Kirjoittaja Aihe: Hampaanjälkiä (niin kuolematon olet sinä minulle) [K11] Lupin/OFC, ficlet  (Luettu 2895 kertaa)

Brangwen

  • ***
  • Viestejä: 473
Nimi: Hampaanjälkiä (niin kuolematon olet sinä minulle)
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: K11
Paritus: Lupin/Connie (OFC)
Genre: Angsti-ficlet + outoa susiromantiikkaa
Vastuunvapaus: Kaikki Rowlingin omakseen tunnistama kuuluu hänelle. Minulle ei makseta tästä.
Huomioitavaa: Ihmissusien puuhailua
A/N: Pottermoresta löytyi jotain niinkin inspiroivaa ja outoa kuin JKRn pohdintaa ihmissusien susihahmossa aikaansaamista jälkeläisistä.


Hampaanjälkiä (niin kuolematon olet sinä minulle)

Conniella oli muinaisten susien nimi ja kuningattaren elkeet. Hänen turkkinsa oli vaalea, kuunvalossa melkein hopeinen, ja hänen silmänsä paloivat aina kirkasta kultaa. Remus ei koskaan saanut tietää, minkä väriset silmät nartulla oli ihmishahmossaan, ja nimenkin hän tiesi vain siksi, että suden kynnet olivat sen terävinä hänen ihoonsa kaivertaneet. Connie oli askel kohti hulluutta ja askel kohti sudenmieltä, mutta oli lohduttavaa tietää, ettei sudella ollut vaihtoehtoja.

He kohtasivat aina hopeisella järveen viettävällä nurmella, kuulostelivat toistensa kutsuhuutoja, jäljittivät toisiaan pitkin autioita nummia, peuhasivat kuin pahaiset pennut, kunnes kuunvalo himmeni, ja tiet kutsuivat eri suuntiin. Aamuisin Remus löysi olkapäistään ja kaulaltaan pienten sirojen hampaiden jälkiä, kynsien raapimia sanoja selästään ja käsivarsiltaan.

Kuun kadotessa hän mietti ja analysoi Conniea. Narttu oli varmaan niitä ihmissusia, jotka kavahtivat ihmisen vahingoittamista. Miksi muuten Connie olisi kuuntaitteesta toiseen tullut tänne keskelle ei mitään? Mutta johtajanarttu, sitä Connie myös oli, tahdossaan vahva ja voimassaan ylittämätön. Remuksen osa ei koskaan ollut kilpailla voiman ja kuninkuuden mittelöissä, ja jos Conniella olisi ollut valinnanvaraa, hän olisi valinnut jonkun toisen. Näin Remus analysoi.

Mutta kuun kiivetessä uudelleen korkealle, sudenmieli unohti järjestykset, syyt ja seuraukset. Suden mieli oli kuolematon, se ei nähnyt omaa loppuaan. Oli vain verta polttava kiima, joka käski nousta johtajanartun selkään, astua ja vaipua huuruun, jossa kynnet kirjoittivat rakkausrunoja ihon jokaiselle tuumalle. Suden mielessä  Connie olisi hänen, aina.

Kunnes koitti yö, jona Connie ei palannut. Yksinäinen ihmissusi istui kuun valaisemalla kedolla ja kutsui käheällä äänellä kadonnutta kumppaniaan. Kuu nousi ja kuu laski, mutta Connie ei tullut.

Vuoksi kääntyy aina lopulta luoteeksi, ja ihmismieli ymmärtää menetyksen ja loppumisen. Remus jätti nummen taakseen, lähti elämään uutta elämää opettajana. Myöhemmin hän kuuli kuiskattuja tarinoita oudosta noidasta, joka kasvatti epäilyttävän älykkäitä susia, mutta ihmismieli ei tunnistanut noita tarinoita. Susi hänessä liikkui, mutta ymmärrys oli jäänyt lopun taakse.


« Viimeksi muokattu: 13.08.2016 23:36:25 kirjoittanut Renneto »
There’s a thin semantic line between weird and beautiful. And that line is covered in jellyfish.
-Cecil Baldwin

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Tykkäsin tämän tekstin nimestä ihan älyttömästi - kyllä se vaan on niin, että hyvin käytetyt sulkeet ovat herkkua. Otsikko kiinnitti huomion heti.

Itse en noita Pottermoreja ja muita Rowlingin myöhempiä höpinöitä jaksa tutkailla, mutta ihan hilpeää aina välillä törmätä niihin parhaisiin paloihin kiinnotavien ficcien kautta. Nyt käy sitten minullekin järkeen se kakkoskirjan kumma heitto, että Hagrid yritti koulussa kasvattaa ihmissudenpentuja sänkynsä alla, minä kun olen aina nauranut, että mitäs se sitten käytännössä oli, jotain muotoa muuttavia vauvoja vai...  :D

Minua ehkä tavallaan hämäsi se, että Remus tiesi toisen suden nimen. Tyylillisenä ratkaisuna se oli kyllä toimiva, koska helposti hahmon nimeämättä jättäminen tekee kerronnasta jotenkin kömpelöä, ja sinänsä olit ratkaissut minusta tuon nimiasian tekstin sisäisellä logiikalla tosi kauniisti. Susien keskinäinen arvojärjestys oli myös tosi hienosti toteutettu, sopivan hienovaraisesti ilman turhaa alleviivaamista, mutta silti turhia kiertelemättä. Remuksen alistuminen ja Connien valinnanvaran analyysi vetosi minuun kyllä ihan erityisesti, tän jätkän itsetunto-ongelmat ne vain jaksaa viehättää. Kyseisen kohdan toteava sävy teki siitä todella kiinnostavan, koska touhu ei mennyt liiaksi itse-dissaukseksi tai rypemiseksi - sen sijaan vain tokaistaan, että näin se nyt on. Remuksen mielestä ainakin. Puhki ei tarvitse selittää.

Tykkäsin siitä, miten se sudenmieli oli tässä kuvattu, ja oli hykerryttävää, että samassa tekstissä puhuttiin kerran myös suden mielestä. Ja ah, tekstin lopetus oli ihan parhautta. Siihen summautui jotenkin sellainen nummien sumuinen tuntu ja tuoksu, mikä tässä kulki vahvana pohjavireenä. Kiitoksia tästä.
sano mua rovastiks

Karvalakkirakastaja

  • Vieras
Cele on pukenut sanoiksi oikeastaan kaiken, mitä mullekin tuli lukiessa mieleen. En tullut ajatelleeksi nimiasiaa ollenkaan. Yksi taikamaailmaan ihanuuksia on yliluonnolliset tietämiset, joita ei tarvitse selittää.  ;D Tietyt ennakkoluulot tuppaa olemaan aina, kun aloittaa lukemaan tekstiä, jossa on joku oma hahmo pääosassa, kun se hahmon kehittäminen vaatii aina hieman enemmän kuin sen, että kuvaa ulkonäköä ja hiuksia. Musta oli mahtavaa lukea Remuksen naisesta ihan vaan narttuna ja ulkonäkökin oli kuvattu vain sutena, koska eihän Remus muuta naisesta tiennyt. Kyseessä oli vähän niin kuin pelkkä eläimellinen suhde, mutta kun sitä ihminen analysoi ja tulkitsee, se on tietenkin jotain muutakin.

Tarinan loppu jäi mulle sopivasti hämäräksi. Jotain siinä vihjattiin. Jokin puoli minussa viritti lopusta romanttisen tyyliin valkoinen susi olikin oikeasti noita, jolla alun perin oli jokin pahempi tarkoitus Remusta varten, mutta joka sitten ei voinutkaan toteuttaa sitä ja vetäytyi ja jatkoi hämärää toimintaansa muualla. ;D