silti aika yllättävältä”, Sierra sanoi.
Dominique nyökkäili. ”Sitä se on. Mutta he alkoivat alun perin seurustellakin viime vuoden joulutanssiaisissa, joten tanssi taitaa olla se heidän juttunsa.”
Camilla katsoi pohtivasti Albusta. ”Mikähän mahtaa olla meidän juttumme?”
Albus katsoi tyttöystäväänsä, ja nykivä hymy nousi väkisin hänen kasvoilleen. ”Seksi?” hän ehdotti ja tunsi samassa kasvojensa punehtuvan.

Albuksen sanat kuullessaan Scorpius repesi nauramaan, eikä Sierrakaan kestänyt hyvästä yrityksestä huolimatta pokkana, mutta Camillan ilme oli vertaansa vailla. Hän tuijotti poikaystäväänsä suu auki ja näytti siltä, kuin ei tietäisi itkeäkö, nauraako, raivostuako vai kaikkia yhtä aikaa.
”Sanoitko sinä oikeasti tuon ääneen?” hän kysyi järkyttyneenä.
”Ainakin mies oli rehellinen”, virnistelevä Scorpius kiirehti pelastamaan ystävänsä. Albus kohautti olkapäitään ja katsoi Camillaa hymyillen anteeksipyytävästi.
”Joo-o. Sinulta ei sitten tarvitsekaan tänä iltana kysyä enää yhtään mitään”, Camilla vastasi muka loukkaantuneena, mutta hänen kasvoistaan näki, että tyttö käytti viimeisetkin itsehillintänsä rippeet, ettei ratkennut nauramaan muiden mukana. Albuksen kainalossa hän ei kuitenkaan enää suostunut istumaan.

”Noh, miltäs se Salamanteri maistuu, neiti Ranska?” Scorpius kysyi kohta drinkkiään maistelevalta Sierralta.
”Aika makeaa. Tämä on varmaan tällainen tyttöjen drinkki”, Sierra vastasi.
”Tämä on paras drinkki, mitä maa päällään kantaa”, Camilla vahvisti ja maiskautti huuliaan nautinnollisesti. ”Ja petollisin”, hän lisäsi viekkaasti hymyillen.
”Se nimensä mukaisesti sihahtaa päähän. Ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä”, Dominique tiesi kertoa.

Scorpius hymähti ja katsoi Sierraa. ”Sittenhän meillä on kohta humalainen vaihto-oppilas keskuudessamme. Olisivatkohan ne siellä kotona ylpeitä, jos tietäisivät, että pääset tutustumaan tällaiseenkin englantilaiseen nuorison kulttuuriperinteeseen?”
”Aivan varmasti, erityisesti kun opintokokonaisuus suoritetaan näinkin esimerkillisen seuran valvonnassa”, Sierra vastasi nauraen.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka esimerkilliseen seuraan olet päässyt. Tässä seurassa onnistuu perehdytys hyvin moneenkin opintokokonaisuuteen”, Scorpius vihjaili.
”Kuten esimerkiksi?”
”Kuten esimerkiksi itsensä nolaamiseen sekä vessanpöntön halaamiseen pilkun aikaan”, Camilla puuttui keskusteluun ja katsoi Scorpiusta suolaisesti.
Scorpius hymyili pöydän toisella puolella istuvalle luihuistytölle yli-imelästi, muttei ottanut kipinää alle tämän pisteliäästä kommentista.
”Noihin Camillan asioihin siirrytään sitten vasta aamuyön paremmalla puolella, mutta sitä ennen minulla olisi muutamia muita juttuja esiteltävänäni...” hän sanoi ja vetäisi penkkiään hiukan lähemmäs Sierraa.

Scorpiuksen toisella puolella istuva Dominique oli seurannut kaksikon höpötystä kireä ilme kasvoillaan. Nyt hän tarttui drinkkilasiinsa ja hörppäsi oranssin juoman kerralla alas. Sitten hän pyyhkäisi suutaan ja nousi ylös pöydästä tyrkäten samalla Scorpiusta muka vahingossa.
”Minä menen vessaan”, hän ilmoitti ja hävisi niine hyvineen paikalta.
Camilla ja Albus katsoivat tytön menoa huolestuneina. Scorpius ja Sierra eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa, vaan syventyivät takaisin kevyen flirttailevaan keskusteluunsa.

Myös Camilla tyhjensi pian juomansa ja tarttui Albuksen kaulukseen. ”Mentäisiinkö mekin vaikka tanssimaan? Olisi kiva olla vähän aikaa kahdestaan...”
Albus katsoi Scorpiusta hivenen epäröiden, mutta totesi sitten mielessään, ettei poika todennäköisesti olisi tavoitettavissa vielä pitkään aikaan. Sitten hän kumartui Camillan korvan lähelle, että tyttö kuulisi hänen sanottavansa musiikin läpi. ”Mennään vaan. Tarvitsevathan Will ja Rose jotain vastusta.”
Camilla nyökkäsi pojalle. Sitten hän kääntyi Sierran ja Scorpiuksen puoleen ja ilmoitti kovaan ääneen: ”Me mennään tanssimaan!”
”Okei!” kaksikko nyökkäili vastaukseksi ja Scorpius nosti peukalonsa pystyyn.
Sitten Albus ja Camilla nousivat ylös ja poistuivat pöydästä.

”Tilaamaan”, Camilla ilmoitti ja osoitti päättäväisesti kohti baaritiskiä. Albus seurasi tyttöä tiskin reunalle, jossa roikkui jo suuri joukko janoisia noitia ja velhoja. Baari alkoi täyttyä hitaasti keskiyön lähestyessä. Ketään tuttuja ei ollut kuitenkaan vielä tullut vastaan.

Lopulta tanssimisen luovuttaneet Will ja Rose raahautuvat kevyesti huohottaen tiskin kautta pöytään, jossa Scorpius ja Sierra edelleen olivat. Scorpius oli hetki sitten käynyt tilaamassa heille molemmille Pollomuhkut. Will istahti hengästyneenä seinän viereiselle pitkälle tuolille, ja punaposkinen Rose rojahti hänen viereensä ja suoristi jalkansa Willin syliin. Molemmat näyttivät jokseenkin ryvettyneiltä, ja heidän kasvonsa kiilsivät hiestä.

Scorpius vilkuili pariskuntaa virnistellen. ”Jos en tietäisi toisin, luulisin jo, että te kaksi olisitte tulossa aivan jostain muualta kuin tanssilattialta.”
”Heko heko, Scorp”, Rose sanoi.
”Ihan tosi. Näkisit itsesi”, Scorpius väitti totisena ja osoitti punahiuksisen tytön sotkuista hiuspehkoa.
”Sinulla se ei sitten ole koskaan mikään muu mielessä.”
”Enhän minä missään vaiheessa sanonut, mikä minulla oli mielessäni. Itse sinä olet ajatuksesi kehittänyt, senkin likainen mieli”, Scorpius sanoi ja katsoi Rosea viattomasti.
”Kaksimielisyydestä puheen ollen. Minnehän eräs rohkelikko ja se yksi luihuinen ovat kadonneet?” Will kysyi.
”Eivätkös ne tulleet sinne tanssilattialle teidän kanssanne?” Sierra kysyi kummastuneena.
Will ja Rose pyörittelivät päätään. ”Ei ole näkynyt. Tai voihan se olla, että me mentiin ristiin.”
”No, jospa he kohta ilmaantuisivat”, Sierra sanoi huolettomasti.
Rose nousi ylös pöydästä. ”Ei, mutta minun on kyllä aivan pakko päästä vessaan. Ihan kauhea pissahätä! Tulen kohta takaisin” hän sanoi, pussasi Williä nopeasti poskelle ja lähti hyppelehtimään jalat ristissä vessojen suuntaan.

Naistenhuoneeseen saavuttuaan Rose kiiruhti suoraa päätä ensimmäiseen koppiin. Nautinnollisen helpotushetken jälkeen hän pesi kätensä ja veti varovaisesti ihonväriset sukkahousunsa ja punaisen hameensa ylös. Kaksi Salamanterin sihausta oli jo tehnyt tehtävänsä, ja paikalleen pysähdyttyään hän tunsi seinien pyörivän. Hän kuivasi kätensä ja päätti vielä tarkistaa, näyttikö todella niin räjähtäneeltä kuin Scorpius oli antanut ymmärtää. Hän astui ulos vessakopista ja löysi yllätyksekseen käsienpesualtaan edestä Dominiquen, joka tuijotti peiliin ilmeettömänä.

”Domie. Kauanko olet oikein ollut täällä?” hän kysyi.
”Kauan”, Dominique vastasi, eikä edes kääntynyt katsomaan ystäväänsä.
”Mikset tule juhlimaan?”
”Totesin, että oli virhe lähteä mukaan.”
”Miten niin?”
”No, kai minä olen niin säälittävä, että en vain jaksa katsoa Scorpiuksen touhua. Se iskee sitä valloittavaa ranskatarta minkä ehtii. Vähän nakertaa juhlatuulta, meinaan”, Dominique vastasi kuivasti, ja hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin hän olisi juuri puraissut sitruunaa.

Rose puristi huulensa yhteen alakuloisena ja astui askeleen lähemmäs tyttöä.
”En minäkään ymmärrä, mitä hän näkee Sierrassa”, Rose myönsi.
Dominique vain jännittyi entistä enemmän. ”Ei sillä ole mitään väliä. Eihän me olla yhdessä enää.”
”Jos haluat tehdä jotain asialle, sinun pitäisi ehkä olla jossain muualla kuin piileskellä vessassa”, Rose yritti ehdottaa varovaisesti.
”Mutta en minä halua!” Dominique kivahti. ”Sitä paitsi minun tapoihini ei kuulu anella.”

Rose huokaisi. ”Domie, sinun on aivan turha yrittää huijata minua, ettetkö sinä muka haluaisi. Enkä minä tarkoita, että sinun pitäisi anella. Ottaisit sen enemmänkin haasteena. Sinulla on jotain tavoiteltavaa, ja mikä olisikaan parempaa, kuin jättää vastustaja tyhjin käsin?” Rose sanoi hymyillen.
Dominique kääntyi katsomaan vieressään seisovaa punapäätä. Hänen ilmeensä oli hiukan pehmentynyt, ja hän näytti punnitsevan vaihtoehtojaan.
”Sitä paitsi”, Rose jatkoi, ”minä haluan kyllä vielä tanssia sinunkin kanssasi tänä iltana, eli et voi lähteä vielä kotiin.”
Dominiquen kasvoille nousi pieni hymy, ja lopulta hän sanoi: ”Okei. Voin jäädä sinun takiasi. Jos lupaat, että roikut vähemmän Willin kainalossa.”
Rose nauroi. ”Sovittu. Mennäänkö tilaamaan? Minä voin tarjota.”
Rose ojensi Dominiquelle kätensä, johon tyttö tarttui. Sitten he lähtivät yhdessä takaisin baarin puolelle.

Toisaalla Albus ja Camilla olivat jossain vaiheessa eksyneet yhteen miestenhuoneen ahtaista kopeista. Kummallakaan ei ollut aavistustakaan, kuinka he olivat sinne päätyneet. Camilla istui vessanpöntön vesisäiliön päällä ja oli vetänyt Albuksen jalkojensa väliin itseään vasten. He suutelivat toisiaan kiihkeästi. Tyhjä vessa täyttyi tihenevästä huohotuksesta. Albus tukisti Camillan pitkiä mustia hiuksia ja painoi tyttöä seinää vasten. Camillan kädet olivat pujahtaneet pojan paidan alle ja seikkailivat nyt hänen selkänsä iholla siirtyen koko ajan alemmas. Tytön huulet maistuivat tuliviskiltä ja tupakalta.

”Missä välissä ehdit polttaa?” Albus kysyi huohottaen.
”Joskus alkuillasta”, Camilla vastasi suudelmien välissä.
Sitten tyttö äkkiä pudottautui vessanpöntön päälle ja alkoi avata Albuksen housuja tärisevin käsin.
”Montako shottia olet ottanut?” Albus kysyi kädet edelleen tytön hiuksissa. Hän vilkuili epäröiden oven suuntaan yrittäen kuulostella, oliko joku tulossa.
Tarpeeksi”, Camilla henkäisi ja keskittyi saamaan vyön irti soljestaan.

Juuri, kun tyttö oli onnistunut vetäisemään Albuksen farkut alas, vessan ovi aukeni äkkiarvaamatta. Albus ja Camilla jähmettyivät paikoilleen ja yrittivät olla hengittämättä kuuluvasti, mikä oli äskeisen jälkeen helpommin sanottu kuin tehty. Sitten Scorpiuksen kirkas ja hieman humalainen ääni täytti huoneen.

”No niin, kyyhkyläiset, alkakaas tulla sieltä! Teitä odotetaan jo. Housut jalkaan ja sitä rataa”, hän kujersi oviaukosta.

Albus näki sielunsa silmin sen ilkikurisen virnistyksen, joka Scorpiuksella oli juuri silloin kasvoillaan. Vessakopissa piileskelevä kaksikko tuijotti toisiaan ilmeettömänä, mutta kumpikaan heistä ei vastannut pojalle mitään. Kohta ovi sulkeutui pamahtaen, ja he olivat jälleen kahden. Albus huokaisi syvään ja nosti housunsa ylös. Camilla nousi hitaasti seisomaan hiukan vaivaantuneena. Tilan ahtaudesta johtuen heidän piti seisoa vastakkain aivan kiinni toisissaan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, he molemmat purskahtivat nauruun.

”Hupsista”, Albus sanoi ja suikkasi vielä yhden suudelman tytön huulille.
”Kai minä sitten joudun odottamaan valomerkkiin asti”, Camilla puuskahti pettyneenä.

Jonkin ajan päästä Albus ja Camilla palasivat pöytään, jonka ympärille kaikki muut olivat jo kokoontuneet. Will ja Rose istuskelivat lähes sylikkäin seinän vierustalla olevalla penkillä. Heidän vieressään istui vähän eksyneen näköinen Dominique puolillaan oleva juoma kädessään. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istuskelivat Sierra ja Scorpius syventyneinä ilmeisesti johonkin humalan värittämään keskusteluun. Pöydällä oli tarjottimellinen shottilaseja, jotka sisälsivät kultaista, kuplivaa nestettä.

Albuksen ja Camillan saavuttua Scorpius kiinnitti huomionsa heihin.

”Sieltähän ne kullanmurut jo saapuvatkin! Ja Camilla näyttää saaneen oikein kivan uuden, pöyhitymmän kampauksen”, hän kuittaili virnistellen.
Camillan käsi lennähti vaistomaisesti tasoittelemaan hiuksiaan. Hän kumartui Albuksen korvanjuureen ja kuiskasi tälle: ”Hänestä alkaa ainakin pikkuhiljaa tulla ihan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin.”
Albus hymyili tytön sanoille. Hän ei vastannut mitään, sillä ei halunnut paljastaa Camillalle, ettei hänen mielestään asiassa ollut mitään negatiivista. Albus asetti kätensä tyttöystävänsä lantiolle ja työnsi hellästi hänet istumaan tuolille Sierran viereen.

Kun he molemmat olivat istuutuneet alas, Scorpius otti jälleen ohjat käsiinsä. Hän nosti yhden shottilaseista korkealle ilmaan niin, että siitä läikkyi puolet puiselle pöydälle ja hänen syliinsä. Sitten hän katsoi ympärillään istuvia ystäviään samein silmin ja puhui juhlallisesti:
”En tiedä teistä, mutta minulla on ainakin ollut hauskempaa kuin kertaakaan sitten muistinmenetyksen. Joten kippistä sille!”

”Kippis!” kuului hänen jälkeensä yhden jos toisenkin suusta, kun shottilasit heläytettiin yhteen ja nostettiin tunnottomille huulille. Yksi toisensa jälkeen polttava tuliviski kumottiin kurkusta alas.

Rose hörppäsi shottinsa rohkeasti ja sai sen seurauksena ankaran yskänkohtauksen. Albus vilkaisi Williä merkitsevästi. Kaikki tiesivät, ettei Rosen viinapää ollut parhaimmasta päästä, ja tätä menoa Will saisi kohta uhrata loppuyönsä vertaistukena baarin vessassa, kun Rose halaisi vessanpönttöä.

Dominique nykäisi shotin kurkkuunsa ja nielaisi kuuluvasti huokaisten. Sitten hän aikailematta tarttui toiseen lasiin ja kulautti senkin menemään.
Scorpius katsoi tyttöä silmät suurina. ”Jopas nyt...”
Dominique katsoi poikaa uhmakkaasti. ”Mitä nyt? Eikö viina maistu?”
”Ei, kun minä vaan sitä, että enpä ole ennen nähnyt, että tyttö juo noin ronskilla kädellä.”
”Minä en olekaan ihan tavallinen tyttö”, Dominique sanoi ja nojautui lähemmäs pöydänreunaa.
”Oliko tuo haaste?” Scorpius kysyi pilke silmäkulmassaan valmiina tarttumaan shottilasiin.
Dominique katsoi häntä intensiivisesti, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin. ”Ei. Ei kai me haluta, että kauniit kasvosi kolhiintuvat, kun sitten kuitenkin humalassa kaatuilet ympäri baaria liian monen shotin jälkeen”, hän sanoi ja muikisti suutaan.
”Kehtaatkin väittää, että minä, Scorpius Malfoy, tippuisin ennen sinua!” Scorpius uhosi ja oli juuri kohottamassa kuplivaa tuliviskilasia huulilleen, mutta hänen liikkeensä pysähtyi kuin seinään, kun hän huomasi Albuksen taakse yhtäkkiä saapuneen henkilön.
Myös Sierra hänen vieressään jähmettyi nähdessään tulijan.
O-ou. Pulmia”, hän sanoi ja tuijotti Albuksen olan yli ilmeettömänä.

Silloin Albuksen onnellinen hymy hyytyi, kun hän järkytyksekseen kuuli takaansa tuttuakin tutumman matalan äänen toivottavan maireasti:
”Hyvää iltaa, Albus Severus Potter.”
« Viimeksi muokattu: 03.09.2020 09:56:36 kirjoittanut Siunsäe »

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 8. luku 14.12!
« Vastaus #17 : 15.12.2014 16:49:54 »
Ooh liikaa mahtavia lukuja :o oikeasti miten sä voit olla näin hyvä? Kaikki hahmot on ihan mahtavia ja Albus ihan yli-ihaba!!

Sry kiire. Loppu ihan mielettömän jännä. Ettei vaan olisi Lipevä.
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 9. luku 23.12!
« Vastaus #18 : 23.12.2014 00:57:26 »
Heibo!

Otaku: Älä turhaan pyytele anteeksi kommenttiasi; se oli niin mieletön, että fiilistelin sitä vielä viikonkin kuluttua!

A/N: Päätin laittaa uutta lukua synttäreideni kunniaksi. ^^ Ok, vaikkakin iskinkin kirveitä itseeni tätä kirjoittaessa, niin silti.
Ainiin, ja hyvää joulua kaikki ihanat!
~ Siunsäe

___________________________________________________________



Yhdeksäs luku
Luvattomuuksia


”Jotenkin en yhtään yllättynyt, että löydämme teidät täältä.”

Ted Lupin laittoi kätensä puuskaan ja katsoi Albusta ja muita nuoria ankarasti. Hänen vieressään seisova Victoire Weasley silmäili monenkirjavaa porukkaa lähinnä yllättyneenä, mutta vaihtoi hänkin tiukan katseen pöydän ääressä istuvan Dominiquen kanssa, joka muuttui tulipunaiseksi siskonsa läpitunkevan tuijotuksen alla.

”Teddy, ihan rehellisesti. Tämä ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää”, Albus aloitti totisena.
Huvittunut ilme levisi muodonmuutosprofessorin kasvoille. ”Miltäs tämän sitten pitäisi näyttää?”
Albus vilkaisi pöytää, joka oli täynnä enemmän ja vähemmän tyhjiä juomalaseja sekä pöydän ympärillä kevyesti huojuvia ystäviään, ja kääntyi sitten takaisin Teddyn puoleen. ”Tämä voi näyttää jokseenkin siltä, että olisimme juomassa.”
Teddy kohotti kulmiaan. Hänen vieressään Victoire ei onnistunut pidättelemään nauruntyrskähdystään.
”Mutta... asiahan on niin, et-tä...” Albus jatkoi ja yritti kuumeisesti keksiä jotain avustavaa langanpäätä.
”Niin...?” Teddy kysyi houkutellen häntä jatkamaan.
Lopulta jonkin aikaa pinnisteltyään Albus tyytyi irvistämään miehelle. ”Ei ole kauhean kivaa kaivaa omaa hautaansa, tiedätkös?”
”Voin ehkä ohuesti kuvitella”, Teddy myönsi.

Sitten muodonmuutosprofessori antoi katseensa kiertää humalaisen seurueen läpi ja pudisteli päätään. ”Te olette kuin taikaministeriön pikkujoulujen jatkoporukka neljän aikaan aamuyöstä. Siis kaksi kertaa pahempana.”
”Ja olette houkutelleet vaihto-oppilaammekin mukaanne”, Victoire hämmästeli huomatessaan Scorpiuksen vieressä istuvan Sierran. Sierra katsoi professorineitiä pelokkaasti kulmiensa alta ja tökkäsi etusormellaan edessään puolillaan olevaa tuoppia kauemmas itsestään.

Scorpius puolestaan oli ilmeisesti unohtanut puhekykynsä nähdessään paikalle saapuneen professori Weasleyn, joka oli normaalista tiukasta tyylistään poiketen pukeutunut turkoosiin mekkoon ja vapauttanut vaaleat hiuksensa nutturalta. Nyt hän kohensi asentoaan tuolillaan ja ojensi auliisti kätensä pöydän toisella puolella seisovaa naista kohti.
”Jos aiotte pidättää meidät, niin olen valmis. Mutta haluan, että professori Weasley tekee sen”, blondi poika sanoi ja tuijotti Victoirea silmät palaen. ”Vangitkaa minut, professori.”

Hetkeksi pöydän ylle lankesi kumma hiljaisuus, kun kukin läsnäolijoista yritti päättää suhtautumisensa pojan sutkautukseen. Sitten Albus ja Camilla puhkesivat hytkyvään nauruun. Scorpius niin katuisi tekemisiään huomenna.
”Mutta Scorpius!” Victoire tuijotti lempioppilastaan hämmästyneenä.
Dominique kiivas katse ampui kiinni platinahiuksiseen poikaan, jonka jumaloiva katse oli liimautunut hänen isosiskoonsa. Ei olisi paljoa tarvittu, että tyttö olisi syöksynyt pojan kimppuun pöydän yli.

”Olen pahoillani, professori, tätä ei pitänyt sattua”, Will yritti pyydellä Teddyltä epätoivoisesti anteeksi.
”Säästä sanojasi, Longbottom. Tuosta ei ole mitään apua”, Teddy sanoi ja hiljensi pojan mulkaisulla.

Teddyn sanat kuultuaan Albus tarttui röyhkeästi vajaaseen shottilasiinsa ja nykäisi loput huiviinsa. Sitten hän löi kädet reisilleen ja totesi: ”Okei, eli bileet taisivat olla tässä, joten kerätäänpä luumme ja annetaan arvoisien professorien saattaa meidät takaisin omiin tupiimme.”
Muut loivat kaihoisia katseita yhä täysiin tuoppeihinsa ja alkoivat hitaasti haroa tavaroitaan kasaan. Rose horjahti uhkaavasti, kun Will jätti hänet hetkeksi istumaan ilman tukea, kun hän kurottautui yltääkseen lompakkoonsa. Camilla suki hiuksiaan välinpitämättömästi ja näytti pettyneeltä. Teddy ja Victoire katsoivat toisiaan kummallinen ilme kasvoillaan.

Sitten Teddyn sanat pysäyttivät musertuneen juhlakansan katumusnäytöksen.
”Ei ehkä kannata hoppuilla. Minä ja Victoire emme ole tänä iltana töissä”, hän totesi asialliseen sävyyn.
Kaikkien katseet singahtivat noihin kahteen aikuiseen, joiden molempien kasvoille oli nyt hiipinyt pieni virnistys.
”Mitä tarkoitat, Teddy?” Albus kysyi epäilevästi.
Teddy kohautti olkapäitään ja katseli tanssilattialla heiluvia ihmisiä hyväntuulisesti. ”Sitä vain, että olisiko teidän pöydässänne kahta ylimääräistä tuolia?”

Scorpiuksen ilmaan kohotetut kädet läiskähtivät pöydän pintaan. Rosen suu loksahti auki. Nuoriso tuijotti opettajiaan järkyttynyt ilme kasvoillaan.
”Mitä hittoa?” Dominique älähti.
Victoire astahti hymyillen siskonsa viereen. ”Ei kai mekään nyt jakseta vapaa-ajallakin niuhottaa. Te olette kuitenkin täysi-ikäisiä. Jos ette kerro kenellekään, niin voimme jäädä viettämään iltaa teidän kanssanne. Jos se vain sopii, tietenkin”, hän sanoi ja iski silmää.
Scorpiuksen silmät suurenivat. ”Minun viereeni mahtuu istumaan, jos arvon leidi haluaa!” hän ilmoitti ja hyppäsi äkkiä seisomaan niin, että Dominique joutui tarttumaan poikaa hihasta, ettei tämä kaatunut selälleen saman tien.
”Sepä suloista, Scorpius, mutta taidan istua rakkaan kihlattuni vieressä tänä iltana”, Victoire vastasi ja vilkaisi Dominiqueta merkitsevästi. Dominique kuittasi hänen katseensa nenän nyrpistyksellä.
Scorpius lysähti istumaan takaisin tuoliinsa ja tuijotti Victoirea järkyttyneenä. Sitten hänen katseensa siirtyi Teddyyn. ”Kihlattusi?
”Niin.” Victoiren kasvoilla säilyi sama, imelä hymy, kun hän veti Teddyn käsipuoleensa.
Scorpius näytti siltä, kuin hänen aivonsa olisivat irronneet.
”Kyllä sinä sen tiesit vielä ennen muistinmenetystäsi”, Dominique tokaisi.
”Mutta... Miten se on mahdollista?” Scorpius ei tuntunut pääsevän yli tuoreimmasta faktastaan. Hän pyöritteli tyhjää shottilasia kädessään hajamielisesti.

Teddy selvitti kurkkuaan. ”Vici, minä käyn tilaamassa meille”, hän kumartui naisen puoleen ilmoittaen tälle aikeensa.
”Mene vaan”, Victoire vastasi ja kosketti Teddyn kättä ennen kuin mies vetäytyi irti hänen otteestaan ja suuntasi kohti tiskiä.

Edelleen hyvin hämmentynyt nuorisojengi alkoi etsiä uusille seuralaisilleen istumapaikkoja. Jostain löytyi kaksi lisätuolia, ja Victoire istui toiselle niistä Dominiquen ja Albuksen väliin. Scorpius oli sillä aikaa onnistununut kokoamaan itsensä ja siloitteli nyt platinanvaaleita hiuksiaan samalla, kun loi säpäkkään pimeydenvoimiltasuojautumisen professoriinsa arvioivia katseita.

”Victoire”, hän aloitti flirttaillen, ja vaalea nainen kääntyi katsomaan häntä kummastuneena, ”tiedäthän, että jos ikinä tulet toisiin aatoksiin, niin joku muu voisi olla sinulle paljon parempi kihlattu-”, hän jatkoi merkitsevästi, mutta sitä pidemmälle hän ei päässyt, kun Dominique oli jo kurottautunut nykäisemään poikaa korvasta.
”Scorpius. Tanssilattialle. Nyt”, tyttö ilmoitti päättäväinen ilme kasvoillaan ja nousi ylös pöydästä vetäen uikuttavan pojan mukanaan.

Muut katsoivat meneillään olevaa toimitusta kiinnostuneina.
”Harvemmin nainen vie, ja Scorpius vikisee”, Will kuiskasi Albukselle huvittuneena.
Albus nyökkäili ja vilkaisi kainalossaan istuvaa Camillaa, joka tuntui olevan jonkinlaisessa eufoorisessa tilassa päästessään seuraamaan Scorpiuksen nöyryytystä.

Dominique irrotti otteensa pojan korvasta, kun oli saanut hänet nousemaan ylös. Scorpius hieroi korvaansa valittaen.
”Hullu nainen, ai helvetti...”
”Ja lisää on tulossa, jos et nyt seuraa minua”, Dominique varoitti ja lähti niine hyvineen viipottamaan kohti tanssilattiaa.
Scorpius vilkaisi kavereitaan kasvot punaisina ja mutisi: ”Pakko kai se sitten on mennä, kerran noin napakasti käsketään.”
Sitten poika lähti hoippumaan kuin vastasyntynyt ankanpoikanen Dominiquen perään. Albus taputti kaveriaan myötätuntoisesti takapuolelle, kun tämä oli hänen kohdallaan. Scorpius vängersi jotain homostelusta, mutta kukaan ei oikein saanut mitään selvää hänen puheistaan.
”Tämähän on ihan kuin seuraisi Kauniita noitia ja rohkeita velhoja”, Will sanoi ja nauroi katketakseen.

Tanssilattialla oli tungosta. Scorpius löysi Dominiquen sen laidalta, tiskin läheltä. Musiikki oli niin kovalla, ettei keskustelusta olisi tullut oikein mitään. Siihen kai vaalea tyttö oli tähdännytkin. Hän nojaili pylvääseen tuima ilme kasvoillaan, ja äkkiä Scorpius tajusi, että tyttö oli tosiaan viehättävä kaikessa tulisuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Hän asteli tytön luo itsevarmasti ja viipyilevästi ja niin suorin askelin kuin enää siinä humalatilassa kykeni.

Dominique tunsi sydämensä lyöntien tihenevän joka hetki, kun poika lähestyi häntä.

”Eikös täällä pitäisi tanssia?” Scorpius kysyi kovaan ääneen.
Dominique kohotti kulmiaan ja kumartui pojan puoleen. ”Se riippuu ihan siitä, osaatko käyttäytyä. Olet ollut aika pelle koko illan.”
Scorpius yritti näyttää katuvalta ja veti kasvoilleen koiranpentuilmeensä, jonka uskoi tekevän tehtävänsä tuliseen neitoon. Dominique ei kuitenkaan lämmennyt hänelle, vaan läppäsi häntä yllättäen poskelle. Ei kovaa, mutta kuitenkin niin, että se tuntui. ”Ihan turha luulla, että tuo vanha temppu tepsisi minuun.”
Scorpius kosketti poskeaan. Alkoholi kohisi hänen päässään. ”Ihan outoa, että sinä puhut asioista, joita me olemme tehneet, enkä minä voi muistaa  mitään. Se on vähän epäreilua.”
Dominique astui askeleen lähemmäs poikaa ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Niinpä.”

Sitten Scorpius äkkiarvaamatta nykäisi hänet lähelleen. Dominique henkäisi ja horjahti korkokengillään. Huh! Missä välissä hän oli oikein ehtinyt tulla näin humalaan? Scorpius alkoi tanssittaa tyttöä hänen ponnettomista vastusteluistaan huolimatta. Dominique tunsi maailman pyörivän ympärillään ja pelkäsi kompastuvansa. Hän katsoi Scorpiusta, jonka kasvoilla loisti hyväntuulinen virne. Dominique huomasi pohtivansa, milloin oli muka antanut pojalle anteeksi tämän hölmöilyt. Seuraavassa hetkessä hän tajusi, ettei oikeastaan jaksanut välittää. Tärkeintä oli, että poika oli nyt siinä, tanssi hänen kanssaan heidän kantapaikkansa tanssilattialla, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Askel askeleelta hän huomasi unohtavansa kaikki syksyn onnettomat tapahtumat ja uskottelevansa pian itselleen, etteivät hän ja Scorpius olleet koskaan eronneetkaan. Hän katsoi Scorpiuksen harmaisiin silmiin, ja hänen rinnassaan lepatti lämmin liekki, kun hän muisti sen hetken, jolloin poika oli esitellyt hänet Sierralle tyttöystävänään.

Toisaalla muut nuoret sekä heidän seuraansa liittynyt professoripariskunta olivat käynnistäneet juontikisan.
”Mitähän ne kaksi siellä puuhaavat?” Albus pohti ja seurasi katseellaan, kun Will yritti epätoivoisesti päihittää Victoirea kolpakontyhjennyksessä. Victoire oli kuitenkin alkoholin kumoamisessa vähintäänkin yhtä lahjakas kuin pikkusiskonsa, joten Will-rukka jäi auttamatta toiseksi. Victoire iski tyhjän tuopin pöydälle ja nosti kätensä ilmaan voiton merkiksi. Sitten hän röyhtäisi äänekkäästi saaden muut nauramaan.

”Hei, Vici, sinulla olisi paljon muutakin opetettavaa Tylypahkan oppilaille kuin pelkästään pimeyden voimilta suojautuminen”, Rose vinoili.
”Jep, voisit tienata!” Albus innostui.
Victoire nauroi hyväntahtoisesti. ”Mitähän McGarmiwa olisi asiasta mieltä...”

Sierra istui pöydän toisella puolella hieman orvon näköisenä. Hän ei ollut tottunut siihen, että oppilaat viettivät aikaa opettajiensa kanssa, eikä hän oikein osannut rentoutua sellaisten ihmisten seurassa, joiden tiesi arvioivan hänen kokeensa. Myös Albus huomasi tytön ahdistuneisuuden.
”Relaa, Sierra, ja ota kermakaljaa”, hän sanoi ja tarjosi tytölle omaa juomaansa.
Sierra tarttui kolpakkoon, mutta vilkaisi Teddyä hiukan varautuneesti.
”Teddy on hyvä tyyppi”, Albus sanoi ja nojautui taaksepäin kahmaisten miehen kainaloonsa.
Teddy virnisti, ja hänen hiustensa väri vaihtui ruskeasta liukuvaan sateenkaaren värien kirjoon. ”Turhaan huolehdit. Me ollaan Alin kanssa lapsuudenystäviä. Minä käytännössä kasvoin heidän perheessään.” Hän pörrötti Albuksen tukkaa veljellisesti.

Sierra tapitti heitä hölmistyneenä. ”Kauanko sinä ja prof... anteeksi, Victoire olette olleet yhdessä?” hän kysyi takellellen.
Teddy ja Victoire katsoivat toisiaan pohtivasti. ”Kauankohan me oltaisiin oltu... Liian kauan, ettei voi muistaa! Kouluajoista lähtien ainakin.”
”Me ei edes alun perin tultu toimeen keskenään. Mutta lopulta sitten yhtenä juhannuksena tapahtui jotain, ja me vain ihastuimme toisiimme”, Victoire selitti katsoen Teddyä lämpimästi hymyillen.
”Tuosta noin vain?” Albus ihmetteli.
”En minä tiedä. Rakkaudesta kai se lohikäärmekin tulta syöksee”, Teddy naurahti ja sipaisi Victoiren poskea.
”Ompa romanttista...” Sierra henkäisi.
”Enemmänkin outoa”, Albus mutisi. ”Nuo oikeasti vihasivat toisiaan silloin joskus.”
”Joku taisi vain olla kateellinen, kun ei enää saanutkaan jakamatonta huomiotani!” Teddy nauroi ja pukkasi Albusta vihjailevasti kylkeen.

Tanssilattialla Scorpius ja Dominique olivat unohtuneet tanssimaan hittikappaleen toisensa perään. Dominique oli ehtinyt kirota elämänsä sata kertaa, koska tanssiminen oli todistanut hänelle, että hän oli taas kerran juonut aivan liikaa. Silti hän urheasti jatkoi hytkymistä musiikin tahtiin uhmaten painovoimaa, joka olisi vain halunnut vetää hänet lattialle retkottamaan. Hän yritti piilottaa humalansa, sillä ei halunnut pilata hyvään suuntaan kehittyvää hetkeä.

”Tanssittiinko me yleensä?” Scorpius kysyi lähes huutaen musiikin yli.

Dominique nyökytti päätään ja hymyili. Hän nosti kätensä ilmaan ja pyörähti Scorpiuksen lähelle. Scorpius asetti kätensä hänen lantiolleen, ja Dominique värähti pojan kosketusta. Hän liu'utti käsiään Scorpiuksen rintaa pitkin ja tunsi valkean kauluspaidan läpi pojan hengästyneinä kohoilevat lihakset. Hän katsoi Scorpiusta silmiin haastavasti ja keinutti takapuoltaan. Scorpius virnisti tietäväisesti, ja Dominique tunsi hänen käsiensä laskeutuvan varkain hänen pakaroitaan kohti. Silloin tyttö kääntyi yllättäen ympäri.

Scorpius laski yllättyneenä kätensä Dominiquen vyötärölle, aivan navan molemmin puolin. Dominique painoi takapuoltaan kevyesti Scorpiusta vasten ja keinui musiikin tahdissa. Scorpiuksen kädet puristuivat hänen vyötärönsä ympärille. Dominiquen kasvoille levisi hitaasti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli pojan hengityksen kiihtyvän. Hän kiusasi Scorpiusta sipaisten ohimennen tämän pakaroita. Voi kyllä, hän tiesi, kuinka pojan sai hullaantumaan. Nyt Scorpius liimautui kiinni häneen, ja Dominique tunsi tutun vartalon selkäänsä vasten. Hän tunsi pojan kasvojen kaivautuvan hänen niskaansa ja huohottavan hengityksen korvassaan sekä matalan äänen, kun poika viimein huokaisi:
Haluan sinua.”

Dominique puri huultaan mielihyvästä. Hän tunsi sisäisen paholaisensa tanssivan voitontanssia rovion ympärillä, jossa täydellisen suloinen Sierra Dior paloi poroksi tuskasta kiljuen.

Dominique kuitenkin hillitsi itsensä, sillä Scorpius oli mies, jota hän osasi käsitellä, eikä hänellä ollut mikään tarve pilata kaikkea typerällä kiirehtimisellä. Sitä paitsi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli syksyn aikana joutunut kestämään, Scorpius ansaitsi jo vähän kiusaamista.
Dominique käänsi päätään niin, että Scorpiuksen huulet olivat aivan hänen omiensa vieressä. ”Kaikki aikanaan”, hän vastasi ja tunsi Scorpiuksen otteen hänen vyötäröllään tiukentuvan.

Sitten hän pyörähti ympäri ja kohtasi pojan harmaat silmät, jotka tuijottivat häntä intensiivisesti. Nyt Dominique antoi pojan laskea kätensä hänen pakaroilleen ja tukahdutti mielihyvän huokaisun, jonka pojan kosketus hänen mekkonsa läpi aiheutti. Hän olisi halunnut repiä kaikki vaatteet päältänsä ja kadota Scorpiuksen kanssa jonnekin, mistä kukaan ei heitä löytäisi pitkään aikaan.

Poika keinutti heitä musiikin tahdissa ja hyväili hänen takapuoltaan. Sitten hän otti hellästi kiinni tytön leuasta ja kumartui. Dominique tunsi vatsassaan olevan perhosparven lehahtavan lentoon, kun hän tajusi, että poika suuteli häntä. Heidän kuumina sykkivät huulensa kohtasivat ahnaasti, ja Dominique kiersi käsivartensa Scorpiuksen niskan taakse. Hän sulki silmänsä ja maisteli Scorpiuksen tuttuja huulia saamatta niistä tarpeekseen. Tuntui, kuin viime suudelmasta olisi kulunut vuosi.  Ihmiset tanssivat heidän ympärillään, eikä kukaan kiinnittänyt heihin suurempaa huomiota.

Suudelma syventyi, ja Dominique pelkäsi pian menettävänsä tajuntansa. Hänen päässään kuohui alkoholin lisäksi kimppu kummastuneita tunteita, jotka etsivät toivottomasti omaa paikkaansa, mutta päätyivät vain kerta toisensa jälkeen törmäilemään toisiinsa. Hän tunsi pojan pehmeät kädet kasvoillaan, poskipäillään, korvanlehdillään. He painautuivat lähemmäs toisiaan ja heidän tanssimisesta nihkeät vartalonsa liimautuivat toisiinsa. Scorpius suuteli aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin, itsetietoisesti ja rohkeasti, ja hän sai Dominiquen riisumaan kaikki estoverhonsa yksi toisensa jälkeen.

Lopulta suudelma päättyi, kun Scorpius irrotti Dominiquen itsestään tarttumalla hänen kasvoihinsa. Dominique katsoi poikaa huohottaen, silmät seisoen, huulet hieman raollaan. Scorpius vastasi hänen katseeseensa niin intiimisti, että tyttö luuli jalkojensa pettävän.

”Lähdetään helvettiin täältä”, Scorpius huokaisi, eikä hänellä ollut enää aikomustakaan kuunnella vastaväitteitä.

Sillä välin Albus ja Will olivat onnistuneet juottamaan Teddyn kunnioitettavan tukeviin tiloihin, ja nyt pojat istuskelivat tuolinjaloilla vaarallisen näköisesti keikkuen, käsivarret toistensa olkapäiden yli kiedottuna. He hoilasivat yhdessä vanhoja Rohkelikon juomalauluja, jotka olivat tuttuja jo Teddyn kouluajoilta. Todellisuudessa Victoire oli juonut kaksi kertaa enemmän kuin avopuolisonsa, mutta oli silti paljon selvemmässä kuosissa. Hän katseli huvittuneena, kun joku poikakolmikosta horjahti tuolillaan, minkä seurauksena he kaikki rämähtivät perätysten lattialle selälleen kovan ryminän saattelemana. Pojat katosivat näkyvistä, mutta kohta pöydän alta kantautui kiroilua sekä räkäinen naurunremakka.

”Näinä hetkinä olen niin ylpeä Teddystä”, Victoire naureskeli Camillalle ja Sierralle.

Myös Rose oli jo siinä kunnossa, että hänelle oli turha yrittää toimittaa perille mitään järjellistä sanomaa. Punahiuksinen tyttö nuokkui penkillä Sierran olkapäätä vasten, eikä tuntunut välittävän tuon taivaallista poikajoukon örvellyksestä.

”Samaa mietin tuosta omasta herrasmiehestäni”, Camilla puuskahti. Pojat eivät olleet vieläkään saaneet itseään kerätyksi lattialta.
Sierra yritti tähdätä kättänsä osumaan pöydällä odottavaan drinkkilasiin, mutta se osoittautuikin yllättävän hankalaksi. ”Ei hyvä Merlin... Miten minä voin olla näin humalassa?” hän sammalsi. Rosen pää oli sen verran raskas, että hän tunsi olkapäänsä puutuvan pikkuhiljaa.
Camilla hymyili tytölle ja työnsi juoman hänen käteensä avuliaana. ”Helposti. Vähän lisää vielä, niin löydät itsesi tuolta”, hän sanoi ja osoitti maassa retkottavaa poikakolmikkoa.
”Sitä päivää saatte odottaa!” Sierra vannoi ja hörppäsi juomaa. Nautittu alkoholimäärä alkoi olla jo niin suuri, ettei viina maistunut enää mehua kummemmalta. Hän oli pikku hiljaa alkanut rentoutua Victoiren seurassa ja todennut, että hän oli oikeastaan yllättävän riemastuttavaa seuraa näin luokkahuoneen ulkopuolella.

Myös yleensä vähän epäsosiaalinen ja kylmä Camillakin oli humalan rohkaisemana raottanut sanaista arkkuaan, ja hänestä oli kuoriutunut esiin menevä seuraneiti, joka tykkäsi bailata tukkansa irti.
”Sinulla on tainnut olla aika siisti ilta, vai kuinka, hani?” Camilla kysyi Sierralta.
”Siististä en tiedä -olen varmaan saanut ainakin kolmet juomat päälleni- mutta ihan älyttömän hauskaahan meillä on ollut! Onko teillä aina tällaista?”
Camilla kohautti olkapäitään. ”No, suurin piirtein. Rose on ainakin noudattanut kiitettävästi perinteistä kaavaansa illan ensimmäisenä sammujana, ja Al ja Will nyt aina sekoilevat omiaan, vaikka minustakin olisi ihan kiva saada välillä huomiota. Ja Scorp ja Domie nyt eivät vaan kestä housuissaan koko iltaa... Sori vaan, Victoire, mutta kyllähän tuon nyt tietää”, hän sanoi tietäväisesti ja naputti kynsillään lasinsa kylkeä.
Sierra katsoi Camillaa hiukan pettyneenä. ”Tarkoitatko, että he olisivat nyt...?”
”Niin tosiaankin...” Camilla pohti ja kurottautui katsomaan ympärilleen. ”Ei heitä ole näkynyt ainakaan vähään aikaan, joten mistäpä noista tietää. Minun puolestani saisivat jo pian mennä yhteen takaisin. Scorpin minimi-ärsyttävyysaste on aina vakio, mutta kaikkein eniten se käy hermoille silloin, kun se huitelee menemään sinkkuna.”
”Yleensä Domie ei kiinny kehenkään, mutta nyt olen kyllä huomannut, että hän on ollut ihan palasina Scorpiuksen muistinmenetyksen takia”, Victoire myönsi.
Sierra pyöräytti silmiään huomaamattomasti ja veti sitten kasvoilleen iloisen hymyn. Hän halusi kiivaasti vaihtaa puheenaihetta. 

Silloin pojat kaivautuivat ylös lattialta ja nostelivat hatarin ottein penkkejään pystyyn ja yrittivät saada  vielä takapuolensa osumaan niille.
”Missä Scorp on?” Albus mylvi, kun oli viimein päässyt jotenkin päin takaisin pöydän ääreen.
”No, mietitäänpä. Missähän ihmeessä Scorpius Malfoy MAHTAISI olla?” Will kysyi teatraalisesti ja kurtisti kulmiaan kuin pohtisi kysymystä erittäin ankarasti.
”Pojat, pojat... Minä annan teille jälki-istuntoa tästä”, Teddy sammalsi heristäen sormeaan kohti kaukaisuutta.
”Sen jälkkärilapun minäkin haluaisin nähdä!” Albus tyrski.
”Te reputatte tärrrrkeän opintokokonaisuuden, nimittäin opettajan päihittämisen shottirallissa”, Teddy julisti vakavaa naamaa tavoitellen.
Albus virnisteli. ”Pitääkö meidän sitten jälki-istunnossa todistaa kykenevyytemme? Siihen istuntoon minäkin saavun ilomielin!”
Victoire vetäisi kermakaljatuopin Teddyn kädestä ja kohotti sen omille huulilleen. ”Pelkään pahoin, rakkaani, ettei sinusta ole huomenna yhdenkään jälki-istunnon pitäjäksi.”
Teddy näytti pettyneeltä, mutta ei kuitenkaan kurottanut varastamaan tuoppiaan takaisin. Sen sijaan hän kiinnostui Albuksen Sinisestä maahisesta ja vetosi opettajan oikeuksiin verottaessaan siitä kulauksen.

Camilla kääntyi Sierran puoleen hymyillen. ”Sierra, minusta on oikeasti todella ihanaa, että olet pyörinyt meidän kanssamme tänä syksynä. Vaikka meidän jengimme nyt onkin vähän... tällainen”, hän sanoi ja viittoili anteeksipyytävästi Albusta ja Williä kohti, jotka yrittivät parhaillaan ilmeisesti imeä drinkkejään pillillä nenän kautta.
Sierra vastasi Camillan hymyyn ja asetti kätensä tytön kädelle. ”Teidän jenginne on juuri sellainen, jonka unelmoinkin tapaavani. Olette ottanut minut niin avoimesti mukaanne, että parempia ystäviä en olisi voinut toivoa saavani.”
”Minä ehkä jollain tavalla löydän sinusta paljon samaa kuin itsestäni. Viihdyn sinun kanssasi hyvin, ja usko pois, en sano tätä ikinä kenellekään!” Camilla tunnusti.
”Samat sanat, muru. Meillä on kuitenkin paljon yhteistä, kun meidän molempien vanhemmat ovat eronneet ja muutenkin. Minusta tuntuu, että sinuun voi luottaa. Ehkä me olemme jotain sielunsiskoja. Olen vain niin onnellinen, kun tapasin sinut!” Sierra sanoi ja kumartui pussaamaan vieressään istuvaa tyttöä poskelle.
”Ehkä me olemmekin, kukapa tietää ”, Camilla sanoi.

Sierran liikkuessa hänen olkapäähänsä nojaava Rose havahtui hiukan unestaan. Tyttö tihrusti unisilla silmillään ympärilleen huonovointisen näköisenä, mutta päätyi sitten kuitenkin painamaan päänsä takaisin Sierran olkapäälle ja kietomaan vielä kätensä hänen käsivartensa ympärille. Sierra katsoi Camillaa kummastuneena ja yhtyi tytön kikatukseen, joka yltyi kohta hillittömäksi nauruksi.

Camilla oli osunut oikeaan epäilyissään, sillä Scorpius ja Dominique olivat sillä hetkellä jo kaukana Tanssivasta Tornipöllöstä. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen he olivat löytäneet itsensä Tylypahkan eteisaulan salakäytävän oviaukolta, toisiinsa painautuneina, uppoutuneina suudelmiin, joista ei tuntunut tulevan loppua.

”Oletko varma, ettei tämä ole vain unta?” Dominique kysyi. Hänen sormensa olivat puristuneet Scorpiuksen paidankauluksen ympärille, ja hän puristi poikaa itseään vasten rystyset valkeina.
Scorpius virnisti omaan tuttuun tapaansa ja silitti tytön poskea. ”Miksi tämä olisi unta, muru?”
Dominique niiskaisi ja tajusi, että hänen teki mieli itkeä. ”En... En uskonut, että saisin sinua enää takaisin”, hän kuiskasi.
Scorpius naurahti ja pyyhkäisi tytön silmäkulmaa, johon oli ilmestynyt kyynel. ”Älähän nyt höpötä.”

Silloin eteisaulan portaikosta kuului selkeitä askelten kumahduksia, ja he kääntyivät vilkaisemaan ulos salakäytävän oviaukosta. Vahtimestari Corstoy laskeutui portaita alas laahaavin askelin ja selvästi kuulosteli, mistä outo melu mahtoi kantautua.

”Corstoy!” Scorpius sihahti.
Dominique huokasi ja painautui seinää vasten tuskastuneena. ”Historia toistaa itseään”, hän valitti itsekseen.
”Miten niin?” Scorpius kysyi kummastuneena.
Dominique kohautti olkapäitään. ”Yksi juttu vain, et sinä voi muistaa sitäkään.”
Scorpius katsoi tyttöä kummastuneena, mutta antoi asian olla. ”Mutta silti, tuo vanha korsto kyllä kuulee meidät”, hän totesi.
”Mennään minun ja Rosen huoneeseen. Rose on niin kanttuvei, että se tuskin selviytyy sinne asti tänä yönä”, Dominique ehdotti.
Scorpiuksen silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen kasvoilleen hiipi tyytyväinen virne. ”Pidän siitä, että olet noin kekseliäs.”
Dominique puri hammastaan, ettei olisi sulanut pojan edessä.  Hän oli rikkonut illan aikana jo noin sataa periaatettaan. Jotain rajaa nyt kumminkin.

Korpinkynnen oleskeluhuoneessa oli pimeää, eikä ristin sielua ollut hereillä, kun he saapuivat sinne käsikädessä hiippaillen. Heillä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta tietämättömyys ei liiemmin heitä vaivannut. Ikkunasta hohtava kuunvalo ilmoitti, että kuitenkaan aivan aamun pikkutunneilla ei vielä menty. Scorpius törmäsi nojatuoliin ja oli lähellä kompastua, mutta Dominique kiskoi pojan pystyyn.

”En ole koskaan käynyt täällä”, Scorpius sanoi vilkuillen ympärilleen.
Dominique vilkaisi häntä huvittuneena. ”Oletpas.”

He kolistelivat portaat yläkertaan, ja Dominique syöksähti hänen ja Rosen huoneen ovelle rukoillen, että se tosiaan olisi heidän huoneensa. Hän ei ollut enää varma oikein mistään, paitsi siitä, että Scorpius oli hänen kanssaan.

Ovi aukeni helposti, sillä he eivät koskaan lukinneet sitä. Dominique henkäisi helpottuneena tunnistaessaan tutut huonekalut. Toisen kerran hän henkäisi yllätyksestä, kun Scorpius töytäisi hänet Rosen sängylle ja paiskasi oven kiinni ennen kuin seurasi perässä. Hän kahlitsi Dominiquen alleen sängylle ja upotti tämän ahnaisiin suudelmiin. Dominique harkitsi hetken, että olisi maininnut heidän olevan väärässä sängyssä, mutta haistatti sitten paskat ajatuksilleen ja unohtikin ne saman tien, kun tunsi Scorpiuksen kuumat kädet ihollaan.

Hänen kiihtyvä huokailunsa tulisi pian kuulumaan viereiseen huoneeseen, mutta mitä väliä. Mitä väliä oli silläkään, ettei Scorpius oikeasti muistanut heidän suhdettaan? Poika tuntui niin tutulta, että hänen kosketuksensa sai kylmät väreet kulkemaan tytön kehon läpi. Dominique tunsi joka sentin pojan kehossa, vaikka toinen ei sitä vielä tiedostanutkaan. Scorpiuksen sormet löysivät nopeasti reittinsä hänen mekkonsa alle, joka nousi ylöspäin paljastaen hänen sileät reitensä ja vatsansa. Scorpius suuteli ja puri hänen kaulaansa. Ennen Dominique ei olisi missään tapauksessa antanut pojan nirhata kipeitä, punaisia jälkiä kaulaansa täyteen, mutta tänään hän huomasi vähät välittävänsä. Scorpius oli joka puolella häntä, ja ainoastaan sillä oli merkitystä, vaikka jokin ääni hänen sisällään yrittikin väittää, että tästä seuraisi vielä ongelmia.

He nousivat istumaan, Scorpius hajareisin Dominiquen päällä. Scorpius kiskoi oman paitansa pois samalla, kun Dominique räpelsi mekkonsa kanssa. Alkoholin turruttamat sormet eivät saaneet kunnon otetta tiukasta helmasta. Scorpius auttoi häntä, ja pian musta mekko liittyi valkoisen kauluspaidan seuraan lattialle. Scorpius kaatoi heidät jälleen lakanoiden sekaan ja taivutti Dominiquen päätä taaksepäin. Sitten hän avasi rintaliivit ja siirtyi hyväilemään tytön paljastunutta rintaa. Dominique haukkoi henkeään. Hän sotki vaaleita hiuksia ja kuuli pojan avaavan housujaan ja kohta laskevan ne alas. Koko ajan poika piti huolen siitä, ettei tyttö jäänyt ilman huomiota, ja kaikki tuntui käyvän häneltä yhtä helposti, vaikka hän olikin illan mittaan tyhjentänyt tuoppeja kuin maahinen. Dominiquen päässä humisi, ja hän ei lakannut ihailemasta pojan nokkelaa kieltä ja ehtiviä sormenpäitä. Hän tunsi ihonsa muuttuvan nihkeäksi, kun pojan keho puski itseään häntä vasten lakkaamatta.

Koko aikana he eivät puhuneet mitään. Dominique ei osannut yhtään kuvitella, mitä platinahiuksisen pojan mielessä liikkui hänen toistaessaan huomaamattaan ja taitavasti kiihottavaa kaavaa, jonka he olivat yhdessä ajan saatossa luoneet. Kaikki tuntui olevan aivan kuin ennenkin paitsi, että he olivat (jos vain mahdollista) vielä entistä kiihkeämpiä. Minuutit sekoittuivat toisiinsa ja venyivät tunneiksi. Aamu laskeutui heidän ylleen pehmeänä ja punaisena, ja nostatti heidän ihonsa kananlihalle yhä uudestaan. Rose ei saapunut missään vaiheessa, kuten Dominique oli ounastellutkin. Hänen viimeinen unensekainen muistikuvansa oli huoneen ikkunasta kajastava valonsäde ja ikkunan lasia vasten epätoivoisesti räpyttelevä yöperhonen, ennen kuin hänen tajuntansa sumeni, ja hän nukahti kippuralle Scorpiuksen syliin.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2020 09:59:25 kirjoittanut Siunsäe »

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Ranskalainen kaunotar (K-13, 3rd genre) 9. luku 23.12!
« Vastaus #19 : 23.12.2014 12:56:41 »
Ohhoh, tässä luvussa olikin ihan kunnon meno päällä, niinkuin kännisestä bileillasta voisi päätelläkin. Suoraan sanottuna ehkä mun mieleen oli eniten tää luku kaikista ilmenstyneistä.

Mä luulin jo että koko porukka passitetaan linnaan nukkumaan ja rääkymään seuraavan päivän jälki-istuntoa, vaan kuinkas kävikään :D OnneksTeddy ja Vic ovat sen verran nuoria etteivät jaksaneet nipottaa :)

Hii mahtavaa että Scorpius ja Dom saivat vettää edes yhden yön kunnolla yhdessä <3 toivon nyt vaan ettei se ketun Sierra tulis niiden tielle :()
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti