Kirjoittaja Aihe: Kolme Muskettisoturia: Hiilikopio [S]  (Luettu 1566 kertaa)

Enkelintekijä

  • Kapteeni Ilmiselvä
  • ***
  • Viestejä: 22
Kolme Muskettisoturia: Hiilikopio [S]
« : 02.03.2014 11:29:42 »
Ficin nimi: Hiilikopio
Kirjoittaja: Enkelintekijä
Beta: -
Genre: Drama, romance, het
Paritus: Buckinghamin herttua/Anna Itävaltalainen
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Fandom: Dumas'n Kolme Muskettisoturia
Disclaimer: Alexandre Dumas vanhempi omistaa Buckinghamin ja Itävaltalaisen ja muut, minä vain leikin enkä saa rahaa tästä.
A/N: Osallistuu Herätä kuolleet-haasteeseen. Olin väsynyt ja muuta kun kehitin juonen, joten älkää ihmetelkö. Ja palautetta arvostetaan kovasti! Ja on muuten kulunut yli vuosi siitä, kun luin Kolme Muskettisoturia, joten en muista kovin tarkasti mitä siellä sanottiin herttuasta.

*¨*¨*

I LUKU: KUNINGATAR

Buckingham on kuollut. Kuulkaa, Buckingham on kuollut!

Kuningatar ottaa tukea seinästä takanaan. Hän hengittää kiivaasti ja hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. Sinisissä silmissä kimaltavat kyyneleet. Huulet avautuvat raolleen, mutta ääntä ei kuulu. Sormet nousevat sipaisemaan hiussuortuvan korvan taakse. Hän puristaa silmänsä kiinni. Jos hän pysyy näin, hänen ei tarvitse uskoa sitä, eihän? Jos hän on hyvin hiljaa, ehkä se kaikki onkin valhetta ja pian herttua kävelee huoneeseen. Kyllä, herttua kävelee huoneeseen ja polvistuu kuningattaren eteen, herttua ylistää kuningatarta ja suutelee tätä, kietoo vahvat kätensä kuningattaren ympärille.

Mutta Buckingham on kuollut, kuningatar tietää sen. Hän tuntee sen. Kylmä tyhjyys ahdistaa hänen henkeään. Viimeinen kosketus ei ollut suudelma. Suudelmaa hän ei koskaan saanut. Nyt kuningatar katuu sitä, että hän niin kiireesti lähetti herttuan pois. Jos hän olisi antanut miehelle yhden hetken enemmän, vain yhden hetken, ehkä herttua olisi tullut tarpeeksi lähelle ja kuningatar olisi painanut huulensa vasten tuon miehen huulia. Kosketus olisi lyhyt, mutta se olisi tapahtunut. Mutta kuningatar oli typerä lähettäessään herttuan pois, hän ei saanut suudelmaa.

"Teidän Armonne?"

Kuningatar katsoo palvelijatartaan. Tämän kasvoilla on sääliä, mutta silmissä välkkyy ivallinen nauru. Kuningatar sipaisee kuin ohimennen timanttiakoruaan. Timantit ovat kylmiä, herttuan kosketus ei heijastu edes niistä. Kuningatar pyyhkii silmänsä, ei ole kuningattaren arvolle sopivaa itkeä jonkun englantilaisen moukan vuoksi.

"Älkää seuratko minua", kuningatar käskee ja lähtee huoneesta. Hänen askeleensa horjuvat, ne ovat epävarmoja, mutta hän säilyttää ylpeytensä ja tuntee asemansa arvon. Ei ole soveliasta itkeä, hänen ei kuulu itkeä. Mitä sitten, jos joku englantilainen kuoli?

Mutta puutarhassa on vain hän, vain Anna Itävaltalainen. Kuningatar jäi oven toiselle puolen. Anna istuu marmoripenkille ja hautaa kasvonsa käsiinsä. Hiukset purkautuvat taitavasta kampauksesta ja peittävät hänen kasvojensa sivut. Piilossa, varjossa, poissa muiden katseilta. Hän puree huultaan, muttei voi estää kyyneliä valumasta poskilleen. Kasvojen maalaus hajoaa surun viiltojen saattelemana. Anna on hetken hiljaa, antaa kyynelten polttaa kurkkuaan ja silmiään. Sitten hän antaa surulle vallan. Hartiat vapisevat itkunpuuskien takia. Linnut säestävät hänen nyyhkytyksiään. Lohduton, yksin, rikki. Hylätty.

"Mikä saa Teidän Korkeutenne noin surulliseksi?"

Anna hätkähtää ja nostaa kasvonsa. Puutarhan varjoisimmassa paikassa seisoo mies, kauniskasvoinen ja tummatukkainen. Anna pyyhkii kasvonsa ja katsoo miestä kuningattarena. He mittailevat toisiaan katsein. Miehen silmät ovat tummanruskeat ja täynnä lempeää sääliä, jota sinisilmäinen kuningatar ei huoli. Hänen silmänsä punoittavat ja hänen kätensä vapisevat. Hänen hengityksensä käy kiivaasti. Mies katselee kuningatarta rauhallisena.

"En usko sen olevan teidän asianne, hyvä herra", kuningatar toteaa viileästi. Mies hymyilee huvittuneesti.

"Luulenpa, että asia koskee minua lähemmin kuin jopa teitä", hän sanoo. Kuningatar kurtistaa kulmiaan, mutta palauttaa sitten kasvoilleen tyynen naamion. Ei hänen kuulu kysyä, mitä miehellä on asiaa. Miehen kuuluu kysyä, mitä hänellä, kuningattarella, on asiaa.

"Kuitenkin voimme olla puhumatta siitä. Pienellä suunnanvaihdoksella voimme puhua vaikka säästä tai kukista tai sodasta. Voimme puhua Ranskasta tai Itävallasta tai vaikka Englannista", mies jatkaa. Kuningatar tuijottaa miestä suurin silmin. Tämä on kuin arvausleikki, liian vaikea heille. Se arvausleikki on lapsille, joiden mielet ovat kirkkaita ja viattomia. Ei hallitsijoille, joiden mielet ovat himmeitä ja pilattuja.

"Älkää puhuko sodasta", kuningatar kuiskaa tuskin kuuluvasti. Mies astuu lähemmäs.

"Miksi en puhuisi? Sota on rannalla, sota on sisämaassa, sota on tässä. Aivan tässä jalkojemme juuressa, meidän välillämme", hän sanoo. Hän seisoo aivan liian lähellä, kuningattaren hengitys kutittaa hänen kaulaansa.

"Älkää puhuko arvoituksin", kuningatar pyytää.

"Kohta pyydätte, etten minä puhu lainkaan. Mutta teidän edessänne en voi olla puhumatta, sillä teidän edessänne kaikki maailman kielet ovat turhia eikä yksikään sana kuvaa teitä kunnollisesti. Silti minä aina yritän, yritän vangita kauneutenne sanoihin, yritän tehdä kuolemattomuudesta jotain kuolevaista. Mutta pyyntönne, sananne, kuiskauksenne, ne ovat kaikki minun lakini. Olen siis hiljaa, en puhu. Hyvästi", mies sanoo. Hän kumartuu hyvin lähelle. Kuningatar tuntee, kuinka mies asettaa jotain hänen käteensä. Kuningatar katsoo lahjaa ja hänen nostaessaan taas katseensa mies on poissa. Kuningattaren kädessään on hopeinen, pieni lintu. Kuningatar katsoo lintua ja hänen silmissään on ääretön suru, mutta hänen huulillaan karehtii hymy.

II LUKU: HERTTUA

Kuningatar palaa puutarhaan joka päivä, hänen katseensa tavoittelee tuota muukalaista. Sydän tietää totuuden, sen, jota mieli ei tahdo hyväksyä. Anna Itävaltalainen tietää, että mikään ei ole niin lopullista kuin kuolema. Veri tahraa maan eikä kierrä suonissa. Hengitys piirtyy taivaalle pilvinä eikä kierrä keuhkoissa. Kosketus häviää kylmyyteen, muistot polttavat totuuden pois. Mutta hänen sydämensä tietää toisin, vain herttua sai hänet tuntemaan tuolla tavalla.

Hän katuu sanojaan, hänen ei olisi pitänyt päästää herttuaa lähtemään. Hopeista lintua kädessään puristaen kuningatar istuu sille samalle marmoripenkille. Kiven kylmyys saa hänet hätkähtämään. Kuinka mikään voi nyt olla kylmää? Sillä aurinko paistaa kirkkaasti taivaalta, heittää kultaisia keihäitä maahan. Kuningatar varjostaa silmiään sirolla kädellään, katselee taivaalle. Pääskynen lentää hänen ylitseen, sen laulu hukkuu tuuleen.

"Mitä Teidän armonne tekee yksin puutarhassa? Joku ryöväri saattaisi satuttaa teitä", sanoo miehen ääni. Kunigatar sävähtää, hänen sydämensä lyö kivuliaasti hänen rinnassaan. Hän tuntee tuon miehen, hän muistaa kosketuksen ja hän muistaa pikaisen suudelman. Kosketus oli liian lyhyt, se jäi polttamaan huulille.

"Yksikään ryöväri ei astu jalallakaan Ranskan maahan", kuningatar sanoo vahvalla äänellä. Miehen huulilla käväisee hymy. Hän astuu lähemmäs ja kuningatar nousee seisomaan. Mies kiertää kuningattaren selän taakse ja sipaisee sormellaan tämän niskaa. Värähdys kulkee kuningattaren vartalossa, hän sulkee silmänsä.

"Kuka heidät torjuu?" mies kysyy hyvin hiljaa. Hän kuljettaa kättään alas kuningattaren selkää, hitaasti. Kuningatar tuntee miehen kädet vyötäröllään, huulet sipaisevat kaulaa. Hengitys tuntuu polttavalta viileässä ilmassa. Sydän riemuitsee, mutta mieli taistelee vastaan. Siveellisyys, missä on kuningattaren arvo?

"Päästäkää irti minusta, hyvä herra. Tämä ei ole ollenkaan sopivaa", kuningatar henkäisee. Hän tuntee hymyn miehen huulilla, kun tämä astuu taaksepäin.

"Katsokaa minua, Teidän armonne", mies sanoo. Kuningatar kääntyy ympäri. Mies seisoo kultaisessa valossa. Hänen silmissään palaa kirkas tuli, hiukset kehystävät kuvankauniita kasvoja. Ylväät ovat hänen piirteensä ja ylpeydellä hän itseään kantaa. Hän on pukeutunut valkeaan ja mustaan, hieman tummansiniseen. Mutta kuningattaren katse pysähtyy herttuan liivin liepeeseen. Siinä, vasten tummansinistä silkkiä, hohtelee hopeinen lintu. Kuningatar henkäisee terävästi ja katsoo omia käsiään. Sirot kädet, kalpea iho. Hopeinen lintu on poissa.

"Merkillistä, rouva kuningatar, eikö olekin? Kuinka jokin niin todentuntuinen voi noin vain kadota... Hiilikopioita ja peilikuvia, Teidän armonne. Ei mitään muuta", mies sanoo. Hänen äänensä on samettinen ja matala, karhea. Hän sipaisee kuningattaren poskea ja kävelee pois. Kuningatar ottaa pylväästä tukea, hengittää syvään. Hän avaa huulensa, järkytys purkautuu ilmaan kiljaisuna. Sitten hän vaipuu maahan istumaan ja jää tuijottamaan täriseviä käsiään. Saapuvan palvelusneidon ilme on tutkimaton, kuningatar ei jaksa ajatella sitä nyt. Hän sulkee sydämensä aatteet salaiseen paikkaan, ne ovat vääriä ja kirottuja aatteita. Sitten hän palaa sisälle, kuningattarena. Poissa on muistot Buckinghamin herttuasta, hiilikopioista ja peilikuvista.

*¨*¨*

Englannin rannikolla aallonmurtajan päällä seisoo tummahiuksinen mies. Aallot hakkaavat kallioita vasten, tuuli ulvoo hänen ympärillään. Tuhkanharmaa taivas on raskas, sadepisarat raiskaavat tumman maan. Miehen kasvoilla on viekas hymy, hänen vaatteensa ovat kuivat. Hänen tummansinisen silkkiliivinsä liepeessä hohtaa hopeinen lintu. Hänet tunnetaan Buckinghamin herttuana eikä Kuolemallakaan ole kahleita, jotka pitelisivät häntä aloillaan.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:51:09 kirjoittanut plööt »
Aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
Vs: Kolme Muskettisoturia: Hiilikopio [K7]
« Vastaus #1 : 06.03.2014 22:23:30 »
Mie rakastuin tähän ihan täysin. Todella upeaa ja aistillista tekstiä. Aikamuotovalinta oli myös sellainen, mihin harvemmin törmää, ja teksti oli niin elävää, että saattoi melkein aistia kaikki tapahtumat tässä ja nyt.

Siitä on jo vuosia aikaa, kun viimeksi luin Kolme Muskettisoturia, mutta kirjan maailma on minulle rakas. En ole aiemmin muistaakseni lukenut aiheeseen liittyvää fikkiä. Minusta olet tavoittanut hienosti jotakin siihen aikakauteen liittyvää, ja kuningattaren sisimmän.
 
Lainaus
Hänen askeleensa horjuvat, ne ovat epävarmoja, mutta hän säilyttää ylpeytensä ja tuntee asemansa arvon.

Pidän kovasti tyylistäsi kirjoittaa, en oikein löydä sopivaa sanaa sen kuvailemiseksi. Käytät vivahteikkaasti sanoja ja ilmaiset asioita riipaisevan hienosti. Yhtenä esimerkkinä tämä lause, josta pidin kovasti
Lainaus
Kasvojen maalaus hajoaa surun viiltojen saattelemana.

Pidin kovasti myös dialogista. Itse olen aina kokenut sen kirjoittamisen haastavaksi. Tässä se oli luontevaa ja puhuttelevaa, luoden tekstiin tietynlaisen aistikkuuden.

Olen vähän tokkurassa huonosti nukuttujen öiden jälkeen, joten toivottavasti hahmotin juonikuvion oikein. Siinä siis oli takaumia, jotka sulautuivat kuningattaren tuskaan, ymmärsinkö oikein? Vai kurkottiko herttua sittenkin "kuoleman muurin takaa" kuningattaren luo? En tutustunut haasteeseen, johon tämä osallistuu, joten en valitettavasti osaa arvioida tekstiä sitä taustaa vasten.   *nolo*

Kaiken kaikkiaan hieno teksti, tällasta lukisin mieluusti lisää. Kommenttini jäi nyt vähän tyngäksi, pahoittelut siitä. En ole aikoihin ehtinyt pyöriä finissä, saati lukea fikkejä, mutta olen iloinen, että nyt tulin käymään ja tämä sattui silmään. Jatka samaan malliin!
Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas

Enkelintekijä

  • Kapteeni Ilmiselvä
  • ***
  • Viestejä: 22
Vs: Kolme Muskettisoturia: Hiilikopio [K7]
« Vastaus #2 : 07.03.2014 06:17:08 »
Kiitos paljon, Morwen!

Tästä aikakaudesta kirjoittaminen on yllättävän helppoa, koska minuun juurtui se teitittely ja ihmisten puhetyyli ja muu. Ei kukaan nykymaailmassa teitittele eikä tässä maailmassa ole moisia herrasmiehiä. Lisäksi tuohon 1600-1800-lukujen ajalle on hyvä sovittaa kuvaileva, rönsyilevä ja hieman vanhahtava kirjoitustyyli.

Jaah... En ole oikein varma, päättikö herttua uhata Kuolemaa vai oliko nämä takaumia. Periaatteessa ne voisivat olla takaumia, mutta perustin koko jutun herttuan viimeiselle repliikille. Riippuu varmaan näkökulmasta, ovatko ne takaumia vai eivät. Jos olisin erittäin uskollinen Dumas'n tyylille, herttua ei uhmaisi Kuolemaa, koska se kirja oli kuitenkin aika todentuntuinen, siis ei fantasiaa. Lukija päättäköön oman kantansa, itse taidan kallistua sen puolelle, että herttua uhmaa Kuolemaa (koska se on hieno ajatus.)

Mutta kiitos siis todella paljon. Se oli hyvä kommentti. (:
Aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Morwen

  • ***
  • Viestejä: 84
Vs: Kolme Muskettisoturia: Hiilikopio [K7]
« Vastaus #3 : 07.03.2014 17:18:47 »
Tulin lukemaan tämän vielä uudestaan paremmassa vireystilassa ja tuota tarkentavaa kommenttiasi vasten. Kumpikin tulkinta tähän tosiaan sopisi, ja se on kiva ulottuvuus tässä. Toisen lukukerran jälkeen minäkin kallistuin paremmin tuohon kuoleman uhmaamiseen. Ai että, tämä on kyllä oikeasti hieno teksti.

Yksi lause tuossa lopussa ainoastaan minuun vähän töksähti, nimittäin 
Lainaus
sadepisarat raiskaavat tumman maan
. Lopetuskappale on muuten niin ihanan mystinen ja hieman sellainen veijarimainen, joten minusta tuo on jotenkin vähän liian "brutaali" ilmaisu :D. Mutta, se on toki vain oma mielipiteeni, eikä missään nimessä tarkoitus moitteeksi.

Summa summarum, mielestäni tämä on hyvin rakennettu, sopivan pituinen ja lukijaansa kunnioittava fikki, ja toisellakin lukukerralla löysin tästä upeita ilmauksia, jotka kolahtivat.  Lukisin mielelläni sinulta lisää vastaavanlaista tekstiä :).

Kiittäen,
Morwen

Kuusen latvaan pääsee kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle.

 Morwenin kirjoituslipas