Kirjoittaja Aihe: Saiyuki: Maasta ja taivaasta | Tenpou/Kenren, ficlet, K-11  (Luettu 44 kertaa)

Verinen Paronitar

  • pimeyden kalkkuna
  • ***
  • Viestejä: 1 631
  • monokkeli huurussa
Maasta ja taivaasta
fandom: Saiyuki Gaiden
paritus: Tenpou/Kenren
ikäraja: K-11
genre: romance, deathfic

yhteenveto: Kun hiekka on liian hienoa, se valuu sormien lomasta tasaisena virtana vailla yksittäisiä kiviä.

A/N: Kirjoitettu Kaiken maailman ficleteihin tämän kuvan inspiroimana. Rustasin tämän pidemmän tekstin välipalana purkaakseni pehmoisia höpöhöpö-fiiliksiäni, mutta ei tästä nyt mitään apua tainnut olla — päinvastoin, hampaat mädättävä sokeri se vain valtaa entistä enemmän tilaa >_<





Taivasten läntisen armeijan kenttämarsalkka Tenpou tietää tylsistymisestä kaiken. Päivät, kuukaudet, vuodet seuraavat toinen toisiaan yhtä lumoavan kauniina, sulautuen yhdeksi saumattomaksi jatkumoksi lempeää auringonvaloa ja hennosti havisevia lehviä. Siitä on mahdotonta nostaa esiin yhtäkään hetkeä erityisenä, muistamisen arvoisena, millään muotoa parempana kuin sadat ja tuhannet kaltaisensa. Kun hiekka on liian hienoa, se valuu sormien lomasta tasaisena virtana vailla yksittäisiä kiviä.

Kenraali Kenren olisi kai ollut rikka kenen tahansa muun kengässä, pelkkä piina monine särmineen. Tenpou sen sijaan oli toivottanut muutoksen tervetulleeksi. Se tupakkatauko oli ollut ensimmäinen erityinen hetki ikuisuuteen.

Kulku kaltevalla pinnalla uuden tuttavuuden kanssa pakotti tasapainoilemaan, jokainen askel sillä vieraalla maaperällä oli vailla vertaansa. Se horjuminen oli hyvästä. Ja miten paljon paremmalta yhdessä juotu viini maistuikaan, kun sen loppumista oli vaikea ennakoida ja viimeiset pisarat piti nauttia toisen huulilta, nuolla niin suupieliltä kuin ahnaalta kieleltäkin. Tutut sanat verhoutuivat uusiin väreihin, kun toinen luki ne ääneen sävyttäen kaiken painotuksilla, joita ei itse ollut tullut aiemmin ajatelleeksi.

Jos Tenpou olikin jo taivaallisen arjen turruttama, tyytynyt hiljaisiin huvituksiinsa — kirjojen lainaamiseen niitä koskaan palauttamatta, savukkeisiin jokaisesta hengenvedosta nauttien, lukemaan niin pitkään, että unohti sellaiset velvollisuudet kuin syöminen tai nukkuminen — Kenren on toista maata. Hänessä mikään ei ole hiljaista. Eikä hän siedä tylsistymistä.

Maallinen maailmakin on toisenlainen. Siellä valo ei kosketa kaikkea; valtameriä eivät ihmisetkään täysin tunne, aivan niin kuin eivät omaa luontoaankaan. Nousevat päivät ovat toisinaan harmaita, sateisia, hyytäviäkin. Tenpou ei tiedä, millaista on todella mitata ajankulua. Millaista on oikea pimeä, sellaiset syvät ja raskaat yöt, jotka eivät tunnu lainkaan loppuvan. Tai millaista olisi unohtaa ikkuna auki ja herätä palellen, iho kananlihalle kohonneena, miltä toisen kehon lämpö  tuntuisi sillon, kun painautuisi kuumaa kylkeä vasten sormet edelleen kohmeisina.

Kenren väittää, ettei sellainen voi koskaan Tenpoulle selvitäkään.

“Minä se olisin, joka kylmissään herää, sinä viet jo nyt peitot.”

Maallinen maailma on rujo ja ruma, epävarma, ja siksi se viehättää Kenreniä. Ja se viehättää Tenpouta. Hän oppii Kenrenin päivien, kuukausien, vuosien seuratessa toinen toisiaan aivan kuten on oppinut rakkaimmat kirjansakin, hän omaksuu Kenrenin kaikkein kiehtovimpana tietona, kartoittaa niin rauhattoman mielenmaiseman kuin vahvan kehonkin jokaisen kaarteen.

Taivaassa kirsikkapuut kukkivat iankaikkisesti, maan päällä ainoastaan hetken. Sellainen kiihkeä muutos alkaa varkain kiehtoa pitkästyneen jumalan mieltä tämän maatessa hämärässä kaltaisensa käsivarsilla.



Joten kun koittaa se hetkistä erityisin, viimeinen väläys taivaallista valoa ennen täydellistä pimeyttä, Tenpou ei tunne kuin odotusta. Kauneimminhan kai kukoistaa se, joka toisinaan lakastuu ja lepää, uinuu melkein kokonaan unohtaen, mutta jonka silti tunnistaa sieluunsa kerran piirretyksi toisenlaisessakin valossa.
sano mua rovastiks

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 287
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Selailin osastoa kommentoitavaa etsiskellen, ja tässä vetosi jo otsikko. :> Valitettavasti luulen etten minä eikä kovin moni muukaan ole (vielä?) tähän fandomiin tutustunut ja kommentointi on siksi hieman heikkoa; teksti itsessään oli melkoinen ihanuus! Kuin henkäys tällaisellekin, joka ei ole (vielä!) fandomiin tutustunut lainkaan, itse asiassa koskaan kuullutkaan, eikä erota siksi(kään) kaikkia hienouksia ja säikeitä.

Tunnelmastahan voi silti nauttia, eh? Mä nautin kovasti rauhallisesta tunnelmasta, joka ei ollut unettavanlainen. Tykkäsin kuinka hahmoista sai sirpaleita ja heijastuksia, joista pääsi sitten uudelle kuvittelun asteelle. Minusta tässä oli hieman erilaista kielenkäyttöä kuin mitä olen viimeksi sinulta lukenut, ja musta oli jotenkin tosi kivaa päästä lukemaan tällaistakin, vähän kenties, no, en tiedä, myyttisempää? Tällaista siis:

Joten kun koittaa se hetkistä erityisin, viimeinen väläys taivaallista valoa ennen täydellistä pimeyttä, Tenpou ei tunne kuin odotusta. Kauneimminhan kai kukoistaa se, joka toisinaan lakastuu ja lepää, uinuu melkein kokonaan unohtaen, mutta jonka silti tunnistaa sieluunsa kerran piirretyksi toisenlaisessakin valossa.

Ajatus, ei niinkään muoto, muistutti hieman japanilaisia haiku- ja tankarunoja.

Aluksi mietin, että ehkä kirsikankukat tuntuivat hieman liiallista, mutta toisaalta ne sopivat justiinsa, koska ihastelin tekstissä sitä, kuinka taivaallinen kauneus ja maallinen karheus sekoittuivat toisiinsa, jos näin voi asian ilmaista. Tykkäsin tupakkatauoista, jotka varmaan voi lukea niin konkreettisina kuin symbolisinakin, ja siitä kuinka taivaista päästiin valtameriin. Päiväpeitot ja muu lämpöisyys olivat niin söpöjä höpöjä ettei edes maallinen tihkusade ja syvyyksien kylmyys sitä karkoittanut. :3
perhosen siivenisku


Verinen Paronitar

  • pimeyden kalkkuna
  • ***
  • Viestejä: 1 631
  • monokkeli huurussa
Ihks, kiitos niin paljon kommentista <3

Olen jotenkin tosi kehno kommentteihin vastaamaan, mutta aina välillä pitää yrittää, ja tämä fandom on itselle niin kovin, kovin rakas, että kommentin saaminen lämmittää sydäntä ihan pohjista asti. Mahtavaa kuulla, jos lukiessa tuli jotain myyttisiä viboja, kun kyseessä on kuitenkin Sen Varsinaisen Tarinan prequel entisine elämineen jne.

Kirsikankukat arveluttivat hieman itseänikin, niille tulee lukiessa aina vähän kurtisteltua kulmia, mutta minkäs sille mahtaa, kun niistä tehdään alkuteoksessa niin suuri numero  ::)  Ja on se minusta jotenkin sympaattista, kun nämä taivasten sotajoukkojen komentajat vetävät röökiä ketjussa sakurapuita fiilistellen <3

Kiitos siis mieltäni kovasti piristäneestä kommentista, hienoa, jos tunnelma toimi, vaikkei fandomia tunnekaan.
sano mua rovastiks