Kirjoittaja Aihe: Princess Tutu: Onnellisuuden Tragedia (S) (One-shot)  (Luettu 968 kertaa)

Inu-Chan

  • ***
  • Viestejä: 196
Author: Inu-Chan.
Fandom: Princess Tutu
Paritukset: Fakir/Ahiru, Mytho/Rue, vihjaus Mytho/Tutuun
Ikäraja: Sallittu
Genre:Angst

Summary: He luulivat sen olevan onnellinen loppu, mutta löysikö kukaan heistä oikeasti onnen?

A/N Katsoin tässä taannoin Princess Tutun ja pidin kovasti. Juoni oli syvällisempi kuin oletin ja hahmot olivat todella ihania. Kun olin katsonut sarjan, sain inspiraation tähän. Spoilaa vahvasti koko sarjaa! Enkä muuten osaa kirjoittaa Drosselmayerin nimeä oikein.... tulkaa joku sanomaan, jos se on väärin...


Onnellisuuden Tragedia

Olipa kerran mies, joka kuoli. Miehen keskeneräinen tarina purskahti ulos kirjasta ja alkoi harhailla kaupungissa ilman päämäärää tehden monia, monia onnettomaksi. Ritari ja Prinsessa halusivat saada tarinan päätökseen ja he taistelivat prinssin ja korpintyttären rinnalla kukistaakseen hirviömäisen korpin. Lopulta, he saivat sen kukistettua ja tarina päättyi. Prinsessa muuttui takaisin ankaksi, ritari takaisin pojaksi. Prinssi otti korpin tyttären vaimokseen ja palasi takaisin tarinaansa.
Mutta… Oliko tämä todella sitä, mitä he halusivat?


***

Ahiru:

Ahiru oli vain ankka. Ei mitään muuta. Ei enää pitkiä, hoikkia jalkoja, joilla liitää tanssilattian poikki, ei enää viehkeitä käsivarsia, joita ojennella. Hänellä oli vain höyhenensä ja nokkansa. Minä olen onnellinen. Kaikki on hyvin… Näin sen kuuluu olla. Näin Ahiru uskotteli itselleen. Mutta ne jäisivät aina ja ikuisesti uskotteluiksi. Hän kaipasi sitä. Hän kaipasi balettia ja hän kaipasi tyttönä olemista. Ankkana ei voinut tanssia, eikä ankka ollut erityisen sulokas olento.
Hän ei voinut edes puhua Fakirille.
Jos vain… jos vain hän muuttaisi minut takaisin tytöksi… Ahiru ajatteli haikeasti uidessaan ympyrää pienessä lammessa viileän veden hyväillessä hänen sulkiaan. Fakir pystyisi siihen – olihan nuori mies kirjoittanut toivon täytteisiä tarinoita jo neljä vuotta. Hän oli Drosselmayerin jälkeläinen ja pystyi muuttamaan todellisuutta sanojensa välillä.
Ahiru tiesi, ettei nuorukainen ikinä tekisi sitä. Fakir oli nähnyt, kuinka paljon kärsimystä sellainen saattoi aiheuttaa. Hän tunsi vastuunsa, oli aina tuntenut.
Mutta silti…
Silti…
Fakir on lempeä ja hyvä… ja komea. On vain ajan kysymys, milloin hän valitsee jonkun… ja minä jään yksin… Taas.
Fakirin sysimustat, tuuheat hiukset… Hänen vihreät silmänsä ja lempeä hymynsä, joka valaisi kasvoja silloin tällöin saivat Ahirun toivomaan kaikesta sydämestään, että Drosselmayer palaisi ja muuttaisi ankan taas tytöksi.
Sillä se minä olen. Vain ankka, eikä ankoilla ole onnellista loppua.
Ahiru saattoi ainoastaan nauttia Fakirin lempeästä syleilystä, kun nuorukainen nosti hänet hellästi syliinsä

***

Fakir:


Neljä vuotta. Aika oli kulunut nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, että Fakirilla oli nyt ensi kertaa aikaa tehdä mitä hän itse tahtoi. Hänen ei enää tarvinnut kantaa synkkää pelkoa ja ahdistusta sisällään. Hän kirjoitti tarinoita toivosta ja vietti leppoisia päiviä lammen rannassa Ahiru seuranaan.
Mutta silti pieni tyhjyys oli jäänyt johonkin. Aluksi nuorukainen oli luullut sen johtuvan Mython ja Ruen lähdöstä, ikävästä, parhaan ystävän ja lähes veljen menettämisestä. Mutta ei, ei se aivan sitä ollut. Sitten poika oli ajatellut sen johtuvan ainoastaan taistelun jälkikäsittelystä, että hänen mielensä ei ollut vielä ihan täysin toipunut.
Vasta, kun hän muisteli Ahirua kömpelönä tyttönä, joka oli ollut surkea baletissa, Fakir oli ymmärtänyt. Hän oli ottanut sen tyynesti, joskin surullisesti vastaan, vaikka neljä vuotta sitten hän olisi mennyt hämilleen ja kieltänyt kaiken.
Olin silloin neljätoista. Asiat ovat muuttuneet, nuorukainen ajatteli istuen keittiönpöydän ääressä höyryävä teekuppi edessään. Siitä nousevat höyrykiehkurat tanssivat kuin olisivat yrittäneet houkutella Fakirin juomaan teensä.
Nuorukainen ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Hän tuijotti ikkunasta ulos lammelle, jonne hän oli jättänyt Ahirun uimaan pientä ympyrää. Ankka riiputti päätään surkeana, eikä näyttänyt ollenkaan nauttivan aurinkoisesta aamupäivästä. Aina, kun Ahiru luuli, ettei Fakir nähnyt, tuo surkea toivottomuus sumensi hänen olemuksensa.
Ja nuorukainen tiesi tasan tarkkaan mistä se johtui.
Ahiru halusi olla tyttö jälleen. Fakir tiesi sen. Ja jos totta puhuttiin, nuorukainenkin halusi sitä. Hän muisti, kuinka Drosselmayer oli melkein pakottanut hänet hukuttamaan Ahirun, kuinka hän ja tyttö olivat tanssineet lumotun järven pohjassa…
Fakir hyväksyi Ahirun ankkana, sorsana… Hitto, Ahirun olemuksella ei ollut väliä. Nuorukainen rakasti tätä, oli tämä missä muodossa tahansa. Mutta…
Jos Ahiru olisi ollut jälleen tyttö. Fakir olisi voinut suudella häntä, puhua hänelle. Olla paremmin hänen rinnallaan.
Nuorukainen puristi teekuppia kädessään ja tuskin tunsi siitä huokuvaa kuumuutta. Sinä pystyisit siihen, pieni ääni kuiskasi Fakirin päässä. Löytäisit oikeat sanat.
Niin, totta kai hän löytäisi. Fakir oli jo monena iltana tuijottanut tyhjää paperia kynä kädessään ja melkein tehnyt sen. Ahirusta oli aina helppo kirjoittaa. Liian helppoa.
Mutta Fakir ei tehnyt sitä. Häntä pelotti. Pelotti, että tarina hyökkäisi jälleen Ahirun kimppuun ja iskisi terävät hampaansa häneen… ja koko kaupunkiin. Minä en ole Drosselmayer…
Sitä paitsi, halusiko Ahiru olla tyttö itseään, vai Mythoa varten? Haaveiliko tyttö yhä prinssistä? Fakir tunsi pienen mustasukkaisuuden pistoksen ja tuhahti. Kuinka lapsellinen hän saattoikaan olla? Mytho oli kaukana, poissa heidän kaikkien ulottumattomissa.
Tee se. Näethän kuinka paljon hän suree. Tee se. Fakir yritti karkottaa houkuttelevan äänen päästään. Hän nousi ja ryhtyi siivoamaan pöytää, vaikka se kiilsi jo puhtaana.
Tee se.

***

Mytho:


Valkoinen tutu ja punaiset hiukset. Siniset, hehkuvat silmät ja suloinen hymy. Tutu ojensi sulokasta kättään häntä kohti. ”Prinssi… Tanssithan kanssani?”
Mytho avasi silmänsä ja kohtasi ainoastaan ylellisen makuukamarinsa katon. Oli yhä yö ja liioitellun iso satumaan kuu valaisi huoneen ikkunan kautta. Rue nukkui selin häneen ja hänen mustat hiuksensa näyttivät silkalta silkiltä.
Prinssi huokaisi ja nousi istumaan. Tämä oli väärin, niin kovin epäreilua Rueta kohtaan. Ei hänen pitäisi uneksia Tutusta. Ei hänen pitäisi ajatella häntä. Rue oli se, joka oli kärsinyt koko ikänsä, se joka, oli rakastanut häntä koko lapsuutensa.
Niin kärsi Tutukin. Hän muuttui tytöksi sinun tähtesi ja keräsi sydämesi. Ei, sitä prinssi ei halunnut ajatella. Hänelle tuli ristiriitainen olo kuin jokin hänen sisällään yhä taistelisi korpin verta vastaan…
Hän ei tiennyt, ketä hänen kuuluisi rakastaa. Hän rakasti kaikkia, niinhän se oli. Mutta Mytholla oli olo, että se oli kovin, kovin väärin. Ihmiset janosivat hänen rakkauttaan, halusivat olla hänen silmissään se erityinen.
Mutta Mytho halusi rakastaa kaikkia tasapuolisesti. Rue oli hänelle erityinen, ainakin niin hän halusi uskoa.
Vaikka hän kuinka yritti saada itsensä uskomaan tähän, Tutu yhä vainosi häntä. Tutun lempeys ja uhraus eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne saivat aikaan tylpän kivun sydämessä, tunteen, että jotain oli nyt hulluksi.
Mytho ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, oliko Ruen ottaminen puolisoksi sittenkin ollut virhe…

***

Rue:


Rue näki sen. Hajamielisyyden prinssin katseessa aina, kun he tanssivat. Lähes liiankin tutun ilmeettömyyden, kun he aterioivat. Hänen puolisoaan vaivasi jokin, eikä Rue uskaltanut kysyä, sillä hän muisti… hän muisti liian hyvin…
Hän rakastaa sinua, tyttö yritti uskotella itselleen. Hän valitsi sinut… Mutta vakuuttelut olivat vanhoja ja kuluneita, eivätkä ne enää tavoittaneet kunnolla tytön sydäntä. Hän muisti isänsä ilkeät sanat: Kukaan muu kuin minä ja prinssi ei voi sinua rakastaa…
Ja prinssi rakasti monia, niinhän tarina meni. Ketään ei voinut omistaa, mutta korpin veri Ruen sisällä kirkui vastaan, halusi omistaa Mython. Eikä hän kuitenkaan voinut saada prinssiä kokonaan omakseen. Hän kuului kaikille.
Toisenlaisetkin ajatukset vainosivat Rueta. Keitä hänen oikeat vanhempansa olivat? Hän oli elänyt koko elämänsä korppien kanssa, eikä hän siis tiennyt…
Tyttö muisti pätkän, jonka oli nähnyt, kun Drosselmayerin tarina oli kelautunut taaksepäin. Siinä hän oli ollut vauva ja hätääntynyt mies oli huutanut tyttärensä perään. Mies oli ollut hätää kärsimässä. Hän olisi varmasti rakastanut Rueta.
Rue oli asunut samassa kaupungissa. Hän oli ollut niin lähellä… Jos menisin takaisin, löytäisinkö heidät…?
Se oli kuitenkin hukkaan heitetty ajatus. Rue oli satumaassa, rakastamansa prinssin kanssa. Hän oli saanut onnellisen loppunsa. Mutta siltä se ei tuntunut.
Ruen olisi tehnyt mieli nauraa tai itkeä. Oliko hänessä niin paljon korpin verta, ettei sille riittänyt mikään?! Eikö hän vain voisi olla onnellinen?! Hän oli voittanut prinssin Tutulta, eikö niin?!
Ei, ei hän ollut. Prinssin lempiväri oli valkoinen, eikä musta. Ja joutsenet olivat aina kauniimpia ja sulokkaampia kuin rumat, pikimustat korpit.
Mihin tahansa satuun pakenenkin, tragedia löytää minut aina…

***

Fakir:

Ahiru nukkui sikeästi Fakirin sängyn päädyssä ja tämän pieni rinta kohoili rauhallisesti. Huoneessa oli pimeää lukuun ottamatta pientä kynttilää, jonka Fakir oli sytyttänyt. Sen valo valaisi valkoisen pinnan, jota nuorukainen tuijotti jähmettyneenä kuin patsas. Hän ei liikkunut, ei yksinkertaisesti voinut, sillä hän pelkäsi, että yksikin liike saattaisi tuhota kaiken.
Huoneen ilma oli paksua, tiheää ja Fakir oli varma, että jokin pidätteli hengitystään. Ehkä koko maailma, tai ehkä vain yksi kaupunki. Mutta hän tiesi, että jos hän laskisi kädessään pitämänsä kynän nyt, hän ei voisi perääntyä.
Nuorukainen ei räpäyttänyt silmiäänkään, hän tuskin uskalsi hengittää.
Yksinäinen mustepisara putosi paperin pinnalle.
.
Vuodenhomokultakalaenkeli

kirinsara

  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Princess Tutu: Onnellisuuden Tragedia (S) (One-shot)
« Vastaus #1 : 30.03.2018 11:51:17 »
Hei!

Halusin avata sanasen arkkuni tämän ficin kommenteissa, koska Princess Tutu on suosikki-TV-sarjani eikä se lakkaa koskaan kiehtomasta minua. Lisäksi: olet mielestäni hurjan hyvin saanut tähän ficciin tiivistettyä sarjan lopetuksen "ytimen". Tiedän ihmisiä, jotka pitävät animen lopetusta epätyydyttävänä, ja tämä tarina oikeastaan sanoittaa syyn sille: eihän loppu noin järjellä ajateltuna ole kovin onnellinen. Ahiru joutuu luopumaan lähes kaikesta, mitä hänellä on, pelastaakeen prinssin joka ottaa ritolat toisen naisen kanssa. Ja sellaistahan tämä elämä välillä on.

Tuo "voiko Fakir muuttaa Ahirun takaisin ihmiseksi" -kysymys on varmasti monen sarjan katsoneen mieltä polttava asia ja tykkään että se on tässä jätetty tulkinnanvaraiseksi. Sarja itsessään ei anna mitään perusteita sille, että Fakir pystyisi tekemään sen, vaikka mahdollisuus on toki olemassa. Itse tykkään ajatella, että Mython pelastuminen oli Ahirun ihmisyyden ikuinen hinta.

Loppukanettina: ymmärtääkseni Drosselmeyerin nimi kirjoitetaan kolmen e:n kanssa, mutta tuo "kirjoitusvirhe" on niin pieni etten olisi sitä edes huomannut jos et olisi asiaa erikseen pohdiskellut... Ja anime ja ulkomaalaiset nimet ovat tunnetusti yhdistelmä jossa mun näkemyksen mukaan ei kannata liikaa tuskailla nimien oikeinkirjoitusta, kun kuiteskin jossain on joku, joka on ihan vakuuttunut että joku toinen kirjoitusmuoto on oikea.

Kiitokset tästä!