Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Ei kuolema vaan elämä | Sherlock/Irene, K11  (Luettu 1270 kertaa)

Lyygia

  • scorching hot mess
  • ***
  • Viestejä: 688
Nimi: Ei kuolema vaan elämä
Kirjoittaja: Kristen
Ikäraja: K11, koska tekstissä käsitellään itsemurhaa.
Paritus: Melko mietoa Sherlock/Ireneä ja vielä miedompaa Sherlock/Moriartya.
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, en tienaa senttiäkään. Leikin vaan.
Yhteenveto: Heitä oli kaksi kuollutta keskustelemassa, kolmas oli hengessä mukana.

A/N: Mitään muuta en shippaa kuin Adlockia ja tämän illan jälkeen Sheriartyakin, hah. Myönnän pöllineeni Irenen juomassa mangojääteetä sensaation Ihmisrauniot-ficistä. Ensimmäinen ficci tästä fandomista, joten mielipiteet on kivoja.




Ei kuolema vaan elämä

Irene Adler juo mangon makuista jääteetä eikä Sherlock Holmes osannut arvata sitä, joten nyt hän on enemmän oma itsensä kuin hän on ollut kolmeen ja puoleen tuntiin. Hän ei puhu, katsoo vain eteensä. Irene tietää kyllä, ettei Sherlock pidä yllätetyksi tulemisesta.

Niinpä Irene on maailman selkein yllätys, mutta ei vain Sherlockia varten, ei tietenkään. Se olisi liian helppoa. Sherlock miettii kuusitoista kertaa mitä sanoisi, mutta ei sano. Irene siemaisee lasistaan ja se liike on yhtä elegantti kuin norsunluun sävyissä hehkuva helmikaulanauha joka lepää hänen kaulallaan ja Sherlock katsoo sitä kaulanauhaa, pelkästään sitä kaulanauhaa, hän sanoo itselleen ja

(voi, kuinka katsookin, sanoo James Moriarty Sherlockin mielessä, ehkä jopa ivallisesti ja Sherlock sanoo ei nyt, James, sinä et nyt saa)

on edelleen hiljaa.

Irene naurahtaa, kun Sherlockin silmät kertovat hänelle kaiken mitä Sherlock ei sano, naurahtaa uudelleen kun Sherlock ei vieläkään suostu pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.

Mutta sinä tiedät jo, eikö se muka riitä?
Se ei päihitä sen kuulemista, herra Holmes, Irene sanoo ääni pehmeänä kuin belladonna. Irene sanoo häntä aina herra Holmesiksi, ei koskaan Sherlockiksi. Sherlock ei tiedä onko se hänestä väärin vai ei.

Sherlock ei tiedä

(voi, miten normaali tunne, tietämättömyys, Mycroft huutaa Sherlockille päässään kruununjalokivet ja Sherlock haluaa sanoa että ei, Mycroft, ne eivät ole sinun)
 
mitä Irene haluaa kuulla, sillä on niin paljon mitä Irene jo tietää muttei ole kuullut Sherlockin sanovan. Irene pitää sanoista, tai ei, ei sittenkään, Irene pitää enemmän totuuksista. Sherlockin silmät ovat totuus itsessään, ne ovat kuin avoin kirja niille jotka osaavat sen erityisen kielen.

Tähän mennessä sen kielen on osannut kolme ihmistä. Mycroft syntyi osaten sen kielen, hän puhuu sitä äidinkielenään. Se mies puhui sitä jo ennen Sherlockia itseään. Irene oppi sen kielen, muttei tunne kaikkia sen vivahteita, sitruunankeltaista terävyyttä tai Irenen itsensä kynsilakan väristä epäilystä.

Se karmiininpunainen, Irene oppii vuoden tai kahden kuluttua. Muttei vielä, joten Irene ei tiedä eikä Sherlock kerro itse.

Sen sijaan Irene kysyy kysymyksiä.

"Miten?"

Sherlock ei vastaa joten Irene arvailee, mutta Sherlock ei kerro Irenelle oikeaa vastausta. Irene katsoo Sherlockia kylmästi, mutta ei tarpeeksi kylmästi saadakseen hänen selkäpiinsä kavahtamaan niin kuin se joskus kavahti kylmyyttä.

"Miksi?" Irene vaihtaa kysymyksensä, kun näkee edellisen olleen turha. Jos John olisi Irenen paikalla, hänen piirteistään olisi voinut lukea pettymyksen. Mutta John ei ole eikä Ireneä voi lukea, joten tällä kertaa Sherlock ei tiedä.

Sherlock ei halua vastata mutta vastaamatta jättäminen olisi turhaa koska tämän Irene tietää, ja jos ei tiedä,

(hän ei ole sinun arvoisesi, Sherlock-pieni, hän on vain yksi muista, pelkkä typerys! Mycroft huutaa viimeisen sanan ja Sherlock sulkee itsensä pois veljeltään)

on Irenen yritettävä uudestaan.

Mutta koska epäilykset ovat turhia ja Irene oikeassa, ei uusinnalle ole tarvetta. Sherlock ei vieläkään puhu, eikä hänen oikeastaan tarvitsekaan. Irene pystyy hoitamaan puhumisen. Sherlock ei nyt puhu, hänhän on kuollut.

"Jim Moriarty. En edes yllättynyt", Irene hymähtää ja laskee tyhjän jääteelasin tahrattomalle lasipöydälle. "Toisaalta, saatoin langeta aliarviointiin teidän kummankin kohdalla. Ainakin aluksi."

Sherlock melkein sanoo Jamesilla ei koskaan ollut mitään vaikutusta minuun mutta hän tietää sen turhaksi, koska Irene ei ole kuka tahansa normaali ihminen. Irenelle ei valehdella, Irene valehtelee muille. Sitten Sherlockin tekee mieli kysyä mitä sinä tarkoitat, koska kuinka kukaan voisi aliarvioida Jim Moriartya?

"Kun tapasin Jamesin ensimmäisen kerran, luulin hänen olevan sekaisin. Toisaalta, taisin sittenkin olla oikeassa, enkö ollutkin, herra Holmes? Joka tapauksessa, hän olikin-" Irene keskeyttää ja katsoo Sherlockia. Hän tähtää silmiin, mutta Sherlock on heikko eikä katso.

"Sinä et halua minun jatkavan, eikö niin, herra Holmes?" Irenen ääni on vaarallinen (ei), myrkyllinen (ei), houkutteleva (ei). Irene on taas oikeassa, ei Sherlock halua Irenen puhuvan Jamesista. Jimistä.

Irene on Irene ja jatkaa, koska milloin kukaan olisi voinut hallita neiti Irene Adleria? Hän teki sen, kerran. Sen jälkeen valta on vaihtunut suuntaan ja toiseen, mutta Irene on aina voittanut.

"Hän olikin hallitsija", Irene sanoo ja Sherlock ajattelee voi Irene, minä juuri ajattelin samaa sinusta, tekeekö tämä sinusta Jamie Moriartyn ja hymyilee lihastakaan liikauttamatta, koska Irene ei voita jos hän on hiljaa.

Irene nousee ja vie lasinsa tiskialtaaseen. Sherlock melkein lankeaa hymähdykseen, koska Irene Adler ei vie laseja tiskialtaaseen. Mutta Irene juuri vei, ja Sherlock nielee hymähdyksensä samalla tavoin kuin on niellyt kaiken muunkin iltapäivän aikana.

Irene palaa kuin ei olisi poistunutkaan ja Sherlock ei voi muuta kuin ajatella jälleen, että niinhän hän aina tekee.

"Neljä tuntia. Neljä tuntia me olemme istuneet täällä, ja sinä olet sanonut kaksi virkettä", Irene toteaa. Ei katkerasti, niin kuin John tekisi. Ei epätoivoisesti, niin kuin Molly Hooper. Ei varsinkaan arvoituksellisesti, niin kuin Jim. Ei, James. Ei, Moriarty. Sherlock ei tiedä, miksi kutsuisi miestä. Ei-mitään olisi hyvä, tarpeeksi poissa mutta silti jossain, mutta Jim Moriartysta ei saa Ei-mitään vaikka kuinka yrittäisi.

"Jos et aio sanoa mitään, niin minä voin lähteä. Ei, sinä voit lähteä, minä pidän tästä huoneistosta." Irene ei ole turhautunut, Irene ei ole ollut turhautunut pitkiin aikoihin. Hän on tylsistynyt, ja sen hän ilmaisee selkeästi, sillä jos yhdellä tunteella voi Sherlock Holmesia loukata, se on tylsistyminen.

Jos tylsistyt Sherlock Holmesiin, hän loukkaantuu, hyvällä tuurilla verisesti. Irene Adler tietää sen, ja käyttää sitä aseenaan, kuin sukkanauhaan kätkettynä mustakahvaisena, rubiiniupotuksilla koristettuna veitsenä.

Jim Moriarty kyllästyi Sherlock Holmesiin, ja katsokaa missä he nyt ovat? Irene ei odota Sherlockin hyppäävän hotellin katolta hänen vuokseen, mutta jonkinlainen reaktio olisi mukava. Irene odottaa reaktioita elämäntyökseen, joskus alasti, joskus täysissä pukeissa.

Sherlock on taas hiljaa, ja Irene katsoo häntä.

"Tiedätkö, joskus minä mietin mitä kuoleman jälkeen tapahtuu", Irene aloittaa, mutta lopettaa sitten, kun Sherlock avaa suunsa.

"Mutta sinähän olet kuollut." Sherlock toteaa, samalla tavalla kuin Irene totesi heidän olleen hotellihuoneessa jo neljä tuntia. Se on kyllä hieno hotellihuone, se huutaa Irenen nimeä heti sisään astuessa. Sherlock ei kysy, miten huone voi näyttää siltä, onhan se hotellihuone eikä hotellihuoneita voisi kaiken järjen mukaan sisustaa kermanvaalealla silkillä ja kalliilla mahonkihuonekaluilla. Ei, Sherlock ei kysy, hän säästää sen seuraavaan kertaan.

"Niin olen. Niin olet sinäkin. Mitä se meistä tekee?" Irene sanoo hiljaa.

Haamuja, henkäyksiä, puoli-ihmisiä, Sherlock haluaa sanoa. Jokin estää häntä. Ehkä se on ajatus jostain toisesta,

(kenestäköhän, pieni ääni jolla on kasvot jotka eivät näy katselijalle sanoo)

jostain toisesta menehtyneestä. Mene ja tiedä.

"Irene, minä-"

"Älä", Irene estää häntä puhumasta, ja vaikka sen pitäisi hämmentää Sherlockia, se ei sitä tee. On jo liian myöhä puhua, ja Irene on valmis. Sherlock ei tiedä mihin, mutta Irene tietää ja se riittää hänelle. Jokin osa hänessä välittää neiti Irene Adlerista. Kaiken järjen mukaan se on mahdotonta, mutta milloinpa Sherlock Holmes olisi toiminut kaiken järjen mukaan.

Irene nousee, ja hänen mekkonsa (musta, minkä muunkaan värinen) paljastaa kaistaleen alabasterinvalkoista ihoa. Tarkoituksetta, kerrankin.

"Minä menen nyt." Irene sanoo, vaikkei hänen tarvitsisi, Sherlock tietää sen jo.
"Niin."
"Ja kun minä tulen takaisin, sinä et ole enää täällä", Irene kertoo ratkaisun Sherlockin tulevaisuuteen, joka oli vielä äsken ongelma.
"Niin."
"Ovatko nämä hyvästit?" Irene kysyy vielä ovella, seisoessaan kymmensenttisten korkojensa päällä, näyttäen täsmälleen siltä, millaisena maailma neiti Irene Adlerin tuntee.

"Ovatko?" Sherlock kysyy yhä istuen. Hän ei ole aikeissa lähteä vielä mihinkään, sillä hän tietää ettei Irene tule takaisin ainakaan kahteen päivään.

"En tiedä. Mutta varmuuden vuoksi; hyvästi, herra Holmes", Irene sanoo. Hän ei hymyile. Joskus Sherlock kuvitteli tämän tilanteen, hänen mielessään Irene aina hymyili hyvästien aikaan. Nyt tilanne on tämä, ja se tuntuu oikealta.

"Hyvästi, neiti Irene Adler."

Sitten Irene on poissa, ovi kolahtaa lukkoon ja Sherlock on yksin, lähtöruudussa aivan kuten neljä ja puoli tuntia sitten.

Irenen tuntien kierros ei kuitenkaan ole vielä ohi, jotain hän ei ole huomannut. Sherlock menee tiskialtaalle ja nostaa Irenen jääteelasin käteensä. Se on Irenen, hän tietää tummanpunaisesta huulipunarenkaasta lasin reunalla. Jokin hänessä liikahtaa, mutta se asettuu pian. Sherlockilla on muuta tekemistä.

Lasissa on halpa muovinen pohja, sellainen, joka estää lian tarttumista Irenen kalliisiin lasipöytiin. Sherlock poistaa pohjan ja löytää paperilapun, jossa lukee Irenen virheettömällä käsialalla kaksi numerosarjaa. Kaksi puhelinnumeroa.

Ensimmäinen on Irenen, sen voi päätellä käsialan tyylistä, nopeasti ulkomuistista hutaistu. Toinen on varovaisempi, muistissa uudempi. Jos Sherlock ei tietäisi kenen se on, hän olisi ymmällään.

Sherlock Holmes rypistää paperilapun pieneksi ja laittaa sen taskuunsa. Hän ottaa takkinsa ja jättää hotellihuoneen. Joskus hän kuvitteli hymyilevänsä tuollaisessa tilanteessa, mutta ei. Hän ei hymyile.
« Viimeksi muokattu: 02.01.2015 17:57:02 kirjoittanut Kristen »



ava Sokerisiiveltä
banneri Ingridiltä

Funtion

  • Vieras
Silmäni laajenivat valtavan suuriks kun näin Adlockia Finissä!!! Hämmennykseni suureni entisestään kun bongasin nimeni alkusanoista -- haha, et olis sanonut tosta mitään! En tod muista jokaisen tekstini jokaista yksityiskohtaa. :D Mut mangojäätee on ihanaa. Join siitä sokerihumalan itselleni viime kesänä kirjoitellessani Ihmisraunioita, lol.

Ok selasin äsken tekstiä alaspäin vilkaistakseni tän yleisilmeen ja JIM MORIARTY BONGATTU JIM MORIARTY BONGATTU pomppasin tuolistani pystyyn ja pyörin hetken ympyrää liukkaalla lattiallani. Oh gosh, tällä tekstillä on kaikki mitä mä rakastan. Ehkä voisin viimein aloittaa tän lukemisen näine hyvine tuntumineen.

(plus rakastan sua ikuisesti tuosta fandominmerkkaustavasta ♥)

(voi, kuinka katsookin, sanoo James Moriarty Sherlockin mielessä, ehkä jopa ivallisesti ja Sherlock sanoo ei nyt, James, sinä et nyt saa)
!!! Mä pystyin oikein tuntemaan miten veri alkoi kohista mun kasvoillani tän virkkeen myötä. Mut en aio hehkuttaa vain tätä virkettä, vaan myös tän edellä ollutta; norsunluun sävyissä hehkuva helmikaulanauha! Eih, ihanan tarkka kuvaus, lisäks tosson mielenkiintoisia sanavalintoja, norsunluu ja helmikaulanauha (... mullon heikkous yhdyssanoihin).

Sherlock melkein sanoo Jamesilla ei koskaan ollut mitään vaikutusta minuun mutta hän tietää sen turhaksi, koska Irene ei ole kuka tahansa normaali ihminen. Irenelle ei valehdella, Irene valehtelee muille. Sitten Sherlockin tekee mieli kysyä mitä sinä tarkoitat, koska kuinka kukaan voisi aliarvioida Jim Moriartya?
Oota hetki kun kokoan itseni. Huuh. Huh. Huhhuhhuh. Tässön niin paljon kaikkea! Okei, edetään järjestyksessä: 1) James, ei Jim bongattu, 2) ihanaa kun nostit Irenen esiin tolla tapaa!!! Irenen älykkyys ei saa koskaan samanlaista huomiota kuin Jimin ja Sherlockin >:|, 3) ...musta tuntuu et Sherlock voisi aliarvioida Jimin koska ahahahah se ei osaa lukea sitä plus Jim, ei James bongattu. Jännä miten toi nimi vaihtu tollee! Ei siis haittaa, kiinnitin vain huomioni siihen.

"Sinä et halua minun jatkavan, eikö niin, herra Holmes?"
...ja mä oon nyt ihan rakastunut siihen miten Irene kutsuu sitä vain herra Holmesiksi. ♥ En tiedä, sukunimen käytössä on jotai etäännyttävää ja persoonatonta; herra Holmes vois viitata sekä Mycroftiin että Sherlockiin. En oo viel oikein selvittänyt itselleni mihin kohtaan aikajanaa sijoittaisin tän ficin, mut veikkaan post!Reichenbachia koska Jim näyttää aika kuolleelta ja ylipäätään noi kaks on yhdessä, siis, samassa tilassa ja ajassa. Niinpä tuollainen kylmyys sopii tilanteeseen loistavasti, koska ASIB on takana ja siitä oppineena Irene on varmaan täysin erilainen Sherlockin kanssa mitä se oli tossa sarjassa. :c

Irene on taas oikeassa, ei Sherlock halua Irenen puhuvan Jamesista. Jimistä.
Ilmeisesti Sherlock yrittää opetella kutsumaan sitä Jimiks? Ehkä menee ylitulkinnaksi, mutta voisko se johtua siitä, että Jim on paljon inhimillisempi kuin James, tai siis, inhimillisempi joo sekä semmonen ei-ammattimainen. James on rikollinen, Jim on... se mitä jää jäljelle. Äääh en tiedä. Musta tää nimihomma on vaan tosi jännä! :D

"Hän olikin hallitsija", Irene sanoo ja Sherlock ajattelee voi Irene, minä juuri ajattelin samaa sinusta, tekeekö tämä sinusta Jamie Moriartyn ja hymyilee lihastakaan liikauttamatta, koska Irene ei voita jos hän on hiljaa.
JAMIE MORIARTY!! Haha, sain vahvat Elementary-vibat. Mut siis niin... oon kuluttanut enedeskehtaakertoakuinkakauan aikaa pohtien Irenen ja Jimin eroja. En oo tullut kovinkaan vakuuttaviin loppupäätelmiin, mut pidin siitä miten toit niiden samankaltaisuuden tässä esiin. Tosin hallitsija-hallittu, njääh, en tiedä. Oon aina lukenut Jimin kruununjalokivet yllään vertauskuvallisesti; hän on Napoleon of Crime. Toisaalta allekirjoitan Jimiin liitettävän kontrollipointin, hän menettää jopa kontrollin kontrolloidusti.

Ei katkerasti, niin kuin John tekisi. Ei epätoivoisesti, niin kuin Molly Hooper. Ei varsinkaan arvoituksellisesti, niin kuin Jim. Ei, James. Ei, Moriarty. Sherlock ei tiedä, miksi kutsuisi miestä. Ei-mitään olisi hyvä, tarpeeksi poissa mutta silti jossain, mutta Jim Moriartysta ei saa Ei-mitään vaikka kuinka yrittäisi.
Johnia en osaa kommentoida, mut mun mielestä noi muut oli aika nappiosumat, tai siis nappiadjektiivit, noihin hahmoihin. Lisäks tässä tulee esiin tää nimidilemma jota oon jo itsekin tuskastellut. Viimeinen virke iski tikarin suoraan sydämeeni. Yleensä iloitsen Sherlockin kärsimyksistä mut fuck me tästä en voi nauttia. Tavallaan suloista miten Sherlock yrittää kadottaa Jimin mielest-- okei, ei multa heru sittenkään sympatiaa amatöörietsivälle. Sori, muutin mieleni. Nautin yhä sen kärsimyksistä.

Jos tylsistyt Sherlock Holmesiin, hän loukkaantuu, hyvällä tuurilla verisesti. Irene Adler tietää sen, ja käyttää sitä aseenaan, kuin sukkanauhaan kätkettynä mustakahvaisena, rubiiniupotuksilla koristettuna veitsenä.
<3

Jim Moriarty kyllästyi Sherlock Holmesiin, ja katsokaa missä he nyt ovat? Irene ei odota Sherlockin hyppäävän hotellin katolta hänen vuokseen, mutta jonkinlainen reaktio olisi mukava.
</3

Toinen on varovaisempi, muistissa uudempi. Jos Sherlock ei tietäisi kenen se on, hän olisi ymmällään.
NYT MUA JÄÄ IKUISESTI VAIVAAMAAN KENEN SE TOINEN OLI. Kuitenkin tää on ihan obvious ja mä oon vaan täysääliö ja huolimaton lukija, mut ajattelin mennä tätä tekstiä kommentoituani nukkumaan ja se on nyt sun vika, jos mä pyörin lakanoissani aamuviiteen miettien tätä puhelinnumeroa. GAAHHH.

OON HURMIOISSANI SIITÄ ET SHIPPAAT NYT MYÖS SHERIARTYA!!!!! :DD Adlockin ja Sheriartyn nimeen mäkin vannon. Ne on ne ainoot jotka mua vähänkin kiinnostaa ja niiden kolmen hahmon vuoks jaksan yhä roikkua tän sarjan parissa. Ja niistä kaks on jo poissa. Great. Mut enpä tiedä sun paritusmerkinnöistä, tai ehkä mä oon sit vaan supershipperi kun löysin vaikka mitä viittauksia ties minne suuntaan!! Mä jaksaisin lukea loputtomiin näiden hahmojen kiertelyä ja kaartelua toistensa ympärillä. En tahdo mitään muuta kuin nää hahmot samaan huoneeseen keskenään. That's it. Se on kaikki mitä pyydän. Sitä varten mulla on fanfiction joka saa mun ajatukseni sekaisin ja pakottaa valvomaan vaikka väsyttäis ja

tässä oli tosi paljon kaikkea. En edes tiedä miten lähestyä tätä tekstiä!! Tahtoisin puida jokaista virkettä yksitellen ja vasta sitten liittää tän kokoon -- mut oon liian väsynyt tähän atm. Pidin tässä erityisesti sun sanavalinnoista, jotka yllättivät monesti ja olivat kerta kaikkiaan herkullisia, lisäks pidin sun tavasta kirjoittaa nää hahmot, siis seriously, tää on sun eka Sherlock-ficci? HOW?? ?? ?? Pidin myös sun hajanaisesta kerronnasta vaikka se olikin, kuten kerroin, hajanainen ja jäi vähän pitsimäiseksi, siis paljon reikiä... mut reikiä kauniilla tapaa? Pitsi on kaunista. Uhm, kuulostaakseni vähemmän sekavalta pidin noista sulkeista, jotka vähän rikko rakennetta. En oo sulkeiden ystävä (...vaikka ylikulutankin niitä foorumiviesteissäni) mut tässä ne toimivat. Kursiivi korosti vaikutelmaa, painotti sanoja.

Tässä oli paljon monimerkityksellisiä kohtia, enkä mä varmaan bongannut näin yhden lukukerran jälkeen niistä puoliakaan. Näistä haluaisin omana suosikkinani poimia tämän:

Irene palaa kuin ei olisi poistunutkaan ja Sherlock ei voi muuta kuin ajatella jälleen, että niinhän hän aina tekee.
Koska tää kertoo, miten Irene on poistunut ja palannut monta kertaa jo aiemmin, miten Sherlock ja Irene ovat nähneet toisiaan jo pidemmän aikaa. Mulle tuli tästä tekstistä sellainen tunto, et Irene ikään kuin auttaa Sherlockia pääsemään yli Jimin kuolemasta. Toisaalta, mitkä sitten olivat Irenen ja Jimin välit? Tarviiko Irenen päästä siitä yli? Tietenkään Jim ei oo niin tärkeä Irenelle, mutta "kun tapasin Jamesin ensimmäisen kerran" -- eli tapaamisia oli useampiakin kuin yksi. AAAAAAhh. Päivä päivältä kasvava Moriadler-shipperini iloitsi tästä.

...toi oli hyvä esimerkki siitä miten kadotan punaisen lankani saman tien. Niin mulle kävi myös tätä tekstiä lukiessa, koska ofc koko ajan pysähdyin ihastelemaan jotain virkkeitä ja sit unohdin kaiken niitä ennen olleen tekstin. Tää on teksti joka vaatii tulla luetuks useamman kerran. Taatusti myös teenkin niin, jahka saan nukuttua. Tää teki mun sydämeni raskaaks ja mieleni apeaksi -- mikä on hyvä!! Koska se tarkoittaa että teksti välitti tunteen lukijalle ilman, että kovin suoraan puhuttiin niistä tunteista. Sherlockin ja Irenen hyvästit tekivät kipeää, vaikka ne myös tuntuivatkin oikeilta. Nyt mua alkoi ahdistaa se, miten Jim ja Sherlock ei saanu kunnolla hyvästeltyä toisiaan... toisaalta lol voisitko kuvitella Jimin sanomassa "hyvästi"? Koska mä en vois. Se puhuu aina niin arvoituksellisesti ja mysteereillä, tollainen suoruus... ehkä kävikin niin, että Jim hyvästeli Sherlockin mut Sherlock ei hyvästellyt Jimiä koska se ei nähnyt sen kuolemantoivetta. Ja nyt Sherlock ei tahtonut tehdä samaa virhettä uudestaan ja siks Sherlock vastasi hyvästelyyn (se olis voinut myös ignoorata sen) ja ylipäätään oli miettinyt sitä hetkeä etukäteen.

En tiedä. Mut tiedän sen, että tää teksti oli loistava! Otsikko oli ihan ookoo, sopihan se tähän tekstiin kivasti. Tää oli vähän tällainen yhden hetken -teksti, ajatuksia ja pohdintaa, joskus tällaiset tekstit pitkästyttää mua jossei ne tuo mitään uutta mut tää ehdottomasti toi eikä tää pitkästyttänyt lainkaan. Olisin voinut lukea tätä ties kuinka pitkään. Ok, mun on pitänyt jo monta kertaa lopettaa tää komma, nyt vihdoin teen niin.

Kiiiiiiiiiiiiitos!!!!! (...ja ihan vain tiedoksesi jos kirjoitat vielä tulevaisuudessa lisää Adlockia ja/tai Sheriartya, mä oon täällä, mä oon täällä lukemassa ne saman tien!! ♥)


// typojen määrä tässä viestissä: Merkuriuksen etäisyys Neptunuksesta
« Viimeksi muokattu: 11.05.2014 01:10:57 kirjoittanut sensaatio »