Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Aika kultaa arvetkin, K-11, Johnlock, hurt/comfort, oneshot  (Luettu 1371 kertaa)

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 127
  • it's not on you.
Kirjoittaja: Unohtumaton
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: John/Sherlock
Genre: hurt/comfort

Varoitukset: väkivalta
Disclaimer: Henkilöt sekä ACD:n että Moffat & Gatiss -tiimin käsialaa.
Tiivistelmä: John loukkaantuu uusimman tapauksen yhteydessä, ja Sherlockista kuoriutuu uusia puolia.
A/N: Heikko kohtani on ehdottomasti Sherlock pitämässä huolta Johnista, ja siitä inspiroiduin kirjoittamaan jotain pientä ja kivaa. Ajoittuu Sherlockin paluun jälkeiseen aikaan, mutta Marya ei tällä kertaa ole kuvioissa mukana.



AIKA KULTAA ARVETKIN

John Watson uskoi toisinaan, että hän oli onnekas. Jos rakkaus kaikkea vaarallista ja sykettä kohottavaa kohtaan oli yhtä voimakas kuin hänellä, onni oli välttämätön voima, johon kannatti silloin tällöin turvautua, jotta selviäisi päivistään edes joten kuten yhtenä kappaleena. Sotakentillä onni oli ollut katkeraa selviytymistä, mutta Sherlock Holmesin astuttua hänen elämäänsä jo toistamiseen se oli muotoutunut aivan uudenlaiseksi huumaksi, joka aina toisinaan piti hänet hengissä.

Onni ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä hänen mielessään, kun hän kompuroi ylös 221B:n portaita Sherlockin vanavedessä ja irvisti jokaiselle askeleelle, joka sai kivun sykkimään hänen käsivarressaan entistä voimakkaammin. Pintahaava, hän oli vakuuttanut Sherlockille, joka oli jo ollut laittamassa häntä mieluummin ambulanssin kyytiin kuin viemässä häntä takaisin Baker Streetille. John ei kuitenkaan kaivannut sairaalaa, ei tänään. Tapaus, jonka kimpussa he olivat pyörineet jo muutaman viikon, oli ollut harvinaisen brutaali puukotuksien sarja, ja Sherlock oli turhautunut sen kanssa useaan otteeseen, mikä oli koetellut myös Johnin kärsivällisyyttä. Tekijä oli monen mutkan kautta löydetty, mutta viikkojen jahtaamisen seurauksena oli ollut vaarallinen takaa-ajo ja puukko käsivarressa. Pistohaava, ei järin syvä, mutta sitäkin tuntuvampi.

"Istu."

Sherlock oli hyvin lyhytsanainen, ja John jäi vilkuilemaan hänen peräänsä, kun mies katosi hetkeksi kylpyhuoneeseen ja kolisteli lääkekaappia kiireisesti. Pian hän käveli takaisin olohuoneeseen mukanaan sylillinen sidetarpeita ja purkki talon vahvimpia kipulääkkeitä, joiden alkuperästä Johnilla heräsi heti muutamia kysymyksiä. Ne eivät kuitenkaan kuuluneet sille päivälle.

"Paita pois."

John, joka ei ollut ehtinyt vielä toteuttaa Sherlockin ensimmäistäkään käskyä, jäi tuijottamaan tätä epäuskoinen ilme kasvoillaan.

"Anteeksi kuinka?"

Sherlock laski tavarat pöydälle ja huokaisi liioitellun kuuluvasti. Hän veti tuolin esiin pöydän alta ja John alkoi hiljalleen ymmärtää, mitä hän ajoi takaa. Yllättävä lämmöntunne hulmahti hänen lävitseen eleen myötä, ja jos kipua ei olisi ollut, hänen ilmeensä olisi sulanut hymyntapaiseen.   

"Sherlock...", John ei ollut varma, mitä hän oli aikeissa sanoa, mutta lopulta sillä ei ollut merkitystäkään. Sherlock oli jo hänen vierellään ja nyki hänen terveen kätensä puoleista hihaa ja vastalauseet jäivät vähäisiksi Johnin osalta. Väsymys oli jo vallannut hänen kehonsa tyystin ja hän tiedosti itsekin olevansa varsin turtunut. Sherlock oli tietenkin nähnyt sen hänestä jo kilometrien päähän.

Määrätietoiset sormet hädin tuskin hipaisivat hänen ihoaan, kun ne aukoivat Johnin kauluspaidan nappeja, ja pian se koristi lattiaa yhtenä verisenä myttynä. John käytti tilaisuuden hyväkseen ja käänsi päätänsä hiukan, jotta näkisi haavansa tarkemmin. Veri sen päällä oli jo kuivunut eikä puukko ollut onneksi ehtinyt viiltää syvemmältä. Vain muutama sentti tuoreen haavan yläpuolella komeili Johnin vanha arpi, joka yhä toisinaan jaksoi särkeä ja muistuttaa häntä tapahtumista, jotka olivat jo monen vuoden takana, mutta painajaisissa aina yhtä lähellä.

Sherlock oli heittänyt takkinsa sohvalle ja kääri nyt hihojaan ylös kuin ammattilainen konsanaan. Hän silmäili haavaa ensin hetken ja rypisti kulmiaan, minkä John uskalsi lukea huolestuneeksi eleeksi.

"Mitä?" John mumisi hiljaa, ja Sherlock vilkaisi häntä ensimmäistä kertaa silmiin koko illan aikana. Katse oli kuitenkin jo poissa siinä vaiheessa, kun John edes rekisteröi sen tapahtuneen. Sherlock ei siis halunnut puhua siitä.

Eikä John jaksanut painostaa.

Desinfiointiaineen haju leijui ilmassa, ja John ähkäisi kivusta Sherlockin yrittäessä puhdistaa hänen olkavarren haavaansa mahdollisimman ripeästi.

"Yritä olla liikkumatta ja tämä on ohi nopeasti", Sherlock totesi ja sai sen kuulostamaan hyvin yksinkertaiselta, mutta Johnin käsi tärisi jo pelkästä väsymyksestä. Mies oli kumartuneena hänen tuolinsa vierellä, ja John tiedosti olevansa tarkkaavaisen silmäparin alla lähes jatkuvasti. Ne olivat pieniä vilkaisuja silmäkulmasta samalla, kun kädet jatkoivat haavan puhdistamista, mutta jokainen niistä vilkaisuista kertoi Sherlockille tarinaa. Milloin hän painoi liian lujaa, milloin kipu säteili Johnin vanhaan arpeen ja olkapäähän...

John kätki ne hetket tarkasti muistiin. Ei ollut heidän tapaistaan puhua välittämisestä, mutta silti jonnekin Johnin mielen perukoille oli asettunut ajatus hän välittää minusta, ja se ei ollut syntynyt sanoista. Se oli kasvanut hetkistä, joiden aikana John oli Sherlockin huomion keskipiste ja niihin hetkiin John palasi aina öisin, kun satunnaiset painajaiset salpasivat hänen hengityksensä.

"Sinulla oli onnea. Jos haava olisi yhtään syvempi, olisit vuotanut kuiviin", Sherlock kommentoi puhdistettuaan haavan kokonaan ja John tiesi sen itsekin, mutta hän ei ollut halunnut tuoda sitä julki kovin mielellään. Siitä ei missään tilanteessa olisi saanut kovin hilpeää keskustelua aikaiseksi.

Sherlock ei jatkanut aiheesta enää enempää, mistä John oli hyvin kiitollinen. Toisekseen, Sherlock oli varsin jäävi moittimaan ketään vastuuttomasta käytöksestä ja kuoleman kanssa leikkimisestä...

"Arpi tästä jää", Sherlock lisäsi ennen kuin lähti kietomaan puhdasta sidettä olkavarren ympärille. Hän oli ripeätahtinen, mutta huolellinen, ja John yritti kivun sijasta keskittyä sormiin, jotka painautuivat kevyesti hänen ihoonsa ja pitivät hänen kättä paikallaan. Kivusta turta mieli kaipasi häiriötekijöitä, ja Sherlockin pehmeät otteet loivat mukavan kontrastin tasaisesti jomottavaan kipuun.

"Ei se haittaa. Minä olen aika varma, että naiset arvostavat niitä", John mutisi puoliääneen, vaikka hänen naisrintamallaan oli ollut varsin hiljaista viime aikoina. Se ei kuitenkaan enää hetkeen ollut tuntunut suurelta menetykseltä.

Sherlock vain kohotti kulmiaan Johnin pinnalliselle huomiolle, mutta pieni hymynkare kieli huvittuneisuudesta. Muutaman hiljaisuudessa vietetyn minuutin jälkeen Johnin käsi oli ensiapunsa saanut, ja Sherlock nousi ylös hakeakseen hänelle lasin vettä. Kevyt kosketus vasten Johnin tervettä olkapäätä oli lähes huomaamaton, ohimennen tapahtuva hipaisu, mutta John henkäisi vaistomaisesti äänekkäämmin ja jäi kuuntelemaan Sherlockin loittonevia askeleita sydän muutaman lyönnin nopeammin hakaten.

"Nuo kipulääkkeet vievät tajun aika nopeasti, joten sinun pitäisi pystyä nukkumaan ongelmitta.... ja ne ovat minun hallussani ihan luvallisesti", Sherlock hymähti keittiöstä käsin, ja se rauhoitti Johnin mieltä hiukan. Hän oli ollut hieman hätäinen epäillessään lääkkeiden alkuperää, mutta Sherlock ei onneksi tuntunut loukkaantuneen hänen oletuksistaan. Oli enemmän hänen tapaistaan loukkaantua mitättömyyksistä, kuten sanomalehtien tylsistä otsikoista tai Mycroftin yllätysvierailuista. Jopa Johnin oli myönnettävä, että Mycroftin vierailut eivät aina jaksaneet viihdyttää häntäkään enää niin paljon kuin joskus alkuaikoina. 

John tarttui Sherlockin ojentamaan vesilasiin ja huokaisi tyytyväisenä, kun pillerit huuhtoutuivat kurkusta alas ja jättivät hänet odottamaan rennompaa olotilaa. Hän tiedosti hämärästi, että hänen kannattaisi siirtyä omaan makuuhuoneeseensa ennen kuin pillerit tekisivät hänestä täysin toivottoman tapauksen, mutta Sherlock oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja tuijotti nyt hänen vanhaa arpeaan mietteliäin ilmein.

Kuten aina Sherlockin katseen alla, John tunsi olonsa hyvin, hyvin paljaaksi. Hän vilkuili päivän tapahtumien jäljiltä melko väsyneen näköistä etsivää kulmiensa alta, mutta ei viitsinyt liikahtaa noustakseen ylös tuolista. Sherlock näytti painivan hetken sanojensa kanssa, mutta toi sitten etusormensa hipaisemaan vanhaa arpea, ja John jähmettyi paikoilleen.

"Kuulen sinut aina välillä. Öisin."

John kävi läpi listaa asioista, joihin Sherlock yritti sanomallaan viitata, ja listan loppuun päästyään hän toivoi kovasti, että kyse oli painajaisista, joista hän joskus heräsi ääneen huutaen. Hän ei aivan luottanut siihen, etteikö Sherlock voisi tarkoittaa myös jotain muuta etenkin, kun huomioon otti hänen sen hetkisen käytöksensä.

"Aamuisin hierot olkapäätäsi kolme kertaa useammin, jos olet nähnyt painajaisia yön aikana. Sinä et koskaan puhu niistä, mutta pahimpia ovat yöt jonkun äärimmäisen rankan tapauksen jälkeen. Muistatko sen pikkutytön, jonka löysimme kuristettuna kellarista noin kuukausi sitten? Sinä yönä nukuit tuskin silmänräpäystäkään. Olkapäätäsi särki melkein viikon putkeen. Jopa Lestrade ihmetteli käytöstäsi silloin. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta hän oli selvästi huolissaan."

Johnin kurkkuun oli noussut pala, joka antoi hänen hädin tuskin hengittää. Sherlock tiesi hänen painajaisistaan, sen hän oli arvannut jo aiemmin, mutta jokin hänen intiimissä tavassa havaita niiden vaikutukset Johniin sai hänet nieleskelemään sanoja, joita hän ei osannut järjestää enää lauseiksi.

"Sherlock..."

Mies oli jo astunut pari askelta taaksepäin, mutta jokin hänen olemuksessaan viestitti avoimuutta, mikä sai Johnin toivomaan, että hän ei olisi parhaillaan hyvää vauhtia kohti lääkehoureita. Vai oliko hänen lääkitty tilansa syy Sherlockin uskaliaisiin sanoihin? Ehkä hän kuvitteli, että John unohtaisi yksityiskohdat ja muistaisi ne aamulla vain unena.

Hänen ajatuksensa alkoivat hiljalleen olla yhtä harmaata sumua. Kipu oli hälvennyt taka-alalle, ja hän nojasi tuolissaan eteenpäin vain kompuroidakseen väsyneiden jalkojensa kanssa. Sherlock ei aikaillut turhia tarttuessaan häntä vyötäröltä ja nostaessaan hänet pystyyn.

"Rauhallisesti, John. Yksikin vamma vielä ja sinä löydät itsesi siitä ambulanssista..."

"Älä luule...", John murahti ja hieraisi silmiään. Päihitettävänä olivat enää portaat hänen makuuhuoneeseensa, mutta silmien pysyessä hädin tuskin auki tehtävä osoittautui varsin haastavaksi. Tai olisi ollut haastava, jos Sherlock ei olisi pysytellyt hänen vierellään ja pitänyt kättä kevyesti vasten Johnin alaselkää. Ehkä hieman turhankin alhaalla, jos John olisi jaksanut välittää siitä.

Johnin puheet alkoivat olla varsin katkonaisia, ja hän ilmeisesti onnistui sanomaan jotain todella huvittavaakin, sillä portaiden yläpäähän tultaessa Sherlock loi häneen varsin epäuskoisen katseen ja talutti hänet sitten määrätietoisesti kohti sänkyä, joka oli pedattu kuin armeijassa konsanaan. John tiedosti takaraivonsa osuvan pehmeään tyynyyn ja Sherlockin tumman hahmon huojuvan hetken hänen yläpuolellaan, kun jokin yritti kiskoa hänen farkkujaan pois, ja John kiitti Luojaa siitä, että hän oli jättänyt bokserit jalkaan sinä aamuna.

"Et sentään ole ihan kommandona..."

Johnin teki mieli potkaista Sherlockia sinne, missä se sattuisi eniten.

"Et ole tosissasi. Miten sinä..?"

"Sinä siis kuljet toisinaan kommandona? Mielenkiintoista."

John jaksoi nostaa kättänsä sen verran, että keskisormi vilahti Sherlockin nenän edestä. Hän oli kuitenkin jo hyvää vauhtia vaipumassa uneen, ja Sherlockin loittoneva selkä oli viimeinen asia, minkä hän rekisteröi mielessään ennen kuin silmät sulkeutuivat näkemään unia. Tällä kertaa ne eivät olleet painajaisia.
« Viimeksi muokattu: 08.04.2016 20:00:02 kirjoittanut Unohtumaton »
It is the small everyday deeds of ordinary folk that keep the darkness at bay.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 408
Hyvää iltapäivää kommenttikampanjasta!

Mhm, Sherlock on sellainen fandomi, josta en vapaaehtoisesti hae luettavaa, mutta jos sitä tarjotaan niin otan kyllä. Olen itse katsonut tätä kyseistä sarjaa jonkun kaksi kautta, eikä se saanut minua oikein jäämään edes koukkuun 8'D mutta tosiaan, molemmat olivat tässä aika hyvin IC. Tietysti Sherlockilla harvoin on sarjassa itsessään mikään hoivaamisen tarve yhtään ketään kohtaan, mutta juonen takia se laskettakoon mukaan hänen normaaliin luonteeseensa.
Muutenkin hymyilin kyllä tuolle Sherlockille, kun hän joka tapauksessa alkoi hoitamaan sitä Johnin käsivartta, varsinkin kun mies itse tapojensa mukaisesti sanoi, ettei se nyt mitään ole.

Pidin kielestäsi, se oli sujuvaa ja niin sanotusti helppoa tekstiä lukea. Siinä ei ollut mitään mukataiteellista sontaa, vaan asiat kerrottiin niin kuin ne ovat, kuitenkaan menettämättä sitä Sherlockissa tavanomaisesti olevaa abstraktia luonnetta. Se mieshän on loogisuuden perikuva, mutta käyttäytyy oikeastaan täysin päättömästi. Sen olit hienosti saanut pysymään tekstissä, suuri plussa siis.

Lainaus
"Aamuisin hierot olkapäätäsi kolme kertaa useammin, jos olet nähnyt painajaisia yön aikana."
Tämä on paras esimerkki siitä, kuinka IC Sherlock sitten tässä tekstissä olikin. Juuri tuollaiset pienet jutut, minkä joku ihminen tekee ihan huomaamattaan ja tietysti Sherlock huomaa sen. Mahtavaa.

Kiitokset tästä tekstinpätkästä, olin kyllä sellainen tietynlainen hymy naamallani koko ajan, varsinkin lopun kommando -kommentille naurahdin ääneen. Kommentoin Henkäys kerrallaan -sarjaasi joko kohta tai huomenissa.

~ Zar

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 127
  • it's not on you.
Zarroc: Olen aina ollut vakuuttunut, että kun John joutuu hengenvaaraan, edes Sherlock ei pysty pitämään itseään aivan täysin ilmeettömänä enää, vaan esiin tulee myös tällaisia luonteenpiirteitä. Tämä on toki ehkä enemmän omaa haavemaailmaa kuin tiukkaa canonia, mutta sieltä haavemaailman puolelta nämä ficitkin kirjoitetaan.  :D

Kiitos tuhannesti kommentistasti tähän tekstiin, muistan että tykkäsin tämän kirjoittamisesta aivan julmetun paljon sinä yönä, kun ideaa pyörittelin!
It is the small everyday deeds of ordinary folk that keep the darkness at bay.