Kirjoittaja Aihe: Joulu ilman Ilaria | S, Samuel/Ilari. Romance, fluff, angst, H/C  (Luettu 1834 kertaa)

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Kirjoittaja: Ripple
Genre: slash, fluff, H/C, angst, romance
Ikäraja: S
Paritus: Samuel/Ilari
Vastuuvapaus: Hahmot ja tapahtumat ovat minun.
Yhteenveto: On jouluaatto. Samuel on kotona perheensä luona ja Ilari armeijassa. Samuel potee ikävää, eikä oikein pysty virittäytymään joulun tunnelmaan ilman Ilaria...

A/N; Tämmöinen pieni joulunovelli, olkaapas hyvät. Kommenttinne olisivat ihania joululahjoja :)



Joulu ilman Ilaria


Katselin hiljaa ikkunasta, kun lumi tuiskusi ulkona. Sitä oli satanut jatkuvalla syötöllä jo pari päivää, eli me saatiin kuin saatiinkin se valkoinen joulu, jota jokaisen puolitutun kanssa jouluostoksilla törmätessa ja kuulumisia vaihdettaessa oltiin yhteistuumin toivottu. Ja kunnolla saatiinkin. Lunta oli tullut niin paljon, että tänäänkin mun vanhempien piha oli pitänyt kolata kahteen kertaan ja näytti pahalta, että vielä kolmaskin kerta tulisi tarpeeseen. Äiti oli kolannut aamulla ennen kuin olin tullut käymään ja pyytänyt mua sitten seuraavalla kerralla, kun isän selkä kerran oli niin tohjona ettei se pystynyt. Totta kai mä suostuin, mutta se ei kyllä ollut yhtään mun juttuni. Jos Ilari olisi ollut täällä, se olis heti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, ja olisi hoitanut koko lystin kymmenen kertaa paremmin kuin mä. Fyysiset työt ei sopineet mulle, kun mä olin jotenkin niin voimaton ja pienikokoinen. Ilari sen sijaan oli ihan erilainen. Se oli urheillut koko ikänsä ja se oli muutenkin keskiverto miehen kokoinen, eikä tällainen rääpäle. Se oli aina ollut kova tekemään kaikkea ja sillä oli tosi periksiantamaton luonne. Siksi se kai olikin tällä hetkellä armeijassa ja mä lusmusin sivarina kotona. No en mä nyt sentään ihan lusmunnut, kyllä mä kuitenkin yhdyskuntapalveluni hoidin.

Mä olin koko ajan tiennyt, että Ilari menisi armeijaan, mutta silti viimeiseen asti yritin puhua sitä ympäri. Olin jo etukäteen pelännyt sitä kaikkea aikaa, jonka me jouduttaisiin olemaan erossa. Ilari kävi aina vain kääntymässä täällä viikonloppuisin, ennen kuin palasi taas takaisin valtion sotakouluun.  Ikävä oli välillä ihan sietämätöntä, vaikka me soiteltiin ja tekstailtiinkin paljon. Eikä Ilari edes ollut tyytynyt siihen perus puoleen vuoteen, vaan se aikoi olla siellä kokonaisen vuoden! Ilari tähtäsi nimittäin sotilaspoliisiksi ja armeijan jälkeen se halusi poliisikouluun. Mun rakas sotilaani.

Mulle armeija ei ollut ollut edes vaihtoehto. Ne olisivat nauraneet mut heti pihalle, tai sitten jotkut homokammoiset olis hakanneet mut siellä alta aikayksikön. Mä olin niin selkeästi homo, että en pystyisi edes valehtelemaan kenellekään mitään muuta. En mä mikään pinkkiä glitteriä käyttävä ihku-jee-homo ollut, mutta silti musta kuulemma huomasi sen saman tien. Äitikin sanoi mua inttileskeksi, kun olin kuulemma sen verran naismainen. Ei se mua haitannut, mutta äiti muistutti silti välillä, että se oli sitten vitsi. Ilarikin aina naureskeli niille jutuille äidin kanssa, vaikka Ilari oli kyllä sanonut mulle, etten mä sen mielestä ollut mitenkään erityisen naismainen. Se oli sanonut, että rakastaa mua just tällaisena ja olin riittävän miehekäs sille. Itse en kyllä sanoisi itseäni miehekkääksikään, mutta miten vaan. Pääasia, että olin Ilarille sopiva. Koska se oli mulle se ainoa.

”Samuel, haluisitko mennä käymään Eemilin kanssa pihalla? Mulla on tämä ruuanlaitto vielä aika lailla kesken”, äiti huusi keittiöstä. Sieltä kantautui ihana joululaatikoiden ja muiden herkkujen tuoksu.

”Joo voin mä mennä”, sanoin ja olin ihan kiitollinen, että sain jotain tekemistä. Jos mä istuisin miettimässä ikävääni Ilaria kohtaan, pilaisin varmasti muidenkin joulumielen ennen pitkää.

”Laita sille sitten kunnolla vaatetta päälle, siellä on aika tuisku.”

”Joo. Eemil, missä sä oot? Tuutko mun kanssa ulos?” huusin pikkuveljelleni, joka oli taas kadonnut jonnekin näköpiiristä.

”Joo, mennään!” kuului 5-vuotiaan innostunut vastaus mun vanhasta huoneestani, jossa olin asustanut kaikki vuoteni ennen kuin muutin Ilarin kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle. Eemil juoksi pian olohuoneeseen. Se oli pukeutunut kokonaan punaiseen ja sillä oli tonttulakki ja semmoinen kulkusilla koristeltu helisevä kaulurisysteemi.

”Mitäs sä siellä mun huoneessa teit?” kysyin.

”Mä tein sinne majan! Tuutko kattomaan?”

”Ai, vautsi. Mutta katsotaan sitä myöhemmin, jos käydään ensin siellä ulkona.”

”Mutta mitä jos joulupukki tulee sillä aikaa?” Eemil kysyi huolissaan.

”Ei se vielä näin aikaisin tule. Se tulee vasta sitten kun on pimeää”, vakuutin nassikalle.

”Ootko varma?”

”Täysin varma.”

Eemil hymyili ja juoksi eteiseen pukemaan. Autoin sitä valitsemaan lämpimät vaatteet ja puin itse siinä samalla. Otettiin varastosta pulkka, kun Eemil halusi läheiselle leikkikentälle laskemaan mäkeä. Se hyppäsi kyytiin ja mä lähdin vetämään sitä lumivalkoista tietä pitkin.

”Mua jännittää se kun joulupukki tulee.”

”Ei sitä tarvitse jännittää.”

”Mitä jos tontut ei olekaan nähneet, että olen ollut kiltti? Tai mitä jos ne näki sen, kun en totellut äitiä silloin kaupassa vaan kiukuttelin?” Eemil kysyi.

”Kyllä ne tontut näkee kaiken. Ja sä olet ollut enemmän kiltti kuin tuhma, niin varmasti ne on huomanneet sen.”

”Toivottavasti”, Eemil sanoi ja kääntyi pulkassa vatsalleen niin, että jalat oli menosuuntaan, ja leikitteli lumella pulkan perässä.

Mä katselin edessäni aukeavaa maisemaa, joka oli ihan kuin jouluisesta postikortista. Muutamat talot oli paksun lumikuorrutteen peitossa, ja parista savupiipusta nousi kotoisa savupylväs. Pihoissa oli paljon jouluvaloja ja kaikissa taloissa tuntui olevan elämää. Lumisade oli hieman hellittänyt niin, että tällä hetkellä se leijaili lempeämmin, eikä tarvinnut siristellä silmiä tuiskuavan vinon sateen vuoksi, kuten aiemmin päivällä. Ajattelin Ilaria, ja sitä kuinka Eemil yleensä nautti suunnattomasti kun Ilari leikki sen kanssa. Viime joulunakin Ilari oli tehnyt Eemilin kanssa lumienkeleitä ja jaksanut vetää sitä pulkkamäessä kymmeniä kertoja. Me oltiin pelattu kolmistaan lumisotaa, ja muistan kuinka Ilari oli antanut mulle kunnon lumipesut, joista olin kyllä vähän kiukustunut. Onneksi se osasi lepytellä mut aina hyvin.

Tämä jouluaatto ei tuntunut samalta kuin viime vuonna, joka oli ollut mun ihanin jouluni pitkään aikaan. Oli ollut hienoa viettää se Ilarin kanssa, ja olisin toivonut niin käyvän tänäkin vuonna. Ilarin oma perhe asui Ruotsissa, mutta hän ei usein käynyt siellä, koska heillä ei ollut kovin hyvät välit. Ilarin isä ei hyväksynyt poikansa homoutta, eikä Ilari näin ollen ollut kovin halukas viettämään siellä aikaa.

Muutama viikko sitten Ilari oli ilmoittanut mulle, että heillä olisi armeijassa pitkä leiri joulun aikaan, eikä hän pääsisi kotiin aatoksi. Itse asiassa leiri oli kestänyt jo kaksi viikkoa, enkä ollut nähnyt tai paljoa edes kuullut Ilarista sinä aikana. En ollut arvannut, kuinka raastavalta ikävä saattoi tuntua. Ja varsinkin kun omien toiveiden romuttuminen yhteisestä joulusta oli antanut oman kitkerän lisämausteensa kyseiseen tunteeseen. Kaipasin Ilarin kosketusta ja lämpimiä sanoja tuomaan sisältöä tähän ulkoisestikin niin kauniiseen jouluaattoon. En enää osannut olla kokonainen ilman häntä.

”Mitä sä mietit?” Eemil kysyi keskeyttäen mun onnettomat ajatukset.

”Ilaria”, sanoin suoraan.

”Tuleeko Ilari tänään meille?”

”Ei tule, se on armeijassa joulun, kuten kerroin”, sanoin pystymättä pitämään alakuloa poissa äänestäni, vaikken halunnutkaan näyttää pahaa oloani pikkuveljelleni.

”Voi harmi. Musta olisi ollut kivaa jos Ilarikin olisi meidän kanssa. Onko sulla ikävä Ilaria?”

”On mulla”, sanoin huokaisten.

”Ilarillakin on varmaan ikävä sua”, Eemil sanoi aidolla lapsen myötätunnollaan. Jälleen kerran mä vakuutuin siitä, että mulla oli maailman ihanin, sympaattisin ja hellyyttävin pikkuveli.

”Niin varmaan.”

”On sillä. Koska se tulee kotiin sieltä armeijasta?”

”Uuden vuoden jälkeen.”

”Onko siihen pitkä aika?”

”Noin viikko.”

”Aika pitkä aika.”

”Niin on...”

”Onko sulla paha mieli Samuel?” Eemil kysyi vielä hetken päästä kun pydähdyttiin leikkikentän pihaan. Mä katsoin sen viattomia silmiä ja tunsin halua halata tuota pientä hassua suloisuutta, joka tönötti tumput suorina sinisissä toppahaalareissaan. Nostin Eemilin syliin ja naurahdin.

”Ei mulla oo. Musta on kivaa olla sun kanssa jouluna.”

”Miksi sä oot nykyään niin vähän kotona?”

”Koska me asutaan Ilarin kanssa niin kaukana, ja mun työt on siellä. Mutta me koitetaan käydä taas vähän useammin joulun jälkeen.”

”Jee!”

”Mutta menes nyt laskemaan sitä mäkeä”, sanoin sille ja laskin maahan.

”Joo!” Eemil huudahti ja juoksi pulkkansa kanssa mäen päälle. Se laski muutaman kerran yksin, sitten tuli hakemaan mut mukaan ja me laskettiin yhdessä. Se oli ihan hauskaa, ja mua nauratti Eemilin nauraessa. Me touhuttiin kentällä pitkään, kunnes palattiin takaisin sisälle rättiväsyneinä ja märkinä.

*

Vaihdettuani kuivat vaatteet päälle, istuin kuumana hehkuvan takan edessä villasukat jalassa. Mulla oli hyvä olla, mutta edelleen ikävä kaihersi isona ja ammottavana mun sisällä. Mä en pystynyt virittäytymään joulufiilikseen, vaikka mun lemppari joululaulutkin soi taustalla. Katsoin rätisevää tulta ja ajattelin Ilaria. Mitähän se teki sillä hetkellä? Olikohan sillä ikävä mua? En ollut saanut yhteyttä edes sen kännykkään pariin päivään. Sillä hetkellä mä vihasin Suomen armeijaa.

”Piristyisit nyt Samuel”, äiti sanoi ja istahti mun vierelle lattialle. Katsoin sitä ja hymyilin vinoa ilotonta hymyä, ennen kuin käänsin katseeni takaisin takkaan.

”En mä pysty. Miksei ne voinut päästää Ilaria jouluksi kotiin?”

”Kyllä sä tiedät, että joidenkin vain täytyy jäädä pyhiksikin sinne”, äiti sanoi ja kiersi kätensä mun hartialle ja halasi vähän.

”Joo, mutta miksi just Ilari. Onkohan sillä yhtään jouluista siellä?”

”En osaa sanoa... Mutta pian te jo näette. Uuteen vuoteen on enää viikko.”

”Ja senkin joudun viettämään yksin.”

”Voi pientä. Kyllä se aika siitä kuluu. Koittaisit nyt kuitenkin saada vähän joulumieltä. Minusta, isästä ja Eemilistä on ihanaa, kun olet täällä pitkästä aikaa.”

”Joo. On mustakin kivaa olla täällä”, sanoin ja koitin hymyillä hiukan.

”Mukava kuulla. Menetkös katsomaan taas missä se Eemil luuraa, luulen että sen joulupukin pitäisi tulla pian.”

Löysin Eemilin sen omasta huoneesta ikkunan äärestä. Se nojasi ikkunalautaan ja katseli pimeyteen. Huomatessaan että seisoin siinä, se veti mut myös siihen ikkunan viereen.

”Iskä sanoi, että joulupukki voi tulla kohta. Mua pelottaa, niin voitko jäädä katsomaan mun kanssa", Eemil pyysi.

”Joo voin mä”, sanoin ja istahdin tuolille ikkunan viereen. Eemil tuli syliin ja jatkoi siitä kurkkimistaan.

Me katseltiin kymmenisen minuuttia, jonka aikana Eemil istui epänormaalin hiljaa paikallaan ja vain tuijotti ulos. Välillä se kyseli kuiskaten, että kestääköhän vielä kauan. Muakin alkoi jännittää hieman, kun muistin kuinka mäkin aina lapsena odotin ja jännitin hyvällä tavalla joulupukin saapumista.

”Tuolla! Joulupukki on tuolla! Nyt se tuli Samuel, se tuli! Katso! Se kävelee tuolla pihassa!” Eemil huusi ja hyppäsi pois mun sylistä. ”Äiti! Isä! Joulupukki tuli!”

Munkin pulssi nopeutti hieman tahtiaan Eemilin hysteerisen innon myötä. Katsahdin vielä meidän ulko-ovea päin kävelevää joulupukkia ja lähdin pikkuveljeni perään.

Me odotettiin kaikki yhdessä eteisen käytävällä, kunnes ovikello muutaman sekunnin kuluttua soi. Eemil kiljaisi ja juoksi ovelle, muttei sitten uskaltanutkaan avata ovea. Se juoksi mun luo ja pyysi mua avaamaan oven. Ehdotin, että mennään yhdessä. Seisoin Eemilin vieressä, kun se avasi jännittyneenä oven.

Joulupukki tervehti ovella ja astui sisään, kun Eemil ujosti isän ohjeen mukaan pyysi pukkia peremmälle. Joulupukin punaisen takin hartioille oli laskeutunut joukko lumihiutaleita.

”Iltaa taloon. Onkos täällä kilttejä lapsia?” joulupukki kysyi niin tutulla äänellä, että luulin sydämeni pysähtyvän hetkeksi. Ähkäisin typerästi ja hyppäsin pukin kaulaan ja rutistin niin lujaa kun kykenin. Kuulin kevyen naurahduksen korvani juuresta.

”Hyvää joulua rakas”, Ilarin ääni kuiskasi mun korvaan. Yhtäkkisen onneni keskellä huomasin nyyhkäiseväni vapautuneesti.

”Samuel, mitä sä oikein teet!?” kuului Eemilin järkyttynyt ääni. Irrottauduin joulupukki-Ilarista, mutta pidin katseeni tutuissa ruskeissa silmissä, joita nyt reunusti pukin mustasankaiset silmälasit. Silmissä oli kuitenkin naurunrypyt ja omakin suuni kaartui onnelliseen hymyyn. Katsahdin Eemiliä ja kävelin hänen luokseen.

”Tervehdin vain joulupukkia, mene säkin halaamaan”, sanoin ja tuuppasin pikkuveljeäni hieman joulupukkia kohti. Eemil epäröi vähän ja mutta meni kun menikin halaamaan. Eemil johdatti pukin olohuoneeseen ja näytti mikä istuin oli tälle varattu.

Mä vilkaisin vanhempiani, jotka olivat pysytelleet hiljaa ja huomasin äidin hymyilevän kuin aurinko ja pitävän kättään suunsa edessä.

”Sä tiesit tästä, etkö vaan?” Äiti nyökkäsi ja hymyili entistä enemmän.

”Julmuri”, sanoin, mutta äänensävyni ei ollut kovin syyttävä, koska en kyennyt nyt tuntemaan muuta kuin iloa. Äiti ja isä kävivät molemmat halaamassa mua, jonka jälkeen liityttiin Eemilin ja joulupukin seuraan olohuoneeseen. Seuraavat kymmenen minuuttia istuin kuin tulisilla hiilillä, kun ensimmäistä kertaa elämässä tuntui siltä, että olisin halunnut palavasti hypätä joulupukin syliin ja suudella sen tainnuksiin.

*

Kun joulupukki lähti, kiiruhti Eemil lahjojensa kimppuun ja soi niille jakamattoman huomionsa. Ennen kuin ehdin tehdä sen kummempaa pakosuunnitelmaa, kuulin isän kröhäisevän.

”Samuel, kävisitkö hakemassa ulkoa vähän lisää puita takkaan?” isä kysyi vinosti hymyillen ja iski silmää.

”Joo”, huudahdin empimättä ja kiiruhdin eteiseen vetämään kengät jalkaan ja ryntäsin pimeään pakkasiltaan. Pihassa katsahdin ympärilleni, mutten heti nähnyt Ilaria missään. Parin sekunnin päästä kuulin hiljaisen rykäisyn ja huomasin poikaystäväni nojailevan seinään puoliksi talomme nurkan takana. Hän oli ehtinyt jo riisua parran ja lakin päästään. Hölkäten suljin metrit väliltämme ja tarrauduin häneen kiinni. Ilari otti mut tiukkaan halaukseen ja tunsin rintani paisuvan hyvän olon tunteesta. Hetki me vaan oltiin siinä ja hengitettiin toistemme tuoksua.

”Miten sä oot siinä?” mä kysyin kuiskaten ja painaen kasvojani Ilarin kaulaan.

”Sain järkättyä sittenkin vapaata. Joudun ottamaan näitä kyllä jatkosta pois, mutta oli pakko päästä sun luokse viettämään joulua. On ollut niin ikävä”, se kuiskasi takaisin ja rutisti taas hiukan lujempaa.

”Mullakin sua. Et tiedä kuinka onnellinen nyt oon.” Nostin katseeni Ilarin silmiin ja hymyilin sille. Se hymyili takaisin ja kumartui suutelemaan mua. Se suudelma lähetti kipinöitä varmasti varpaisiin asti, niin taivaalliselta se tuntui. Me suudeltiin pitkään, kunnes mä sain pienen vilunväristyksen, kun mulla ei ollut edes takkia ja pihalla oli kuitenkin ihan kivasti pakkasta.

”Oi sori, sähän oot ihan jäässä”, Ilari sanoi vetäytyen musta hieman. ”Tuu mun takin sisään.” Se avasi joulupukin takkiaan ja kääri sen liepeet mun ympärille. Mua alkoi vähän naurattaa, kun sen paidan alle tungettu tyyny tuntui entistä selvemmin mun vatsaa vasten.

”Sä oot lihonnut”, huomautin ja taputtelin sen pehmeää tekovatsaa.

”Sitä se armeija teettää”, Ilari naurahti takaisin. Mä kiedoin käteni takin alla Ilarin ympärille ja silittelin tuttuja selkälihaksia sen paidan läpi. Tunsin värähdyksen kehoani vasten.

”Voi jestas, että mä rakastan sua”, Ilari kuiskasi taas mun korvaan ja mä tunsin, kuinka sydän mun rinnassa tuntui pakahtuvan onnesta noiden sanojen johdosta. Tuntui, että siitä olisi ikuisuus kun olin kuullut ne viimeksi.

”Ja sä tiedät, että mäkin rakastan sua enemmän kuin mitään muuta.”

”Niin tiedän, mutta on ihanaa silti aina kuulla se.”

”Saat kuulla sen vielä niin monta kertaa, että kyllästyt vallan.”

”Enpä usko", Ilari sanoi. Mä naurahtin.

”Tulisitko sä nyt sisälle. Eemil varmasti sekoaa kun näkee, että sä olet täällä.”

”Joo mennään vaan. Kunhan saan vielä illalla viettää sun kanssa aikaa ihan kahdestaankin.”

”Aivan varmasti”, sanoin virnistäen ja johdatin Ilarin kädestä pitäen sisälle sen jälkeen, kun se oli ensin heittänyt pukinvaatteet autoon. Mun joulunkaltaisesta tuli sittenkin ihan oikea joulu.

* * *
« Viimeksi muokattu: 11.12.2014 23:07:23 kirjoittanut Ripple »
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Wisteria

  • peilipallo
  • ***
  • Viestejä: 202
Nyt hymyilyttää. Suloinen ja jouluinen slash kelpaa paremmin kuin hyvin tänne harmauden keskelle, kun valkoisesta joulusta ei ole tietoakaan (on tässä onneksi vielä aikaa...).

Mun mielestäni tää oli jotenkin todella aito tarina, Samuelin ajatukset ja kaipuu tulivat hyvin esille, mutta ehti tapahtua muutakin eikä siinä kaipuussa jumitettu liikaa. Mukavasti oli kuvailua ja mieleeni piirtyi jo ihana kuva lumella kuorrutetuista taloista ja kauniista jouluillasta. Kumpa sellainen tulisi tänne ihan oikeasti.

Eemil oli kyllä niin symppis ja hellyyttävä ettei mitään rajaa! Mahtoi pojalle olla järkytys kun isoveli ryntäsi joulupukin kaulaan. Jos vielä olisi suudellut niin voi apua, onneksi kuitenkaan ei. Siinä olisi ollut pikkuveljelle selittelemistä.

Lainaus
Seuraavat kymmenen minuuttia istuin kuin tulisilla hiilillä, kun ensimmäistä kertaa elämässä tuntui siltä, että olisin halunnut palavasti hypätä joulupukin syliin ja suudella sen tainnuksiin.
Erityisesti tämä kohta pisti hymyilyttämään ja kunnolla. Se mielikuva mikä tuosta lauseesta tuli, on samalla niin hellyyttävä ja koominen. Mahtoi olla tukalat kymmenen minuuttia.

Ei se sitten ollutkaan joulu ilman Ilaria, onneksi c: Tosta lopusta jäi todella lämmin ja hyvä fiilis. Vähän aavistelin, että näin olisi saattanut käydä mutta ei tullut mieleenikään että Ilari tulisi joulupukkina.

Kai tässä itsellekin tulee pikkuhiljaa sellainen fiilis, että se joulu on oikeasti lähestymässä. Kiitos paljon tästä ja hyvää joulunodotusta c:

- Wisteria
​det mørke vi har gør himlen klar, et andet sted

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Wisteria: Iih, kommentti, kiitos!  :-* Tiedätkös, jos mun teksti sai sut hymyilemään, niin kyllä sai sun kommenttis vastaavasti mut :) Suu messingillä sain lukea sun ihanaa palautetta. On ihanaa kuulla, että tarinasta jäi aito fiilis ja että tunnelma välittyi sinne asti. Minäkin tykkäsin Eemilistä, häntä oli mukava kirjoittaa. Ja tuo lainaamasi kohtaus, vähän jännitinkin että tuliko siitä liian koominen, mutta hyvä että upposi :D Niin, kai se joulu sieltä tulee. Vähän hiipuu itsellä toivo valkoisesta joulusta, mutta vielähän tässä on vähän aikaa, joten ei ehkä vielä kannata kaikkea toivoa menettää :) Lämmin kiitos vielä kommentistasi, ja hyvää joulua!
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 840
Armeija- ja slashteema, I'm so in!

Kamala tyhjyys valtasi minutkin, kun Samuel koki ikävän tunteitaan. Kaukosuhde vain on sieltä ja syvältä, tiedän. Kun Samuel tajusi pukin henkilöllisyyden ei hymyni laantunut koko loppuosan aikana. Suloinen tarina, tunnelmaltaan vilpitön. Kiitos!

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
takkuinen: Heh, joo mäkin lukisin enemmän armeijaslashiä, jos sellaista vain olisi tarjolla. Itse tässä pohdinkin jo aiemmin, että jos kirjoittaisin tälle paritukselle pidemmän stoorin joko flashbackkinä tai jatkona tälle. Mutta katsotaan. Nyt on toinen projekti menossa. Joo kaukosuhteet on varmasti pöh, vaikka itsellä ei koskaan ole sellaista ollutkaan. Kiitos paljon vaan itsellesi kommentista, tosi mukava kuulla, että tykkäsit :)
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Snouk

  • ***
  • Viestejä: 1 998
Luulin törmänneeni tähän fikkiin ties missä ja näinkö vähän tässä onkin kommentteja.

Yksiosaisissa slasheissa ei yleensä tapahdu mitään erikoista, eikä tapahtunut tässäkään, mutta tässä oli sentään joku pointti, jonka otsikkokin jo kertoo. Romantiikka sellaisenaan on minulle usein liian siirappista, mutta tässä se kietoitui ikävään, joten sitä oli kivempi lukea. En olisi odottanut Ilarin tulevan sitten jouluksi, mutta onnellinen loppu oli kiva. Aluksi olinkin sitä mieltä, että tämähän kertoo Samuelista ja Eemilistä.

Tässä on kuvattu todella onnistuneesti pieni lapsi. Ihanan vieton ja elämää täynnä, joka kuitenkin huolestuu nopeasti ja riemuitsee taas yhtä äkkiä.

Olisin kaivannut puhekielisempiä repliikkejä. Muuten tyyli oli hyvä, mutta kun puhekieltä kerran tavoiteltiin, puhuivat hahmot mielestäni epärealistisen asiallisesti.

Matalan ikärajan tekstiksi tykkäsin, yleensä näistä en niin välitä.
"Whenever I'm sad, I just stop being sad and be awesome instead!"
-Barney Stinson

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Snouk: Kiitos, että tulit jättämään oman kommenttisi :) Kivoja pointteja, tietkö tuo puhekielisyys on sellainen hirviö, että tuntuu ettei sitä saa ikinä sopivanlaiseksi. Juuri yhtä toista tekstiäni kommentoitiin, että liian puhekielimäistä, ja tässä nyt taas päinvastoin. Kiva kuulla kuitenkin ihmisten mielipiteitä, täytyy koittaa löytää se kultainen keskitie. Pääsääntöisesti itsekin tykkään kyllä että reploissa puhe olisi mahdollisimman realistista. Minä-kertojan osan sitten taas ei sovi olla liian murremaista. Kiva, että pidit tästä. Kiva myös, että ihmiset ovat tykästyneet myös Eemiliin, häntä oli mukava kirjoittaa. Minäkään ei muuten yleensä pidä matalan ikärajan teksteistä, mutta kaikkeen ei vain voi tunkea K18 kamaa, kuten ei tähänkään :D Kiitos vielä sinulle ja hyvää uutta vuotta!
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."