PotC: Ruostunut ankkuri, Elizabeth/Will, S

[Lily-Rose]

Nimi: Ruostunut ankkuri
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Pirates of the Caribbean
Paritus: Will/Elizabeth
Yhteeveto: Elizabethin tunteita hänen isänsä kuoleman jälkeen
Haasteet: Paritusketjuhaaste ja fandom10
Oma sana: Huhhuh. Ensimmäinen Will/Elizabeth ikinä. Kappale on Antti Railion Ruostunut ankkuri.

   Ruostunut ankkuri

Tää on taas niitä aamuja kun itseni haamuna
näin
 Kadotin eilisen, mun täytyy nollata pää
 kaikki sun viestit jälkikäteen huomasin sun
 luovuttavan luulin kun jälleen mokasin
 mut oveen kun koputan niin avaat kuitenkin

 Will oli aina ollut läsnä. Aina. En oikeastaan edes muistanut päivää, jolloin en olisi tuntenut häntä. Hän oli aina kuunnellut huoliani, saanut minut paremmalle tuulelle, kun olin ollut surullinen. Pitkän ajan hän oli ollut minulle kuin isoveli, jota olin aina kaivannut, mutta jota minulla ei ollut koskaan ollut. Meni kauan ennen kuin aloin tajuta, että hän oli minun elämäni mies, paljon enemmän kuin vain isoveli.

 Kai oon jotain tehny oikein kun sä vielä siinä oot
tämän ruostuneen ankkurin ainoa toivo sä oot
Vedät mut pinnalle riuhdot rannalle uudestaan ja
uudestaan kun sä vielä siinä oot kai jotain tehnyt
oikein oon

En tiedä, missä olisin ilman Williä. Isäni oli kuollut, tapettu, äitini myös. Will oli ainoa, joka tuntui ymmärtävän tuskani. Hän piti minusta kiinni silloinkin, kun meinasin kadota. Hän riuhtoi minut pinnalle uudestaan. Tiesin hänen rakastavan minua. En vain ollut varma, tiesikö hän minun rakastavan häntä. Oli niin vaikea puhua omista tunteistani. Etenkin, kun en todellakaan tiennyt, mitä tunsin. Kuka oli minulle se oikea. Eikä minulla ollut enää ketään neuvomassa tunneasioissa, tukipilari, johon olin voinut aina turvautua, oli kuollut.

 Ja minä olin enemmän yksin kuin olin koskaan ennen ollut.

Lentäjää eikä lääkärii tuhlaajapojasta saa, mut
 perusduunarin rehellisyys perii maan
 Rentuksi kasvoin ja rentuksi jäin mutta mua
jaksat huolimatta virheistäin sanoit ei tärkein näy
aina päälle päin

Isä oli järkyttynyt kuullessaan, että valitsin Willin, joka silloin oli vielä seppä. Mutta kaikesta huolimatta isä oli hiljalleen hyväksynyt kihlauksen, niin minä ymmärsin. Minä halusin Willin, halusin jonkun, joka rakastaisi minua juuri sellaisena. Will rakasti, kaikkea minussa. Hänen kanssaan olin onnellinen. Paitsi nyt, kun tapasin Jackin. En tiennyt kaikkea, minusta tuntui, että molemmat miehet valehtelivat, salasivat minulta jotakin. Välillä minusta tuntui, että olin saanut tarpeekseni merirosvoista ja niinä hetkinä halusin vain kotiin isoon kartanoon leikkimään hienostoneitiä. Mutta entiseen ei ollut paluuta. Minäkin olin merirosvo jo nyt.

 Isä ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, mutta hän sanoi olevansa ylpeä minusta. Hoin sanoja mielessäni, sillä se auttoi pääsemään tuskan yli.

Kai oon jotain tehnyt oikein kun sä vielä siinä oot
tämän ruostuneen ankkurin ainoa toivo sä oot
vedät mut pinnalle riuhdot rannalle uudestaan ja
 uudestaan kun sä vielä siinä oot kai jotain tehnyt
oikein oon

 Will kietoi kätensä ympärille ja minä hautasin pääni hänen rintaansa. Halusin kertoa kaiken, mikä mielessäni liikkui. Mutta aina välillä ei ollut sanoja ja minun sanani olivat hukassa. Toivoin, että halauksesta Will ymmärtäisi, mitä kaikkea halusin sanoa.

”Minä rakastan sinua”, kuiskasin sen hiljaa, niin hiljaa, etten ollut varma, kuuliko hän sen.

”Minäkin sinua”, Will sanoi hiljaa. ”Minäkin sinua”, hän toisti.

Teet musta paremman miehen tiedäthän sä sen
mä lupaan tehdä kaikkeni et oisit onnellinen!

 Sanoja ei ollut, mutta ei niitä tarvittukaan. Aurinko laski hiljalleen Mustan helmen ylle, meren ylle, taas yksi tuskallinen päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä seisoin siinä, rakastamani miehen syleilyssä ja olin pitkästä aikaa onnellinen. Will oli minun, minä olin hänen. Kokonaan. Sydän, sielu, ruumis.

 Kaikki minussa oli Willin.

Kai oon jotain tehnyt oikein kun sä vielä siinä oot
tämän ruostuneen ankkurin ainoa toivo sä oot
vedät mut pinnalle riuhdot rannalle uudestaan ja
uudestaan
oooo oooh
Tämän ruostuneen ankkurin ainoa toivo sä oot
vedät mut pinnalle riuhdot rannalle uudestaan ja uudestaan kun sä
vielä siinä oot kai jotain oikein tehnyt oon

[Merthur]

Eikä, mun oli pakko tulla tänne vähän sekoilemaan (lue: kommentoimaan), koska olen iloinen, että käytit tuota biisiä ja vieläpä koska käytit sitä noin hienosti!

Hieno teksti kaiken kaikkiaan (niinkun sun tekstis yleensä on :3) ja onnistuit juurikin käyttämään tuon mahtavan biisin sanoja erittäin hyvin (joo, miten musta tuntuu siltä, et mä vaan toistelen mun sanoja )

Mutta joo, kiitos, että ilahdutit minua tällä

[Lily-Rose]

Merthur, Voi kiitos!

[yami]

Päätin vihdoin aloittaa sun (PotC-)ficcien kommenttimaratonin, joten lähden liikkeelle julkaisuajankohdan perusteella uusimmasta. (Joo, ja varoitan, että koska tuut saamaan multa useamman kommentin ja koska haluan, tuun antamaan aika suoraa palautetta, älä pelästy!)

Tykkäsin biisistä. Tykkäsin ficistä. Mutta mun on kovin vaikea nähdä sitä, miten biisi sopii ficciin muuten kuin luomansa tunnelman myötä. Biisin lyriikoiden olisin ajatellut sopivan paljon paremmin esimerkiksi Jackin, tai ehkä Willin suuhun, ja välillä tuntui siltäkin, että Elizabeth vaihtui päässäni johonkin toiseen. Biisi "leimasi" ficin jotenkin hyvin elävästi jonkin miespuhujan omaksi, vaikka biisin jättäessä pois ficci on selvästi Elizabethin PoVissa.

Aikamuodot vaihtelevat hassusti imperfektistä preesensiin ja takaisin parissa kohtaa, ja biisin sanat eivät joissain kohdissa menneet yksiin laulun kanssa. Jossain oli turhia pilkkuja, mutta eivät häirinneet lukemista liiaksi.

Kuvailit kauniisti ja hyvin Elizabethin ristiriitaisia ajatuksia isänsä kuolemasta ja Willistä, ja sivusit myös kivasti Jack/Will-valintaa, vaikka valinta olikin aika selvä lopulta. Myös menetyksen tuoma yksinäisyys ja "kukaan-ei-ymmärrä-minua"-tuntemukset kävivät hyvin ilmi.

Eipä siinä, kirjoita ihmeessä lisää (älä turhan nopeasti, niin ehdin muidenkin ficcien pariin)!

[Black rose]

Tämä oli kaunis, tykkäsin
Ficcistä välittyi hienosti se kaipaus, menetyksen mukanaan tuoma yksinäisyys ja lohduttomuus, jonka läheisen menetys aiheuttaa.

Will kietoi kätensä ympärille ja minä hautasin pääni hänen rintaansa. Halusin kertoa kaiken, mikä mielessäni liikkui. Mutta aina välillä ei ollut sanoja ja minun sanani olivat hukassa. Toivoin, että halauksesta Will ymmärtäisi, mitä kaikkea halusin sanoa.

Tähän kohtaan pystyin jotenkin samaistumaan, sillä lähes vuosi sitten oman isäni nukuttua pois. Sanoja kuitenkaan aina edes tarvita, joskus vain lämmin välittävä halaus läheiseltä ihmiseltä voi riittää.

Vaikken biisiä tiedäkään, voin sanoa, että se sopi paikoin oikein hyvin ficin tunnelmaan ja aiheeseen. Pakko kuitenkin sanoa sen verran, että välillä kuitenkin tuntui, että lyriikoiden puhuja olisi ollut mies. Jotkun sanavalinnat sen kait tekivät... tai sitten joku muu.

Muutoin varsin kaunis ja surumielinen sekä aito tunnelmaltaan. Kiitos tästä tunnelmapalasesta!

[Lily-Rose]

yami, hahah, kiitos! Mietin kyllä eka laittaa minäkertojaks Willin, mutta Elizabeth iski jotenkin paremmin ja ajattelin, ettei se haittaa, et siellä on tuo yksinäinen kohta kappaleessa, joka viittaa toiseen sukupuoleen. Mutta kiitos kommentistasi!

Black rose, No, voin paljastaa, että itseasiassa teksti on tosi henkilökohtainen minulle, koska ystäväni nukkui pois muutama päivä takaperin, oli pakko purkaa ajatuksia tekstin muodossa. Mutta kiitos sinullekin kommentistasi, se piristi!