Paritus: Tony Stark/Loki Laufeyson
Genre: OOC, OOC, slash, fluffy, OOC
Raiting: K-11
Fandom: The Avengers
Vastuuvapaus: Henkilöt Marvelin ja kappale Erinin.
Varoitukset: Slash, pientä angstia ja se OOC.
Yhteenveto: Media nauraisi paskaista, ivallista naurua jos saisi tietää, millaiseksi pehmoksi olen muuttunut.
Beta: Darial Kuznetsova
A/N: Halusin kirjoittaa Tony/Lokia ilman tappeluja tai sotia tai muuta vastaavaa. Kun kuuntelin tuota Erinin On elämä laina –kappaletta ajattelin sen sopivan kuin nakutettu tähän kaksikkoon. Tein Tonysta tahallani vähän pehmon, koska leffoissa (anteeksi nyt kovasti te Marvel-fanit, mutta sarjikset ei ole mua varten) se herkkyys on hyvin piilotettu. Avengersissa tosin kuori rakoilee vähän. Sijoittuu siis n. 6 vuotta Avengersista eteenpäin + jokainen tekstiosuus on oma tarinansa, joka perustuu löyhästi lyriikkaan. Kokeilin kerrankin vähän erilaisempaa kirjoitustapaa.
***
Sulle kannan kaiken
vaikket mitään pyydä
liukumäen rappusista teen
On kulunut monta vuotta siitä kaikesta hullunmyllystä. Eikä juurikaan mikään ole muuttunut; ei ihmiset, ei paikat eikä jokapäiväiset rutiinit. Siitä huolimatta minä olen muuttunut. Viljelen yhä sarkasmia yhtä paljon kuin ennenkin, mutta opin vihdoinkin päästämään irti menneestä. Rakastuin enkä kadu sitä hetkeäkään.
Makaan hiljaa pajani lattialla. Sain eilen uusimman prototyypin valmiiksi, joten nyt voin keskittyä kokonaan toisiin aatoksiin. Kuinka hassua, että vielä kuusi vuotta sitten olisin nauranut jos joku olisi tullut väittämään, että tekisin uutterasti töitä päästäkseni pois työpajastani edes päiväksi. Tässä sitä kuitenkin seistään – maataan – ja kaikki on niin luonnollista. Välipäivien ja lomareissujen tekeminen siis. Olen onnellinen tavoilla joiden en edes uskonut olevan. Ääni ovelta keskeyttää ajatukseni.
”Voi sinua, luulisi sen lattian olevan kylmä. Tuonko viltin?”
Hymyilen ja nousen istumaan. Hiukset ovat sekaisin, mutta mitä siitä? Kohtaan näyn, johon en ole näiden kuuden vuoden jälkeenkään tottunut; Loki nojaa ovenpieleen vesilasi kädessään ja virnistää hennosti. Hän juo lasin tyhjäksi, laskee sen kädestään ja hakee läheiselle tuolille jääneen viltin. Tavallaan tuosta viltistä on muodostunut meidän kahden kuvastin. Punainen villahuopa on koristanut kutakuinkin tämän rakennuksen jokaista huonetta. Se on aina ollut tarpeellinen, joten miksi lopettaa hyväksi havaittu?
Vedän Lokin makaamaan viereeni ja hän kietoutuu kiinni minuun. Vedän viltin yllemme ja käännyn kyljelleni. Mieheksi hän on kaunis, paljon kauniimpi kuin yksikään tapaamani nainen. On lämmin, on hyvä olla. Liu’utan käteni hänen selkäänsä pitkin mustille hiuksille. Meidän kummankaan tyyli ei ole vaihtunut eikä ikäkriisi ole (vielä) iskenyt.
Tekisin kaikkeni hänen vuoksensa. Loki on minun väärinymmärretty hömelöni, minun rakkauteni.
viltin päällä ulkona
mehua ja onnea
”Loki! Tule nyt herran tähden jo pois sieltä. En mielelläni katso rusinoita sänkyni päällä.”
”Onko minun pakko? Äh, hyvä on. Voin tulla pois vedestä mutta takaisin rannalle et minua kyllä saa.”
Hörppään mehulasin tyhjäksi ja lasken sen hiekalle. Mansikka on yhä suosikkini. Aurinko ei ole aikapäiviin lämmittänyt yhtä suloisesti kuin tänään ja on kuin itse aika olisi kadonnut. Rannalla ei ole näkynyt koko päivänä muita meidän lisäksemme, jos ei paria satunnaista koiranulkoiluttajaa lasketa. Hölkkään kevyesti vedentuntumaan ja kiedon käteni tumman laiheliinini ympärille. Pyöräytän Lokin ympäri, ja hän räjähtää nauramaan. En edes muista, koska olen viimeksi kuullut hänen nauravan yhtä vapautuneesti.
”Ja nyt mentiin”, virnistän ja nostan hänet syliini. Loki yrittää rimpuilla irti, mutta jatkaa nauramistaan ja kietoutuu tiukemmin syliini. Päivä on lämmin enkä pysty erottamaan pilviä silmäkulmastani.
Vaikka sua rakastaisin enemmän
nauraisin pois kaiken ikävän
Siitä huolimatta, että saamme nyt elää rauhassa ja olla onnellisia, elämä ei ole kohdellut meitä aina hyvin. Omalle kohdalleni tuli sisäpiiripetturit ja mielipuolet ja aina läsnä oleva kuolemanvaara, koska valitsin tämän tien ja pidän siitä kiinni. Joskus mietin, etten olisi halunnut tietää mitään niistä pahoista asioista joita Loki on käynyt läpi. Miten kummallista, pohjiltaan pirtelö (elämä on kuin pirtelö; eri ainesten sekoitus jonka onnistumisesta ei tiedä) on sama kuin minullakin, mausteet vain ovat hiukan eri tasoa.
Pitää olla vahva. Jos ei itsensä niin läheistensä vuoksi.
”Tony, rakas, oletko huomannut, tämän ajan suurin kirous on se, ettei koskaan ole tarpeeksi missään.”
Jos pidät kiinni kovempaa
voin sulle kaiken omistaa
Piirtäisin sydämiä eteiseen
löytäisin lompakon hävinneen
Vielä yksi silaus ja kaikki on valmista. Kas noin, nyt. Ihailen kädenjälkeäni, sillä en olisi koskaan uskonut tekeväni mitään tällaista ottaen huomioon mitä näillä käsillä olen saanut rakennetuksi. Media nauraisi paskaista, ivallista naurua jos saisi tietää, millaiseksi pehmoksi olen muuttunut.
Tuijotan täydellisesti maalattua graffitisydäntä, joka uppoaa yllättävän kevyesti ympäröivään huipputekniikkaan.
Hyvää neljättä ystävänpäivääsi Maassa.
sä silti multa katoat
ja joskus maahan vajoat
Kun kuitenkin aina on elämä laina
Olisi hienoa nähdä yksi päivä, jolloin itse suuri Kapteeni Amerikka olisi hiljaa. Olimme saamassa kerrankin sovittua koko ryhmän kanssa jotakin yhteisesti, kun tuo punavalkoinen smurffi päätti lohkaista jotakin, mistä en saanut kunnolla selvää. Luulisin erottaneeni sanat ”helvetti”, ”playboy”, ”alieni” ja ”välivaihe”. Joka tapauksessa silmänräpäyksessä Loki seisoi raivostuneena keskellä kokoushuonetta ja Steve makasi maassa kippurassa.
Lokin kävellessä kylmänrauhallisesti ulos huoneesta olin kahden vaiheilla; katsoako miten kaverin kävi vaiko rynnätä jumalan perään. Valitsin jälkimmäisen. Loki löytyi pienen etsinnän jälkeen suihkutiloista. Tarkemmin sanottuna lavuaarin alta istumasta. Istahdin hänen viereensä ja pienen hetken me vain olimme hiljaa, kumpikin syvillä omissa ajatuksissaan.
”Minä… Haluan pois. Tuntuu, ettei tämä paikka ole minua varten.” Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sanoo jotakin vastaavaa. Niinä hetkinä rutistan hänet tiukasti syliini ja annan hiljaisuuden tehdä tehtävänsä.
Oispa taas niin
mukava matkalle mennä
”Miltä Kreikka vaikuttaisi?”
”Liian tunkkaista ja kuumaa.”
”Entäs kaupunkiloma Saksassa?”
”Huikkaan heti, kun keksin siitä maasta edes yhden hyvän muiston.”
”Italia? Olisi ainakin vähän kaikkea ja ihmiset ovat mukavia.”
”Mistä lähtien sinä olet välittänyt vieraista ihmisistä?”
”Tony, älä ole niin lapsi. Tästä lähtien.”
”San Marino kyllä houkuttelisi. On sopivan korkealla.”
”Se on oma valtionsa, pässi. Miten ihmeessä voit olla supersankari, jos et tiedä edes kotiplaneettasi karttatietoja?”
”Vai pässi? Anteeksi vain, mutta minä en ole se jolla on sarvellinen kypärä. Ammuvainaa.”
”Selvä, laitan San Marinon varaukseen.”
näen kuinka korjaat ikkunaa
olet kaunein alla kuun
pienen hetken vielä mun
Joskus sitä unohtaa, miten avokätisesti monen vuoden odotus palkitaan.
Joskus unohtaa myös sen, kuinka helppoa on olla onnellinen jos vain jaksaa yrittää.
