Kirjoittaja Aihe: Akvaariotyhjyys (K11, fluff, angst, maaginen realismi, femme, scifi eli aikamoinen sekasoppa)  (Luettu 1404 kertaa)

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 526
  • The Uneartly Child
Nimi: Akvaariotyhjyys
Kirjoittaja: Nukkemestari
Ikäraja: K11
Genre: Fluffy, angst, maaginen realismi, femme, scifi eli aikamoinen sekasoppa
Paritus/Päähenkilöt: Sofia/Krista
A/N: kirjoitin tämän kevään loppupuolella angstihetkenä tunteiden purkuuna ja noh, perustuu osittain mun ajatuksiinkin, vaikka paljon muutakin siinä on. Takana on yksi idea, jota varmaan käytän vielä uudestaankin, kunnes löydän sille sen täydellisimmän muodon. Pidän toki tästäkin paljon, mikä on hassua sillä kun kirjoitin tämän en pitänyt siitä, mutta näemmä mieli muuttuu.


Akvaariotyhjyys

Mulla ei ollut koskaan oikein mitään tekemistä. Päivät kulki samaa vanhaa kaavaansa. Tuntui että olen vain kultakala. Kierrän maljakkoa ja törmään aina samaan vääristyneeseen maailmaan. Jatkan liikkumista, mutta oikeasti en liiku mihinkään muuhun kuin takaisin samaan kohtaan. Otan käteeni sinisten led-valojen koristaman metallinkappaleen.

Oli niin väärä ratkaisu tulla opiskelemaan tänne. Kaikki kaverit jäi sivistyskehän kolme sisäpuolelle.

Ja Hän.

Ei ne HESAlaiset sieltä koskaan tänne Harjavaltaan vaivaudu. Eihän ne edes tiedä että täällä on muutakin kuin peltoa ja mettää.

”Joo, kyllä mä tuun käymään”, sanotaan. ”Joo tietty mä tuun!” Vaan ei täällä oo ketään näkynyt. Tyhjiä lupauksia on niin helppo sanoa ja unohtaa sitten. Ja pahinta on tietää että mä olen ollut samanlainen idiootti. Silloin kuin se Mariakin lähti sinne jonnekin Joensuun suuntaan… kyllä sitä aluksi läheteltiin sydämiä facebookin chätissä ja itkettiin ikävää, mutta miten kävi, lähdinkö koskaan käymään? No en. Unohdin melkein koko henkilön olemassa olon. Aina keksii tekosyitä, aina on kiire, aina on rahat lopussa.

Ruuvaan yhden ruuvin kiinni.

Tämmönen mä oon pahimpina päivinäni. Tai öinäni. Täynnä katkeruutta ja yksinäisyyttä. Teiniangstia. Vaan en oo enää oikein teinikään. En tiiä onko tää parempi kuin se akvaariotyhjyys.

Hyvinä päivinä jaksan uskoa että minulla on yhä ystäviä. Syön hernekeittoa ja puuroa ja säästän. Sitten lähden tuonne missä neljän ruuhka tarkoittaa muuta kuin neljän auton näkemistä. Ja silloin mä rakastan jokaista minuuttia. Jokaista naurua, jokaista elämän merkkiä. Sitä kuinka voi halata Häntä (ihan viattomasti vain), ja unohtaa että Hänkin on luvannut Ihan Samaa kuin kaikki muutkin.

Tahdon vain ajatella että kyllä Hän ainakin välittää minusta. En mä voisi ees sanoo hänelle tästä. Tasapainottelen niin kiikkerällä kiikkulaudalla Hänen kanssaan. Kertoako vai eikö siitä mitä tunnen häntä kohtaan. Kertoako akvaarioyksinäisyydestä? Jos kertoisin, miten hän reagoisi. Menettäisinkö hänet? Ahdistuisiko hän tästä syyllistämisestä?

Ilman Häntä varmaan sanoisin sayonara näille ja ajattelisin että tulkoon tänne jos haluavat nähdä. Kyllä mä kavereita löydän aina. En vaan voi päästää Hänestä irti. Haluan auttaa hänet pystyyn. Nyt hän haukkoo lattialla kiduksillaan happea, ja on tukehtua siihen mitä pitäisi hengittää.

Niin kuin minä hengitän silloin kun olen hänen luonaan. Silloin kun unohdan olevani 99,9% ajasta väärällä puolella sivistyskehiä.

Luen juuri ohjeita kun puhelin soi. Se on Hän. Krista.

”Sofia”, vastaan. Kuuluu nyyhkytystä ja sydämeni särkyy siltä osin kun se voi. Hitsi missä se mun äsken käyttämä pikaliima onkaan?

”Joo… en mä tiiä… alkoi ahdistaa ja soitin sit sulle. Sä oot aina niin rauhallinen ja…”

Ääni hiipuu. Tietäisipä hän miksi olen aina niin rauhallinen. Siksi koska en vain jaksa tuntea mitään. Paitsi… sen asian häntä kohtaan josta en halua puhua.

”Mä en tiiä mitä mä teen… pelottaa nukkua, mutta hereillä oleminen ahdistaa.”
”Rauhassa muru… oota mä katon aikatauluja… kello on kyllä niin paljon… ei, en mä kyllä pääse sinne… sori… olispa olemassa teleportti niin olisin siellä jo.”
”Ei se mitään… sun äänikin jo auttaa. Tiedätkö, sä oot ainoa joka saa mut rauhallisesti vain puhumalla.”
”Aaw.”

Hymyilen.

”Alatko mun kultakalaksi?” kysyn.
”Joo.”

Kunpa hän vielä tietäisi mitä tarkoitin tuolla ja olisi vastannut noin…

”Kuulen että ajattelet tekeväsi minusta kalapuikkoja, mutta siihen en kyllä suostu!”
”En minä mitään sellaista”, vastaan. ”Tahtoisin vaan sut mun akvaarioon. Et haluisi tulla tänne?”
”Joo!”

Sydäntä lämmittää kunnes muistan mitä tämä joo tarkoittaisi.

”Mul on nyt paljon parempi olo… taidan päästää sut nukkumaan, joten hyvää yötä!”
”Hmm, hyvää yötä. Kauniita unia ja öööh… oman kullan kuvia.”
”Omien kultakekojen kuvia.”

En mä vielä mihinkään nukkumaan mee. Yö on mun aikaani. Nukkuvako kultakalat öisin? Mä nimittäin en. Öisin nimittäin muutun korpiksi ja lentelen taivaalla. Palaan laitteen kimppuun. Kyllä se tästä vielä valmistuisi. Sitten olisin vapaa ja lentäisin teknologiasiivin yli mustan taivaan.

Ruuvi sinne, toinen tänne. Patterit tuonne. Onneksi nämä Ikea-ohjeet on helposti tulkittavia kun olet korppi.

Sitten se tuijottaa siinä. Mikropiirijumala. Miksi mä en tajunnut kuinka helppoa tää olisi? Olisi voinut sanoo Kristalle että kohta tää on valmis ja kohta mä tuun sun luo.

Kohtakohta kohtakohta kohtakohta. Sydän lyö lyö lyö. Kohta.

Käynnistän Laitteen. Sen sininen valo tekee sen mitä mä olen aina halunnut eli maalata tän kämpän seinät sinisiksi, että oikein akvaariota muistuttaisi.

Astun sisään tuohon teknikan taivaaseen. Asetan koordinaatit. Koh-
-ta. Ja sitten mä olenkin siellä. Tai melkein. Sata metriä pois tältä kusiselta sivukujalta. Jätän Laitteen taakseni talviyöhön. Toivottavasti se ei palellu.

Hymyähymyähymyä ovat kasvoni kun nousen ylös portaita, vaikka pienesti huolestuttaaa. Tuskin syystä, Krista tuntui niin iloiselta puhelun lopussa. 12b. Onneksi muistin ovikoodin. Väisänen.

Ovikello.

Hijaisuus.











Hämmentyneitä askeleita, jos askelten voi sanoa olevan hämmentyneitä. Onneksi elämäni on tarina, niin minun ei tarvitse alkaa valittaa päässäni kuinka hämmentyneitä askeleita ei voi olla olemassakaan. Rahinaa.

Krista avaa oven. Näkisitpä hänen kasvonsa. Epäuskon täytteisen hämmentyneet. Hän nosti kätensä poskilleen hämmennyksestä.

”Sä sanoit ettei niitä busseja…”

Huomaan hänen kädessään punaisia viiruja ja verta.

”Krista…”
”Ai… ei sun pitänyt.. anteeksi…”. Hän ryntää pois. Huokaan ja seuraan perässä häntä vessaan.
”Krista, ei sun tartte pyytää tollaista anteeksi. Tehty mitä tehty. Tuu tänne niin mä autan sua desinfioimaan ja sitomaan ne.”

Krista on ensin hiljaa, mutta tulee sitten. Etsin ensiaputarvikkeet ja sidon hänen kätensä. Jollain kierolla tapaa olen onnellinen, saanhan pitää häntä kädestä. Tahtoisin tosin lyödä itseäni tästä ajatuksesta.

”Otahan nyt toi takki pois, tai sulle tulee kuuma”, Krista sanoo.
”Ite oot kuuma”, heitän takaisin.
Hän hymyilee ja kääntyy keittämään teetä. Tottelen ja heitän takkini penkille, josta se (tietenkin) tippuu heti lattialle.

”Ei kai sua haittaa kun mä”

Kirsta kääntyy kohti ja kirkaisee.

”Mitä?”
”Mitä sinulle… mitä sinulle on tapahtunut?” hän kysy. En ymmärrä, kunnes viiltävä kipu käy lävitseni. Vilkaisen vatsaani ja järkytyn. Paitani on mansikkamehun punainen. Vielä puoli tuntia sitten se oli valkoinen, tiedän koska tarkistin sen värin yhteen facebook meemiin. Vedän paitaani ylös ja näen suuren haavan vatsassani. Siitä tipahtele muutama oranssi suomu.

”Mä en… mä en tiedä…”
”Miten sä et voi tietää että sua on selvästi puukotettu?”
”Ei mua oo… se on…” Tajuan. ”Mun teleportti varmaan.”
”Teleportti?”
”Joo. Mä rakensin sen et pääsisin tänne. Ikeasta.” Irvistän viimeisen sanan kohdalla.
”Käy nyt herran tähden makaamaan tai jotain… apua mitä mä nyt teen.”
”En mä tiiä”, sanon rehellisesti ja menen makaamaan. Pitelen mahastani. Siitä tursuaa ulos suomuja ja verta. Rautaista merta.

”Älä enää ikinä käytä sitä laitetta”, Krista sanoo tehdessään huonon painesiteen vatsalleni. ”Älä vaikka…”
”Vaikka mitä?”
”Vaikka mä haluisin nähdä sua useammin.”
”Niin mäkin sua. Kuule siltä varalta että mä kuolen tähän niin mä haluun sanoo et mä oikeestaan tykkään susta.”

Hups, kultakala hyppäsi pois akvaariosta ihan tuosta vaan. Kasvattiko se sammakon koivet?

”Et sä kuole tohon, hupsu. Mä soitan nyt hätänumeroon. Paina sä sitä sidettä sillä välin. Mä en oo käynyt näitä ensiapukursseja, ja sen huomaa.”

Hän antaa nopean suudelman otsalleni, ja äkkiä malja särkyy. Minä lennän.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 15:36:53 kirjoittanut Pyry »
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 387
Kommenttikampanjasta iltaa.

Mitähän tähän nyt sanoisi.

Minusta tämä oli oikein hyvä teksti, vähän katkonainen ja jollain tavalla omituinen, mutta hyvä. Pidin jatkuvasta ajatusmuodosta, joka liiteli eteenpäin niin kovin helpon näköisesti. Akvaariokalavertaus liittyi koko tekstiin ja se oli ehdoton 10+, monesti ihmiset heittävät vain jonkun kivan kuuloisen otsikon mikä ei sitten loppujen lopuksi liity tekstiin lainkaan. Tai liittyy, alku-, loppu- tai keskivaiheilla. Eikä se riitä.

Tämä riitti.

Tässä oli monta kovin tuttua kohtaa omista ihmissuhteistani, omasta suhteestani Hänen kanssa. Ne saivat minut hymyilemään, eikä tässä ollut mitään megaoutoa. Teleporttikin tuntui ihan siltä, että sen voisi hyvin saada Ikealta pahvilaatikossa ja osissa, muutama ruuvi puuttuu ja kiroillaan.
Teleporttihan olisi asiana suuri ja hyvin maailmaa mullistava, mutta tässä se oli pieni pakokeino, se ei tonkinut tekstin rakennetta liikaa ja sillä hyvä.

Lainaus
Hän antaa nopean suudelman otsalleni, ja äkkiä malja särkyy. Minä lennän.
Tämä sai minut aikaa hyvin sulamaan täällä, vaikka samalla nuo kaksi lausetta ovat todella surullisia. Tai sitten minä vaan angstaan aina kun on mahdollista, mene ja tiedä.

Ei minulla muuta olekaan, kiitos tästä, oli ihana :3 (ja femme! ♥)

~ Zar

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.