Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Tuntea sinut taas, juosta yhä kanssasi, jäädä viimein yhdessä bussin alle (Sherlock/John, S)  (Luettu 2281 kertaa)

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Nimi: Tuntea sinut taas, juosta yhä kanssasi, jäädä viimein yhdessä bussin alle
Kirjoittaja: Sisilja
Oikolukija: Hallahäive
Ikäraja: S
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/John
Tyylilaji: Synkistelydraama jossa ripaus romantiikkaa
Vastuuvapaus: En omista mitään Sherlockiin liippaavaakaan.
Yhteenveto: Johnin terapeutin mielestä on tärkeää, että John käsittelee traumaattisia muistojaan. John ei näe siinä mitään järkeä. Sherlock taas on epätavallisen suostuvainen auttamaan.

Alkusanat: Mattimyöhäinen tässä päivää! Eilen oli Mustekehrääjän synttäripäivä enkä minä saanut lahjaficciä ajoissa valmiiksi, voi itku. Onnea silti näin jälkikäteenkin! <3

Ennen pidin The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out –kappaletta ihan hirvittävän siirappisena ja naurettavana veisuna. No, kuuntelin sen tässä viime aikoina uudestaan, keskityin ja luin lyriikat, eikä se, kumma kyllä, ollut enää ollenkaan niin naiivin ja ylitsevuotavan dramaattisen kuuloinen kuin ennen! Se toi myös mieleeni nämä kaksi herraa.

Tämä ficci siis syntyi pitkälti The Smithsin biisin inspiroimana, mutta ei se kerro samaa tarinaa. 500 Days of Summeria mukaillakseni: Tämä ei ole rakkaustarina.

Ehkä.

Niin ja. Ficin nimi on pitkä. Tiedän.



Tuntea sinut taas, juosta yhä kanssasi, jäädä viimein yhdessä bussin alle


SHERLOCK

Sherlock mittailee katseellaan hautaa, jossa on hänen nimensä, mutta joka ei ole hänen omansa. Kirjaimet kiiltävät tummaa kiveä vasten.

John vetäisee henkeä. "Olisiko pitänyt tuoda kukkia?" Hänen äänensä on keveä, aivan liian keveä. Se ei huijaisi ketään.

"Hautausmaan porttien takana on koju", Sherlock kertoo ja siirtyy tarkastelemaan Johnin kasvoja. "Haluaisitko –"

"Se oli vitsi", John sanoo tukahtuneesti. Hänen kulmansa kurtistuvat, hän nielaisee ja rykäisee. Avaa vasemman käden sormet, puristaa ne uudestaan nyrkkiin, ja Sherlock katsoo häntä koko sen ajan.

"Ei olisi pitänyt tulla", John mutisee, kääntää päätään ja katsoo taivaalle. Sherlock palaa katsomaan hautaa, joka ei ole hänen omansa, mutta joka ei myöskään ole tyhjä. John ei tiedä. Johnin ei ehkä tarvitsekaan tietää. Ainakaan vielä.

"Terapeuttisi –"

"Minun terapeuttini", John keskeyttää painokkaasti, "saisi suksia suohon." Hänen äänensä tärähtelee, särkyy viimeisen sanan kohdalla, eikä Sherlock tiedä, mitä hänen tulisi sanoa. Mitä John tahtoisi hänen sanovan. Se on inhottavaa.

"Ei tässä ole järkeä", John sanoo ja niin he kääntyvät lähteäkseen. Sherlock ottaa lyhyitä askelia, jotta Johnin ei tarvitsisi kävellä ripeämmin. He kulkevat kohti uloskäyntiä ja ovat ohittamassa kirkkoa, kun sen kellot kajahtavat. John säpsähtää, mutta ei sano mitään pitkään aikaan. Kunnes viimein:

"Mietitkö koskaan… että olisi voinut olla… toinenkin vaihtoehto?"

Sherlock kohottaa takkinsa kaulusta, hengittää syvään eikä vastaa tarpeeksi nopeasti.

"Olisin tullut kanssasi minne vain", John toteaa kuin puhuisi tympeästä säätilasta.

"Tiedän", Sherlock kertoo, koska se on välttämätöntä. "Minä tiedän."

Hiekka raksahtelee heidän kenkiensä alla.

"Mutta et välittänyt."

Sherlock pudistaa päätään. John luulee sitä vastaukseksi ja painaa päänsä.

Kunpa Johnin terapeutti osaisi asiansa, edes tämän yhden kerran.


JOHN

St Bart's kohoaa vasten harmaata taivasta. Johnia miltei huimaa.

He pysähtyvät toiselle puolelle tietä, Sherlock katsoo häntä kuin hän olisi vakavasti sairas ja voisi kuolla hetkenä minä hyvänsä. Kuolla. Hän.

John keskittyy pitämään ajatuksensa kurissa, upottaa kätensä taskuihin ja potkaisee terävästi jalkakäytävän reunaa. Hän voi pahoin, vatsaa vääntää ja silmissä sumenee, vaikka hän kuinka puree hammasta.

"John –"

John nostaa kätensä hiljaisuuden merkiksi ja taikoo kasvoilleen levollisen ilmeen. Kaikki on hyvin. Sherlock seisoo hänen edessään. Kaikki on ihan hyvin.

Sherlockin sormet näyttävät kohmeisilta ilman hanskoja.

John ei tiedä, miltä Sherlockin paljaat sormet tuntuvat silloin kun on kesä ja lämmin eikä kukaan ole kuollut. Hän haluaisi tietää. Hän tahtoisi pidellä kiinni Sherlockin kädestä, mutta ei pitää Sherlockia kädestä. Siinä on ero, luultavasti.

Sherlock johdattaa hänet tien yli, juuri oikealle kohdalle. Sherlock muistaa siinä missä hänkin.

John tuijottaa asvalttia, sen lohduttoman harmaata ja likaista pintaa. Hän näkee jaloissaan purukumimöykkyjä ja halkeamia, mutta ei yhtä ainutta ihmisruumista. "Miksi?" hän kysyy tietämättä itsekään, miksi.

"Sinä muistat, miksi hyppäsin", Sherlock sanoo rauhallisesti.

"Minä muistan, kuinka hyppäsit", John vastaa yhtä tyynesti, tyyneyttä tavoitellen, täristen.

"John", Sherlock huokaa niin kuin pettyneet vanhemmat huokaavat lapsilleen.

"Tästä ei ole apua", John tokaisee ja kääntyy kannoillaan. Hän ei tiedä, miksi Sherlock on suostunut tähän, tällaiseen joutavuuteen. Traumaattisia muistoja on hyvä käydä läpi, rauhassa ja vähitellen. Vieraile hänen kanssaan paikoissa, jotka tuntuvat kipeiltä, ja talleta kivun päälle uusia, onnellisempia muistoja. Niin varmaan. Kiitos Ella, kiitos kovasti.

Kulman takaa kaartaa pyöräilijä ja samassa Johnilla on vaikeuksia hengittää.

Sherlock tarttuu hänen käsivarteensa, pitää lujasti kiinni, ja John tuijottaa jalkojaan, tasaa hengitystään, hengittää, koska hän kyllä pystyy!

"Sherlock", hän kähähtää jonkin ajan kuluttua.

"John", Sherlock vastaa.

"Miksi minä?" Kysymys on hengästynyt, mutta ei maaninen. Häntä kiinnostaisi vain tietää.

Sherlock katsahtaa sairaalarakennusta päästämättä irti hänen käsivarrestaan. "Haluatko käydä sisällä?" hän kysyy ja Johnin tekisi mieli potkaista häntä. Kovaa ja suoraan haaraväliin.

"Käydään vain", John huokaa ja hieraisee kasvojaan.

He astelevat rinta rinnan, Sherlock avaa Johnille oven ja John pysähtyy katsomaan häntä.

"Sinä ja minä", Sherlock sanoo merkitsevästi ja harkitun hitaasti, "meidät oli tarkoitettu."

John tyrskähtää epäuskoiseen nauruun ja Sherlockin ilme valahtaa. Johnista tuntuu, että Sherlock on harjoitellut peilin edessä oikeanlaisia vuorosanoja, jotka miellyttäisivät Johnia eniten. Se olisi Sherlockin tapaista. Kaunopuheet eivät. John ei ole ikinä luottanut kaunopuheisiin. Hänen sisarensa on sentään kyllästetty niillä (ehkä sen vuoksi Clara on ymmärtänyt pysyä poissa sen jälkeen kun sai mahdollisuuden lähteä).

John astuu peremmälle ja Sherlock sulkee oven hänen takanaan. Hiljaisuus humahtaa heidän ylleen samalla tavoin kuin mies putoaa korkean rakennuksen katolta. Raskaasti ja väistämättä.


SHERLOCK

Laboratorio on tyhjä. Mollylla on tänään vapaata.

John vetää tuolin esiin tiskin alta ja istuu alas. Sherlock jää oven luo epävarmana liian monesta asiasta. Ainakin kahdesta.

"Onko sinulla… jotain kesken?" John kysäisee ja viittaa varastohuoneeseen päin.

"Ei", Sherlock toteaa.

"Ei mitään käsivarsien tai korvanlehtien kanssa?"

Sherlock kohottaa huvittuneesti suupieltään. "Ei."

"Miksi sitten olemme täällä?"

"Ajattelin että täällä käyminen… kuuluu asiaan", Sherlock sanoo ja päättää siirtyä Johnin viereen.

John tuhahtaa. "Sherlock, se että Ella kehottaa tekemään jotain ei todellakaan tarkoita –"

"Sinä pelkäsit, että olisin valinnut hänet sinun sijastasi", Sherlock keskeyttää. "Kolme vuotta sitten."

"Hänet?" Johnin kasvot ovat kiehtovan epäuskoiset.

Sherlock nyökkää.

"Moriartyn?"

Sherlock ei naura, vaikka häntä ärsyttää ja hänen tekisi mieli naurahtaa sille, kuinka yksinkertaisesti John tahtoo toisinaan ajatella.

John räpyttelee silmiään, katsahtaa alaviistoon ja puristaa kätensä nyrkkiin. "Olisitko sinä?" hän kysyy yllättävän hiljaa. "Jos… jos asiat olisivat olleet toisin?"

"Sinä tunnet minut", Sherlock sanoo ja laskee kätensä pöydälle heidän väliinsä, "sataprosenttisesti."

John pyörittää päätään. "Luulin niin. Hyvin pitkään. Sitten –"

Sherlock napauttaa hermostuneesti sormillaan pöydänpintaa ja John virnistää kireästi. Sherlockia vapisuttaa. Miksei John voi vain päästää irti ja antaa heidän olla niin kuin ennen? Mikä siinä on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

"Et sinä ole mikään sydämetön kone. Tulit sentään takaisin", John toteaa ja ponkaisee jaloilleen. Hän astelee selkä suorana ovelle ja avaa sen taakseen katsomatta. Viime hetkellä hän pysähtyy ja huikkaa olkansa yli: "Mutta ajattelematon mulkku olet edelleen."

Ovi paukahtaa kiinni, ja Sherlock lyö nyrkkinsä pöytään niin kovaa että huutaa ääneen.


JOHN

Hän odottaa ulkona kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin Sherlock tulee ulos ja he voivat jatkaa matkaa. Sherlockin suu on tiukka viiva, eivätkä heidän katseensa kohtaa. John muistelee, millaista oli suuttua pelkästään bakteerien saastuttamasta maidosta tai pilalle menneistä treffeistä. Hassua sellainen.

Sherlock viittoo heille taksin yhtä vaivattomasti kuin ennenkin, ja John nousee kyytiin tietämättä, minne he ovat matkalla. Se ei ole mitään uutta ja tuttu jännitys läikähtää Johnin vatsassa. Hän vilkaisee Sherlockia silmäkulmastaan. Tämä katsoo visusti ulos taksin ikkunasta. John kaipaa Sherlockin loppumatonta puhetulvaa, joka ei ole päässyt entisiin mittoihin ja vauhtiin vielä kertaakaan, ei sen jälkeen…

John sulkee silmät ja hengähtää syvään. Hän järkeilee, että mikä tahansa on parempaa kuin paluu turtumuksen täyttämiin päiviin Sherlockin... lähdön jälkeen. Jopa se, että he joutuvat Sherlockin kanssa opettelemaan uudelleen, kuinka olla toistensa seurassa. Kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika.

Sherlock pyytää taksia pysähtymään ja nousee autosta. John seuraa perässä ja katselee ympärilleen. "Sherlock, miksi –" hän aloittaa, mutta huomaa sitten talorivin ja hiljenee.

Sherlock on tuonut heidät Kitty Rileyn asunnon luo.

John pyörittää päätään. Hän tahtoisi kaatua maahan ja kieltäytyä enää nousemasta ylös. Tai kenties lähteä matkoihinsa sanaakaan sanomatta, pysyä poissa vuosikaudet, tulla sitten ilmoittamatta takaisin ja juoda teetä aamukahdeksalta kuin siinä ei olisi mitään kummallista. Hän on niin täynnä pettymystä, ettei tiedä mihin sen purkaisi.

Mustelma Sherlockin nenänpielessä on jo paljon hailakampi.

"Miksi täällä?" John kysyy ja harhautuu silmäilemään talojen ikkunoita. Niistä monissa on kodikkaat verhot, parissa jopa kukkia ikkunalaudalla.

"Olisimme voineet myös jäljittää salamurhaajia, joita ei enää ole, mutta ajattelin että tämä on olennaisempaa", Sherlock selittää ja kallistaa hienoisesti päätään kuin laskelmoiden.

"Millä tavalla?"

"Täällä sinä epäilit minua eniten."

Johnin maailma tärähtelee. "Minä en ikinä epäillyt sinua!" hän karjaisee ja tökkää Sherlockia rintaan niin että tämä horjahtaa taaksepäin. "En. Ikinä. Saatoin huolehtia puolestasi ennen kuin teit sen mitä teit ja surra sinua sen jälkeen kun olit poissa, mutta en milloinkaan epäillyt. Minä tunsin sinut, tiesin kuka olit."

Sherlockin ilme pehmenee äkisti. "John, minä –"

"Ole hetki hiljaa! Edes hetki!" John käskee vaikka tietää, että se on turhaa, sillä paluunsa jälkeen Sherlock on ollut paljon hiljaisempi kuin John olisi hurjimmissakaan haaveissaan toivonut. "Anna minun ajatella." Ne ovat outoja sanoja hänen suustaan, ne kuuluvat ennemmin Sherlockin suuhun, ja se on saada Johnin lopullisesti pois tolaltaan.

Sherlock pysyy vaiti pitkän tovin ja John puhisee suuttumuksensa väsyksiin. "Hitot tästä, hitot kaikesta", hän huoahtaa ja kätkee kasvot käsiinsä.

Sherlock ottaa askeleen häntä kohti, mutta John kavahtaa oitis kauemmas. "Älä."

"John", Sherlock sanoo tyynnyttävästi. "Kaikki on hyvin. Ei hätää."

"Et taida tajuta, mistä tässä kaikessa on kyse?" John sanoo kireästi ja katsoo Sherlockin oikean olkapään yli.

Sherlock ei sano mitään.

"Et tietenkään", John hymähtää. "Ei se mitään. Olet Sherlock Holmes. En ymmärrä mitä ajattelin. Saanko lähteä nyt kotiin?"

Sherlockin kasvot kirkastuvat. "Tuletko sittenkin?"

"En Baker Streetille. Omaan kotiini."

"Ei se asunto ole sinun kotisi. Sinä tiedät sen", Sherlock sanoo vaativasti.

"Ehkä ei, mutta siitä tulee sellainen."
 
"Milloin?"

"Joskus", John sanoo kohauttaen hartioitaan.

"Minä tahtoisin sinut kotiin. Minun kanssani", Sherlock sanoo, eikä se kuulosta laskelmoidulta.

"Tiedän", John vastaa, koska se on totta.

"Eikö sillä ole mitään merkitystä?"

"On sillä", John myöntää.

"Mikä sitten on ongelma?"

"Sinä olet. Ja minä olen."

"En ymmärrä."

John hymyilee heikosti. "Ei sinun kuulukaan. Se ei olisi tapaistasi." Hän kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään eteenpäin. Katu on valoisa, sillä on kesäkuu eikä kello ole paljoakaan. Johnin olo on tyhjä, mutta ei yhtään sen kevyempi kuin ennen heidän kierroksensa alkua.

Hänellä on ikävä Sherlockia, kaiken aikaa, eikä Sherlock osaa ymmärtää sellaista.

Juuri kun John on ylittämässä tietä, hänen taskussaan alkaa väristä voimakkaasti ja ilmoille helähtää duurivoittoinen soittoäänenpätkä, joka on aivan erilainen kuin se standardipirinä, jonka John on itse valinnut:

"And if a double-decker bus crashes into us, to die by your side is such a heavenly way to die…"

Näytöllä vilkkuu yksi ainoa nimi: Sherlock.

John ei käänny katsomaan vaan nostaa kännykän suoraan korvalleen.

"Sherlock?"

"Älä lähde."

John pysyy hiljaa.

"Tai jos lähdet, tulen mukaasi."

"Ei se ole niin helppoa", John sanoo vaikka se voisi olla. Se oli joskus.

"221B on tyhjä ilman sinua. Rouva Hudson näyttää vanhemmalta ja hauraammalta kuin ennen. Hän ei pärjää yksin."

John hymähtää itsekseen.

"Mieti asiaa."

John ei sano siihen mitään.

"John?"

"No?"

"Kun olin poissa… pysyit silti kanssani."

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä mitä ihmiset tarkoittavat."

"Milloin?"

Sherlock huoahtaa puhelimeen niin että linja rätisee. "Silloin kun he eivät osaa sanoa sitä suoraan", hän lausahtaa.

"Sher-" John aloittaa, mutta puhelu katkeaa. Hän kiepsahtaa ympäri vain huomatakseen, ettei Sherlockia enää näy.

John kiroaa.

Puhelin on lämmin hänen kämmenellään. John miettii hetken, avaa netin ja sen jälkeen tekstiviestikentän.

Sanat eivät ole hänen omiaan, mutta hän toivoo viestin menevän silti perille. Edes tämän yhden kerran.

To die by your side, well, the pleasure – the privilege – is mine.

Ja sen perään lisäys: Mietin asiaa.

Sherlockin vastaus tärisyttää hänen kännykkäänsä lähes välittömästi, jo kauan ennen kuin John on ehtinyt valita, lähteäkö asunnolleen taksilla vai metrolla.

Minä odotan. Kiitos. S

Ja Johnin olo keventyy niin kuin miehen olo keventyy tämän nauraessa parhaan ystävänsä rinnalla. Kuplien ja sydän täynnä toivoa.

Hän päättää suunnata suoraan Baker Streetille.


« Viimeksi muokattu: 26.07.2020 20:58:00 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Musta tuntuu, etten mä vieläkään ole tarpeeksi fiksu kommentoimaan tätä, mutta pakkohan mun on koska herran jestas, pidän tästä aivan liian paljon. (Ai niin, ensiksi pitää tietysti kiittää joten kiitos kiitos hihi. <3 Haluun rutistaa sut nyt puhki, tiedätkö? No, nyt tiedät… Ole onnellinen, että olet niin ärsyttävän kaukana.) Ja sanon jo nyt varoitukseksi, että tässä kommentissa ei vieläkään ole päätä tai häntää, vaikka niin tahtoisinkin.

Mä en ole edes aikoihin lukenut post-Reichenbachia, joten ihanaa että kirjoitit sitä. Vaikka pakko myöntää, etten nyt edes ole lukenut mitään kovin ahkerasti. No, takaisin asiaan!
Tässä ficissä on muuten parikin juttua, joita nykyään vierastan. Ensinnäkin itse post-Reichenbachit. Olen kyllästynyt niihin, siihen kuinka niissä ficeissä asiat lopulta etenevät tuskastuttavan nopeasti takaisin entiselleen ja niin poispäin, koska eihän se voi niin mennä. Kolme vuotta on hiton pitkä aika, niitä ei pyyhitä pois yhdessä yössä. Joten kiitos, että kirjoitit tästä, koska juuri näin sen pitää mennäkin. Ella oli myös ihana piriste tähän, naista kun ei oikeastaan näy ficeissä. Onko se tosin ihmekään?
Ja sitten toinen asia on näkökulman vaihtaminen kesken ficciä. Ennen kaikkea jatkoficeissä en kykene aina ymmärtämään, miksi näkökulmaa/kertojaa täytyy muuttaa kesken luvun. One-shoteissa se on ymmärrettävämpää, mutta siitä huolimatta karsastan moista (hyvä puhua, kun itsekin käytän, mutta periaatteessa karsastan), koska sen voi tehdä niin helposti väärin. Mutta tässä se oli kovin ihanaa. Etenkin siksi, että Sherlockin näkökulmasta harvemmin kerrotaan, yleensä se näkökulma on John. Jollain tapaa se on kai ihan ymmärrettävää, koska John on varmasti helpompi samastuttava kuin Sherlock, mutta silti se osaa olla tuskastuttavaa.

Mä pidän sun tavastasi kirjoittaa. Se on niin ihanan suoraviivainen, muttei missään kohdin tylsä, yksinkertainen ja mukava, sitä on aina helppo lukea. Yksinkertaiset virkkeet kertovat aivan liikaa (lainailen aivan tarpeeksi lopussa, joten en tähän enää raahaa esimerkkiä) ja saavat pienen fanitytön pään täysin pyörälle.
Ennen kaikkea mä pidän sun Johnista, ja varsinkin tässä mä tykkäsin siitä kovasti. John on ihanan turhautunut, pettynyt… no siis kyllä sä tiedät, kun itse olet tämän kirjoittanut, mitä mä sulle tästä selitän? John on vain ihanan John. Sherlockissakaan ei toki ole mitään vikaa, mutta Johnjohnjohn… Okei, ehkä mä lopetan.

Kokonaisuutena tämä oli ihana, vaikkei tästä tullutkaan niin pörröinen, kuten itse sanoit. Ellei jo ole käynyt selväksi, pidin tästä hurjasti, koska kaikesta huolimatta lopussa on kuitenkin huojentavaa toiveikkuutta, kun John päättääkin suunnata Baker Streetille ja ääh. Olen vieläkin ihan liian iloinen tästä ficistä, etten saa mitään fiksumpaa sanottua. Minkäänlaista moitetta en tähän keksi, joten jos vaan siirrytään niihin lainauksiin ennen kuin mun pää hajoaa?

Sherlockin sormet näyttävät kohmeisilta ilman hanskoja.
En tiedä miksi, mutta tämä virke oli jotenkin ihanan nam. Osittainen syy voi varmaan löytyä fetissistä Bennyn käsiä kohtaan, mutta silti. Ja no, tämä oli muutenkin niin nerokas, koska Sherlockilla on aina hansikkaansa jaja, joo.

Hiljaisuus humahtaa heidän ylleen samalla tavoin kuin mies putoaa korkean rakennuksen katolta. Raskaasti ja väistämättä.
Ihan vaan niiku… gosh. Tämä oli isku sydämeen, kiitos nyt vain kovasti.

John muistelee, millaista oli suuttua pelkästään bakteerien saastuttamasta maidosta tai pilalle menneistä treffeistä. Hassua sellainen.
Liittyy edelliseen, aaaivan liian julmaa.

Mustelma Sherlockin nenänpielessä on jo paljon hailakampi.
Ah, kiitos! Koska Johnin täytyy motata Sherlockia! Miksi mä innostun yhdestä hiton virkkeestä? Uh, joskus mä oikeasti epäilen mielenterveyttäni.

"Ei sinun kuulukaan. Se ei olisi tapaistasi."
Sniff.

Anteeksi, anteeksi, anteeksi kömpelöstä kommentistani ja kiitos ja kumarrus ja sitä rataa!

- Mustis ♥

Funtion

  • Vieras
Huuh, viimein. Aluksi: tykkäsin tästä enemmän kuin Pajunköysijuonesta! Tää hämmensi mua todella paljon ekalla lukukerralla, kuten sulle sanoinkin, mutta nyt kun luin tän toisen kerran, kuvio alkoi jo hahmottumaan. Ehkä se oli jonkinlainen shokki, en ollut sitä ennen lukenut "pitkään" aikaan mitään sun tekstiäs niin, että tähän kesti tottua. Ehkä, ehkä ei. Otsikko miellytti mua, kun mullon nyt joku rakkausbuumi näihin ylipitkiin otsikoihin! (Ääripäästä ääripäähän, yksisanaisista otsikoista yli viisisanaisiin.)

Sherlock palaa katsomaan hautaa, joka ei ole hänen omansa, mutta joka ei myöskään ole tyhjä. John ei tiedä. Johnin ei ehkä tarvitsekaan tietää. Ainakaan vielä.
Lainasin tän nyt kahdestakin syystä.
1) Hauta ei ole tyhjä. ---> MORIARTY. Fuckin' yeah parempi olla!!! Koska mitkä feeeelsit.
2) Sun virkkeiden pituudet. Ensimmäinen tässä lainauksessa on ihan hyvä, mutta sitten tulee kolmisanainen virke, viisisanainen, kaksisanainen. Todella. Lyhyitä. Virkkeitä. Sinulla. Ihan yleisesti läpi tekstin ja tää tyyli on hirveän tarttuvaa, ugh. Tää on tätä sun "tämä on näin ja piste!" -tyyliäs puhtaimmillaan. Siksi sanoinkin, että tässä on paljon sulle tyypillisiä elementtejä, toisaalta myös paljon epätyypillisiä, joita en nyt äkkiseltään osaa nimetä tai paikantaa.

No, ainakin sun tekstit ovat muuttuneet jotenkin dialogisimmiksi. Kuvailua oli ehkä 20 prosenttia koko tekstistä, jos sallinet tällaisen kamalan kärjistyksen. Hmm-mmh. En tiedä mitä ajattelisin siitä. Kun mä kyllä pidän dialogista, erityisesti sun dialogista, sillä sun John on hyvin johnmainen aina, kuten tässäkin jälleen, ja John tässä enemmän puhui. Sherlock sen sijaan... aa, paha sanoa hänestä mitään. Paluun jälkeen hän tietty on erilainen, vielä jos haluaa kuvioon Johnlockia. Sherlock oli tässä vähän vaitelias, hiljainen. Myöntyjä. Ehkä jopa aavistuksen epätoivoinen noine pyyntöineen ("Minä tahtoisin sinut kotiin. Minun kanssani." & "Eikö sillä ole mitään merkitystä?"). Äh. En halua liikaa sanoa hahmoista, koska kaikki on vain tulkintaa ja jokaisen näkemys on erilainen.

Jälleen kerran tän idea oli hieno! En tajua sun aivojas. Sä vaan vedät jostain tyhjästä kaikkia tällaisia eeppisiä kuvioita, joita toivon vaan ite keksineeni. Sun tekstit ei oo koskaan selittelytekstejä, oon siitä tosi kiitollinen. Ja se on varmaan syy, miks näitä luenkin. Näissä oikeesti tapahtuu jotain. Pystyin näkemään tän aika realistisena, tietyissä olosuhteissa tää olis hyvin voinut tapahtuakin.

Äh, musta ei nyt oikeesti irtoo tän enempää. Mä pidin tästä, vaikka tässä jotain poistyöntävää olikin. Kuitenkin rakastin tän vähäeleisyyttä ja hiljaisuutta, tää oli hyvin hiljainen teksti, vaikka dialogia olikin paljon. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Kiitos paljon!


// Oops, jatkan vielä koska unohdin tarttua tähän:

Lainaus käyttäjältä: Mustekehrääjä
Mutta tässä se oli kovin ihanaa. Etenkin siksi, että Sherlockin näkökulmasta harvemmin kerrotaan, yleensä se näkökulma on John. Jollain tapaa se on kai ihan ymmärrettävää, koska John on varmasti helpompi samastuttava kuin Sherlock, mutta silti se osaa olla tuskastuttavaa.
Mä en oikein tuosta näkökulmajutusta tiedä, mun mielestä tää kaikki tuntui ikään kuin samalta näkökulmalta. Huomasin kyllä joo välissä olevat Sherlock/John-kohdat, mutta silti se paino ei ollut niin suuri, että olisin kutsunut sitä kertojan vaihtumiseksi. Tai ehkä mä oon vaan liian tasapainotteleva? Joka tapauksessa sullon kyllä yleensä teksteissä kertojana John, sen allekirjoitan. Joskin mulle itselleni Sherlock on paljon samaistuttavampi kuin John, joka menee multa ihan yli hilseen. No niin. Nyt lopetan.
« Viimeksi muokattu: 10.11.2013 16:34:37 kirjoittanut sensaatio »

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 355
  • Banneri @ Crysted
Hyvää iltaa,

kuunnellessani toista päivää There is a light that never goes outia ja käytyäni tänään lainaamassa kirjastosta The Smithsien koko tuotannon, voin vain sanoa että pidin tästä tekstistä kovasti. (Vaikka tällaisen musiikin kuunteleminen tekeekin minut vähän onnettomaksi.)

Tämä on nyt sillä tavalla vähän huono kommentti, etten ajatellut esittää mitään kehitysehdotuksia. Tässä asiaa pohdiskellessai tulin tosin ajatelleeksi tekstin ainoaa sulkulausetta: minulla ei ole mitään sulkuja vastaan (itse asiassa pidän niistä kovasti), mutta koska sulkulause oli ainokainen, se vaikutti hieman irralliselta.

Sillonku tein tätä kommentointijuttua viimeksi, kommenteissa oli tapana lainata lempparikohtia. Toivon ettei se vielä oo pois muodista ja laitan nämä kaksi:

Lainaus
John ei tiedä, miltä Sherlockin paljaat sormet tuntuvat silloin kun on kesä ja lämmin eikä kukaan ole kuollut. Hän haluaisi tietää. Hän tahtoisi pidellä kiinni Sherlockin kädestä, mutta ei pitää Sherlockia kädestä. Siinä on ero, luultavasti.

Lainaus
John astuu peremmälle ja Sherlock sulkee oven hänen takanaan. Hiljaisuus humahtaa heidän ylleen samalla tavoin kuin mies putoaa korkean rakennuksen katolta. Raskaasti ja väistämättä.

Ensimmäisen lainauksen valitsin, koska se kuvastaa hauskasti Sherlockin ja Johnin suhteen luonnetta (samoin teki lainaamatta jättämäni kohta jossa John odottaa Sherlockia pihalla). Pidin myös muista suhteen elementeistä ja niiden kuvauksesta: surusta, siitä, että Sherlock ei ymmärrä mistä on kyse, huolehtii Johnista, satuttaa nyrkkinsä ja tietenkin siitä mitä ihmiset tarkoittavat kun eivät osaa sanoa sitä suoraan.
Toisen valitsin koska se on mainio kielikuva. Niitä oli muitakin (tympeä sää!), teksti oli erittäin mukavaa ja sujuvaa luettavaa myös kielellisellä tasolla. Pidän myös otsikosta.

Kerta kaikkiaan. Juuri tällaisten tekstien takia tulin näitä Sherlock-ficcejä etsimään.

Angelina

  • back to my roots
  • ***
  • Viestejä: 6 501
Oon lukenut tän jo kerran aiemmin, mutta en osannut jättää kommenttia. Enkä oikeesti osaa nytkään, mutta pakko yrittää.

Tykkäsin tästä ihan hirveesti! Molemmat hahmot oli tosi IC ja muutenkin tän ficin tunnelmat ja tapahtumat tuntuivat todella aidoilta. Olit jotenkin todella hyvin saanut vangittua tähän sellaisen Sherlock-fiiliksen, mun mielestä tää olisi ihan hyvin voinut tapahtua vaikka itse sarjassa! Pidin Sherlockin ja Johnin dialogista - se oli jotenkin niin suloista ja toisaalta vähän (hyvällä tavalla) kiusallista. Juuri sellaista kuin pitääkin.

Sanoit itse aluksi, että ficin nimi on liian pitkä. Mä taas tykkäsin siitäkin ja se itseasiassa kiinnitti huomioni kun bongailin Johnlock-ficcejä :D Se myös jotenkin sopii näihin kahteen herraan loistavasti.

Mun piti quotata tähän parhaita kohtia, mutten osaakaan enää päättää. Tässä oli niin paljon hyviä juttuja, etten osaa valita. Tää oli miellyttävää luettavaa ja jotenkin niin täynnä fiilistä, että voi ah. Kiitos!


or perhaps in slytherin,
you'll make your real friends


bannu © Inkku

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Tämäkin on vastauksia vaille! Perhana. Anteeksi! Ja kiitos! Kovasti! Kommenteistanne! :D

Mustekehrääjä: Hee, post-Reichenbach. Hauskaa, että elämässä on ollut sellaisia selkeitä ajanjaksoja, jotka eivät tule enää takaisin (tai no, eihän mikään koskaan tule takaisin, kaikki eletty on mennyttä!). On se myös tosi haikeaa. Tuntuu nyt vähän hullunkuriselta, että olen itsekin seissyt Bartsin sairaalan juurella ihmettelemässä (ja ottamassa miljoona kuvaa). Ja käynyt parilla muullakin kuvauspaikalla. Kyllä on ollut kiihkeää aikaa. Ehkä on hyvä, että ne ajat ovat ohi. ;D

Näkökulman vaihtaminen kesken ficciä taas - kai siitä pitäisi itsestään käydä ilmi, miksi se on tarpeen, jos se siis on tehty onnistuneesti. Tässä nämä näkökulmat ovat kyllä aika samanlaiset, eikä hahmovaihdosta huomaa kerronnasta mielestäni tarpeeksi selkeästi. Ah, on vaikeaa kirjoittaa eri hahmojen erilaisilla äänillä. Tai siis, saada äänistä oikeasti erilaiset. Ehkä siksi siellä on nuo nimet. Osoittamassa että tässä nyt tapahtuu vaihdos, vaikka sitä ei kunnolla huomaisikaan. ;D

Funtion (päätin nyt tänään käyttää tätä :D): "No, ainakin sun tekstit ovat muuttuneet jotenkin dialogisimmiksi."
Tämä on mielenkiintoinen huomio. Onko mun ficit joskus olleet vähemmän dialogisia? Milloin? Voisin haluta takaisin siihen aikaan, en osaa nykyään kirjoittaa muuten kuin tosi dialogipainotteisesti. Tai siis, se edellä. Kirjoittaako joku joskus kuvailu edellä ja täyttää väleihin dialogia? Ei kai? Luulen, että on sitten lähinnä viitsimisestä ja ajasta kiinni, kuinka dialogipainotteiseksi teksti jää eli kuinka paljon viitsin editoida. Äh, tämä menee ihan ihmeelliseksi selittelyksi ja pyörittelyksi (huvittavinta on, ettet varmaan edes lue näitä eli ihmettelen tässä itsekseni).

"En halua liikaa sanoa hahmoista, koska kaikki on vain tulkintaa ja jokaisen näkemys on erilainen."
Mun pitäisi ottaa tämä toteamus kunnolla sydämeeni ja tajuta, ettei mitään yhtä totuutta hahmoista ole. Koskaan! Mistään hahmoista! Kiitos tästä fiksusta virkkeestä! Olen vapaa!

"Mä en oikein tuosta näkökulmajutusta tiedä, mun mielestä tää kaikki tuntui ikään kuin samalta näkökulmalta. Huomasin kyllä joo välissä olevat Sherlock/John-kohdat, mutta silti se paino ei ollut niin suuri, että olisin kutsunut sitä kertojan vaihtumiseksi."
No näinpä. Tätä tarvitsisi vielä harjoitella kunnolla. :)

Melodie: Hyvää iltapäivää! Mä vähän karsastan Finissä jo iänkaikkisesti vallinnutta käsitystä siitä, että kommentin tarvitsisi olla aina myös jotenkin kehittävä/fiksusti kritisoiva/opettava/you name it. Haluaisin enemmän estraadille sellaista kulttuuria, että kommentoidaan, koska halutaan kertoa tekstin kirjoittajalle ensi sijassa se, että teksti on luettu. Täällä kun ei ole kudosnappia sitä virkaa toimittamassa (ja hyvä niin, kommentoin järkyttävän harvoin ao3:ssa koska kudoksen jättäminen on niin helppoa). Eli mulle kelpaisi tosi hyvin kommentti, jossa lukisi vain että luettu (ja no, ehkä myös että tykätty! :D). Mutta hyvä huomio tuo, että yksinäinen sulkulause on aika yksinäinen! En löydä sille enää mitään oikeutusta. Se olisi hyvin voinut olla ilman sulkujakin. Kommenteissa ja kommenttivastauksissa olen tottunut viljelemään sulkuja, koska ne rytmittävät mielestäni kivasti sitä jutustelua ja rajaavat sivuhuomiot vähän sivummalle.

Lainauksien laittaminen kommentteihin on trendi, jonka en toivo kuolevan koskaan. Se on ihanaa. Saan itse siitä sekä kommentoijana että kirjoittajana kauheasti iloa. Se on kuin yhdessä hihkumista yhteen ääneen. <3 Kiitos!

Angelina: Moi (taas)! Jos sallit, höpötän vähän uusimmasta ficistäni ja nyt huomaamistani yllättävän läheisistä yhteyksistä tähän ficciin. Tuntuu nimittäin vähän kuin olisin mennyt kirjoittamaan tämän ficin tietyllä tapaa uusiksi, mutta astetta onnellisemmalla nuotilla ja öh, pidemmälle menevällä lähentymisellä. Ja että olisin kiepauttanut pari asiaa tästä ficistä päälaelleen siihen uuteen ficciini. Niin kuin vaikka tuon Johnin toteamuksen ja sitä seuraavan Sherlockin vastauksen:
"Olisin tullut kanssasi minne vain", John toteaa kuin puhuisi tympeästä säätilasta.

"Tiedän", Sherlock kertoo, koska se on välttämätöntä. "Minä tiedän."

Hiekka raksahtelee heidän kenkiensä alla.

"Mutta et välittänyt."

Olen vähän hämilläni tästä. No, mitä sitä häpeämään. Hauska huomata, että mieli askartelee samojen kysymysten parissa vuodesta toiseen! Ja keksii välillä ihan eri ratkaisujakin! Toisaalta, se on ficcaamisessa ehkä antoisinta. Saa palata saman asian, samojen hahmojen, jopa saman kohtauksen pariin uudestaan ja uudestaan, jos haluaa.

Tämän omituisen vuodatuksen jälkeen totean, että ihana kuulla, että hahmot olivat mielestäsi IC! Tuntuu, että olen (tai ainakin olen ollut) näiden hahmojen esittämisestä ja sen uskottavuudesta paljon enemmän huolissani kuin muissa fandomeissa. Tosin, niin kuin Funtionin kohdalla jo vähän alustavasti annoin ymmärtää, ehkä voisi vihdoin saada riittää. Ehkä vihdoin aikuistun ja löysään nutturaa!
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 809
Ah ja voih. Mitä fiksua ja filmaattista osaisin sanoa tämän luettuani?  :D
Tykkäsin kovasti taas tuosta otsikosta. Joten kovin sherlockmainen, joka ei osaisi pukea tunteitaan ihan yhteen tai kahteen sanaan vaan joutuisi selittelemään. Minä olen muuten siitä huono fani, etten käytä hienoja termejä kuten nyt vaikkapa tuota post-Reichenbachia ihan syystä että nytkin jouduin pahus vieköön kaivamaan tuon R-sanan tuolta Mustekehrääjän kommentista jotta se tulisi kirjoitettua oikein. On helpompi sanoa että Sherlockin toisen tulemisen jälkeen... tai katoamistemppunsa jälkeen.

Tässä oli kivaa se, että asiaa sai katsella molempien päähenkilöiden näkökulmasta. Ja kun muutaman kerran lukijana miettii, että pysynköhän nyt ihan kärryillä mitä John tarkoittaa ja mitä Sherlock luulee, niin silloin ollaan todellakin oikeilla jäljillä. John ymmärtää syvemmin ihmisyyttä ja sitä mitä hän käy läpi, mutta Sherlock ei vain saa siitä ihan otetta. Ei ihan. Sherlock tekee parhaansa ja niin omalla tavallaan. Tämä muuten kutkuttaa kivasti ajattelua, kun John vain toteaa ettei Sherlock välittänyt. Ehkä se menikin niin että Sherlockin on vain helppo työntää ajatus pois mielestään ja ottaa tilalle toinen. Ehkä Sherlock sittenkin ajatteli ja kaipasi Johnia joka ikinen päivä.

Myös minä pidän tässä siitä, että tässä annettiin ymmärtää että kolme vuotta on pitkä aika. Sen jälkeen ei hengailla tuosta vain samalla tavalla kuin ennenkin, vaan siihen menee aikaa ja se vaatii tiettyjen asioitten läpikäymistä. Varsinkin kun toisen piti olla mullan alla. Kun on elänyt surussa ja kaipauksessa surutyötä tehden, niin ei kaikki vain voi ratketa yhdessä päivässä, ei yhdessä viikossa eikä yhdessä kuukaudessakaan. Onneksi John päätti mennä Baker Streetille. Siitä alkaisi jokin uusi vaihe hänen elämässään, näin uskon.

Kiitos tästä.  :)

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Kiitos tosi paljon kommentistasi, Fairy tale! Oi, kiva että pidit ficin otsikosta, koska se on yksi omista suosikeistani ihan jo sen hirmuisen pituuden ja myös vähän sopimattoman leikillisyyden takia. :) Etkä ole mitenkään huono fani jos et kirjoita Reichenbachia ulkomuistista, onhan siinä melkoisesti konsonantteja, varsinkin jos ei ole opiskellut saksaa. Ja vaikka olisikin, terveisin ikuinen typottaja! Sherlockin toinen tuleminen kuulostaa sitä paitsi ihanan dramaattiselta, hahaa, rupean käyttämään tuota!

Mukava kuulla että tykkäsit näkökulmanvaihdoksista. Niillä olisi ehkä voinut revitellä kertojaäänellisesti enemmän, mutta tykkään itsekin ratkaisusta noin muutoin edelleen. Aah ja voi että tuota kolmea vuotta. TV-sarjassahan aikaa kului onneksi vain kaksi vuotta ennen kuin Sherlock tuli takaisin kuolleista, mutta sitä ei voinut tietää vielä silloin kun tämän kirjoitin. Kirjoissa ymmärtääkseni Sherlock oli poissa kolme vuotta (nyt joudun myöntämän etten ole kaikkia niitä tarinoita lukenut!), joten ficeissä esiintyi se sama kolmen vuoden odotusaika ennen kuin Sherlockin kolmoskausi tuli ja osoitti aikajanan erilaiseksi. Tosin, tosin Sherlockin aikajanassa on varsinkin kahdella viimeisellä kaudella joko suoranaisia ristiriitaisuuksia tai vähintäänkin aukkoja, joten en sitten tiedä kuinka tarkka ficeissäkään tarvitsee olla. Olen joka tapauksessa onnellinen ettei Johnin sarjassa tarvinnut odottaa aivan kolmea vuotta! Useamman vuoden kuitenkin, mikä todella on pitkä aika ja vaatii veronsa.

Kiitos kun kommentoit, jälleen! Aivan ihanaa että näille vanhoille Sherlock-ficeilleni on yhä lukijoita. :)
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!