Title: Hiljaiseen sumuun, hämärään aamuun
Author: unrealistic
Fandom: Shingeki no Kyojin/Attack on Titan
Rating: S
Pairing: Jean/Marco
Genre: no genretä tämä nyt sitten... lievä angst, lievä fluffy, lievä romance, lievä drama. Aika onnellinen meininki loppujen lopuksi.
Summary:
Poika vain ei voinut jättää sitä sikseen, vaan päätti tarjota selitystä punaisille silmäkulmilleen. Selitystä, jota Jean ei missään nimessä tahtonut kuulla. Niinpä hän keskeytti tämän ennen aikojaan lausumalla jotain niin absurdia, että poika meni hämilleen.A/N: Oi, SNK. Ja oi, Jean & Marco. Kaksi poikaa, joiden suhteesta ei paljoa kerrota, mutta joka jättää sitä suuremmalla syyllä enemmän mielikuvituksen varaan. Pitkästä aika kaksikko, joka oikeasti myös saa miut herkistelemään ja pohtimaan erilaisia variaatioita - taattua OTP-laatua siis! Tässä yksi vähemmän action-painotteisista ideoistani sille, miten Marco ja Jean oikeasti löysivät sen yhteisen sävelen. Pahoittelen jo etukäteen Arministi vesistelevää Marcoa, hups! Aivan, ja paremman nimen puutteessa...
Hiljaiseen sumuun, hämärään aamuun
Jean ei edes osannut nimetä Marcoa, kun hän unta saamatta nousi ylös vuoteestaan ja hiipi narisevia lankkuja irvistellen ulos kävelylle yösydännä. Ei hän sitä muistanut, saatikka ollut vaivautunut painamaan mieleensä. Kun hän kuitenkin törmäsi hiekka-aukiolla pidempään poikaan, joka nojasi lankkuaitaa vasten ja nyyhkytti, hän kääntyi välittömästi toiseen suuntaan kiusaantuneena. Tiesi hän kuitenkin kuka toinen oli. Se josta kaikki pitivät. Jeanin lähes täydellinen vastakohta. Hänen makuunsa turhan tunteikas siinä määrin, jossa ihmiset voivat tunteikkaita arvojensa mukaan olla. Tähtäsi kuitenkin samaan komppaniaan kuin hänkin, joten ei täysin toivoton. Eipä sillä, Jeanille tämä oli sillä hetkellä vain poika, joka itki hänen kävelyreittinsä varrella.
Jotta tilanne olisi ollut Jeanille vielä vaivaannuttavampi, kutsui poika häntä nimellä huomatessaan hänen seisoskelevan parin metrin päässä. Tuntuva viilto Jeanin sisällä, sillä häntä ei liiemmin kiinnostanut lohduttaa ketään. Veren kohahdus poskipäihin, sillä hän nolostui niin kummasti pystymättä vastaamaan tervehdykseen sinutellen. Tilanne oli umpikuja joka näkökulmasta. Nopeasti hän nyökkäsi hyväksyvästi toisen suuntaan ja ajatteli, että ehkä tapaus oli kuitattu sillä. Mikä lie karma katsoi häntä alaspäin kaikkien niiden kommenttien jälkeen, joita Jean oli suustaan päästänyt harjoitusjoukkueeseen tulostaan lähtien.
Poika vain ei voinut jättää sitä sikseen, vaan päätti tarjota selitystä punaisille silmäkulmilleen. Selitystä, jota Jean ei missään nimessä tahtonut kuulla. Niinpä hän keskeytti tämän ennen aikojaan lausumalla jotain niin absurdia, että poika meni hämilleen:
Valoton taivas hipoo liian läheltä päälakeani.Johon poika niiskaisi takaisin:
Tähdet ne saavat maailman näyttämään mitättömältä kolealla valollaan.Kykenemättä vastaamaan sanoin, nauroi Jean pojalle josta kaikki pitivät. Nauroi ensimmäistä kertaa jollekin aidosti hauskalle. Hymyili poikakin hänelle jo lämpimästi, joten hän saattoi tehdä niin ilman huonoa omaatuntoa. Olipahan lopettanut itkemisen. Ulkovalojen vaimeassa kajossa toisen kasvot olivat valkeat kuin lumi. Niin kalpeat, että Jeanilta kesti viisi minuuttia huomata, että nenä- ja poskipäät olivat täynnä pisamia. Tämän huomion tehtyään hän näytti ajatuksissaan kieltä. Viaton lastensatu, juuri niin tyypillisen rakastettava. Jean varoi kuitenkin sanomasta tätä ääneen, sillä hän ei tahtonut toisen enää hermostuvan. Poika katsoi häntä toista kulmaansa kohottaen, leikkisänä ja paljon iloisempana. Jean kohotti omaansa kuin peilaten ja toivotti hyvää yötä. Nopeasti hän pinkaisi juoksuun makuutupaansa kohden, ennen kuin poika sanoisi enää sanaakaan. Kontrolli ei ollut Jeanin parhaita puolia.
Loput yöstä Jean pohti tuntematonta. Ei uskaltanut käydä läpi vaihtoehtoja tämän kyyneeliin, mutta muisteli saamaansa vastausta. Tähdet ne saavat maailman näyttämään mitättömiltä kolealla valollaan. Silloin oli Jean nauranut, mutta nyt hän kuunteli sitä ajatuksen kanssa. Halusiko hän edes tietää? Eipä oikeastaan. Kiinnostiko häntä? Totta helvetissä. Käännettyään kylkeään yli kaksikymmentä kertaa Jean luovutti ja poistui kuistille aamuhämärää odottamaan. Siellä hän katseli hiljalleen kirkastuvaa länttiä, jolla poika oli seissyt aikaisemmin. Selityksiä pojan lauseelle oli tuhansia. Useat tekotaiteellisia tai äärifilosofisia, monet taas tylsiä ja arkeen puettavia. Jean keräsi niitä rauhassa mieleensä koko pitkältä tuntuvan yön.
Auringon kivutessa riittämiin, saapuivat muut yksitellen ulos makuutuvistaan. Myös se poika, joka yöllä oli itkenyt aitaa vasten. Jean tervehti taas kohteliaasti nyökäten, kun ei vieläkään tiennyt tämän nimeä. Sitten hän liikkui ripeästi Connien vanavedessä torppaa kohti, pitäen huolta reilusta välimatkasta poikaan. Tarpeetonta, sillä niin moni oli jo kerääntynyt pojan ympärille iloisesti rupatellen. Tunnin kuluttua ruokajonossa kuuli Jean tätä kutsuttavan Marcoksi. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä vain muutamaa sekuntia myöhemmin istui poika häntä vastapäätä aamiaispöydän ääressä. Ilmeisen omituinen siirto, sillä näin moni porasi katseensa Jeaniin. Eikä ihme. Miksi Marco olisi valinnut seurakseen hänet kaikista niistä ihmisistä, jotka sillä hetkellä torpassa istuivat? Eihän heillä ollut muuta yhteistä kuin kiusallinen hiljaisuus, jota Jean ei tahtonut kohdata enää mieluiten koskaan. Ehkä toinen lähtisi, jos hän oikein murjottaisi. Mutta Marco hymyilikin taas luontevasti ja tokaisi:
Taivas lienee riittävän valoisa päälaellesi.Johon Jean hekotuksensa lomasta kommentoi:
Kristus, että osasi olla teennäinen lause!Jos joku olisi myöhemmin kysynyt, miten Marcosta ja Jeanista tuli niin läheiset, olisivat he kertoneet aina eri tarinan. Aina eri tarinan, jossa vain pieni yksityiskohta pysyi paikoillaan. Tähdet, jotka saivat maailman näyttämään mitättömiltä kolealla valollaan. Sen he aina sanoivat ja nauroivat kuin hauskimmallekin vitsille. Kumpikaan heistä ei lausetta koskaan ymmärtänyt. Ei myöskään Marco, joka sen oli surumielisyyksissään keksinyt, muttei paljastanut Jeanille ettei tiennyt. Ja kun Jean aikanaan muisteli edesmennyttä Marcoa, oli se yksi niitä harvoja asioita joita Jean ei katunut ettei kysynyt. Hän ei halunnut tietää syytä sille, miksi Marco oli koskaan istunut hänen pöytäänsä. Hän ei halunnut tietää, sillä niin kauan kuin hän eli pimennossa, sitä kauemmin kaikki oli juuri niin kuin hän tahtoikin kaiken olevan.
Niin kauan Marco oli hänen Marconsa, ei joku toinen. Jean Marcon Jean, ei joku toinen. Tähdetön taivas vain liian likellä hänen päälakeansa.
