Kirjoittaja Aihe: Äiti, oletko sä enkeli? K-11 Osa 19/19 VALMIS! 7.3.14!  (Luettu 4738 kertaa)

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Nimi: Äiti, oletko sä enkeli?
Kirjoittaja: Minähän se  :)
Genre: Angst kai ainakin jonkin verran
Ikäraja: K-11
Tiivistelmä: Elämässä on joskus vaikeaa. Jotkut taistelevat, jotkut luovuttavat. Mutta onko enkeleitä todella olemassa?

A/N: Olen tätä ideaa pyöritellyt nyt hetken aikaa päässäni ja vihdoin yksi kaunis ilta (lue: puolenyön aikaan) sitten inspiraationi lehahti valloilleen ja kirjoitin tätä kuusi osaa. Ajattelin siis julkaista sitä täällä tasaisin väliajoin. Luvut eivät ole päätähuimaavan pitkiä, koska tästä piti alunperin tulla yksiosainen novelli, mutta inspis riittikin sitten useampaan osaan. Tässä kaksi ensimmäistä osaa.

Idea lähti siis alunperin tästä kuvasta


****

1. osa

Kaikki tarinat siitä, että kuoleman lähestyessä elämä vilisee silmien edessä elokuvan lailla, ovat täyttä paskaa. Yritin tosissani muistella elämäni hyviä ja huonoja hetkiä, mutta mieleeni ei tullut yhtäkään. Elämästäni ei tuntunut olevan jäljellä yhtäkään hetkeä, jota muistella tai, joka olisi ollut muistelemisen arvoinen. Tuntui kuin koko elämä, kaikki muistot ja ajatukset, olisivat valuneet pois sadepisaroissa ja vesinoroissa, jotka valuivat pitkin ruumistani seisoessani siinä veden äärellä. Sateen mukana tuntui valuvan pois minä itse, koko persoonani ja syvin olemukseni. Jopa sieluni, jos sellaista edes oli olemassa. Taivas oli tummanharmaa kun tuijotin sitä ilmeettömänä.

Sellaisessa sateessa on ihan erilainen tunnelma, kuin esimerkiksi sellaisessa, jonka lopputuloksena on yleensä sateenkaari. Kun sadetta tihuttaa lempeästi auringon paistaessa, se antaa toivoa. Se on uuden alku. Se on sade, joka saa luonnon heräämään. Kasvit saavat ravinteensa ja alkavat elää. Auringosta saa uutta toivoa. Ei voi olla sateenkaarta ilman pientä sadetta. Mutta aina on kuitenkin aurinko.

Tämä sade oli kuitenkin lohdutonta, sillä satoi niin rankasti, että tuntui kuin taivaskin olisi halunnut eron murheistaan kaikkein epätoivoisimmalla tavalla. Tämä sade oli sellaista, jossa ei enää nähnyt ympäristöään, ja jossa seisoessa tuntuu kuin raskaat, harmaat verhot kietoisivat minut sisäänsä, niin että olin erilläni maailmasta. Edes tuuli ei vihmonut vähäistäkään elämää, jota olisin siihen hetkeen tarvinnut. Kaikki oli pysähtynyt, olin omassa pienessä ja rajouttuneessa maailmassani, jossa oli olemassa vain sateen kohina, sen luoma harmaa verho ympärilläni ja minun ruumiini, joka tuntui toimivan omilla ehdoillaan. Tiesin, että minä itse käskin ruumiini liikkumaan, mutta tein sen ajattelematta. Tällaisessa tilanteessa ei saa antaa ajatuksille valtaa tai perääntyy.

Vesi ei enää oikeestaan ollut kylmää sateessa seisomisen jälkeen. Kylmän tunteminen olisi ollut ehkä hyvä asia, jotta olisin tuntenut edes jotain. Jotta olisin saanut itseäni estettyä.  Tämän hetkiselle olotilalle ei tuntunut olevan edes sanoja. Kaikki kuvaukset siitä kun toimit kuin unessa tai kuin joku toinen ohjailisi sinua, tuntui aika sopivalta, mutta samaan aikaan täysin tyhmältä. Tällainen tilanne täytyy kokea itse, jotta sen ymmärtää.
Jos elämä olisi elokuvaa, tässä kohtaa tulisi aikahyppäys. Hypättäisiin suoraan siihen kohtaan kun kaikki on jo ohi, kun pelastus olisi jo myöhäistä. Mutta elämä ei ole elokuvaa. Siksi jatkoin eteenpäin, enkä kuullut varoittavia ääniä päässäni siitä, ettei kukaan välitä. Kahlasin eteenpäin ja tuijotin veden tummaa pintaa, joka väreili vesipisaroiden osuessa siihen. Loppujen lopuksi pinnalla ei ollut enää kuin pääni. Hiuksieni latvat olivat kastuneet ja nyt alkoi kylmä hyytää kurkkua.

Oli loppukesä, mutta ilma ei ollut lämmin. Nyt vasta aloin tuntea kylmyyden, mutta silti en perääntynyt. Uin pienen matkaa eteenpäin, musta villakangastakkini tuntui raskaalta ja toivoin, että olisin riisunut sen. Sen ajatuksen jälkeen tuntui kuin joku olisi kääntänyt off-näppäintä ajatuksissani ja kaikki kytkeytyi pois päältä. Hädin tuskin tiesin mitä olin tekemässä, toimin kuin olisin tehnyt tämän aiemminkin. Ja olinhan minä kuvitelmissani. Lakkasin uimasta, annoin raskaiden tennarieni ja märkien farkkujeni vetää minut pinnan alle. En estellyt. Pidin silmäni auki.
Mielestäni vesi oli aina ollut kiehtovin kaikista peruselementeistä ja pidin siitä, että sain tarkastella veden elämää. Halusin, että näen sen. Vielä kerran. Olin vältellyt ajattelemasta sitä, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kertani ylipäätään mitään. Olin valmistanut ja rohkaissut itseäni tätä hetkeä varten kauan, enkä halunnut antaa ajatuksille valtaa. Kylmyys ja vesi painoivat joka puolelta, tunsin jaloillani hiekkapohjan ja annoin itseni painua edelleen alaspäin.

Olin siihen asti pidätellyt hengitystäni, mutta en pystynyt siihen enää kauaa. Pelkäsin, että alan jänistää, joten vedin henkeä voimakkaasti. Sen sijaan, että keuhkoni olisivat täyttyneet ilmalla, mihin olin tottunut, tuntui kurkussani ja hengitysteissäni polttelua. Olisin halunnut yskäistä, se oli vaistomaista, mutta päädyin vain vetämään suun täydeltä vettä lisää. Nostin pääni kohti pintaa. Tiesin, että sade oli lakannut, sillä näin auringon häälyvän hahmon yläpuolellani.

Ja ilman omaa päätöstäni, jalkani ponnistivat vedenpohjasta kohti pintaa. Ilma täytti keuhkoni kun tulin pintaan ja huomasin, että sade tosiaan oli melkein lakannut ja aurinko paistoi. Pystyin jopa näkemään heikon sateenkaaren puiden takaa.

2. osa

Ei Alex sitä tahallaan ollut tehnyt. Hänellä ei ollut tapana olla ilkeä muita kohtaan, mutta se oli ollut vahinko. Ikäänkuin. Tavallaan. Ehkä. Ei ollenkaan. Se ei ollut ollut vahinko, mutta kun Alex oli niin kovasti halunnut kokeilla uutta keinua, joka hohti punaisena vasten loppukesän kirkkaan vihreitä värejä. Alexin mielestä tarhantädit olivat epäreiluja kun laittoivat hänet sillä tavalla seinän vierelle istumaan puupenkille heidän valvontansa alle. Ei hän ollut muuta kuin pyytänyt tyttöä siirtymään keinusta. Alex ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt väärin, mutta hän epäili ettei hänen ehkä olisi sittenkään pitänyt tönäistä tyttöä kun tämä ei suostunutkaan lähtemään.

Joten, siinä Alex nyt istui ja katseli kädet ristissä ja suu mutrussa kuinka Hilkka keinui nauraen yhä korkeammalle ja välillä katsoin voitonriemuisesti alhaalla istuvaa Alexia. Alex käänsi päänsä harmistuneena pois ja katsoi vieressään juttelevia tarhantätejä. Kukaan ei vilkaissutkaan häneen. Sitten hän katsoi kauempana lojuvaa rekka-autoa ja päätti tehokkailla kuusivuotiaan aivoillaan haluavansa leikkiä. Ei kai hänen tarvinnut enää istua, hänhän oli istunut siinä jo ainakin ikuisuuden. Ellei kaksikin.

Hän kapusi pois korkealta penkiltä, mutta ei ehtinyt ottaa kuin yhden pienen juoksuaskeleen kohti sinistä rekka-autoa. Saana, joka pistänyt hänet arestiin, tarttui kiinni hänen käsivarteensa ja istutti takaisin penkille.

"Valitettavasti et voi vielä lähteä leikkimään. Arestistasi on jäljellä vielä viisi minuuttia."

Alex mutristi huuliaan, mutta ei sanonut mitään. Hän oli jo pienenä oppinut ettei kannattanut sanoa vastaan aikuisille. Varsinkaan Saanalle. tai äidille. Molemmat olivat oikeita sisupusseja.

Viisi minuuttia tuntui kuluvan hitaasti. Kun Saana vihdoin ilmoitti, että vaadittu aika oli kulunut, ilmoitti toinen tarhantäti, että oli jo aika lähteä sisälle. Alex olisi halunnut valittaa ettei ehtinyt leikkiä tarpeeksi, mutta päätti kuitenkin olla tekemättä niin ja lähti lannistuneena muiden mukana sisälle.

Tyytymättömyys kaikkosi kuitenkin nopeasti kun keittiön täti kertoi lapsille, että ruokana olisi kalapuikkoja. Voi että, kuinka Alex rakasti kalapuikkoja. Varsinkin äidin tekemiä kalapuikkoja! Äiti osasi tehdä ruokaa maailman parhaiten. Ja mummi toiseksi parhaiten.

Lapset istuivat juuri ruokapöydässä ahmimassa nälkäisinä tarhantätien annostelemia annoksia kun puhelin soi. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota, sillä puhelin soi aina silloin tällöin. Myöskään Alex ei kiinnittänyt siihen huomiota erityisemmin, mutta jostain syystä äidin kasvot nousivat hänen mieleensä ja hänen oli pakko hetkeksi laskea haarukkansa.

"Nuku, nuku nurmilintu. Väsy, väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän."
Huoneen hämärä painoi Alexin silmiä kiinni ja hän jaksoi hädin tuskin haukotellakaan. Sängyn vieressä oleva valju koiranmuotoinen lamppu valaisi äidin hymyileviä kasvoja. Puoliksi suljettujen silmiensä raosta Alex katseli kun äiti kumartui ja antoi hellän suukon hänen poskelleen ja toivotti hyvää yötä.
Alex vastasi toivotukseen ja äiti kurotti sammuttamaan lamppua.


"Mikä hätänä Alex, eikö ole enää nälkä?" kysyi hänen viereensä tullut Saana, joka oli ilmeisesti nähnyt, että Alex lopetti syömisen.
Alex ei kuullut mitä puhelimeen vastannut tarhantäti sanoi, joten hän katsoi hetken Saanan voimakaspiirteisiä kasvoja.
"On."
"Syöpä sitten."
Saana jatkoi matkaansa Hilkan luo, joka oli onnistunut kaatamaan maitoa mekolleen. Alex katsoi lautasta ja otti haarukan käteensä. Hänet hetkeksi vallanut outo olo katosi ja hän söi taas hyvällä ruokahalulla, eikä äiti edes käynyt mielessä vaikka tämä tekikin maailman parhaita kalapuikkoja.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 14:39:18 kirjoittanut Pyry »
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 449
  • Älä hyllytä hullua!
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13
« Vastaus #1 : 23.10.2013 16:57:23 »
Luin nämä kaksi lukua eilen illalla ja oli aivan pakko tulla kommentoimaan tätä tänään :D

Idean lähteesi on, ei ehkä kaikista sopivin sana mutta, ihana. Kylmät väreet oikein virtaa selkäpiitä pitkin ja silti se on tietyllä tapaa kaunis.

Tykkään tosi paljon tuosta kuvailusta. Ensimmäisessä luvussa on synkempi ja raskas tunnelma, mikä kuitenkin pehmenee vähän lopussa. Toinen luku taas on, no, erilainen. En ole kovinkaan paljon lukenut mitään, mikä olisi kirjoitettu pienemmän lapsen näkökulmasta. Sait oikein hyvin ja aidon oloisesti kirjoitettua sen. Tuo Alexin logiikka on ihan kuin kenen tahansa tarhaikäisen lapsen, mutta samalla hänestä huokuu myös pientä viisautta tuossa lopussa.

Tykkäsin ja jään kyllä odottamaan seuraavia lukuja! :)

- Aimtist
BLEACH = Boys Love EACH

Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13
« Vastaus #2 : 26.10.2013 09:42:02 »
3.osa

Vaatteeni roikkuivat märkinä kylpyhuoneessa. Tuntui kuin kuulisin jokaikisen tippuvan vesipisaran äänen vasten kaakelilattiaa. Tiesin, että se oli mahdotonta sillä olin aivan toisella puolella taloa omassa huoneessani. Istuin sängyllä ja nojasin ohimoani vasten ikkunaa. Aurinko paistoi nyt täydeltä taivaalta ja pilvetkin tuntuivat väistyneen melkein kokonaan.

Katselin kun naapurin mies livahti ulos asunnosta koiransa kanssa. Luultavasti tämä oli taas riidellyt vaimonsa kanssa, hän näytti juuri sillä tavalla syylliseltä. Hengitykseni huurusti ikkunaa pääni vierestä ja nostin sormeni piirtämään siihen kuvioita. En piirtänyt mitään tunnistettavaa, lähinnä viivoja, jotka sotkeutuivat keskenään.

Koko ruumiini tuntui raskaalta. Kotiin kävellessäni en ollut tuntenut mitään, sillä en ollut antanut ajatuksilleni valtaa. Onneksi vastaan ei tullut juuri ketään. Se ainoa pieni mummo, joka käveli vastaan kaupankulmalla oli todennäköisesti arvellut, että olin joutunut kävelemään sateessa. Märät vaatteeni eivät siis olleet herättäneet huomiota.

Tuntui epätodelliselta nyt istua siinä omalla sängyllä ja katsella kun luonto tuntuu heräävän vähitellen taas eloon sateen jälkeen. En ollut varautunut siihen, että olisin elossa enää tässä vaiheessa.

Väsymys painoi päälle, sillä en ollut saanut nukuttua viime yönä ollenkaan. Olin miettinyt ja hionut suunnitelmaa. Olin ottanut selvää vanhempieni työvuoroista, hoitanut asiat koulussa ja kirjoittanut kirjeenkin. 
Kirje lojui pöydälläni. Lähtiessäni olin jättänyt sen auki, mutta nyt olin taitellut sen kiinni, kun olinkin tullut takaisin kotiin.

Annoin itseni nukahtaa ajattelematta enää mitään. Pääni nojasi vasten viileää ikkunaa ja sakset valahtivat toisesta kädestäni vaaleansiniselle päiväpeitolle.
« Viimeksi muokattu: 03.11.2013 22:03:32 kirjoittanut MissWeasley »
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 449
  • Älä hyllytä hullua!
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 3.osa ilmestynyt!
« Vastaus #3 : 29.10.2013 19:51:49 »
Sun kirjoitustyylisi on oikein ihana <3 Teksti saa aikaan selviä mielikuvia ja sitä on helppo lukea, tällaiset angstiset tekstit vetoavat minuun muutenkin jonkin verran. Itse näen tämän hahmon maailman melkoisen synkkänä ja harmaana, joka saa kuitenkin pikkuhiljaa lisää värejä, jotka saattavat kuitenkin myöhemmin "peseytyä" pois (riippuen siitä, mitä myöhemmin tapahtuu). (Ja jos tuosta mielikuvieni kuvaamisesta saa mitään irti niin hyvä niin, sen verran epäselvää selittämistä)

Seuraavia lukuja odottaen :)

- Aimtist
BLEACH = Boys Love EACH

Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 3.osa ilmestynyt!
« Vastaus #4 : 03.11.2013 22:04:23 »
A/N: Pahoittelen lukujen lyhyyttä :(

4. osa

"Nyt yöpuku päälle ja nukkumaan!" komensi tarhantäti meluavia lapsia. Kaikilla tuntui olevan hyvin paljon ylimääräistä energiaa, joka ei ollut lähtenyt pihalla vaikka tarhantädit sitä ilmeisesti olivat toivoneet.
Kun kukaan ei reagoinut kehotukseen, puhalsi täti pilliin. Se oli viimeisin ja tehokkain keino, jolla lapset saatiin tottelemaan, sillä kaikki vihasivat yksimielisesti pillin ääntä. Muutama iski kädet korvilleen, mutta pääasiassa jokainen lapsi jähmettyi ja katsoi tarhantätiin odottavasti.
"Kaikki valmistautumaan päiväunille, än, yy, tee, nyt!"

Heitä ei olisi tarvinnut enää toista kertaa käskeä. Jokainen lapsi pudotti pitelemänsä tavaran oikealle paikalleen ja ryntäsi unihuoneeseen hakemaan yöpukujaan, unilelujaan ja -vilttejään.
Alex veti päälleen sinisen yöpuvun, joka oli kirjailtu punaisin autoin ja kaappasi kainaloonsa Valtteri-nallensa. Se oli hänen paras kaverinsa.

Vihdoin kaikki kömpivät omiin sänkyihinsä, kuka yläsänkyyn, kuka alasänkyyn. Alexin paikka oli yläsängyssä, hän oli jo sen verran iso. Alasängyn paikka oli nelivuotiaan Eemelin.
Täti luki heille sadun kolmesta karhusta. Alexin mielestä täti olisi voinut valita jonkun muun sadun, sillä tämä luettiin juuri toissapäivänä. Mutta mikäpä olisi ollut sen tehokkaampi tapa nukuttaa tehokkaasti, sillä ei mennyt kuin muutaman lauseen verran kun Alexin silmät painuivat kiinni.

Tuntui kuin hän olisi nukkunut vain vähän aikaa kun ovi avautui ja joku tuli sisälle unihuoneeseen. Alex avasi silmänsä ja näki, että sisälle oli tullut puhelimeen aiemmin vastannut tarhantäti. Tämä hiipi hiljaa heitä valvovan tarhantädin luo ja kumartui sanomaan jotain tämän korvaan. Alex yritti huomaamatta korjata asentoaan niin, että kuulisi mitä nämä puhuivat.

"Ei hänelle voida kertoa."
"Jotain on pakko sanoa."
"Sanotaan vain, että hän ei mene kotiin täksi yöksi."
"Voi raukka."

Alex ei ymmärtänyt kuulemaansa. Sisään tullut tarhantäti nyökkäsi toiselle ja hiipi hiljaa pois. Alexin unesta sumeat aivot eivät jaksaneet alkaa pohtia keskustelun merkitystä, joten hän vaihtoi kylkeä ja antoi tajuntansa viedä taas unien maailmaan.



5. osa

Hätkähdin horroksestani kun ovi kolahti. Äiti oli tullut kotiin.  Hieraisin unisena silmiäni ja nostin lattialle tippuneet sakset takaisin kynätelineeseen. Laitoin kirjeen lipaston laatikkoon varmaan talteen, vedin neuleeni hihat alas ja hyppelin portaat alakertaan.

"Hei äiti!"
Äiti käänsi katseensa minuun niin nopeasti, että ruskeat ja laineikkaat kiharat valahtivat pois korvan takaa silmien eteen.
"Kauhea, minä säikähdin!" hän sanoi ja huitaisi hiukset takaisin korvan taakse.
"Luulin, että olet koulussa."
Seisoin porstaiden alimalla askelmalla ja hipelsin hihansuutani vieno hymy kasvoillani.
"Alkoi sattua mahaan", selitin. "Joten jouduin kävelemään sateessa kotiin. Vaattet ovat kuivumassa kylppärissä."

Äiti kallisti päätään ja hymähti.
"Voi sinua pientä", hän sanoi ja vei työsalkkunsa keittiöön.  "Valitettavasti minun on tehtävä vielä hieman töitä, tämä projektinsuunnittelu on niin haastavaa hommaa, että välillä täytyy ottaa töitä kotiinkin."

Äiti oli hieman yli neljäkymmentävuotias uranainen, joka ei tuntunut väsyvän ikinä. Hän raatoi niska limassa, mutta ei silti ikinä laiminlyönyt perhettään.
Hän katsoi minuun suu huoman raollaan kun purki kassien sisältöä jääkaappiin.
"Teen sen jälkeen ruokaa, joohan?"
Siirsin käteni selän taakse ja hymyilin suu vinossa.
"Tottakai, äiti."
Äiti hymyili ja suukotti minua päälaelle. Sitten hän istahti keittiönpöydän äreen, kaivoi läppärinsä esiin ja alkoi tehdä töitä.

Katsoin hetken äitin sivuprofiilia ilmeettömänä ja käännyin sitten mennäkseni takaisin huoneeseen. Loikin portaat ylös kaksi kerrallaan ja kun pääsin huoneeseeni, jouduin hillitsemään haluni paiskata ovi kiinni. Laitoin sen kiinni niin hiljaa kuin pystyin ja painoin selkäni vasten sitä. Liu'uin lattialle yksinäisen kyyneleen valuessa poskeani pitkin leualle ja katsoin rannettani, joka oli värjännyt valkoisen neuleeni hihansuun punaiseksi verestä.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 3.osa ilmestynyt!
« Vastaus #5 : 08.11.2013 21:53:27 »
6. osa

Päiväunien jälkeen tarhantäti kutsui Alexin sivummalle muiden katsellessa Pikku Kakkosta.
Alex katsoi odottaen vaaleaa naista, joka hymyili. Hymy kuitenkin värisi ja tädin katse harhaili välillä muissa lapsissa ennen kuin tämä puhui.
"Alex, sinä jäät täksi yöksi päiväkotiin."
Alex rypisti kulmiaan. Hän oli kyllä kuullut kuinka muita lapsia oli ollut yötä päiväkodissa vanhempien huonojen työaikojen vuoksi, mutta hän itse ei ollut joutunut olemaan yötä siellä vielä kertaakaan. Äiti ja isä eivät ikinä olleet yötä töissä.
"Miksi?" hän kysyi.
"Isä soitti ja pyysi, että olisit täällä yön yli. Ajattele sitä seikkailuna", täti vastasi ympäripyöreästi ja taputti Alexia selkään patistaen hänet sitten takaisin muiden seuraan. Pikku Kakkosessa alkoi juuri Puuha-Pete.

Loppupäivän ajan Alexista tuntui oudosti, siltä että häntä tarkkailtiin. Yksikään tädeistä ei tehnyt sitä suoraan, mutta aina välillä kun hän ei katsonut, joku tädeistä loi vilkaisun häneen päin ja käänsi sitten nopeasti katseensa ennen kuin Alex huomasi.
Mutta Alex kyllä näki sen silmäkulmastaan. Hän ei ollut tyhmä. Ja nyt hänestä tuntui, että jotain oli tekeillä. Jotain oli tapahtunut ja se salattiin häneltä.

Illalla hänen lisäkseen iltapalalla olivat vain Eemeli ja Hilkka. Kaikkien muiden lapsien äidit ja isät olivat jo hakeneet nämä koteihinsa, ja vain he kolme istuivat Saanan seurassa yhden pyöreän pöydän ääressä piirtelemässä. Tunnelma oli hiljainen ja hämärä, mikä saattoi tosin johtua siitäkin, että ulkona alkoi taivas pimentyä ja katulamput syttyä.
Alex ei pystynyt keskittymään piirtämiseen. Kesken auton piirtämisen hän oli kohottanut katseensa ikkunaan.

Aiemmin päivällä lakannut rankkasade oli alkanut uudestaan. Ei yhtä kovana mutta aivan yhtä lohduttomana. Pienestä pojasta se oli hieman pelottavaa, sillä jossain kaukana jyrisi ukkonenkin. Sisällä ei ollut paljon valoja enää päällä ja Saana oli lapsien iloksi sytyttänyt muutaman tarkkaan vartioidun kynttilänkin.
Tilanne oli siis valmiiksi jo sellainen, joka sai kaikenlaiset ajatukset pyörimään kenen tahansa päässä.
Siinä pöydän ääressä tuijottaessaan vesipisaroiden kulkua pitkin ikkunaruutuja, Alex tuli taas ajatelleeksi äitiään.

Kun äiti tarttui lampunkatkaisijaan, hiha valahti hivenen.
"Äiti, mikä sinun ranteessasi on?"
Äiti päästi irti katkaisijasta ja antoi käden pudota syliinsä. Muutaman sekunnin ajan äiti katsoi lamppua ja Alex toivoi, ettei olisi sanonut mitään.
Sitten äiti käänsi katseensa häneen ja hymyili.
"Nämä vai?" hän kysyi ja näytti rannettaan.
Ranteessa oli muutamia punaisia viivoja. Niitä olisi voinut luulla tussilla tehdyiksi, mutta eivät ne olleet. Alexin mielestä ne näyttivät vähän sellaisilta viilloilta, joita leikkuulautaan jää sen jälkeen kun sen päällä on pilkottu esimerkiksi vihanneksia.
Alex katsoi äitiään silmiin. Hän ei ollut odottanut näkevän niissä sitä lempeyttä, joka niissä nyt kuitenkin loisti siinä huoneen valjussa valossa.
"Ovatko ne haavoja?" Alex kysyi hiljaa eikä kääntänyt katsettaan äidin silmistä. Ne tuntuivat luovan turvaa ja Alex tarttui siihen hanakasti.
"Kyllä Alex. Olen tehnyt ne."
"Miksi?"
Äiti oli hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät valon osuessa niihin. Sitten hän liikahti ja veti Alexin syliinsä.
Hän silitti hetken Alexin päätä ja painoi sitten rintaansa vasten. Äiti toi huulensa niin lähelle Alexin korvaa, että hän pystyi tuntemaan tämän hengityksen.
"Vain enkelit satuttavat itseään", äiti sanoi hiljaa. "He eivät pidä elämästä maan päällä. Maailma tuhoaa ne ja siksi ne yrittävät palata takaisin taivaaseen. He ovat liian alttiita sekä omalle että muiden kivulle."
Äiti hiljeni ja tämän hengitys puhalsi vasten Alexin korvaa. Hetken Alex vain mietti äitinsä sanoja, mutta sitten hän irrottautui tämän otteesta ja katsoi äitinsä kasvoja. Hän nosti molemmat kätensä äidin poskille ja katsoi tätä silmiin.
"Äiti?"
Äiti nyökkäsi.
"Oletko sä enkeli?"
Kyyneleet lähtivät valumaan äidin molemmista silmistä ja tämä nyökkäsi.


"Alex?"
Alex havahtui taas nykyhetkeen ja katsoi hänelle puhunutta Saanaa.
"Olen sanonut jo moneen kertaan, että nyt on aika mennä pesemään hampaat."
Alex nyökkäsi ja laittoi kynät takaisin laatikkoon.

Heille luettiin iltasaduksi Hannu ja Kerttu. Se oli Alexin yksi lempisaduista. Yleensä hän oli surullinen kun ajatteli, että perhe oli niin köyhä, että joutui hylkäämään lapsensa metsään. Mutta siinä kohtaa, kun lapset huijaavat noitaa, Alex yleensä on ylpeä Hannusta ja Kertusta. He ovat kamalan ovelia.
Alex nukahti nopeasti. Hän oli väsynyt päivän touhuista ja kaikista niistä ajatuksista, joita hänen mielessään oli pyörinyt.

Hän näki unta, että seisoi päiväkodin pihalla. Ulkona satoi, mutta Alex itse tuntui hylkivän vettä, sillä hän ei ollut ollenkaan märkä. Hän katseli keinussa korkealle keinuvaa ja kikattavaa Hilkkaa.

"Oletko kade?" Hilkka huusi ja keinui yhä korkemmalle naurun yltyessä.
Sitten Hilkan paikalla olikin yhtäkkiä äiti, joka heitti päänsä taakse ja nauroi sydämensä kyllyydestä. Yhtäkkiä Alexista tuntui, ettei ollut kuullut tuota naurua ikuisuuksiin, joten hän vain katsoi äitiä. Äiti keinui paljon korkeammalle kuin Hilkka oli keinunut. Alexin mielestä hän keinui ihan liian korkealle. Alex olisi halunnut juosta äidin luo, mutta tuntui kuin hän olisi juuttunut pihan mutavelliin.

Äiti nauroi entistä kovempaa ja sitten hän hyppäsi keinusta, niin kuin Alexilla oli tapana tehdä kavereidensa kanssa. Alex yritti huutaa äidille, mutta hän ei saanut suutaan auki ja vain seisoi paikoillan. Kyllä äiti kohta olisi maassa.
Mutta sen sijaan, että äiti olisi tupsahtanut maan kamaralle, äiti tuntui liitävän hidastettuna yhä ylemmäs. Se kesti aivan liian pitkään ja kun Alex katsoi tarkkaan, hän huomasi, ettei äiti enää nauranutkaan. Sen sijaan hän katsoi Alexia omituisen rauhallinen ilme kasvoillaan.

Äiti nousi hitaasti ylöspäin.
Alex sai liikettä jalkohinsa ja kiipesi viereiselle penkille, yritti kurkottaa äitiin, mutta tämä oli jo liian korkealla. Loppujen lopuksi äiti oli noussut niin korkealle, että sulautui sadepilviin, eikä häntä näkynyt enää.

Alex heräsi unesta säpsähtäen.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 6.osa ilmestynyt!
« Vastaus #6 : 01.12.2013 21:54:04 »
A/N: Saattekin nyt kaksi osaa kerralla  ;) Pahoittelen, että osat ovat niin lyhyitä  :-\

7. osa

Yöllä näin painajaisia, niin kuin aina. Ne menivät joka yö samalla kaavalla. Minua jahtasi kasvoton mies, joka yritti murhata minut. Oikeastaan mies ei ollut kasvoton, mutta en vain kiinnittänyt kasvoihin huomiota. Mies oli aina tuntematon. Ja aina henkilö oli mies, jolla ei ollut mitään syytä tappaa minua. Satuin vain olemaan siinä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Juoksin karkuun, yritin piiloutua, mutta aina hän löysi minut.
En ollut missään turvassa.
En päässyt eroon ajatuksistani edes nukkuessani. Kaikkia kamalat ajatukset seurasivat minua menin minne vain.

Kuin pilkatakseen minua, aurinko paistoi täydeltä taivaalta kun heräsin kirkaisten.
Keskityin hetken hengittämiseen ja yritin ajatella, että se oli vain unta. Tiesin, ettei se ollut vain unta. Tiesin, että tuo kasvoton olento oli oma pahin pelkoni. Se olin minä itse.
Olin itse oma pahin viholliseni, jahtasin itse itseäni ja aina jouduin umpikujaan.

Kello oli puoli kahdeksan ja minulla olisi ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua, mutta tiesin, että en saisi enää unta. Nousin sängystä ja menin suihkuun.

Tunsin olevani henkisesti väsyneempi kuin koskaan aiemmin ja olisin halunnut sulautua vessan kaakeleihin tai valua veden mukana alas viemäriin ettei tarvitsisi mennä kouluun.
Koulu oli pahinta kidutusta. Minua ei olla koskaan kiusattu, minulla on ihania kavereita ja saan hyviä numeroita. Mikä siis tekee hyvästä elämästäni silkkaa tuskaa?
Aivan. Ei mikään. Paitsi minä itse.

Kuitenkin kouluun sisään astuessani, asetin kasvoilleni urhean hymyn kun Elisa juoksi luokseni halaamaan minua.
Kukaan ei koskaan huomaisi.


8. osa

 Oli aamu ja aurinko paistoi verhojen läpi lämpimänä suoraan Alexin kasvoille. Saana ei enää istunut lukutuolissa.
Alex mietti, että saisikohan jo nousta.
Hän makasi hetken paikoillaan tuijottaen ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja päätti lopulta nousta. Hän kiipesi alas sängystä ja avasi huoneesta pois johtavan oven.

Saana istui työpöydän ääressä ja käänsi päänsä kun kuuli oven avautuvan.
"Huomenta Alex!" hän toivotti. Hänen lisäkseen huoneessa oli Eemeli, jolla oli tyynynkuva poskessa ja vaaleat hiukset pörrössä.
"Haluaisitko aamupuuroa?" Saana kysyi ja Alex nyökkäsi.

Saana antoi kaurapuuroa, jonka päällä oli mansikkahilloa, mutta Alexin ei oikeastaan tehnyt mieli syödä. Hänellä oli ollut huono olo heräämisestä saakka. Se inhottava uni ei suostunut poistumaan Alexin ajatuksista.
Alex ei kuitenkaan halunnut herättää huomiota, joten hän tarttui rohkeasti lusikkaan ja alkoi syödä puuroaan, joka maistui hänen suussaan pelkältä puuroutuneelta pahvilta.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 8.osa ilmestynyt!
« Vastaus #7 : 02.12.2013 19:27:33 »
9.osa

"Titta, tittar, tittade, tittat. Kirjoittakaa ylös kaikista kohdista esimerkki!"
Katselin kun vanha ja kumara opettaja, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, kirjoitti taululle liian pienillä kirjaimilla. En nähnyt sanoja kunnolla, mutta yritin kuunnella opettajan sanoja.
Kynä liikkui itsestään. Äänet puuroutuivat ympäriltä ja kuulin oman hengitykseni. Kuulin sen liian tarkasti. Kuulin oman vereni virtaavan suonissani. Pölyhiukkasten leijailu tuntui hidastuvan, samoin muiden ihmisten liike ympärilläni. Näkökenttäni alkoi hämärtyä reunoilta, tuntui kuin olisin katsellut opettajaa pitkän putken läpi.
En kuullut kuinka Elisa yritti mutisten tentata minulta vastauksia. En saanut enää henkeä ja rintaa puristi. Yritin hengittää normaalisti, mutta tuntui kuin olisin uudelleen ollut pinnan alla, mutta tällä kertaa suuhuni vain ei tullut vettä. Keuhkoihini tosin ei päässyt ilmaakaan, tuntui kuin joku olisi sulkenut hengitystieni.
Näinkö minä kuolisin, luokassa kaikkien edessä?
Ei ihan kuulunut suunitelmiini, ehdin ajatella ennen kuin pyörryin lattialle.

Heräsin terveydenhoitajan huoneessa. En ollutkaan kuollut. Tai sitten olin joutunut helvettiin.
Selvisi kuitenkin etten ollut helvetissä kun terveydenhoitaja huomasi minun heränneen ja alkoi kuunnella keuhkojani stetoskoopilla.
Hän käski hengittää sisään ja ulos ja otti sitten kylmän stetoskoopin pois iholtani.
"Hengitys kuulostaa normaalilta, mutta lepää vielä täällä hetkisen."
Hieroin kädellä ohimoitani. Päänsärky oli alkamassa.

"Tämä on jo kolmas paniikkikohtauksesi tällä viikolla", terveydenhoitaja sanoi tutkien papereitaan.
Nyökkäsin, sillä en jaksanut puhua. Kaikesta tuntui tulleen rasite. Olemassaoloni oli rasite kaikille, jopa minulle. Arjen läpi selvisin siirtämällä ajatukseni sivuun ja leikkimällä olevani robotti joka hoitaa kaiken automaattisesti. Kunhan muisti hymyillä oikeissa kohdissa.

"Oletko käynyt lääkärillä tämän vuoksi?"
Nielaisin ja mietin mitä sanoisin. Kukaan muu kuin minä ja terveydenhoitaja ei tiennyt paniikkikohtauksistani.
Nousin istumaan vaikka huimasi. Halusin pois. Halusin kotiin. Halusin päästä purkamaan tätä sietämätöntä olotilaa omalla tavallani.
"Asiaa tutkitaan kyllä, minun täytyy nyt lähteä."
Ja ennen kuin terveydenhoitaja ehti estää minua, olin kiirehtinyt ulos ovesta paiskaten sen kiinni perässäni.

Äiti ei taaskaan ollut kotona. Hän tuli melkein aina vasta minun jälkeeni ja nyt kun olin lähtenyt aikaisemmin koulusta, äiti ei tulisi vielä moneen tuntiin.
Minun ei enää tarvinnut ajatella mitän tekisin, sillä jalkani veivät minut automaattisesti huoneeseen. Käteni sulkivat oven huomaamattani ja suunnistin laatikolleni etsien helpotusta kivusta.

Pidemmän päälle se ei auttanut mutta hetken minun ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Kipu teki ihmisen inhimilliseksi ja kun mikään muu maailmassa ei tunnu miltään, näin tiesin olevani elossa. Ei ollut mitään murheita, oli vain ajatuksettomia ajatuksia, jotka leijailivat pois ja takaisin ilman päämäärää, ilman tunteita, ilman minua.
Näinä hetkinä kadotin itseni. Olin olemassa ihollani, terällä ja punaisessa veressä, joka valui kalpealla ihollani luoden kontrastin, joka oli karulla tavalla kaunista.

Sen jälkeen kun olin rauhoittunut, eivätkä kyyneleet enää virranneet pitkin kasvojani ja katselin aikaansaannostani, kului hetki ennen kuin palauduin takaisin todellisuuteen. Tunnuin nousevani ikäänkuin jonkinlaisesta kuplasta takaisin tähän maailmaan. Takaisin kipuun ja tuskaan joka oli nyt henkisen lisäksi myös fyysistä.
Katselin verta joka tippui päiväpeitolleni ja itkuni alkoi uudestaan. Olin mennyt pidemmälle kuin edellisellä kerralla. Joka päivä olin mennyt entistä pidemmälle. Siltikään en saanut siitä sitä mitä hain. Kerta kerralta vaati enemmän tuntea olevansa olemassa. Kerta kerralta menin syvemmälle sitä huomaamattani.
Sitten kipu laukesi. Tunsin kuinka pahasti olin tehnyt, tunsin suonieni sykkivän hitaasti mutta varmasti verta ulos kehostani ja päänsärkyni palasi salamaniskusta. Huone alkoi heittää päässäni ja ponkaisin ylös sängyltäni juosten kohti käytävän varrella olevaa vessaa. Verta tippui matkan varrelle pisaroina, jotka olivat kuin irvikuvia Hannun ja Kertun maahan heittämistä leivänpalasista. Lempisatuni tärveltyi ikiajoiksi tähän näkymään, sillä jatkossa yhdistäisin sen aina tähän tunteeseen. Ehdin juuri ja juuri kumartua vessanpöntön päälle kun oksensin lounaani ulos.

En oksentanut vain kerran vaan kahdesti, kolmesti, neljästi. Sitten sekosin laskuissa. Otin sidetarpeita ensiapupakista ja käärin vuotavat haavani siihen. Huone pyöri ja tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet, lähentyneet toisiaan. Huusin, mutta maailma oli kadonnut ympäriltäni.
Etsin katseellani ovea, mutta se paikka jossa ovi oli vähän aikaa sitten vielä ollut, oli nyt vain pelkkää valkeaa kaakeliseinää. Haukoin henkeä ja etsin ikkunaa, vaikka tiesin, ettei meillä ollut koskaan ollut sellaista vessassa. Katseeni kohdistui yhteen kaakeliin jonka keskelle oli ilmestynyt tulipunainen piste. Lähestyin seinää askel horjuen ja päätäni tykytti. Piste alkoi levitä ja sitten se alkoi valua. Pian kaikkialta ympäriltäni valui kaakeleista verta, joka virtasi seiniä pitkin lattialle ja viemäriin. Veri kiersi ja hylki minua, en pystynyt koskemaan siihen.

Käännyin katsomaan peiliä lavuaarin yläpuolella. Olin odottanut jotain aivan muuta kuin tätä. Näin itseni peilistä aivan normaalisti. Peilin kaakeleissa ei ollut tippaakaan verta, silmäni eivät olleet punertavat ja itkuiset, eivätkä käteni ruhjeilla.
Peilikuva hymyili ja katsoi minua.
"Mitä tuijotat?" sanoin sille.
"Ensimmäinen hulluden merkki on kun puhuu omalle peilikuvalleen", peili liversi.
Suljin silmäni ja oksensin taas.

Ovi kolahti.
"Kotona ollaan!" kuului äidin huuto.
Avasin silmäni ja vessa oli taas aivan normaali. Ei verta, ei puhuvaa peilikuvaa ja ovikin oli taas paikoillaan.
Haukoin henkeäni. Mitä minulle oli tapahtumassa? Kuinka monta tuntia oli viettänyt vessassa taistellen itseäni vastaan.
"Kotona ollaan!" äiti huusi hieman vaativammin.
"Vessassa!" huusin ja toivoin, ettei ääneni tärinä kuulunut. Pesin kasvoni kylmällä vedellä, minkä  jälkeen juoksin huoneeseeni ja vedin hupparin päälle.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 449
  • Älä hyllytä hullua!
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 9.osa ilmestynyt 2.12.13!
« Vastaus #8 : 03.12.2013 07:29:06 »
Ääh, mulla on jääny aivan liian monta lukua kommentoimatta! :/

Hahmoista olen tykästynyt enemmän Alexiin, koska hän on sen verran älykäs, intuitiivinen, ikäisekseen, ja se kiehtoo minua. Tosin tuo yhdeksäs luku lisäsi kyllä mielenkiintoa tarinan toista päähenkilöä kohtaan.

Uff, yritän keksiä jotain rakentavaa sanottavaa, mutta tähän aikaan aamusta ei irtoa mitään. Mitään kritisoitavaa en keksi :D

Seuraavia lukuja odottaen (:
- Aimtist
BLEACH = Boys Love EACH

Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 9.osa ilmestynyt 2.12.13!
« Vastaus #9 : 05.01.2014 20:59:56 »
A/N: Anteeksi, että tässä venähti näin kauan :( Oli niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa, etten edes kerinnyt kirjoittaa tätä. Mutta nyt alan kirjoittaa tätä taas aktiivisemmin!

10. osa

Alex oli leikkinyt koko päivän vain Eemelin ja Hilkan kanssa ja häntä ärsytti. Hän tiesi kyllä ettei toisista olisi saanut ajatella pahaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hilkka oli ärsyttävän nokkava ja ylimielinen. Hän oli tyttö. Ei tyttöjen kanssa voi leikkiä merirosvoja tai sotia. Tytöt haluavat leikkiä prinsessoja ja kotileikkiä.
Sitten oli Eemeli.
Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen. Alex kaipasi parasta kaveriaan, joka oli ollut jo viikon ajan lomalla Egyptissä.

Niinpä Alex yritti kaikin voimin keskittyä piirtämiseen, jotta hänen ei tarvitsisi mennä Hilkan ja Eemelin kanssa rakentamaan legoilla prinsessalinnaa. Alexista tuntui, että Eemeli teki sen Hilkan mieliksi vain siksi, että oli pihkassa tähän.
Alex katsoi kun Eemeli ojensi Hilkalle legon, joka laittoi sen tornin huipulle. Alex tuhahti. Lapsellista!

Sitten eteisestä kuului kolinaa ja eräs tarhantätiharjoittelija tuli ovelle.
"Alexin isä saapui."
Alex ponkaisi pystyyn, heitti kynän koriin ja jätti piirustuksen pöydälle. Hän juoksi eteiseen ja kuuli, että Saana tuli ripeästi hänen perässään. Isä seisoi ulko-ovella hieroen nenänvarttaan, mutta kuullessaan askeleet hän nosti katseensa. Poikansa nähdessään hänen suunsa taipui väsyneeseen hymyyn.
"Alex", isä sanoi käheällä äänellä ja nosti tämän hellästi syliinsä. Alex ripustautui isän kaulaan tiukasti. Hän ei ymmärtänyt kuinka hänellä oli isää näin ikävä, olihan hän ennenkin ollut kotoa pois yön jos toisenkin. Nyt vain tuntui niin hyvältä saada rutistaa isää, että ihan itketti.
Isä halasi Alexia yhtälailla takaisin.

"Minun täytyy ihan pian lähteä", isä sanoi. Alex nosti päänsä ja katsoi isää.
"Mihin me menemme?"
"Sinun täytyy jäädä vielä tänne", isä sanoi ja silitti Alexin tummanruskeita hiuksia ja hymyili taas sitä väsynyttä hymyään, joka sai Alexin pillahtamaan itkuun.
"En halua jäädä enää!"
Isä huokaisi raskaasti, vaikka yritti estää sen. Hän katsoi Saanaa ja istui eteisessä olevalle penkille, asettaen Alexin polvelleen.
"On tapahtunut jotain", isä sanoi, eikä hänen kasvoillaan ollut enää hymyn häivääkään.
Alexin mielestä isän kasvot olivat tummat ja tunnelma tuntui varjoisalta. Alex ei keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan tätä hetkeä.
Isä oli hiljaa ja puri huultaan.
"Jouduin viettämään yön sairaalassa ja siksi en voinut tulla hakemaan sinua, Alex. Enkä voi ottaa sinua mukaan nytkään. On parempi, että olet täällä."
Alex hengitti rauhallisesti, suu auki ja yritti estää kyyneleitä virtaamasta.
Tapahtuneen ajattelu sai kuitenkin kyyneleet tulvahtamaan silmiin.
"Äiti on kuollut", Alex sanoi ja kyynelet alkoivat valua poskille.
Isä näytti säikähtävän, mutta otti tilanteen hallintaan nopeasti.
Hän nielaisi.
"Niin on", isä sanoi ja kyyneleet kastelivat hänenkin poskiaan. Alex ei nähnyt takanaan seisovaa Saanaa, mutta tiesi, että tämäkin yritti estää itseään itkemästä. Isä ei onneksi kysynyt mistä Alex tiesi äidin kuolleen, sillä Alex ei tiennyt sitä itsekään. Sanat olivat tulleet häneen suustaan ilman käskyä, se ei todellakaan ollut ollut hän, joka sanat oli sanonut. Se oli ollut joku muu, mutta Alex tiesi, että sanat olivat täyttä totta.
Hän parahti niin raikuvaan itkuun, että jopa Hilkka ja Eemeli tulivat perässä katsomaan mitä oli tapahtunut. Saana kuulosti saavan jonkinlaisen sätkyn, sillä hän vinkaisi ja ohjasi lapset samaa tietä takaisin olohuoneeseen.
"En halua jäädä, en halua, en halua, en halua! Halun olla sinun kanssasi, haluan olla äidin kanssa, haluan äidin, hän ei ole kuollut, sinä valehtelet, äitiäitiäitiäiti!" Alex huusi ja Saana tuli takaisin.
"Jospa on parempi, ettei Alex jää", hän sanoi. Isä nyökkäsi ja puristi itkusta tärisevän Alexin rintaansa vasten.
"Lähdetään kotiin", hän sanoi. "Laitetaan ulkovaatteet päälle."
Mutta Alex ei suostunut irrottamaan käsiensä puristavaa otetta isän kaulasta edes siksi hetkeksi, että hänelle olisi saatu takki päälle.
Isä hyssytteli häntä vielä yli puoli tuntia, ennen kuin Alex suostui irrottautumaan sen verran, että pystyi katsomaan isää silmiin.

Isä näytti itsekin taistelevan itkua vastaan. Hänen täytyi olla rohkea Alexin vuoksi. Alex tajusi sen, eikä halunnut enää tehdä tätä vaikeammaksi isälle. Olihan äidin kuolema hänellekin yhtä tuskaista kuin Alexille.
Alex siis nielaisi kyyneleensä ja suostui viimein irrottamaan kätensä isän kaulalta. Isä katsoi häntä silmiin.
"Laitetaan takki päälle, jooko? Mennään hakemaan Hesburgerista hampurilaiset, miltä kuulostaisi?"
Alexia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä he söisivät, mutta ei jaksanut kuin nyökätä ja otti takin käteensä. Hän puki hitaammin kuin yleensä. Viiden minuutin päästä hän oli saanut takin päälleen, hanskat käteensä ja lippiksen päähän.
"Mennään sitten", isä sanoi ja Alex oli jo valmiina ovella lähdössä kun Saana puhui.
"Menikö se todella niin?"
Isä pysähtyi liikkeissään ja katsoi raskaasti Saanaan.
"Häntä ei voitu pelastaa. Vaikka jotain olisi voitu tehdä, niin heräsin liian myöhään. Hän hoiti asian todella hiljaisesti."
Alex ei tajunnut mistään mitään, mutta ei jaksanut kysyä. Hänen päässään pyöri vain äidin viimeiset sanat hänelle eilen ennen tarhaanlähtöä.

"Olehan reipas poika. Äiti rakastaa sinua."

Totta puhuen sanat olivat olleet hieman kummalliset.  Tietysti Alex oli aina reipas poika ja äiti tiesi sen. Hänellä ei ole ikinä ollut ongelmia lähteä tarhaan. Alex koki olevansa helppo lapsi. Mutta isän puheista päätellen äiti oli tiennyt kuoleman tulevan. Siksi sanat kävivätkin nyt järkeen. Ehkä enkelit tietävät kun kuolema on tulossa, Alex ajatteli ja katseli omia käsiään.

Isä otti hänet syliinsä ja yhdessä he lähtivät autolle, murheen murtaman hiljaisuuden varjostamana.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 449
  • Älä hyllytä hullua!
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 10.osa ilmestynyt 5.1.14!
« Vastaus #10 : 29.01.2014 16:15:38 »
Jei, lisää Alexia! (: Tämä oli hyvä, mutta hirmu surullinen luku ja kävi oikeasti sääliksi Alexia ja tämän isää. Onneksi alussa oli edes vähän piristävämpi meininki.  Ja piristävään meininkiin lukeutuvat myös omat lempparikohdat:
Lainaus
Hän oli tyttö. Ei tyttöjen kanssa voi leikkiä merirosvoja tai sotia.
Lainaus
Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen.
Lainaus
Alex katsoi kun Eemeli ojensi Hilkalle legon, joka laittoi sen tornin huipulle. Alex tuhahti. Lapsellista!
Niin, tuo Eemelin käytöshän on niin lapsellista :D Mutta tämä minua juuri kiehtookin Alexissa, tuo sun tapasi kirjoittaa hänestä todella fiksuna, mutta silti hän on selvästi yhä lapsen tasolla. Tasapainottaa kivasti hänen luonnettaan (:

Kiitokset taas yhdestä hyvästä luvusta! (:

- Aimtist

BLEACH = Boys Love EACH

Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

Alice Katarina

  • ***
  • Viestejä: 982
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 10.osa ilmestynyt 5.1.14!
« Vastaus #11 : 09.02.2014 00:17:22 »
Kommenttikampanjasta myöhäistä iltaa tai aikaista huomenta!

Olen lueskellut tätä jo joskus aikaisemmin ja silloin tartuin tekstiin otsikon takia. Se on edelleen mielestäni todella onnistunut. Inspiraatio kuva sai mulle melkein kyyneleet silmiin, kuten myös jotkin pätkät tarinassa. Sun teksti pn sujuvaa, virheetöntä ja mukaansatempaavaa. Ja lyhyet luvut todella toimii! Mukavasti syvennytään aina yhteen hetkeen ja seuraavassa pätkässä taas uuteen.

Yks asia, joka mua hirveästi häiritsi (et nyt naura) oli se, että ollaanko joissain päiväkodeissa oikeesti yötäkin? Mä en ole koskaan itse ollut päiväkodissa, muuta kuin kesätöissä ja harjoittelussa, joten ei hirveästi ollut tietoa. No, toisaalta, ehkä mä yritän päästä tästä yli, koska kaikenkaikkiaan fiktiotahan tää teksti kuitenkin on.

Alex on ihana, vähän näsäviisas ja suloinen pikkupoika. Lukiessa tekisi mieli vain rutistaa hänet syliin ja suojella kaikelta pahalta. Toinen päähenkilö taas on mielenkiintoinen hahmo. Surumielisyys ja väliinpitämättömyys peittää alleen sen miksi oikeasti sattuu ja on paha olla. Jään kyllä todella mielen kiinnolla odottamaan, että jossain vaiheessa hahmojen tiet risteävät.

Äiti nauroi entistä kovempaa ja sitten hän hyppäsi keinusta, niin kuin Alexilla oli tapana tehdä kavereidensa kanssa. Alex yritti huutaa äidille, mutta hän ei saanut suutaan auki ja vain seisoi paikoillan. Kyllä äiti kohta olisi maassa.
Mutta sen sijaan, että äiti olisi tupsahtanut maan kamaralle, äiti tuntui liitävän hidastettuna yhä ylemmäs. Se kesti aivan liian pitkään ja kun Alex katsoi tarkkaan, hän huomasi, ettei äiti enää nauranutkaan. Sen sijaan hän katsoi Alexia omituisen rauhallinen ilme kasvoillaan.

Äiti nousi hitaasti ylöspäin.
Alex sai liikettä jalkohinsa ja kiipesi viereiselle penkille, yritti kurkottaa äitiin, mutta tämä oli jo liian korkealla. Loppujen lopuksi äiti oli noussut niin korkealle, että sulautui sadepilviin, eikä häntä näkynyt enää.
Tässä aivan ihana kohta. Ja monethan ainakin sanovat nähneensä unia rakkaiden ihmisten kuollessa.

Sitten oli Eemeli.
Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen. Alex kaipasi parasta kaveriaan, joka oli ollut jo viikon ajan lomalla Egyptissä.
Jotenkin tämä on niin todellista. Miten se pari vuotta tai sukupuoli voikaan haitata leikkejä!

"Laitetaan takki päälle, jooko? Mennään hakemaan Hesburgerista hampurilaiset, miltä kuulostaisi?"
Alexia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä he söisivät, mutta ei jaksanut kuin nyökätä ja otti takin käteensä. Hän puki hitaammin kuin yleensä. Viiden minuutin päästä hän oli saanut takin päälleen, hanskat käteensä ja lippiksen päähän.
Tämä kohta tuo ilmi kuinka isä yrittää kaikkensa: ostetaan Hesburgerin hampurilaiset, aivan kuin se auttaisi mitään.

Kiitos tähän astisesta ja toivottavasti saamme pian jatkoa!

AK
Avasta kiitos Ingrid!

Ja se meni siks ku mä halusin,
ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin,
ja mä kaaduin mut mä nousin uudelleen.

Chère

  • Luuranko
  • ***
  • Viestejä: 16
  • Kiitos avasta rakas Black Pearl ♥
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 10.osa ilmestynyt 5.1.14!
« Vastaus #12 : 09.02.2014 21:54:50 »
Tämä on aivan ihana tarina! Tällainen itkupilli kun olen, tuo kohta jossa Alex tajuaa äidin kuolleen sai silmäni vuotamaan :'( Myös se uni jossa äiti ikään kuin lentää taivaaseen, oli hyvin kaunis.

Olen samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa, olet saanut Alexin ajatusmaailman hienosti kuvailtua. Se ei ole teennäisen lapsellinen, vaan ajatuksissa on syvyyttä ja viisautta, mutta myös sitä lapsellista mielikuvitusta.

Toinen päähenkilö taas on rauhallisempi ja synkempi. Pystyn jotenkin samaistumaan häneen, sillä itselläni on myös hyviä kavereita koulussa ja saan hyviä numeroita, mutten silti koe olevani täydellisen onnellinen. Viiltelystäkin on kokemusta, joskin sitä kadun syvästi.

Mutta eipäs nyt jaaritella minusta! Tämä on oikeasti aivan hirmuisen kaunis tarina ja juuri sellainen mitä minä rakastan. Enkelit ovat muutenkin niin kiehtova aihe ja se kuva/teksti siinä alussa oli riipaiseva :333

Jatka ihmeessä tätä, olen vakiolukija.
Milloinkohan jatkoa olisi luvassa? c:
Mä sulan.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Äiti, oletko sä enkeli? K-13 10.osa ilmestynyt 5.1.14!
« Vastaus #13 : 10.02.2014 16:37:23 »
Aimtist: Koko novelli painottuu kyllä aikalailla tohon angstimeininkiin, ikävä sanoa :D Mutta toki niitä hilpeityäkin hetkiä on ja on luvassa vielä, vaikka ei siltä vaikuttaisi ;) On tosi hankala kirjoittaa lapsesta sopivasti lapsellista, mutta ri kuitenkaan liian naiivia. Lisäksi näin nuoren aikuisen näkökulmasta saattaa lapsesta taas tehdä liian fiksun :D Mutta kiitos kommentista, ihanaa, että luet ja pidät!

Alice Katarina: Otsikon kanssa kamppailinkin pitkään! Loppujen lopuksi toi nimi pälkähti mun päähän aamuyöllä :D Ja kyllä, joissain päiväkodeissa ollaan yötä! Itse olin yötä omassa päiväkodissani kerran ja se oli vuoropäiväkoti :) Mutta kiitos kommentista tekstin sujuvuutueen ja mukaansatempaavuuteen opöen yrittänyt panostaa, sillä tätä kirjoittaessani olen syventynyt niin syvälle päähenkilöiden tunteisiin, että on itseäkin alkanut itkettää ja ahdistaa. Välillä on jopa pitänyt pitää taukoa kirjoittamisesta !  :-\

Chère: Enkelit kiinnostaa muakin aiheena ja sitten kun näin ton kuvan, niin heti pälkähti tällänen idea päähän :) Kiitos kommentista! Jatkoa tulee tässä!

A/N: Tuli kauheat omantunnontuskat kun tajusin tänään, että olen unohtanut kokonaan päivitellä tätä tänne! Olen siis kyllä laitellut uusia osia blogiini, mutta täällä käynti on aika paljon vähentynyt, niin on päässyt unohtumaan. Mutta nyt lupaan tsempata ja laittaa lukuja tännekin, sillä iloksenne voin ilmoittaa, että olen saanut koko novellin kirjoitettua valmiiksi. E tiedä muokkaanko sitä vielä hieman, mutta kokonaisuudessaan tähän tulee 19 osaa. Ja tässä yhdestoista, olkaatten hyvät!  :-* Toisen osan voisin laittaa vaikka illemmalla kun tämäkin on vähän lyhykäinen :)

 11. osa

Olohuoneeseen mennessäni äiti ei ollut tavanomaiseen tapaansa avaamassa tietokonetta valmiina tekemään vielä jotain rästihommia. Sen sijaan hän makasi sohvalla pitkin pituuttaan ja piti kättään silmien päällä kuin estääkseen päänsärkyä.
"Hei", sanoin ja yritin hymyillä.
"Hei", äiti sanoi liikahtamatta.
Katselin hetken äitin väsynyttä olomuotoa ja asettelin hupparia paremmin.
"Onko jokin vialla?" kysyin.
Äiti huokaisi ja siirsi käden vihdoin pois silmiltään, mutta ei katsonut minua. Aloin huolestua, äiti ei juuri ikinä ollut tällainen.
Hiljaisuutta kesti muutaman sekunnin lisää ennen kuin äiti sanoi mitään.
"Tiedäthän tuon keltaisen talon perheen tällä kadulla?" äiti kysyi. Mumisin jotain myöntyvää.
"Kuulin äsken uutisen, että perheen äiti on tehnyt itsemurhan."
Haukoin nopeasti henkeäni, mikä aiheutti yskänpuuskan. Kun sain ääneni ja hengitykseni taas hallintaan, äiti oli noussut istumaan.
"Itsemurhan?" toistin typeränä. "Miten? Kuinka? Tai siis... Miksi?"
Äiti huokaisi myös eikä näyttänyt kiinnittäneen yskäkohtaukseeni sen enempää huomiota. Naapurin mukava nainen on tehnyt itsemurhan? Hirvittävää ajatella kuinka toisen pahaa oloa ei huomaa.
"Sitä en tiedä, että miksi, mutta hän oli viiltänyt ranteensa auki", äiti sanoi ja katseli ympärilleen olohuoneessa.
"Kamalaa", hän vielä lisäsi. Minä tuijotin äitiä suu auki enkä saanut sanaa ulos suusta.
"Miten joku voi tehdä itselleen noin? Riistää itseltään hengen? Aina voi saada apua ja tukea sekä läheisiltä että ammattiauttajilta. Miten kukaan saattaa?"
Seisoin olohuoneen ovella ja tuijotin äitiä.
"Niinpä...", mutisin ja käännyin olohuoneen ovelta ja aioin mennä takaisin huoneeseeni.
"Isä pyysi minua kysymään sinulta kun näin hänet pihalla äsken, että menisitkö täksi illaksi vahtimaan Alexia?"
Käännyin katsomaan äitiä kummastuneena.
"Minä?"
Äiti nyökkäsi. Epäröin hieman.
"Enhän minä... En tiedä... Miten pystyisin olemaan lapsen kanssa, joka on juuri menettänyt äitinsä?"
"Alex ei kuulemma halunnut jäädä päiväkotiin, eikä hän mielellään jäisi kotiinkaan, mutta eihän hän nyt voi sairaalaan lähteä katsomaan äitinsä ruumista ja pitkin hampain hän suostui jäämään kotiin jos sinä olet hänen kanssaan. Olethan sinä joskus häntä leikittänyt naapurijuhlilla."

En tiedä miksi suostuin.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Chère

  • Luuranko
  • ***
  • Viestejä: 16
  • Kiitos avasta rakas Black Pearl ♥
Mielenkiintoista! Viimeinkin tarinan päähenkilöden välille tuli jokin yhteys. (Minun piti kommentoida vasta sitten kun lisäät seuraavan luvun, mutta olikin pakko raapustella tänne jo nyt ;D )

Eli siis, kappaleen lyhyydestä huolimatta se oli taas mukava luku ja erittäin sujuvaa tekstiä kuten aina. Olit kuvannut hyvin päähenkilön ahdistusta kun äiti päivitteli itsemurhaa. Päähenkilö selvästi tunsi syyllisyyttä. Mutta hauskaa, tulevissa luvuissa saamme taas lukea Alexia c: Hahmoihin on niin helppo eläytyä, ettei ihmekään jos kirjoittajalla itsellään nousee tunteet pintaan tätä kirjoittaessa :)

Koska en osaa kommentoida mitään järkevää, jään vaan tänne odottelemaan kieli pitkällä seuraavia lukuja :333 Laita vain jatkoa mahdollisimman pian!
Mä sulan.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Kiitos kommentista! :)
Tässäpä osat 12 ja 13 olkaa hyvä! :)

12. osa

Alex oli ollut koko iltapäivän aivan hiljaa.
Sen jälkeen kun hän ja isä olivat tulleet kotiin Hesburgerista, Alex oli kömpinyt isoon, ruskeaan nahkanojatuoliin, jossa hänen äitinsä oli ollut tapana aina lukea kirjoja eikä ollut pukahtanut sanaakaan.
Alex istui pienessä kippurassa, niin pienessä kuin mahdollista kuin yrittäen kutistua olemattomiin ja kadota. Kadota samaan paikkaan, minne äiti enkelinä lensi.
Hän rutisti kädessään kulmaa peitosta, jonka isä oli käynyt levittämässä hänen päälleen kun ei ollut hennonut pyytää poikaa siirtymään. Talossa oli hiljaista lukuun ottamatta takassa palavan tulen rätinää. Isä istui sohvalla kirjaa lukien, mutta silmät eivät liikkuneet ja hän oli ollut samalla sivulla jo puolituntia. Alex tiesi, että isäkin ajatteli äitiä. Isä oli jo muutaman kerran yrittänyt jutella Alexille, mutta poika pysyi hiljaa ja tuijotti tulta. Eikä isä osannut sanoa sen enempää.
Kaikki tuntui tyhjältä.

Alex ei ollut huomannut nukahtaneensa ennen kuin heräsi ovikellon soittoon. Hän säpsähti istualleen eikä hetkeen muistanut missä oli. Hänen katseensa osui isään, joka oli myös nukahtanut. Kirja oli pudonnut lattialle ja isän leuka nuokahtanut rintaa vasten. Äidin kuolema palasi raskaana verhona Alexin muistoihin.
Ovikello soi uudelleen. Tällä kertaa isäkin säpsähti ääntä. Ensin tämä katseli vauhkona ympärilleen, mutta käänsi sitten katseensa Alexiin.
"Soiko ovikello?"
Alex nyökkäsi ja katsoi isää. Tämän hiukset olivat pörrössä ja paidan rinnuksella oli vähän kuolaa. Alex naurahti arasti, mutta isä oli jo ponnahtanut ylös sohvalta ja rientänyt eteiseen.
Hän kuuli isän avaavan oven ja sen jälkeen isän kehotuksen vieraalle tulla sisään.
Alex istui hiljaa paikoillaan ja katsoi olohuoneen oviaukkoa.
Sitten isä ilmestyi ovelle heidän naapurinsa vanavedessään.
"Lapsenvahtisi tuli Alex", isä sanoi ja ryntäsi keräilemään tavaroitaan ympäri taloa.
"En huomannutkaan kelloa, jääkaapissa on makaronilaatikkoa jos tulee nälkä, nukkumaan kello kymmenen, iltasadun voi lukea jos Alex haluaa, pese hampaasi, nähdään aamulla!" isä huuteli milloin mistäkin puolelta taloa välillä Alexille ja välillä heidän vieraalleen.
Alex vain katsoi isän hössötystä ja ponkaisi ylös nojatuolista vasta kun isä riensi ovelle päin vetäen kenkiä samalla jalkaansa.
Hän purskahti taas itkuun. Hän ei halunnut isän lähtevän. Yleensä hän ei halunnut vieraiden ihmisten näkevän, kun hän itkee, mutta nyt Alex ei välittänyt. Hän halusi vain isän. Ja äidin.
"Alex pieni, mikä nyt?" isä kysyi ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
Alex halasi isää.
"Älä mene!"
Isä huokaisi vaisusti ja rutisti Alexia.
Naapuri katsoi olohuoneen ovelta vaivautuneena heidän herkkää hetkeään.
"Alex pieni, sinähän lupasit jäädä", isä sanoi Alexin olkapäätä vasten.
"En haluakaan!"
"Tulen aamulla, minä lupaan. Jos olet kiltisti tänä iltana, en enää jätä sinua yksin kotiin."
Alex itki hetken isänsä olkapäätä vasten ja työnsi sitten itsensä kauemmas pyyhkien kyyneleensä. Hän nyökkäsi hiljaa katsoen lattiaa.
"Kiltti poika", isä sanoi surullisesti hymyillen, nousi seisomaan ja astui ulos ovesta.
Kyyneleet valuivat edelleen pitkin Alexin poskia kun oven raosta puskenut viileä iltatuuli hiveli pojan paljaita käsivarsia.


13. osa

Seisoin olohuoneen ja eteisen välisellä oviaukolla sanattomana. En tiennyt pitäisikö katsoa muualle ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön.
Olin alusta alkaen epävarma siitä, miten pärjäisin Alexin kanssa kaksin, eikä ollut hyvä merkki, että heti aluksi poika alkaa itkeä. Onhan se tietysti ymmärrettävää tapahtuneen huomioon ottaen. Alex sai tietää vasta tänään päivällä äitinsä kuolemasta, eikä pienen lapsen pitäisi nyt antaa olla ilman isäänsä.
Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni sillä ymmärsin, ettei isä voisi ottaa poikaa mukaansakaan.
Isä lähti ja jäin kaksin Alexin kanssa.
En tiennyt mitä sanoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, ei edes serkkuja.
Seisoin luultavasti ainakin viisi minuuttia tuijottaen Alexin selkää ja itkusta täriseviä hartioita. Yritin ajatella miltä Alexista tuntui. Tiesikö poika äitinsä tehneen itsemurhan? Ymmärtäisikö noin pieni ihminen edes sellaista valintaa vielä?
Ajatuksiini luikerteli oma yritykseni lammella. Olisiko äitini kirjeen nähdessään purskahtanut itkuun yhtä lohduttomasti kuin Alex?
Olisiko oma äitinikin rukoillut tyhjässä huoneessa olemaan jättämättä häntä?

En voinut katsella tuota lohdutonta näkyä itkusta tärisevästä pojasta enää kauempaa.
Annoin tunteideni viedä ja ennen kuin ehdin huomata, olin kumartunut Alexin vierelle ja laskenut käteni hänen olkapäälleen. Alex nosti katseen minuun ja näin alahuulen väpättävän.
En edes yrittänyt loihtia kasvoilleni rohkaisevaa ja lohduttavaa hymyä.
Sen sijaan annoin kyyneleideni valua hiljaa poskiani pitkin.
Alex seurasi hetken vaitonaisena katseellaan yhtä kyyneleeni matkaa poskelta alas leualle. Sitten alahuuli alkoi väpättää taas rajummin  ja Alex romahti syliini itkien kovempaa kuin olin koskaan kenenkään kuullut itkevän.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
A/N: Ja uusia osia kehiin taas :)

14. osa

Alexia hieman hävetti itkeä sillä lailla naapurinsa sylissä, mutta hän ei välittänyt. Hän olisi ehkä pystynyt hillitsemään itsensä, mutta sitten naapuri oli kumartunut hänen viereensä. Hänen silmissään oli näkynyt niin aitoa ymmärrystä ja kipua, että Alex oli vain antanut tulla.
Alex itki kauan, mutta syli oli lämmin ja lohdullinen, eikä naapuri liikahtanutkaan työntääkseen Alexin pois sylistään. Joten Alex vain itki. Vähitellen itku tuntui alkavan laantua. Olo ei tuntunut niin hallittsemattomalta ja kyynelten tulo hidastui. Lopulta itku vaimeni enää vain hiljaisiksi nyyhkähdyksiksi.
Alex nosti päänsä ja kohensi ryhtinsä.
"Anteeksi äskeinen purkaukseni", hän sanoi. Hän oli kuullut niin sanottavan aina välillä elokuvissa. Naapurin ilme oli yllättynyt.
"En ole ennen kuullut kenenkään sinun ikäisesi puhuvan noin kohteliaasti", tämä sanoi ja katsoi hieman hymyillen Alexia.
Alex katsoi muualle ja kohautti olkiaan.
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", naapuri sanoi. "Haluaisitko kaakaota? Minun äit- tai siis, minulle annettiin pienenä aina kaakaota kun olin surullinen."
Alex huomasi, että naapuri oli meinannut mainita äitinsä, mutta ei jaksanut sanoa mitään, joten tyytyi nyökkäämään. Itku tuntui vieneen hänen voimansa ja hänen teki vain mieli nukkua. Päästä hetkeksi unimaailmaan, jossa kaikki olisi taas hyvin.

15. osa

Keittiössä oli sotkuista enkä tuntenut heidän keittiötään, joten meni ainakin varttitunti ennen kuin löysimme edes kaakaopurkin. Aloin lämmittää maitoa hellalla ja Alex istui takani keittiön pöydällä rutistaen unipeittonsa kulmaa.
"Minun äitini tiesi kuolevansa", hän yhtäkkiä sanoi.
Katsoin yllättyneenä taakseni.
"Ei meidän tarvitse jutella siitä, Alex", yritin sanoa reippaasti, mutta kurkkuuni tuntui juuttuneen pala ja käännyin takaisin hellaan päin. Tuijotin maitoa kattilassa kuitenkaan oikeasti näkemättä sitä. Ajattelin millainen ihminen Alex oli. Hän vaikutti välillä hyvin asialliselta lapselta kuusivuotiaaksi. Millaisen aikuisen tämä kokemus Alexista kasvattaisi? Varautuneen? Haavoittuneen? Taistelijan?
Minun kävi häntä sääliksi. Kenenkään noin nuoren ei pitäisi joutua käymään läpi tällaista. Kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi läheisen ihmisen itsemurhaa. Mieleeni tuli kuva omasta äidistäni huoneessani polvillaan kyyneleet tahrimassa mustekynällä kirjoitettua kirjettä.
Puristin kädessäni olevaa puulastaa niin, että rystyseni muuttuivat valkoisiksi.
Alex taas ei tuntunut kuulleen sanojani.
"Enkelit varmaan tietävät kun kuolema lähestyy, vai mitä luulet?"
Yritin vaivihkaa köhien saada kurkkuuni noussuta palaa katoamaan.
"Enpä osaa sanoa Alex", mutisin enkä edelleenkään saanut palaa katoamaan. Se tuntui vain suurenevan enkä saanut pian enää happea. Ei, ei paniikkikohtausta nyt, rukoilin.
En pysty tähän. Miksi lupauduin lapsenvahdiksi lapselle, joka on menettänyt äitinsä tämän oman käden kautta. Yritin keskittää ajatukseni muihin asioihin kuten terveydenhoitaja oli minua joskus aiemmin neuvonut.
"Enkeli?" kysyin Alexilta.
"Niin", Alex sanoi. "Äiti oli enkeli."
Nyökkäsin ja yritin estää kyyneleitä tulvehtimasta silmiini. Nojasin edessäni olevaan tiskipöytään ja aloin tasata hengitystäni.
"Hei, oletko kunnossa?" kuulin Alexin sanovan takaani. "Maito palaa pohjaan!"
Ja tosiaan tunsin nenäni alla palaneen hajua, mikä herätti minut todellisuuteen. Väänsin hellan nollille ja siirsin kattilan toiselle levylle, mutta maito oli jo pilalla.
Katsoin maitoa harmistuneena, mutta onnekseni huomasin paniikkikohtauksen menneen häslingissä ohi.
"Ei se haittaa", Alex sanoi. Hän oli kävellyt viereeni. "Voimme käyttää mikroakin."
Katsoin Alexia epäuskoisena.
"Onko teillä mikro?" kysyin hitaasti.
"Tottakai!" Alex hihkaisi ja siirsi viereiseltä pöydältä pois pari tyhjää muropakettia.
"Täällä näin!"
"Etkä viitsinyt sitten kertoa minulle, ennen kuin yritin surkeilla kokintaidoillani lämmittää sinulle maitoa hellalla? Tuliko sinulle mieleesi, että ehkä polttaisin koko talon?" kysyin kulmiani nostellen.
Alex vain nosteli käsiään.
"Hups?" hän sanoi ja alkoi kikattaa.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 449
  • Älä hyllytä hullua!
Ja taas jäi useampi luku tuosta välistä kommentoimatta...

Tarina kulkee ihanasti lähemmäs loppuhuipennusta <3 Minusta on hienoa, miten toinen päähenkilö pääsi tavallaan näkemään tulevaisuuteen. Hän pääsi näkemään, millaista hänen läheisilläänkin tulisi mahdollisesti olemaan, mikäli jatkaisi tuolla tiellään ja se on hienoa. Hän oikeasti miettii tilannettaan nyt useammastakin näkökulmasta. Vaikuttaa siltä, että hän olisi nyt havahtunut siitä synkästä maailmasta, ainakin hetkellisesti, jossa hän ensimmäisten lukujen aikana eli.

Toinen päähenkilö on hieman eloisamman oloinen ja Alex taas on sama hurmaava ja viisas pikkupoika kuin aiemminkin <3 15. luvun loppu oli oikein ihana! Hups tosiaan :D Kiitos näistä :)

- Aimtist

BLEACH = Boys Love EACH

Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

PikkuKakara

  • Tribuutti joka...
  • ***
  • Viestejä: 79
  • ... ei tahtonut kuolla.
Uuh, onpa kaunis tarina! Oon itkeny, nauranu, pelänny ja hymyilly tätä lukiessa. Lempihahmoni on ehkä tämä tyttö,koska tunnen samaistuvani häneen. Omat ongelmani eivät ole vain yhtä suuria. Mutta siis asiaan, pidän kovasti tarinasta ja odotan innolla jatkoa.  :)
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39334.0
"The game never ends" (sori en osaa linkata hienosti :D )

The Hunger Games <3 Eminem <3

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
A/N: Kiitos paljon kommenteista! :-* Ihana kuulla että tästä tykätään, itsekin olen kovin tyytyväinen tähän! 8)
Tässä taas kaksi seuraavaa osaa, näiden jälkeen kaksi jäljellä enää! Wuhuu, voiton puolella! Kuten aiemmin sanoin(?) olen siis kirjoittanut ne valmiiksi ja julkaisen niitä täällä samaa tahtia kuin blogissakin :) Ne osat tulee erikseen, vähän jännitystä peliin kuitenkin ;)

16. osa

Tunnelma rentoutui huomattavasti maito-episodin jälkeen. Alex nauroi kun naapuri teki tyhmiä ilmeitä ja kertoi hassuja vitsejä.
Nauru kaikui keittiön kaakeliseinistä iloisen hersyvänä ja Alexista tuntui hyvältä nauraa itkemisen jälkeen. Hän tuskin edes ajatteli äitiä.
"Tee-taas-se-sammakko-ilme!" hän sanoi haukottua naurun lomasta.
"Taas? Olen tehnyt sen jo kolmesti!"
Alex nauroi yhä kovempaa.
"Mutta-kun-se-on-niin-hauska!"
Naapuri veti silmänsä kieroon ja alahuulensa ylähuulen päälle. Nenän vierelle muodostui kasa ryppyjä.
Alex puhkesi niin kovaan naurunremakkaan, että kaatui penkilleen pitkin pituuttaan mahaansa pidellen.
Naapuri nauroi Alexin mukana yhtä aidosti, joskaan ei niin kuuluvasti kuin Alex.
"Kuules pikku hyeena, sinun kaakaosi jäähtyy!" hän sanoi kymmenen minuutin jälkeen kun Alex ei ollut vieläkään tullut esiin pöydän alta, jonne oli pudonnut nauramaan.
Naurun kyyneleitään pyyhkien Alex kipusi takaisin tuolille ja otti puoliksi juodun kaakaon käteensä edelleen hikotellen. Naapurikin hymyili.
"Minun pitäisi varmaan kehystää ilme huoneesi seinälle, jotta jokainen päiväsi olisi yhtä hauska!" hän sanoi naureskellen.
"Joo!" Alex hihkaisi ja siemaisi hörpyn mukistaan ja kolautti sen sitten takaisin pöydälle. "Sen täytyy sitten olla tosi iso!"
"Vai niin", naapuri tuumasi. "Kuinkahan iso?"
"Tosi, tosi iso! Ainakin nääääääin iso!" Alex sanoi ja levitti kätensä sivuille niin kauas kuin vain ylsi.
"Mahtaakohan noin iso taulu edes mahtua seinällesi?"
Alex nyökkäsi innoissaa.
"Vai niin!" naapuri nauroi. "Juopa viimeiset tipat kaakaostasi niin saadaan kuppi pesuun!"
Alex rypisti kulmiaan.
"Mutta minä haluan lisää!"
Naapuri pyöräytti huvittuneena silmiään.
"Niinpä tietenkin."
Alex hymyili suloisinta hymyään ja ojensi kupin toiselle. Kukaan ei ole ikinä voinut vastustaa hänen isoja kauriinsilmiään.
Naapuri otti liioitellusti huokaisten kupin ja siirtyi toiselle pöydälle kaatamaan lisää maitoa kuppiin.
Tällä kertaa kaakaon tekeminen sujui paljon vaivattomammin kuin ensimmäisellä, sillä kuppi tarvitsi vain työntää mikroon ja sitten lisätä kaakaojauhe.
Alexin mielestä mikro oli loistava keksintö. Siellä pystyi lämmittämään minkä tahansa ruuan! Ja siitä Alexille tulikin mieleen.
"Hei, isä sanoi, että jääkaapissa on makaronilaatikkoa!"
"Niin tosiaan taisi sanoa", naapuri myönsi mikron piipatessa. "Haluaisitko sitä?"
Alex nyökkäsi.
"Tietysti! Se on yksi lempiruuistani!"
Naapuri vetäisi kasvoilleen sammakkoilmeen kääntyessään jääkaapille. Alex räjähti nauruun ja kaatui penkille.

17. osa

Olin tuominnut kaiken ehkä turhan aikaisin. Ilta oli rentoutunut huomattavasti sen jälkeen kun todistin huonot kokin taitoni. Alex piti sammakkoilmeestä kuten kaikki muutkin lapset joita olin tähän mennessä ollut vahtimassa. Heitä ei ollut järin montaa, mutta kuitenkin.
Alex kierähti taas pöydän alle ja naureskellen käännyin kaivamaan makaronilaatikkoa. Jääkaappi oli aivan yhtä sekaisin kuin muukin keittiö, mutta löysin etsimäni onneksi kuitenkin pian alimmalta hyllyltä suolakurkkupurkin ja majoneesituubin takaa.
"Paljonko laitetaan?" kysyin Alexilta.
"Kaikki!" kuului pojan hengästynyt ähkäisy pöytäliinan takaa.
"Oletko aivan varma? Tätä on aika paljon!"
"Joo joo!" Alex liversi.
"Hyvä on, mutta jos et syö kaikkea, tulen tunkemaan sen korvistasi sisään kun nukut!" sanoin leikkisästi laittaessani ruokalautasen mikroon.
Kuului kolahdus kun Alex oli yrittänyt pompata pöydän alta esiin niin nopeasti, että löi päänsä pöytään.
"Et uskaltaisi!" hän sanoi leikkisän uhmakkaasti ja katsoi minua tuima ilme kasvoillaan päätään hieroen.
"Älä yllytä!" sanoin takaisin.
Tuijotimme toisiamme hetken silmästä silmään ja saatoin vain kuvitella itseni vanhaan villin lännen elokuvaan, jossa soi jännittynyt musiikki, aaavikkopallot kierivät taustalla ja olemassa ovat vain silmäparit, jotka tuijottavat toisiaan hikipisaroiden valuessa ohimoilta.
Sitten mikro piippasi ja hetki särkyi kummankin räjähtäessä nauruun. Nauroimme jälleen kerran kumpikin aivan kippurassa mikron piipatessa vaativasti taustalla. Jos nauru pidentää ikää, niin en varmasti kuole ikinä!
Sain itseni kasattua ja käännyin ottamaan ruokalautasta.
"Olen kuitenkin tosissani!" sanoin ketsuppia pursottaessani ja katsoin olkapääni yli ilkikurinen ilme kasvoillani.
Alex tuhahti.
"Mutta minä saankin syötyä kaiken!"
"Hyvä!"

Viedessäni ruokaa pöytään meinasin kompastua lattialle pudonneeseen myslipakettiin. Sain korjattua tasapainoni ja kurkotin lautasen Alexin nenän eteen, etten vain pudottaisi sitä.
Valitettavasti se oli virhe, sillä paitani hiha nousi hivenen ja paljasti ihoani pitkin kulkevat arvet.
En olisi itse kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Alex henkäisi kuuluvasti.
Katsoin häneen kysyvästi.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyin tietämättömänä.
Alex tuijotti minua ja näytti omituiselta.
"Oletko sinä enkeli?"
"Mitä?" minä sanoin hämmentyneenä. Alex oli ennen maidon pohjaan palamista puhunut myös enkeleistä, mutta ajattelin sen vain olleen surullisen pojan juttuja. Mutta tässä oli nyt pakko olla muutakin.
"Äiti sanoi, että ne, joilla ovat merkityt ranteet ovat enkeleitä."
Toinen käteni syösksyi ranteelleni hieromaan kipeitä ruhjeita.
"E-en minä ole enkeli", sain sanotuksi.
"Totta kai olet. Äiti sanoi, että vain enkelit satuttavat itseään, koska eivät pidä elämästä maan päällä. Tämä maailma tuhoaa heidät, joten he yrittävät palata kotiin."
Olin hetken hiljaa ja päätään nostanut kauhu laantui. Katsoin Alexia rauhallisesti, laskin käteni ja istuin häntä vastapäätä pöytään.
"Tiedätkö, äitisi on todella viisas."
"Kiitos", Alex sanoi katsoen vakavana minuun. "Hän on myöskin enkeli. Mutta hän palasi jo kotiin."
Alex laski nopeasti katseensa. Hän alkoi syödä makaronilaatikkoaan jättäen minut pohtimaan sanojaan. Alex siis tiesi. Alex oli nähnyt äitinsä jäljet. Mutta miksi tämän äiti oli kertonut hänelle tuollaisia asioita. Helpottaakseen omaa oloaan? Lievittääkseen oman kuusivuotiaan poikansa tuskaa menetyksen jälkeen? Alex luultavasti tulisi elämään tuossa mielikuvassa lopun elämäänsä, vaikka ei siihen välttämättä enää isona uskoisikaan.
Olin huomaamattani kääntynyt katsomaan ulkona heiluvia puunlatvoja ja havahduin vasta kun Alex puhui.
"Olen varma, että äiti pitää sinusta sitten huolta kotona, kun sinne menet. Älä ole huolissasi."
Minusta tuntui pahalta, että tuo pieni poika yritti lohduttaa minua.
"Alex, pieni. En minä ole kuolemassa vielä."
Alex yritti hymyillä hieman vinosti, mutta näin silti silmissä kimaltavat kyyneleet.
"Vielä?"
Olisin halunnut luvata Alexille maan ja taivaan ja kaikki tähdet taivaankannelta, mutta tiesin etten voi tehdä sitä. Alex on lapsi. Lapsille voi sanoa mitä tahansa ja nämä uskovat sen. Mutta Alex oli fiksumpi kuin mitä normaalit tuon ikäiset. En vain kyennyt valehtelemaan Alexille. Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla ja pudistelin päätäni.
Alex pudisti myöskin hitaasti päätään. Minusta tuntui kuin minun pitäisi sanoa jotain.
"Tiedätkö... Syksyhän on tulossa. Syksyllä luonto kuolee. Ehkä enkelit ovat sama asia kuin luonto. Äitisi kuoli syksyn alkaessa. Vai mitä luulet, kuolevatko enkelit syksyisin?"
"Ehkä", Alex sanoi. "Luulen, että se menee niin."
En tiennyt mitä sanoa. Osasiko Alex aavistaa oman menneisyyteni? Hän katsoi minua ruskeilla nappisilmillään.
Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan niiden läpi sieluuni ja pystynyt näkemään silmistäni hetkeni lammen rannalla. Siltikään en pystynyt kääntämään katsettani pois. Tuntui inhottavalta, että kuusivuotias hallitsi tilannetta.
"Minun pitäisi ehkä syödä", Alex sanoi.
"Niin pitäisi", mutisin ja hypistelin paitani hihoja tyhjän tunteen vallatessa sisimpäni.
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.