Kirjoittaja Aihe: Pakkasesta enkelten kaupunkiin, K-11 | femme, fluffy, pieni angst  (Luettu 1651 kertaa)

Haruka

  • Taskukokoinen
  • ***
  • Viestejä: 1 110
  • Ava by mustapisara
    • Mietteitä musiikista
Otsikko: Pakkasesta enkelten kaupunkiin
Tekijä: Haruka
Paritus: Halla/ Enni
Genre: Femme, fluffy, pieni angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Draamaa, mainintana naisten välinen seksi ja muutama kirosana
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat minulle, paikat samoin.


A/N: Mua on piinannut pitkään kirjoitusblokki NaNon päättymisen jälkeen, joten en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Lupasin kuitenkin muutamalle Finiläiselle joululahjaksi originaalitekstin ja yksi tekstien pyytäjistä oli Pyry, jolle lupasin kirjoittaa femmeä. En tosin tiedä, onnistuuko tää tavoitteessaan, mutta ainakin toivon niin.

Hyvää joulua, iki-ihana Pyryseni!

***

Halla on lohduntuoja, Pohjantähti, saavuttamaton, mutta lähellä samanaikaisesti. Sellaiselta vaaleasta tytöstä tuntuu joka kerta hänen kulkiessaan ulkona lumisateessa. Hän ojentaa hoikkia, siniharmaan, pitkän villakangastakin verhoamia käsivarsiaan, pyydystää kämmeniinsä lumihiutaleita, jotka sulavat lämpimällä iholla. Hallan hiukset ovat vaaleat, melkein valkoiset, hänen silmänsä ovat syvän siniset. Hiustensa vuoksi tyttö kai sai nimensä aikoinaan, kauan ennen kuin hänestä tuli ihminen.

Ennen Halla oli enkeli. Hän on varma siitä, vaikka hän ei muistakaan niistä ajoista kovin paljoa. Hän tuntee vielä toisinaan selässään siipiensä painon. Miksi häneltä katkaistiin ne siivet? Hän ei muista.

Hallan herättää ajatuksistaan lumipallo, joka pyyhkäisee tummanharmaan pipon hänen päästään maahan. Hän kääntyy kiukkuisena katsomaan häiritsijää, kuulee korvissaan tutun kikatuksen ja huokaa syvään erottaessaan sinivihreät, ilkikurisesti tuikkivat silmät.

”Havahduithan sä viimein haaveiluistasi”, Enni toteaa ja punatukkaisen tytön huulilta karkaa uusi kikatusten sarja.
”Älä viitsi, Enni!” Halla puuskahtaa pudistellen lunta pipostaan, jonka nostaa ylös lumihangesta.
”Miksen mä sais? Musta on kiva leikkiä lumisotaa”, Enni ihmettelee poimien jälleen maasta vähän lunta ja muotoilee siitä uuden pallon, jonka heittää hetken päästä kohti heidän lähellään olevaa puuta.

Enni on vakavan Hallan vastakohta: riehakas, reipas, punapää, toisinaan uhmakaskin. Halla ei ymmärrä välillä toista tyttöä. He ovat matkustelleet yhdessä jo useamman vuoden, yleensä talvella. Halla on käynyt useissa lämpimissä maissa, nauttinut auringosta kasvoillaan, vaikka on joutunut välillä varoittelemaan Enniä auringon vaaroista ja tämän ennestään pisamaisen ihon palamisesta. Tämä talvi on erilainen. Tällä kertaa he ovat molemmat päättäneet jäädä Suomeen.

Hallan ilme ei värähdäkään tämän katsoessa nenää nyrpistäen lumisadetta, joka yltyy. Enni marmattaa jotain hänen takanaan vielä siitä, kuinka tämä ei saa leikkiä lumisotaa ja kuinka tosikko Halla toisinaan on. Halla hymähtää Ennin sanoille. Olkoon lapsellinen, jos tahtoo, Halla ei tahdo olla, vaikka hän tietää olevansa yhtä nuori kuin Enni. Tai voiko enkelin ikää edes sanoa, etenkään, jos sitä ei tiedä?

”Istu”, Halla kehottaa Enniä heidän päästyään punaisen tuvan jäisille portaille.
”Mut kylmässä maassa istumisesta tulee vaan virtsatietulehdus”, Enni muistuttaa Hallaa ja jatkaa vielä:
”Mä muistan, miten sä itse aikoinaan sanoit mulle niin.”

Halla huokaa uudemman kerran. Lämmin ilma hänen huultensa välissä höyryää joutuessaan kosketuksiin kylmän ilman kanssa. Lopulta hän kiskoo punatukkaisen tytön mukanaan talon kuistilla olevalle penkille, ojentaa hänelle pehmeän tyynyn takapuolensa alle. Se riittää Ennille, joka istuu ja katsoo vaaleahiuksiseen tyttöön osaksi miettiväisenä, osaksi ihaillen tämän kauneutta.

”Mennäänkö kohta sisälle juomaan kupilliset kaakaota?” Enni ehdottaa hetken päästä.

Halla pudistaa päätään. Enni hämmästyy.

”Sä oot meistä kahdesta yleensä se, joka rakastaa kaakaota. Mitä on tapahtunut?” Enni kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.

Halla uppoutuu jälleen muistoihinsa, menneisyyteen, yrittää saada kurottua mielessään olevia aukkoja umpeen jollain tavalla. Hänen mieleensä muistuvat toisen enkelin kasvot, tytön, jolla oli tummat hiukset kun hänellä itsellään on lähes valkoiset. Hän yrittää miettiä, miksi muisto enkelitytöstä on niin tärkeä hänelle. Oliko heillä jotain yhteistä, jotain sellaista, mistä kukaan muu heidän kaltaisensa ei tiennyt? Senkö vuoksi Hallan piti luopua enkelinä olostaan?

Enni käy taas kärsimättömäksi Hallan vieressä istuessaan. Hän pureskelee ennestään lyhyiksi jyrsimiään kynsiä, nyppii lettejään, jotka sojottavat hauskasti pipon alta. Kuinka monta kertaa aiemmin Halla on silitellyt niitä hiuksia, letittänyt niitä, painanut Ennin päälaelle kevyitä, pieniä suukkoja. Enni toivoo, että Halla selittäisi hiljaisuutensa tänään, sillä nyt jos koskaan hän haluaa tietää vaalean tytön menneisyydestä, siitä, millainen tämä on ollut ja mistä tämä on tullut ennen kuin he tutustuivat toisiinsa eräänä harmaana talviaamuna ruuhkaisessa bussissa. Edellisenä päivänä Ennillä oli mennyt hullusti kaikki, vaikka tämä on pyrkinyt aina löytämään jopa kiireestä valoisat puolet. Ja kun hän sinä aamuna viimein huomasi Hallan, hän käsitti, ettei olekaan niin yksinäinen kuin oli aiemmin kuvitellut olevansa.

”Me ollaan joka talvi lähdetty matkustelemaan”, Halla aloittaa varovasti.
”Niin ollaankin. Mut nyt mä halusin meidän jäävän Suomeen ja tulevan mun mökilleni. Täällä me voidaan viettää koko talvi kenenkään häiritsemättä meitä”, Enni selittää sitten.
”Mä kaipaan niitä matkoja. Eikö me, Enni, voitais taas lähteä johonkin lämpimään?” Halla pyytää sitten.

On Ennin vuoro pudistaa päätään; hän haluaa jäädä, se on selvää. Lopulta Hallan on pakko sanoa:

”Mä oon miettinyt omaa elämääni, omaa tilannettani ja tullut siihen tulokseen, etten mä voi jäädä ikuisesti tähän.”
”Tähän? Mihin?” Enni ihmettelee.
”No, tähän… Hitto… Suhteeseen. Vai voiko tätä nyt edes sellaiseksi sanoa?” Halla puuskahtaa hetken päästä.

Enni tajuaa vaalean tytön sanat heti. Häntä alkaa paleltaa ja hän nousee paikaltaan, jossa on tähän mennessä istunut hiljaa ja vain odottanut kärsimättömänä, että toinen saa sanottua sen, mikä tämän mieltä painaa. Hallan huomatessa, että Enni aikoo pamauttaa tuvan ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä, hän pitää kiirettä ja lähes juoksee sisälle tupaan.

Enni asettuu polvilleen takan eteen, heittää takkaan pari puuta ja yrittää vapisevin käsin sytyttää ne. Hetken päästä Hallan korviin kantautuu nyyhkäisy takan suunnalta, kun Enni istuu kunnolla lattialle ja painaa kasvot käsiinsä.

”Miksi sä haluat lähteä?” Enni kysyy itkien.
”Koska mä en oikeasti kuuluisi edes tänne”, Halla yrittää selittää.
”Mikset muka?” kuuluu edelleen itkevällä äänellä tehty kysymys.

Halla menee itkevän, yhä käsiä kasvoillaan pitelevän Ennin viereen takan eteen, pyyhkäisee tytön letistä karanneen punaisen hiussuortuvan tämä korvan taakse. Enni katsoo häntä sormiensa lomasta itkusta punaisin silmin.

”Uskoisitko sä, jos mä kerron sulle, etten mä oo tavallinen ihminen?” Halla aloittaa epävarmasti.

Enni henkäisee terävästi, mutta ei lähde kuitenkaan pois takan äärestä, katsoo vain, miten sinne syttyneestä tulesta lentää kipinöitä välillä kattoon, välillä tuvan puolelle. Punatukkainen tyttö rientää kuitenkin puhaltamaan ne kipinät sammuksiin nopeasti. Vaalea tyttö tuijottaa myös tuleen, kääntää sitten katseensa punatukkaiseen, jonka kasvoilla on useita kysymyksiä.

”Mikä sä sitten oot?” Enni uskaltaa kysyä.
”Mä oon enkeli. Mut mä jouduin luopumaan siivistäni. En muista, miksi niin tapahtui ja missä ja haluaisin tietää sen”, Halla jatkaa kertomustaan.

Enni kuuntelee yrittäen ymmärtää vaaleahiuksista tyttöä. Hän muistaa, miten joskus aiemmin heidän maatessaan kasvotusten tunnustelemassa toistensa vartaloita, hän on tuntenut Hallan selässä arvet. Ne arvet ovat siis peräisin siivistä.

Halla katsoo itkeneen näköistä punatukkaista tyttöä, havaitsee tämän muistavan, miten hän on hävennyt välillä arpiaan.

”Ethän sä vihaa mua tai pelkää?” hän kysyy sitten varovasti.

Enni pudistaa päätään, hymyilee, vaikka hänen toisella poskellaan kimaltaa vielä kyynel. Taakka Hallan sydämessä on kevyempi kuin koskaan aiemmin hänen painaessaan huulensa epävarmasti Ennin huulille. Enni vastaa suudelmaan varmemmin. Sitten Hallan huulet sipaisevat tämän poskella olevaa kyyneltä, pieni kieli nuolaisee sen pois saaden toisen tytön tirskahtamaan.

”Miten mä voisin muka vihata sua? Sä oot suloinen just tuollaisena kuin sä oot. Mulle ei oo niin väliä, ootko sä ihminen vai enkeli vai jotain muuta”, Enni sanoo sitten.
”Eikö tosiaan?” Halla ihmettelee.
”Ei. Mut siitä mä oon surullinen, jos sä päätät lähteä etkä enää tulekaan takaisin”, Enni tunnustaa sitten.

Halla miettii hetken Ennin sanoja, heittää takkaan pari puuta ennen kuin jatkaa:

”Mitäs, jos mä sanoisin sulle, etten mä lähde välttämättä yksin?”
”Kenet sä ottaisit mukaan?” Enni ihmettelee eikä pidättele innostustaan kuullessaan Hallan vastaavan:
”Sut, tietenkin. Sä oot hassu ja mä ihmettelen, miksi mä nyt yllättäen tahdon sut mukaani, mut niin se vaan on.”

Ja seuraavana aamuna he lähtevät mökiltä jalan tarpomaan lumista polkua isommalle tielle, josta linja-auto vie heidät ensin kaupunkiin, sitten kohti tuntematonta. Matkan aikana Halla näkee nukkuessaan unta, välähdyksiä menneisyydestään, jotka kuitenkin katoavat yhtä nopeasti kuin ne ovat ilmaantuneet vaaleahiuksisen tytön silmäluomien taakse. Jos hän muistaa herättyään välähdykset, hän kertoo niistä Ennille, joka kuuntelee tarkkaavaisena, yrittää punoa tapahtumista yhtenäisiä.

Heidän matkansa suuntautuu pitkien teiden ja useampien kaupunkien läpi sodan rikki repimään kaupunkiin, jonka Halla muistaa. Se on enkelten kaupunki, ei kuitenkaan Los Angeles, vaan sitä ovat asuttaneet enkelit. Kun Enni katselee sodan hajottamia rakennuksia, niiden säröytyneitä ikkunoita, hänen tekee mieli itkeä uudemman kerran. Hän ei kuitenkaan tee niin, vaan painautuu tiukemmin kiinni Hallaan, joka suojaa heitä uneksiessaan jälleen menneisyydestä sortuneen pilvenpiirtäjän tyylisen rakennuksen raunioilla. Ja kun Halla herää, hän sanoo:

”Mulla oli veli. Mä näin unta, miten vaaleahiuksinen, miespuolinen enkeli lähti sotaan ja jätti mut pitämään huolta rakastetustaan.”
”Joka oli naispuolinen?” Enni täydentää Hallan muistot.

Halla nyökkää.

”Oliko sulla sitten suhde sen kanssa? Ja jos oli, kaipaatko sä sitä?” Enni haluaa tietää. Hänen äänessään on aavistus mustasukkaisuutta, aavistus surumielisyyttä, jonka Halla haluaisi suudella pois tytön kaunismuotoisilta huulilta.
”Taisi mulla olla”, Halla muistelee, yrittää saada mieleensä uudelleen tummahiuksisen enkelitytön, mutta sulkiessaan jälleen silmänsä hän näkee vain Ennin, heidän matkansa yhdessä sodan rikki repimään kaupunkiin.

Hän näkee, miten on useana yönä ajanut pois Enniä piinanneet painajaiset, kietonut tytön käsivarsiensa suojaan, suudellut tätä, kun aamuyöstä Enni on hätkähtänyt hereille. Hän muistaa, miten he ovat rakastelleet, miten Enni on silittänyt hänen selässään olevia arpia, kuiskannut hänen nimeään hellästi, rakastavasti, vaikka Halla miettii toisinaan, miksi halusi punatukkaisen tytön mukaansa ja miksi Enni hyväksyi hänen erilaisuutensa niinkin nopeasti.

Enni tarttuu Hallan käteen ja kysyy sitten hiljaa:

”Haluatko sä vielä etsiä sun menneisyyteen kuuluvia hahmoja?”
”Mä en tiedä”, Halla vastaa epävarmasti kysyen sitten, mitä Enni haluaa.

Enni miettii hetken ennen kuin vastaa:

”Mä haluan olla sun kanssasi niin kuin koko meidän matkan aikana me ollaan oltu. Mä haluan nukahtaa sun viereesi, vaikka sä et itse nukkuisi silmänräpäystäkään. Ja mä tahdon meille kahdelle turvallisen kodin, jossa me voidaan asua, jonne sodan äänet ei pääse meitä piinaamaan.”

Halla hymyilee punatukkaisen tytön vastaukselle painaen huulensa tämän huulille. Hän tietää, että tulee vielä kaupunkiin katsomaan, ovatko eloonjääneet enkelit palanneet, mutta lupaa mielessään palata takaisin Ennin luokse, missä tämä sitten onkin.

Sisimmässään kumpikin heistä on yksinäinen, mutta yhdessä he ovat vahvoja.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 448
Kommenttikampanjasta hyvää huomenta khm päivää!

Mielestäni olet saanut kirjoitettua tämän todella hienosti! Tässä on herkkä, kaunis ja hieman kaukainenkin tunnelma. Tuntuu kuin Hallan ja Ennin maailman ja tämän maailman välissä olisi jonkinlainen seinämä, joka erottaa ne, mutta hyvällä tavalla. Hallaa kuvailtiin alussa saavuttamattomaksi, mutta koko heidän maailmansa tuntuu minulle hieman sellaiselta. Tuntuu kuin he eläisivät unenkaltaisessa todellisuudessa, jota pystyn kyllä tarkastelemaan, mutta joka on kuitenkin jossain hyvin kaukana. Tai sitten uninen mieleni tekee tepposiaan... Mutta pidän tästä silti! :)

Halla ja Enni todellakin ovat erilaisia. Halla jo nimensä ja ulkonäkönsä puolesta vaikuttaa yhtä kaukaiselta kuin tekstin maailma, mutta Enni taas on maallisempi, todellisempi. Hänet on vedetty tuohon unenkaltaiseen todellisuuteen mukaan Hallan mukana, heidän suhteensa takia. Tai tällaisen käsityksen minä tästä tekstistä saan :D

Mutta tämä on oikein suloinen teksti ja onnellinen loppu on <3 Kiitos :)

- Aimtist



Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

NicuQ

  • Vieras
Voi aw, oikein pyryistä myöhäistä joulua uutta vuotta sullekin, Haru. c:

Muttamutta! Kuten oon jo sanonut, niin Halla on ehkä yksi söpöimmistä suomalaisista tytön nimistä ja tykkäsin siitä tosi paljon tässä tekstissä. Tykkäsin myös tästä vastakohtateemasta, koska jotenkin nää räväkkä tyyppi/hento tyyppi-jutut tehoaa muhun jollain selittämättömällä tavalla. Plus Enni oli ihana, koska ah pisamakasvoinen punapää. Enkö sais anastaa sitä Hallalta? ; ___ ; Pretty please? But anyway tuntuu, että sun kirjoitustyylisi kehittyy aina vaan nätimpään suuntaan ja osaat tosiaankin kirjoittaa femmeä.

Tää oli todella suloinen oneshotti ja Hallakin oli todella suloinen pikku enkeli, vaikka rupesin siitäkin tulkitsemaan heti jotakin mielenterveydellisiä ongelmia ja että nyt lähti menemään synkkään suuntaan. Onneksi näin ei sitten ollutkaan ja tuli happy ending, mistä tykkäilin tosi paljon kanssa. Äh, en keksi tästä mitään rakentavaa, olen pahoillani, oon vaan edelleen niin iloinen, kun sain omistuksen näin söpössä tekstissä. Sait näistä hahmoista näin lyhyessä tekstissä jotenkin moniulotteisia ja se on hankalaa, eritoten jos kyseessä tosiaan on oneshotti. Sä olet vain yksinkertaisesti hyvä. Tosi paljonpaljon kiitos tästä lukukokemuksesta ja toivottavasti kirjotat joskus näistä kahdesta enemmänkin. c:

Plus loppulause oli tosi nätti.
« Viimeksi muokattu: 28.12.2013 15:54:39 kirjoittanut Pyry »