Nimi: Nätti tyttö ei uskalla syödä
Kirjoittaja: Ales
Beta: Onkonälkä
Tyylilaji: Drama
Ikäraja: K11
Disclaimer: Otsikko Brädin kappaleesta
HätähuutoHaasteet: Sana/Kuva/Lause10,
F-diagnoosihaaste A/N: Eli tohon F-diagnoosihaasteeseen otin anoreksian.
Kuva
#4
Nätti tyttö ei uskalla syödäTää kaikki alkoi jo kauan sitten. Mua kiusattiin koulussa, koska olin vähän pyöreämpi kuin muut.
Kestin kiusaamista koko yläasteen. Mennessäni amikseen kokkipuolelle päätin, että nyt siitä tehdään loppu. Mä päätin ruveta laihuttamaan hinnalla millä hyvänsä. En enää kestänyt itseäni. Vaikkei ammattikoulussa enää kiusattu, kaikki muistot ja tuska oli tallella. En pystynyt katsomaan itseäni kunnolla peiliin, kun kuulin entisten luokkalaisteni kommentit korvissani.
”Kattokaa, rasvapallo tulee kouluun!”
”Miks toi käyttää tollasii vaatteita, ei ne sovi tollaselle läskille.”
”Toi ei tuu koskaan saamaan poikaystävää.”Ne satuttivat minua. Siksi tein muutoksen. Rupesin liikumaan. Katsoin netistä erilaisia treeniohjeita ja noudatin niitä säännöllisesti. Kesäisin kävin uimassa ja tein juoksulenkkejä kaupungin keskustassa. Talvisin kävin kuntosalilla ja treenasin himassa. Muutin ruokailutapani. Vähensin punaista lihaa, ja lopulta siirryin käyttämään vain kalaa, kanaa ja munia. Söin salaatteja. En enää laittanut kahviin sokeria ja jätin kahvipullat syömättä. Kaikki meni hyvin. Sain positiivista palautetta.
”Hei vau, sä oot laihtunu.”
”Näytät hyvältä.”
”Miten sä teit ton?”Olin innoissani, kun muut huomasivat edistykseni. Kuitenkin mulla oli vielä pudotettavaa. Ja paljon.
Liikuin lisää, vähensin syömistä, ajattelin jopa lopettaa syömisen. Mutta en kuitenkaan pystynyt siihen. Kanasalaatti oli nykyinen lempiruokani, mutta en halunnut syödä sitä, koska se lihotti. Minun oli pakko keksiä jokin keino. Ja se keino löytyi. Aina syötyäni kävin oksentamassa. Tehokas tapa, sain syödä mieleistäni ruokaa, ja laihduin silti.
Vaikeinta aikaa laihduttamisen suhteen oli joulu. Meillä on jouluisin aina yhteisateria. Mä meen mun vanhempien luokse, jossa on pöydät koreana. On kinkkua, joululaatikoita, kalaa, perunaa, lihapullia. Laidasta laitaan kaikkea. Muodon vuoksi yritin syödä vähän kaikkea, vaikka se oli mulle tuskaa. Aterian jälkeen lähdin käymään vaihvihkaa ulkona oksentamassa. Enhän mä sitä niille sanonu. Mä sanoin et käyn haukkaamassa raitista ilmaa. Vessaan en viittinyt mennä, koska ne ois arvannu heti, et mitä tapahtuu.
Joulu oli onneksi vain kerran vuodessa.
Kesällä oli paljon helpompaa. Kuumalla säällä ei muutenkaan viitsi syödä mitään raskasta, joten kukaan ei varmasti ihmetellyt ruokailutapojani.
”Miks sä käytät uimapukua, vedä bikinit päälle vaan!”Mua alkoi ärsyttämään noi ihmisten kommentit. Enhän mä mitään bikineitä voinut käyttää, koska ylimääräistä rasvaa oli vieläkin niin paljon. Kerran räjähdin kuultuani taas kommentin niin ihanasta vartalostani. Huusin ja raivosin, jonka jälkeen purskahdin itkuun. Noi kommentit satutti mua, ne pilkkas mua. Ihan ku mä en ois sitä tajunnu.
Mua väsytti, mua ärsytti – suorastaan vitutti. Mua kiinnosti enää ruoka ja liikkuminen. Rakastin ruuan laittoa ja kokkailin paljon, mutta en juurikaan syönyt tuotoksiani. Jos söinkin, oksensin ne heti pois ja vedin tehokkaan liikuntahetken.
”Toi sun laihdutusvimmas kyl menee pahasti yli.”
”Kato ittees.”
”Toi ei oo enää normaalia.”En ymmärtänyt noita kommentteja. Miten niin se muka meni yli? Minä olin lihava, ja halusin ylimääräisistä kiloista eroon, ei sen kummempaa.
Söin kanasalaattia, oksensin, liikuin.
Söin kanasalaattia, oksensin, liikuin.
Tämä jatkui ja jatkui. Porukka sanoi, että mulla ei ollut kaikki hyvin. Nehän sen tiesi niin helvetin hyvin. Enköhän mä itse tiennyt, miten mulla meni.
Anoreksia.Niin mulle sanottiin sairaalassa.
Perheeni tuli käymään yhtenä päivänä luonani. Heti, kun äiti oli astunut ovesta sisään, alkoi kauhea päänaukominen. ”Sairaalloisen laiha, hermostunut, kalpea iho, alhainen ruumiinlämpö..” Äitini jatkoi ja jatkoi, enkä minä kuunnellut häntä. Mua ei kiinnostanut.
Mä vaan naureskelin äidin kommenteille yrittäen piilottaa ärtymykseni.
Tarjoilin perheelleni ruokaa, söimme yhdessä. Mä söin kanasalaattia, muut naudan sisäfilettä. Ruuan jälkeen keitin kahvia, ja otin pullapaketin kaapista, kun kaikki pimeni.
Heräsin valkeasta huoneesta ja kuulin tasaisen piippauksen vierestäni.
Olin sairaalassa.
Minulle selitettiin, että sairastan anoreksiaa. Joutuisin viettämään pitkän ajan sairaalassa letkuruokinnassa, ja sen jälkeen oli edessä pitkä kuntoutus. Minua itketti. Minä itkin. En minä mikään anorektikko ollut, ovatko kaikki ihmiset muuttuneet sokeiksi?
Pääsin pois sairaalasta ja jouduin kuntoutukseen. Minut laitettiin osastohoitoon, koska olin niin vakavasti sairas. Vietin osastolla pitkän ajan, ja sain vaikuttaa hoitooni melko paljon. Ruokailu- ja ulkoilutilanteissa minulla oli hoitaja mukana, koska ne olivat kaikista rankimmat hetket.
Kävin ravitsemusterapiassa ja psykoterapiassa ja juttelin päivittäin omahoitajani kanssa. Näiden lisäksi kävin myös musiikkiryhmässä ja tanssi- ja liiketerapia ryhmissä. Ne helpottivat oloani suuresti.
Pääsin myös kotivierailuille osastolta. Aluksi vierailut kestivät vain muutamia tunteja, mutta paranemisen edetessä pääsin jo muutamiksi päiviksi kotiin. Sain jo alkaa itse määritellä annoskokojani ja liikunnan määrää. Aloin parantua.
Se kesti pitkään, puolitoista vuotta, ja se sai minut ymmärtämään, missä tilanteessa minä olin. Elämäni oli niin sanotusti hiuskarvan varassa. Kävin lähellä kuolemaa. Minua pelotti. Minua ärsytti. Miten jouduin sellaiseen jamaan?
Kiusaajien takia.
Nykyään olen terve ja sopusuhtainen. Pystyn elämään itsenäistä elämää. Välillä minulle tulee pieniä ahdistuskohtauksia, mutta pääsen niistä yli.
Painan 65 kiloa ja olen 165 senttimertriä pitkä. Harrastan edelleen liikuntaa ja teen ruokaa. Syön edelleen kanaa ja kanasalaattia, mutta ruokavaliooni kuului nykyään myös punainen liha.
Olen terve ja onnellinen.
