Kirjoittaja Aihe: Kapteeni Amerikka: Yksi päivä kerrallaan, S, Steve/Bucky, oneshot  (Luettu 6512 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 190
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Yksi päivä kerrallaan
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Kapteeni Amerikka - Winter Soldier
Genre: Hurt/comfort ja draama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Steve/Bucky (tämän voi tulkita joko paritukseksi tai bromanceksi ystävyydeksi)

Summary: Steve osoittaa kokemuksistaan hiljalleen toipuvalle Buckylle tukea ja turvaa.

A/N: Olin naurettavan myöhässä Kapteeni Amerikan jatko-osan katsomisen kanssa, mutta lopulta otin itseäni niskasta kiinni. Menin, näin ja faniuduin. Steve ja Bucky särkevät sydämeni. )-: Olen koukuttanut itseäni kasaan uusia ficcejä aiheesta, ja tämä fandom inspiroi pahasti. Tässä onkin esikoiseni siitä.



***



Steve Rogers siristi silmiään kannettavan tietokoneensa ruudun valon käydessä äkkiseltään häiritsevän kirkkaaksi. Hän taisi olla väsyneempi kuin oli kuvitellutkaan. Kapteeni vilkaisi olohuoneen tasaisesti tikittävää seinäkelloa ja totesi alkuperäisistä aikeistaan huolimatta lipsuneensa aamuyön puolelle sähköpostien lähettämisensä kanssa. Sam oli pitänyt häntä valveilla välittäen viestejä eri tahoilta, jotka olivat kovasti halukkaita tapaamaan ja haastattelemaan heitä – eritoten häntä.

Stevestä tuntui, että Sam oli antanut houkutella itsensä helppoon ansaan. Miestä tituleerattiin lehdissä usein Kapteeni Amerikan luotettavaksi aseveljeksi ja toveriksi, mikä kyllä piti paikkansa, mutta äkillinen julkisuus oli saanut Samin kiistatta hieman hassahtaneeksi. Se ei ollut kihonnut hattuun omahyväisellä tavalla, mutta oli tehnyt Samista miellyttämisenhaluisen hiustenhalkojan.

Steve itse oli ollut kuuluisa 1940-luvulta lähtien, eikä hän silloinkaan voinut sanoa nauttineensa julkisuudesta erityisesti. Loppujen lopuksi hän oli pohjimmiltaan nöyrä, herttainen ihminen, joka ei pitänyt turhaa meteliä itsestään ja arvosti yksityisyyden lisäksi huoletonta eloa. Kapteeni Amerikka oli hänelle ennen kaikkea roolihahmo, jonka avulla hän saattoi palvella isänmaataan parhaalla mahdollisella tavalla.

Runsas näkyvyys lehtipalstoilla ja muissa tiedotusvälineissä voitiin laskea haittapuoleksi, mutta Steve oli luullakseen varautunut sellaiseen. Menneinä aikoina tiedonkulku oli ollut kuitenkin huomattavasti hitaampaa ja hän oli saanut karvaasti tottua siihen, miten säälimättömästi julkisuuden henkilöitä vainottiin nykyaikana. Jollain konstilla hänen oli ainakin toistaiseksi onnistunut säilyttää hermonsa, vaikka New York ei tarjonnutkaan parasta mahdollista pakopaikkaa.  Brooklyn oli joka tapauksessa hänelle koti.

Ennen kaikkea hän oli vain suhteellisen tavallinen ja ikävystyttävä Steve Rogers.

Kapteeni huokaisi tuskastuneena ja tarkasti uudestaan ajankohdan, sillä hän oli ehtinyt väsymyksessään unohtaa sen saman tien. Kääntyessään takaisin tietokoneensa ääreen hän tiedosti digitaalisen kellon löytyvän myös näytön kulmasta. Sekin oli yksi niitä nykymaailman yksinkertaisia asioita, joista hän sai muistuttaa itseään jatkuvasti.

Varmasti joku viisas henkilö olisi maininnut hänelle myös siitä, että kiireelliset ja tärkeät asiat saattoi hoitaa kätevästi puhelimellakin. Steve kuitenkin koki sähköpostin kotoisammaksi vaihtoehdoksi, sillä se oli hänen käsityksensä mukaan lähempänä perinteistä kirjeenvaihtoa. Lisäksi siitä jäi mustaa valkoiselle, joten jonkin asian jälkikäteinen tarkistaminen ei ollut ongelmallista.

Steve luki Samin välittämän uusimman viestin vielä kolmanteen kertaan. Kyseessä oli ehdotus koko maan kattavasta kiertueesta, joka piti sisällään lukemattomia haastatteluja, puheita sekä laivojen ja rakennusten käyttöön vihkimistä. Tarkemmin ajatellen sellaiset paremman väen kissanristiäiset kuulostivat enemmän Tonyn heiniltä. Steven niskavillat nousivat pystyyn, mutta Sam vaikutti kirjoittelunsa perusteella hyvin innostuneelta. Varmaankin ehdotuksen tehnyt taho tiesi, miten Sam Wilson suhtautuisi asiaan, ja oli siksi ottanut yhteyttä ensin tähän.

Steven tapauksessa sähköposti olisi luultavimmin päätynyt lukematta roskakoriin. Tietenkään Kapteeni ei halunnut olla inhottava millekään tai kenellekään, mutta siinä elämäntilanteessa hänellä oli paljon tärkeämpääkin mietittävää. Amerikan mittainen kiertue ei kerta kaikkiaan lukeutunut hänen prioriteetteihinsa.

Steve hieraisi jälleen varmasti jo punoittavia silmiään ja haukotteli makeasti samalla, kun avasi toisen tiedoston soittaakseen hieman piristävää musiikkia. Hän tunsi itsensä ylpeäksi osatessaan viimeinkin käyttää tietokoneen välilehtiä ja ikkunoita täysin ongelmitta. Tietenkin sellainen saavutus oli naurettavan pieni verrattuna siihen, mitä ihmismieli kykeni käsittämään 2010-luvulla, mutta se oli hänelle henkilökohtainen edistysharppaus.

Kun osasi osapuilleen sujuvasti käyttää tietokonetta, ympäröivä maailma ei tuntunut yhtä häiritsevältä kuin mitä se todellisuudessa oli. Steve oli todennut moneen kertaan elävänsä täysin vieraalla planeetalla. Elämisen hektisyys, käsittämätön kiire ja turhautuminen saivat hänet ajoittain haaveilemaan menneestä, yksinkertaisemmasta elosta.

Vuosikymmeniä vanhat elokuvat ja musiikki tarjosivat hyviä tilaisuuksia sellaiseen. Vanha kunnon Frank Sinatra ei pettänyt koskaan, Steve virnisti itsekseen. Nykyajan ihmisille Sinatra oli samanlainen fossiili kuin hänkin, mutta hän itse muisti artistin musiikin ajankohtaisena ja tuoreena.

Kapteeni unohtui hetkeksi tunnelmoimaan leijuvia säveliä, eikä heti havainnut makuuhuoneen oven avautuneen. Steve olisi varmasti hätkähtänyt, ellei olisi jättänyt olohuoneeseen himmeää valoa palamaan. Sillä oli ollut kaksi tarkoitusta: auttaa häntä keskittymään paremmin ja valaista sen verran, ettei hänen asuntonsa vaikuttaisi niin aavemaiselta.

Steve käänsi väsyneen mutta iloisen katseensa kohti tulijaa, joka saapui hiljaisin askelin olohuoneeseen. Tällä oli yllään laivastonsininen lyhythihainen paita, jonka etumusta koristi Kapteeni Amerikan kilpi sekä mustat kevyet housut. Metallinen käsivarsi kiilteli hämyisessä valaistuksessa.

”Olet vielä jalkeilla”, Bucky sanoi.

”Tule ihmeessä istumaan. Herätinkö sinut?” Steve kysyi anteeksipyytävästi ja käänsi äänenvoimakkuutta hivenen pienemmälle. Hän oli eläytynyt musiikkiin niin paljon, ettei ollut muistanut, miten tarkat Buckyn korvat olivat.

Bucky pudisti kieltävästi päätään ja istui sohvalle Kapteenin viereen. ”Taidan tuntea tämän kappaleen."

Steve hymyili positiivisesti yllättyneenä kuten aina silloin, kun Bucky kertoi muistavansa jotain menneistä ajoista, etenkin jos kyseessä oli jokin pieni yksityiskohta, esimerkiksi laulu tai lempijälkiruoka.

”Kuuntelimme Sinatraa usein radiosta. Joskus jopa intouduimme harjoittelemaan tanssiliikkeitä kappaleiden tahdissa, jotta voisimme sitten tehdä vaikutuksen parketilla. Minäkin harjoittelin sen verran, mitä sairauksiltani kykenin”, Steve kertoili kullatun muiston ilmaantuessa äkkiä jostain hänen mielensä sopukasta.

Bucky räpytteli jäänsinisiä silmiään verkalleen ja tämän olemus oli poissaoleva.

”Et taida muistaa?”

Tummatukan apea katse kohdistui sylissä lepääviin käsiin.

”Ei se haittaa”, Kapteeni sanoi myötätuntoisesti.

Bucky huokaisi hitusen turhautuneesti ja kiinnitti huomionsa sitten tietokoneeseen selkeästi puheenaiheen vaihdosta kaivaten. ”Onko sinulla jokin tärkeä kesken?”

”Sinä olet joka tapauksessa tärkeämpi”, Steve tuumasi ja näytti tummatukalle viestiä, jota oli parhaillaan kirjoittamassa. ”Mutta kun kysyit, minulla oli tavoitteena saada vastattua muutamaan postiin. Kuten voit päätellä, se ei oikein suju.”

Buckyn silmät liikkuivat vikkelästi tämän lukiessa Samin viestin sisällön. Loppuun päästyään mies näytti hieman epäuskoiselta, ja Steve olisi voinut vannoa nähneensä pienen hymyn.

”Kiertue?”

”Eikö kuulostakin vastenmieliseltä? Vähän kuin olisin sirkustaiteilija”, Steve virnisti.

”Sirkus...” Bucky toisti hajamielisenä ja ilmeisesti sai selvitettyä itselleen käsitteen merkityksen, sillä tämän kasvot valaistuivat ohikiitäväksi hetkeksi. ”Kiertävässä sirkuksessa oli typeriä klovneja.”

Steve nyökkäsi. ”Niin oli, se taisi olla vuonna 1930. Näitä viestejä katsoessa tuntuu, että kävisin itsekin hyvin typerästä klovnista, jos seistä pönöttäisin erilaisissa turhanpäiväisissä tilaisuuksissa Kapteeni Amerikan univormussa ja hymyilisin kansalle ääliömäisesti.”

Bucky katsahti häntä alta kulmiensa. ”Et olisi tarpeeksi hauska sirkuspelleksi.”

Steve purskahti makeaan hekotukseen, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, miten hänen oma ironiansa iski häntä rajusti kasvoihin. Kaikki oli hänen uransa alkuvaiheessa ollut juuri niin kuin hän oli äsken irvinyt.

Voi hyvä luoja, häntä hävetti muistella niitä aikoja.

Steve oli saatu houkuteltua mukaan kymmeniin tilaisuuksiin, jotka käsittivät suurimmalta osaltaan iloisia isänmaallisia lauluesityksiä ja propagandalla kuorrutettuja näytelmiä, joissa hänellä oli ollut oma sankarillinen roolinsa. Kaiken tarkoituksena oli ollut tehdä Kapteeni Amerikasta vankka isänmaan toivo ja oikeuden kunniallinen puolustaja sodan synkentäminä aikoina. Hänkin oli ottanut roolinsa tosissaan ja nauttinut suuresti siitä, että ensimmäistä kertaa ihmiset eivät katsoneet häntä säälivästi tai ylimielisesti.

Kampanjointi olikin ollut menestyksekästä ja tuottajat tiesivät, että hänen kasvonsa myivät, oli kyse sitten poliittisesta mielipiteestä tai lukuisista oheistuotteista. Niitä valmistettiin suuria määriä nykyaikanakin ja tuotekirjo oli laajentanut kahvikupeista ja kirjalehtisistä kaikenlaiseen, mitä ihmiset eivät välttämättä edes tarvinneet, mutta hankkivat silti osoittaakseen ihailunsa.

Pehmolelujen, julisteiden ja fanipaitojen lisäksi Kapteeni Amerikka oli päässyt edustamaan myös muun muassa muropaketin kylkeen. Tony oli esitellyt ostostaan ja kaatanut hänelle ison kulhollisen kuittaillen tauotta. Samalla tämä oli pohtinut raivostuttavasti, päihittäisivätkö kuvitteelliset Tony Stark-herkkumurot myyntiluvuissa hänen nimellään markkinoidut. Steve olisi halunnut vajota maan alle.

Tony itse oli hilpeästi lahjoittanut Buckyllekin laatikon hänen oheistuotteitaan, mikä oli Stevestä hupaisaa mutta pahuksen kiusallista. Tummatukka ei ollut osoittanut olevansa hänen asenteestaan moksiskaan. Harva se päivä Buckyllä oli yllään paita, jossa oli painatus hänen kilvestään ja ranteessaan valkoisilla tähdillä kuvioitu hiuslenkki. Niin oli silläkin hetkellä.

”Olet saanut kaksi uutta viestiä”, Bucky totesi ja viittasi saapuneiden sähköpostien kansioon. Steve todensi asian epätoivosta huokaisten. Hänen teki mieli paiskata koko tietokone parvekkeelta alas.

”Pahuksen Sam”, Kapteeni murahti ja katsasti nopeasti läpi postien otsikot. ”En saa sen siunaaman rauhaa. Tiedätkö, nyt riitti: palaan asiaan taas päivänvalossa”, Steve sanoi päättäväisesti ja suljettuaan välilehdet painoi koneen kannen alas. Bucky nyökkäsi, haroi pitkiä hiuksiaan pois kasvoilta ja tukahdutti haukotuksen metallikäteensä. Tämä näytti väsyneeltä ja ihokin oli hieman tavallista kalpeampi. Tai ehkä se johtui olohuoneen valaistuksesta.

”Mikä sinut muuten herätti?” Steve kysyi huolentynkä äänessään samalla kiroten itseään, ettei ollut tajunnut kysyä aiemmin.

”En nukkunut vielä”, Bucky sanoi ja aavisti Kapteenin muuttuvan varautuneemmaksi. Hän tiesi hyvin, miten kanaemomaisesti Steve osoitti huolenpitoaan ja että hänellä oli usein tapana hermostua alta aikayksikön. ”Ei nukuttanut”, Bucky tarkensi hiukan puolustelevaan sävyyn.

Steve kurtisti hieman kulmiaan, mutta antoi asian jäädä. Bucky tahtoi monesti esittää vahvempaa kuin todellisuudessa oli, mutta mikä todellinen syy hänellä loppujen lopuksi oli epäillä tämän narraavan? Hänestä oli kehkeytynyt aikamoinen mestari tulkitsemaan Buckyn mielialaa. Nyt katsellessaan tämän kasvoja hän näki jäänsinisissä silmissä pitkälti vain väsymystä. Sitä paitsi Bucky luotti häneen niin, että olisi kertonut, jos mieltä painoi jokin. Steven ilme pehmeni lämpimäksi hymyksi.

”Minä tiedän, mikä auttaa”, Kapteeni tuumasi ja työnsi sohvapöytää sivummalle. ”Istuhan alas ja rentoudu.”

Ehdotus kai kuulosti vähän oudolta, mutta Bucky suostui siihen joka tapauksessa. Tämä istui pehmeälle matolle hänen eteensä ja vilkaisi kysyvästi olkansa yli.

”Ajattelin, että pieni selkähieronta auttaisi poistamaan jännityksen ja helpottaisi unensaantia, jos se sopii sinulle. Sallitko, että kosken sinuun?”

Kosketus oli asia, josta Steve oli hyvin tarkka. Kaiken kokemansa jälkeen Bucky ei lähtökohtaisesti pitänyt siitä, että joku kosketti ja saattoi reagoida yllättävästi joko iskemällä itsensä aggressiivisesti irti tai jähmettyä paikoilleen passiivisena ja katse lasittuneena. Molemmat reaktiot särkivät Steven sydämen tasapuolisesti. Bucky jaksoi aina pyydellä anteeksi hyökkäävää reaktiotaan, mutta Steve oli joka tapauksessa se, joka pahoitteli eniten. Oli ehdottoman tärkeää ensin varmistaa, ettei fyysinen kontakti saisi Buckya paniikkiin, ja siksi hän kertoi kosketusaikeistaan ennen kuin teki mitään.

Bucky nielaisi hieman epävarmasti samalla kuitenkin nyökäyttäen päätään. Vakuuttaakseen Kapteenia lisää tummatukka veti itseään vielä lähemmäs hänen jalkojaan. Steve aisti toisen kehosta aaltoilevan levottomuuden ja hyväili hetkisen jännittyneitä hartioita osoittaakseen siten, ettei ikimaailmassa tekisi mitään, mihin tämä ei suostuisi. Steve tiesi karvaan hyvin, miten fyysinen kosketus viestitti Buckylle automaattisesti kipua, ja hän tekisi kaikkensa, jotta se asia muuttuisi. Kuluneina kuukausina Bucky oli saavuttanut kovasti edistystä, mutta toipuminen oli silti kesken. Toiset päivät olivat parempia kuin toiset.

Yhdessä nukkuminen Steven tilavassa vuoteessa loi kaivattua turvallisuuden tunnetta. Painajaiset piinasivat Buckya monina öinä ja Steve halusi olla lähellä, jotta voisi herättää tämän nopeasti. Kapteeni olisi monesti halunnut vetää ystävänsä syleilyynsä tarjotakseen parhaan mahdollisen suojan pahoilta unilta, mutta Bucky oli halunnut toistaiseksi tyytyä pieneen etäisyyteen. Silloin tällöin Steve silitteli nukahtavan Buckyn hartiaa, tai tämän kylmä jalka eksyi yöllä hänen puolelleen, mutta muuten he pitivät pienen välimatkan. Steve ei voinut antaa oman ikävänsä ja kosketuksenkaipuunsa vaikuttaa ystävänsä parantumiseen.

Vaikka Steve välillä tunsikin itsensä maan työllistetyimmäksi terapeutiksi, hänen mieleensä ei mahtunut valituksen sijaa. He kaksi olivat kokeneet yhdessä niin paljon sekä elämän hyviä että huonoja puolia. Lähes kukaan ei ollut koskaan osoittanut hänelle samanlaista välittämistä kuin James Buchanan Barnes.

Vähintä mitä hän saattoi tehdä, oli osoittaa samanlaista lojaaliutta vastavuoroisesti. Hän piti päänsä pystyssä ja pyrki etsimään valoisuutta synkkyydestä. Hän tarjosi tukeaan ja lempeitä sanoja silloin, kun Bucky käpertyi omaan maailmaansa tilanteissa, jotka muistuttivat menneistä. Hän teki mitä vain, jotta Buckyn olisi hyvä olla.

Bucky alkoi rentoutua hiljalleen Steven käsien hieroessa vankasti mutta hellästi. Tämä huokaisi syvään ja kallisti päätään hieman hänen kättään kohti.

”Pidätkö tästä?” Steve kysyi ja tiedosti hymyilevänsä pehmeästi, vaikkei toinen hänen kasvojaan nähnytkään.

”Mmh”, Bucky mumisi vastaukseksi.

”Minusta niskan ja hartioiden jäykkyys on inhottavin vaiva kaikista”, Steve tuumasi ja antoi itsensä uppoutua jaaritteluun samalla, kun paineli pehmeästi ystävänsä niskaa. ”Paitsi hammassärky... Se on kaikista viheliäisin, vaikkakin nykyään hoitotoimenpiteet ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin 70 vuotta sitten. En menisi kuitenkaan luottamaan Tony Starkiin siinä asiassa: hänen hyvänä neuvonaan pääkipuun oli jättää sormi oven väliin periaatteena se, että ainakin särky päässä unohtuu. Minä olen aina tiennyt, että sen neron kuoren alla viiraa jokin pahan kerran, tai sitten –”

Steven puhetulva katkesi, kun Bucky äkkiä hivutti lihaa ja verta olevan kätensä hartialleen ja tarttui hänen käteensä. Ohikiitävän hetken hän ajatteli ylittäneensä toisen sietorajan, mutta viileä käsi ei työntänyt häntä pois, vaan arastellen tarttui paremmin kiinni.

”Bucky?” Steve mutisi uskaltamatta kunnolla uskoa ystävänsä toimintaa. Sellaista ei ollut tapahtunut kuin muutaman kerran aikaisemmin. Harvoina kertoina Bucky oli kyennyt luottamaan häneen niin paljon, että oli rohjennut koskettaa häntä omasta aloitteestaan. Niinä hetkinä Steven teki mieli lähes itkeä onnesta, sillä usein tummatukka vain salli hänen osoittaa lempeyttä vastaamatta takaisin mitenkään. Yhtä lailla Bucky janosi sisimmässään kipeästi läheisyyttä, mutta Hydran jättämät arvet olivat kovin tuskalliset.

”Tykkään kuunnella puheitasi”, Bucky sanoi. ”Tuntuu... turvalliselta.”

Steven kurkkuun oli noussut outo, tukahduttava tunne. Kapteeni vei toisen kätensä hiukan varoen pähkinäisille hiuksille ja silitti niitä hellästi.

”Turvassa sinä oletkin”, hän sanoi ja puristi takaisin Buckyn kättä. Tämä vastasi pienellä hymähdyksellä ja hetken he istuivat hiljaa ja kiireettöminä. Steve työnsi hiussuortuvan ystävänsä korvan taakse. ”En enää koskaan päästä sinua luotani.”

Bucky jännittyi aavistuksen ja tämän kosketus muuttui aiempaa epävarmemmaksi. Steve ei nähnyt Buckyn kasvoja, mutta hän tiesi, että tämä koetti sanoa jotain. Oli hetkiä, jolloin Buckyn oli vaikea pukea tunteensa sanoiksi. Niin oli ollut varsinkin toipumisen alkuaikoina ja nykyäänkin jonkin verran. Hermostunut olemus, alahuulen pureskelu ja ajoittainen sormien naputtelu olivat merkkejä siitä. Sellaisina hetkinä Steve odotti kärsivällisesti, että Bucky saisi tuotua asiansa esiin niin paljon kuin vain kykeni. Painostaminen ja lauseen osien arvailu eivät kuuluneet hänen toimintatapoihinsa, mutta tarkentavia kysymyksiä oli joskus pakko esittää. Steven sydän oli usein musertua niinä hetkinä, jolloin Bucky selkeästi halusi sanoa jotain tärkeää, muttei rankkojen kokemuksiensa vuoksi kyennyt ilmaisemaan tuntemuksiaan sanoin. Bucky oli aina ollut Hydralle vain tuhon väline, eikä tämän tehtävänä ollut koskaan ollut kokea inhimillisiä tunteita tai puhua ajatuksiaan ääneen – puhuminen yleensäkin oli ankarasti kielletty, ellei jotain kysytty.

”Steve”, Bucky sanoi ja pienen tauon jälkeen onnistui jatkamaan: ”Voisitko hetken...” käsi hänen omassaan vapisi hieman, ”...pidellä minua?”

Kapteeni laskeutui sohvalta matolle ja piti heidän kätensä edelleen yhdessä, kun hän kääntyi ystävänsä kanssa vastatusten. Tämä katsoi häntä sen näköisenä kuin pelkäisi hänen kieltäytyvän.

”Tietenkin minä pitelen sinua”, Steve sanoi ääni paksuna ja avasi sylinsä. Bucky kietoi kätensä tiiviisti hänen ympärilleen ja painoi päänsä hänen hartialleen. Steven oli varottava, ettei hän syleilisi tummatukkaa liian tiukasti tunnekuohun sumentaessa hänen harkintakykyään.

Se oli todellista: Bucky halasi häntä omasta aloitteestaan. Milloin he olivat viimeksi olleet niin lähellä toisiaan? Siitä oli lähes kokonainen ihmisikä. Hän aisti Buckyn sydämenlyönnit ja tuoksun, ja oli kuin hän olisi vasta silloin ensimmäistä kertaa kunnolla käsittänyt, että toinen oli todella siinä hänen kanssaan, ilmielävänä.

Hänen Buckynsa, hänen rakas Buckynsa.

Steven silmät kyyneltyivät niin rajusti, että hänen oli suljettava ne. Buckyn kädet tarttuivat tiukasti häntä selästä ja tämä painoi kasvonsa hänen kaulaansa hengittäen lämpimästi paljasta ihoa vasten.

”Steve..."

”Olen tässä, kaikki on hyvin...” Kapteeni vuodatti muutaman kyyneleen Buckyn pähkinäisiin hiuksiin ja hyväili tämän selkää niin kuin hänellä oli aina ollut tapana. Sillä hetkellä ei ollut muita kuin he kaksi. Huominen ei välttämättä olisi yhtä valoisa, kuka sen tiesi, mutta Buckyn aito ja luottavainen läheisyys valoi Steveen toivoa. ”Buck, olen ikävöinyt sinua...”

Kuin ihmeen kaupalla he olivat saaneet löytää toisensa kaikkien niiden vuosien ja mahdottomien olosuhteiden jälkeen. Siinä hullussa maailmassa, jossa he nykyään elivät, Bucky oli hänen todellinen sielunveljensä. Ilman Buckya hän ei ollut yhtään mitään, sen hän oli todennut jo kauan sitten.

Kapteeni irrottautui syleilystä hieman nähdäkseen toisen kasvot. Buckyn silmissä kimmelsi vuodattamattomia kyyneleitä. Steve laski kätensä hellästi tämän poskelle ja painoi suudelman kalpealle otsalle.

”Olet minulle hyvin rakas. Tiedäthän sen?”

Bucky vastasi sanattomasti etsiytymällä uudelleen hänen käsivarsiensa suojaan. He istuivat pitkään paikoillaan vain syleillen toisiaan, palauttaen mieliinsä muistoja kosketuksen tuomasta lämmöstä. Steve kuiskaili rauhoittavia sanoja ystävänsä korvaan ja nuuhki tummien hiusten omenaista tuoksua. Viimein heidän irtautuessa toisistaan Steve tunsi olonsa sanoinkuvaamattoman onnelliseksi, joskin raukeaksi. Buckyn silmät tuikkivat hämärässä valaistuksessa.

”Väsyttääkö?” Steve kysyi ja samalla pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneleiden rippeet. Bucky kohautti olkiaan, mutta tämä oli kyllä hänen nähdäkseen varsin kypsä nukahtamaan.

"Ehkä..."

Kapteeni hymähti ja nousi joustavasti ylös. ”Haluatko vielä kupin kamomillateetä?”

Bucky pudisti päätään.


***


Steve painoi päänsä kuohkeaan tyynyynsä ja ojentautui rennoksi paksun peittonsa alla. Miten mukavalta tuntuikin päästä vuoteeseen. Bucky kömpi oman peittonsa alle hänen oikealla puolellaan ja kääntyi uneliaana häntä kohti. Tavallisesti Steve olisi jo toivottanut hyvät yöt, mutta nyt hän jäi katselemaan vieressään lepäävää ystäväänsä.

”Tule lähemmäs, jos haluat”, Steve sanoi kokeillen onneaan. Bucky oli ennen aina kieltäytynyt, joten hän oli ennen pitkää lakannut ehdottamasta, mutta nyt äskeisen perusteella tummatukka saattoi hyvinkin kaivata lisää hellyyttä. Hän osui osittain oikeaan: Bucky hivuttautui lähemmäs siten, etteivät he enää olleet käsivarren mitan päässä toisistaan, mutta molemmilla oli kuitenkin omaa tilaa. Se oli tarpeeksi Stevelle.

”Hyvää yötä”, Kapteeni toivotti raukeasti hymyillen. ”Nuku hyvin, Buck.”

”Samoin”, tämä mumisi vastaukseksi.




Enya - Echoes In Rain

Wait for the sun
Watching the sky
Black as a crow
Night passes by
Taking the stars
So far away
Everything flows
Here comes another new day

Into the wind
I throw the night
Silver and gold
Turn into light
I'm on the road
I know the way
Everything flows
Here comes another new day

Alleluia, alle-alle alleluia
Alleluia, alleluia
Alleluia, alle-alle alleluia
Alleluia, alleluia

Echoes in rain
Drifting in waves
Long journey home
Never too late
Black as a crow
Night comes again
Everything flows
Here comes another new day

Alleluia, alle-alle alleluia
Alleluia, alleluia
Alleluia, alle-alle alleluia
Alleluia, alleluia

« Viimeksi muokattu: 20.08.2018 23:07:28 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

mellonami

  • ***
  • Viestejä: 194
ihana tarina ja toiveikas :D
Toivon, koska uskon
uskon, koska rakasta
ja rakastan, koska toivon

Mythofan1

  • ***
  • Viestejä: 217
Oi tämä tarina oli todella söpö. Se että Steve auttaa Buckya selviämään aivopesusta ja muistin menetyksestä. Huomaa kyllä että Buckylla on post traumaattinen stressihäiriö mut Steven tuki auttaa selvästi. Olet todella hyvä :D

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 190
  • Kurlun murlun
mellonami: Kiitoksia kommentista! <3

Mythofan1: Tämä stoori olikin hurt/comfortia parhaasta päästä. ;D Pidän kyseisestä genrestä ihan älyttömästi, mutten tule kirjoittaneeksi sitä niin usein kuin ehkä pitäisi. Varsinkin kun on kyseessä Steve/Bucky... Kiitokset! <3
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 766
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Voi hyvänen aika miten tämä oli söpö! <3 Ihan sulatat sydämeni. Rakastan hurt/comfortia. Ja muistinsa menettänyttä Buckya.

Olen katsellut näitä sinun ficcejäsi kun huomasin että olet näissä aika samoilla linjoilla kuin omatkin ajatukset hiippailevat, toki ottaen huomioon että itse olen edelleen mielikuvan tasolla, kun en ole ehtinyt katsomaan elokuvia (ainakaan kaikkia). Yritän ehtiä lukemaan ja kommentoimaan enemmänkin milloin joudan. :) Tällä hetkellä inspiroisi eniten kirjoittaa, mutta se tietysti auttaisi asiaa kun olisi jotain muutakin pohjaa alla kuin googlettelua (ja ficcejä). ;)

Bucky on tässä niin lutunen, että tahtoisin olla Steven paikalla sitä silittelemässä. <3 Stevekin on suloinen kun on niin lempeä ja huolehtivainen eikä painosta.

Minusta tässä oli ihanasti nostettu esiin sitä, että Steve elää vielä sitä menneisyyttä nykyisyyden rinnalla. Niin hyvässä kuin pahassa. Starkin kuittailu oheistuotteista ja se, miten luontevasti Bucky niitä käyttää, on myös ihanasti huvittavaa siinä missä tavallaan söpöäkin.

Ainut, mikä vähän töksähteli, oli jatkuva "tummatukka"-ilmaisun käyttö. Ilmaisussa itsessään ei tietty mitään vikaa, mutta se toistui sen verran usein, että alkoi tehdä jo mieli käydä laskemaan, monestiko se tekstissä esiintyy. ;) En laskenut oikeasti, mutta mainitsen siksi, että muuten teksti oli tosi miellyttävälukuista ja sujuvaa. :) Tykkäsin tästä kovasti.


I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 190
  • Kurlun murlun
Paljon kiitoksia, Fiorella! <3 Kommenttia on aina mukavaa saada ja siinä samalla jakaa ajatuksia! Minulla tosiaan oli joitain vuosia sitten ihan älytön Marvel-inspiroituminen päällä ja silloin tuli rustailtua vaikka mitä... Muutama leffa on tullut sen jälkeen ja muokannut canonia, joten kai nämä voisi laskea aikansa tuotoksiksi niin hyvässä kuin pahassa. Mikään ei toisaalta kyseenalaista sitä hervotonta hurt/comfort-ulottuvuutta, joka seuraa tämän shipin kanssa mukana jatkuvasti. :D

Aikansa tuotoksen huomaa olevan kyseessä siinäkin mielessä, että jotkut sanat toistuvat vähän turhan paljon. Pyydän kovasti anteeksi tummatukasta. xD Pitääpä tehdä tällekin tarinalle pienimuotoinen kiillotuskierros, joka päivittää tekstiä ja asettelua hieman enemmän sellaiseksi kuin mitä se nykyään minulla on. Vielä en sitä tälle ehtinyt tehdä, muiden lähipäivinä esiin pompanneiden Marvel-tekstien kanssa kyllä.

Hii, mahtavaa, jos tästä jäi positiivinen ja pörröinen tunnelma kaikkine haikeine söpöyksineen. :D Ei ole nykytilanne helppo Stevelle tai Buckylle kummallekaan, mutta eteenpäin mennään kevyin askelin. Pieni nostalgisuus piristää lisäksi!

- Ayu
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 766
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Joo, minä olen tässä fandomissa vähän myöhäisherännäinen, kun en ole ikinä ollut supersankarileffojen suurin fani (ne ovat usein niin ylilyöviä, etten jaksa niitä) mutta sattumoisin minut koukutettiin kierosti Buckyyn, joten tässä sitä nyt sitten ollaan.  ::) ;D Olen hurt/comfort -tyttöjä ja minuun tuppaa kolahtamaan tuollainen väärinkohdeltu, surusilmäinen mökö reppana tummatukka, ei voi mitään. ;)

Huomasin kyllä, että on vanhempi teksti, mutta ei sitä ole aika syönyt. Hyvin toimi ja täytti tehtävänsä. <3

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 190
  • Kurlun murlun
Nnnnoin, pienellä läpiluvulla hitusen parempi! ;D Olipa tämä kyllä pitkä teksti, ja paljon asiaa pistetty mukaan... Hyvä kuulla, ettei ollut liian koinajansyömäksi ehtinyt!

Tuntuu, että ysärillä ja 2000-luvun alkupuolella supersankarileffat olivat vähän b-luokan viihdettä ja korniuksia pursuavia... Iron man vuonna -08 aloitti sitten aikamoisen nousukauden, jona muukin väestö alkoi päästä osalliseksi supersankarigenrestä. Nykyään se tarjoaakin sitten ihan eri tason viihdettä. ;D Ensimmäinen Kapteeni Amerikka ei mielestäni ollut mikään ihmeellinen, mutta Winter Soldier ja Civil War... Some beautiful Stucky there is... O.o Varsinkin WS on kunnon h/c-apaja. <3

- Ayu
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 766
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Joo, en tainnut päästä tuohon nousukauteen mukaan. Odotan Winter Soldierin katsomista innolla. ;) Olen menossa Age of Ultronissa ja Civil War ja muutama muukin valikoimani odottavat sopivaa hetkeä kun joutaisin tutkimaan tarkemmin. Piti lopettaa elokuvakin vain kesken, että pääsen kirjoittamaan.  ;D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Mythofan1

  • ***
  • Viestejä: 217

Mythofan1: Tämä stoori olikin hurt/comfortia parhaasta päästä. ;D Pidän kyseisestä genrestä ihan älyttömästi, mutten tule kirjoittaneeksi sitä niin usein kuin ehkä pitäisi. Varsinkin kun on kyseessä Steve/Bucky... Kiitokset! <3
Ole hyvä vain ;). Hurt/comfort on mustakin kiva genre

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 075
Awww, babies🥺😭🥰

Ihanaa, että Steve osaa olla tässä niin kärsivällinen Buckyn toipumisen kanssa. Itselleen tyypillisesti ottaa ehkä vähän liikaakin vastuuta Buckyn toipumisesta, mutta toisaalta voin hyvin kuvitella, ettei Steve halua päästää minkään sortin lääkäreitä tai kallonkutistajia Buckyn lähelle, kun toinen on noin haavoittuvainen.

Lolol, Sam, jolle on noussut julkisuus päähän😂
Samaistun Steveen sen suhteen, että välillä sähköpostit on ihan saatanasta, niin hemmetin työläitä😩

Hämmentävää, että löysin tämän vasta nyt, vaikka nousin Stuckywagonin kyytiin just joskus 2014 kesällä🤔😅 mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan🦾

Yhyy, niin nättiä, että Bucky tekee aloitteen halaukseen pyynnön muodossa, ja Steve on ihan tippa linssissä, kun se tekee hänet niin onnelliseksi😭
Tykkäsin, että tässä kaksikon suhde eteni vähän (eikä silleen liian kivuttomasti ja epäuskottavati niin kun se toisinaan tekee), varsinkin tuo loppu sulatti sydämen ❤️

~Violet kiittää

Sometimes a girl just needs to shoot.
.