Fandom: Doctor Who
Nimi: Rannoillesi en saapua kaipaa
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angst
Paritus/henkilöt: Tohtori/Rose, matkakumppani (ei väliä kuka, oikeastaan)
Vastuuvapautus: Hahmot (saati Tardis) eivät minulle kuulu, enkä tästä rahaakaan saa..
Yhteenveto: Joku on hieman mustasukkainen… Ja pelkää menettävänsä Tohtorin – ja seikkailun.
Rose Tyler. Käytän kohtuuttoman suuren osan ajastani ajatellen häntä. Kysymyksiä, kuten ”missä hän on?”, ”mitä hän tekee nyt?”, ”mitä hän tekisi nyt?” tai ”onko hän yhä elossa?” Hetkittäin toivon että ei. Yleensä vain, että hän olisi jatkanut elämäänsä, unohtanut entisen. En usko sitä, kuitenkaan. Miten hän voisi unohtaa? Kaikki ne maailmat, ulottuvuudet, ajat ja ajattomuudet. Minä en unohda, eikä siksi hänkään.
Tardisin uumenissa on eräs esine, joka ei oikeastaan kuulu sinne. Kirja, Rosen huoneesta takavarikoitu muisto. Teos on jokseenkin mitäänsanomaton: ainokainen painos tuntemattomalta kirjailijalta, miksi lie päätynyt nuoren naisen yöpöydälle… Varsinainen pyhäinjäänne löytyykin kirjan sisältä. Joka päivä tarkistan sen olevan yhä paikallaan. Se on Rosen kuva, joka kuin kalenterina siirtyy päivittäin sivulta toiselle, ei koskaan ohi sivun 31. Valokuva kulkee hänen maailmansa ajanlaskun mukaisesti. Tietenkin, aina.
Ikään kuin sillä olisi merkitystä, enää. Ja sitten onkin, monia, ei kuitenkaan sellaisia joita matkakumppanini sille antaa. Se, jolle en kerro miten pelkään päivää, jona seinämät ohenevat ja avautuu mahdollisuus noutaa kadotetut takaisin. Ja kuinka samalla toivon, että silloin löydämme naisen, joka ei enää kaipaa seikkailuja: morsiamen, perheenäidin, vanhuksen. Kunhan ei valokuvan tyttöä, sitä joka saa sydämeni vapisemaan. Sitten hänen muistonsakin ehkä haalistuisi, katoaisi äärettömyyteen kuten aiheuttajansa. Poistaen viimein kivun, jonka saattaa toisinaan, varomattomuuden hetkinä (kuten keväisin ruusujen tuoksuessa), löytää juonteista suun ympäriltä ja säröistä muuten niin tasaisessa äänessä.
Enkä uskalla puhua öistä, joina ainoa uneni toistuu yhä uudelleen: ranta, myrskyävä meri ja tyttö. Kaunis, vaalea ja rohkea, kuten kuvassa. ”Rakastan häntä”, tyttö kuiskaa. ”Hän on nyt minun”, minä huudan yli tuulen, aaltojen ja unen rajojen, menetettyyn maailmaan, menetetylle rakastetulle. Turhaan. Aamulla tiedän valehdelleeni uneni nuorelle naiselle: valokuva on siirtynyt seuraavalle sivulle. En ole ainoa joka katselee, joka ajattelee Rosea. Eikä Tohtori ole todella täällä kanssani. Ei vieläkään, mutta odotan yhä.
