Nimi: Viimeinen kelmi
Ikäraja: S
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaYhteenveto: Remuksen ajatuksia lapsesta ja isyydestä
Haasteet:
Velhojen perhepotretti 3.0 Remus Lupinilla
Oma sana: Harryn ja Remuksen riitahan on kirjassakin ja aina ennen mä oon ajatellut, että sen jälkeen Remus menee kotiinsa suoraan vaimonsa luokse, mutta nyt mä tein poikkeuksen ja rupesin miettimään, että entä jos Remus menisikin Lilyn ja Jamesin luokse kotinsa sijaan? Kommentteja arvostan aina ja tiedän, että tää nimi on aivan karsea, mutta mä en nyt keksinyt tähän hätään muutakaan :---D
Viimeinen kelmi Remus Lupin mulkoili Harrya päästä varpaisiin. Hän ei muistanut, että olisi koskaan tuntenut ketään muuta kohtaan niin suurta vihaa kuin tunsi Harrya kohtaan sillä hetkellä.
Hän oli saapunut Kalmanhaukiolle riideltyään erittäin pahasti vaimonsa Doran kanssa, joten viha oli ollut jo valmiiksi hänen tunteissaan eikä Remus ollut koskaan ollut hyvä muuttamaan tunteitaan. Kouluaikoina James, Sirius ja Peter olivat nähneet hänen tunteensa aina yhdessä silmänräpäyksessä ja vaikka hän kuinka oli silloin yrittänyt pysyä tyynenä ja muutella tunteitaan laidasta laitaan, ne pysyivät silti samoina.
Hän ei siis voinut huudoilleen, vihalleen, yhtään mitään. Harry, jolle hän karjui, tärisi yhtä lailla vihasta kuin hän itse ja huutaessaan pojalle Remus näki tässä niin paljon Jamesia, että hänen teki vain mieli huutaa lisää, laukoa syytöksiään vasten pojan kasvoja.
Joten kun Harry syytti häntä pelkuriksi, hän ei voinut muuta kuin kaikkoontua mahdollisimman nopeasti pois. Hän kuuli Hermionen huudot takanaan paetessaan heitä, mutta ei välittänyt. Ainoa ajatus, joka hänen päässään oli, että hänen täytyi mennä pois ettei hän tekisi mitään, mitä saattaisi katua myöhemmin.
Remus ilmestyi Godricin Notkon hautausmaalle, suoraan Lilyn ja Jamesin hautakilven eteen. Vaikka näiden lähdöstä oli jo kauan, seitsemäntoista vuotta, Remus ei silti voinut uskoa sitä. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi vasta edellisenä päivänä kuullut Potterien kohtalosta.
Remus polvistui haudan eteen välittämättä märästä sammaleesta, joka peitti kaiken tai välittämättä edes märistä syksyisistä lehdistä, jotka olivat hänen allaan. Hän luki hautakiveä ja tunsi lämpimien kyynelten valuvan poskilleen.
”Minä -”, hän joutui yskäisemään saadakseen sanojaan taas ulos, ”olen pahoillani, James. Niin pahoillani.”
Hän muisti, mitä kaikkea he olivat yhdessä kokeneet. Seitsemän Tylypahkan vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon ja vielä enemmän oli ehtinyt tapahtua niiden vuosien jälkeen. Lily ja James olivat olleet Remuksen perhe sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat kuolleet. James oli aina kuunnellut hänen huoliaan ja oli aina ollut hänen puolellaan. Saadessaan tietää Remuksen 'pienestä karvaisesta ongelmasta' niin kuin James sitä nimitti, James oli ensimmäisenä tullut puhumaan Remukselle. Hänelle James oli aina ollut kuin veli, johon hän saattoi luottaa.
”Tiedän, että Harry oli oikeassa”, Remus puhui edelleen, katse painettuna käsiinsä, jotka lepäsivät hänen sylissään. ”Sinä et haluaisi minun olevan heidän mukanaan. Sinä sanoisit samoin kuin hän.”
Hautausmaalla tuuli. Kylmä syystuuli puhalsi lehdet pois Lilyn ja Jamesin haudalta ja Remus kietoi viittaansa paremmin päälleen. Hän tärisi, mutta ei aikonut lähteä vielä pois.
”Minä aion auttaa häntä joka tapauksessa”, hän sanoi. ”Olen ainoa meistä vanhoista kelmeistä, joka häntä voi enää auttaa.”
Remus oli monta vuotta itsekin uskonut, että Sirius oli ollut syyllinen Potterien kuolemaan. Olihan se aika todennäköinen vaihtoehto; Sirius oli Musta ja kautta aikojen Mustat olivat olleet kuolonsyöjiä ja kunnioittaneet Voldemortia. Hän oli silloin halveksinut Siriusta syvästi, ei ollut moneen vuoteen pystynyt sanomaan tätä ystäväkseen. Millainen ystävä tekee toiselle ystävälleen niin? James oli ollut Siriuksen paras ystävä, he olivat olleet erottamattomat, melkein kuin veljet. Remus oli ollut kiitollinen siitä, että Sirius oli ollut Azkabanissa, sillä muuten hän olisi itse saattanut rikkoa kaikkia lupauksiaan ja kirota tämän.
Vielä enemmän kiitollinen hän oli ollut silloin kun oli tajunnut totuuden Harryn, vanhan kunnon Kelmien kartan ja Harryn ystävien avulla. Tajutessaan totuuden Potterien kuolemasta ja heidän kavaltajastaan, Remus oli miettinyt ensimmäisenä, miten typerä hän olikaan ollut monta vuotta. Miksei hän ollut ensimmäisenä ajatellut Peteriä? Kuten Sirius oli sanonut monta vuotta sitten: Peter oli aina kulkenut itseään isompien ystävien joukossa.
”Kunpa te olisitte täällä”, Remus huokaisi. ”Tarvitsen neuvojasi, Lily. Ja sinun kuuntelutaitojasi, James. Ja minusta tuntuu, että tarvitsen jopa Siriuksen vitsejä, vaikka aina ennen vihasin niitä”, Remus hymyili vaimeasti.
Lily oli aina saanut Remuksen ongelmat ratkaistua; tyttö oli yksinkertaisesti pohtinut hetken, napsauttanut sitten sormiaan ja pamauttanut ratkaisun ilmoille aivan kuin se olisi ollut päivänselvä. James oli osannut kuunnella ja hän oli ollut heistä ainoa, joka oli joskus saanut jopa Siriuksen hiljenemään. Peter oli vain pyörinyt mukana, mutta kai tälläkin joku rooli oli ollut, vaikka Remus ei sitä halunnutkaan enää myöntää.
”Minun on edelleenkin vaikea uskoa, ettette te ole täällä”, Remus sanoi. Hän hymyili, tällä kertaa hymy oli aito eikä tekaistu tai vaimea. ”Te saatte olla ylpeitä Harrysta. Hän on loistava poika. Toivottavasti minun pojastani tai tyttärestäni tulee edes puoliksi yhtä loistava.”
Remus nousi ylös. Hän halusi lähteä pois, lähteä Doran luokse katsomaan, kuinka paljon tämä oli jo muutamassa viikossa pyöristynyt. Hän halusi nähdä lapsensa kasvavan.
Hänelle tulisi perhe. Oma perhe, jota hänellä ei ollut ollut sen jälkeen kun Lily ja James olivat kuolleet. Hänen lapsensa tulisi kantamaan Lupinin sukunimeä niin kuin hän oli kantanut.
Hän toivoi, että lapsi kantaisi nimeä yhtä suurella ylpeydellä kuin hän oli aikoinaan tehnyt.
