Nimi: Varjot vahtivat lintuhäkkiä
Kirjoittaja: Emmatrix
Beta: Kiacissa <33333
Ikäraja: K-11
Paritus/Hahmot: Bellatrix/Sirius, Narcissa Malfoy
Vastuuvapaus: Kaikki on Rowin, en saa tästä korvausta
Varoitukset: angstangst ja kuolemat jotenkinkuvailtuina
Sirius halusi pelastaa hänet. Pelastaa Bellatrix Lestrangen, joka kahlittiin pimeään lintuhäkkiin, jossa ei ollut kanarialintuja vaan korppikotkia. Ehkä hän saisi vedettyä serkkunsa ulos pimeydestä. Ehkä olisi vielä mahdollista löytää avain. Sirius löysi avaimen ja yritti rakkaudella vääntää lintuhäkin auki, mutta varjot olivat sulautuneet suojaksi pimeän. Nyt hänen olisi käytettävä enemmän voimaa.
Sirius yritti työntyä Bellatrixin varjojen lävitse ja hakata ne hengiltä. Ne olivat vahvoja. Kestivät hänen yrityksensä päästä lähemmäs häntä, ja vapauttaa lintu häkistään. Häkistä, jossa ei ole enää avainta, eikä siitä pääse läpi. Sirius yritti taas kerran serkkunsa luo, yli varjojen. Useiden öiden päästä hän ei enää jaksanut yrittää. Sirius luovutti. Hän ei pystynyt enää. Hän antoi liekkien niellä ruumiinsa. Hän ei ollut pystynyt auttamaan serkkuaan. Vaikkei serkusta ikinä sen enempää ollut pitänyt, niin hänestä tuntui silti karmealta nähdä hänet kahlittuna pimeyden vangiksi.
Sirius istahti serkkunsa viereen ja katsoi tätä. Tumma, aristokraattinen hahmo nojasi seinään. Silmät tyhjinä. Ehkä niissä oli hieman pientä toivonhiukkasta tai vapaudenkaipuuta. Sirius katsoi taas varjoja. Niistä hän näki nuoren pojan mustine hiuksineen ja myrskynpyörteen värisine silmineen. Kuolettavan tuskallista epätoivoa...Ja miksi sitä tunnetta kutsuttiinkaan? Se oli kai rakkautta. Ja kun tarkemmin Sirius mietti, niin serkkunsa huulet omillaan eivät olisi olleet hassumpi idea.
Mutta, mitä nyt? Varjo hälventyi, mutta vain hieman. Bellatrix käänsi yön uudelleenveistämät kasvot Siriukseen päin. Ja ensimmäisen ja viimeisen kerran Sirius näki hänen itkevän. Bellatrixin tuhkasilmät olivat kyynelissä. Tuulihevoset laukkasivat pitkin ilmoja ilmansuuntien tuuliherrat selässään. Tuulet auttoivat Bellatrixia itkemään. Bellatrixin kolhoa poskea pitkin, itkuisista silmistä, valui pieni kyynel alas, pudoten kivilattialle. Sitten tuulet häipyivät. Ikiajoiksi. Ja Bellatrixin sielu niiden mukana ratsastaen. Tuulikyyneleet loppuivat. Ja Bellatrix ei tuntenut enää itseään.
Hän ei tuntenut itseään enää loitsiessaan Siriuksen pois. Pois, pois, pois.
Bellatrix käytti pimeyttä huumeena. Hän ei pystynyt enää astumaan valoon. Puuttuihan häneltä sielu, joka tälläkin hetkellä ratsasti puhureilla. Hän ei uskaltanut enää astua kirkkaasen valoon, hän pelkäsi sitä miltä näytti. Hän hukutti itsensä pimeyteen. Pimeys piteli häntä kuitenkin tiukasti otteessaan.
Narcissa Malfoy kierteli Mustan suvun kalmistossa. Hän katseli marmorisia arkkuja kylmässä huoneessa. Hän kulki kevein askelin arkulle, joka oli päivä sitten, Tylypahkan taistelun jälkeen, tuotu suvun kalmistoon. Bellatrixin arkku oli kannettu Siriuksen arkun viereen. Hän näki arkun läpi elävästi, kuinka Bellatrixin mustat hiukset lepäsivät tämän vierellä ja loivat kauniin kontrestin valkean satiiniseinämän kanssa. Silmät olisivat suljettu iäksi, tuuheat ripset vielä varmistivat sen huntuamalla raskaiden silmäluomien kanssa harmaat myrskysilmät.
Milloin hän? Milloin Andromeda?
Ja nyt oli lintu päästetty pois häkistään.
Mutta halusiko se sitä enään?
