Kirjoittaja Aihe: Kuilun partaalla, k11  (Luettu 1641 kertaa)

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Kuilun partaalla, k11
« : 21.10.2013 22:22:07 »
Nimi: Kuilun partaalla
Kirjoittaja: Milleri
Ikäraja: k11
Tyylilaji: fantasia, romantiikka
A/N: Tää on itseasiassa viime vuonna kirjoitettu tarina, mutta laitan luvut tällein osissa koska tää olisi aika... pitkä, jos ne laittaisi suoraan. Mut tän luvut on sen verta lyhyitä, et laitan varmaan muutaman aina samaan pötköön :) Vaikka tunnen itteni itserakkaaks jo nyt, ni mun mielestä tää on melkein mun onnistuneimpia tarinoita, vaikka kirjoitustyyli onki kehittyny... mut tarinana kivoimpia. Haha, mä oon itserakas. Tosin, olin inspaantunu niin hyvistä kirjoista silloin, ettei ihme. Paranormaali rules!

Kommentti tekis iloiseksi, ja täähän on kritiikkivapaata aluetta! ;)


Aluksi


Minä olin se takapulpetin tyttö. Se, joka luki yksin ja hiljaa muun luokan mellastaessa. Se, jota pidettiin omituisena ja puhevammaisena, se joka jätettiin viimeiseksi aina ryhmiä valittaessa ja se joka jäi aina vaille paria.
   Se, joka eli jossain aivan muualla.
   Ennen minulla oli tapana kuvitella itseni muihin maailmoihin. Elin milloin Equaliassa, milloin Tylypahkassa. Kehitin maailmoihin - olivat ne sitten omiani tai jonkin muun keksimiä - paljon mielenkiintoisia tarinoita, joissa elin täysillä mukana. Mielikuvitukseni on aina ollut vahva. Enää en tietenkään pahemmin tarvitse sitä.
   Minuun oli vähän vaikea saada kontaktia, joten olin aikalailla yksin. Luokkalaiseni ja opettajani saivat - siis silloin, kun heidän oli pakko puhua minulle - toistaa ties kuinka monta kertaa: ”Sofia, sun vuoro, haloo”, tai ”Sofia, välkkä, nyt on välkkä!”
   Välillä jopa ikävöin noita normaaleja aikoja. En kyllä usein, mutta aina välillä. Asiat ovat nyt nimittäin ihan toisin kuin silloin. Kaikki on muuttunut sitten sen yön (tai aamun, en minä nyt kelloa ehtinyt katsoa joten aivan sama), kun kuulin koputuksia parvekkeeni ovelta.


1. Nukkumatti joka ei nukuttanut


Kuulostaa ihan siltä, kuin kyseisestä tapahtumista olisi vuosia. Tai siis siltähän minusta nyt tuntuukin. On niin vaikea ajatella, että kaikki tapahtui vasta eilen!
   Tosiaankin, eilen (onko siitä todella niin vähän aikaa?) aamuyöllä heräsin polttavaan janoon. Tokkuroin kylppäriin ja join suoraan hanasta kunnes olo oli parempi. Palatessani huoneeseeni sattui jotain merkillistä - parvekkeen oveen koputettiin. Siis oikeasti koputettiin, oksa ei vain lyönyt satunnaisesti ikkunaan, vaan ääni oli selkeä ja määrätietoinen.
   Unenpöppöröinen kun olin - enkä erottanut parveketta ovesta tai yötä päivästä tai todellista maailmaa unesta - avasin oven. Oli syksy (vieläpä Suomen syksy!), ja kylmä tuuli tuiversi saman tien huoneeseeni. Kiedoin käteni vaistomaisesti itseni ympärille.
   Olin näköjään valehdellut aikaisemmin. En minä täysin yksin ollut - minulla on yksi ystävä. Sanoisin ystävä ylitse muiden, mutta koska minulla ei ole ikinä ollut muita ystäviä, en voi sanoa niinkään.
   Olin tutustunut Kasperiin sattumalta: pari vuotta sitten (olin silloin 13, pahus, onko siitä niin vähän?) Linnanmäen vuoristorata oli jumittunut, ja vaununi oli jäänyt jumiin, vieläpä siihen korkeimmalle kohdalle juuri ennen ensimmäistä laskua. Olin kiljunut, mutta kiljunta oli loppunut nopeasti, kun olin huomannut, että vieressäni oleva poika - Kasper - yritti tukahduttaa naurunpuuskan. Sen jälkeen aloimme jutella. Olimme molemmat vähän ujoja, ja ehkä juuri sen takia meillä oli alkanut heti synkata. Ujous oli jäänyt taakse, ja olen vieläkin kiitollinen, että maailmassa on edes yksi ihminen, jonka kanssa voin olla oma itseni.
   Miksi edes kerroin tämän? No, parvekkeella seisoi kukapa muukaan kuin Kasper. Koska olin jotenkin odottanut karmaisevaa hirviötä tai jotain vastaavaa (muistakaa, että olin puoliunessa), oli suuri helpotus, kun näin jotain tuttuakin tutumpaa: pehmeät, ruskeat hiukset ja silmät, läpikotaisin pisamainen iho ja ujo hymy.
   Kapsahdin vaistomaisesti hänen kaulaansa; minulla oli kamalan kylmä ja Kasper oli lämmin.
   ”Mitä sä teet täällä mun parvekkeella? Miten sä ees pääsit tänne? Vai onks tää jotain unta vai mitäkukatäh?”
   Kysymysteni tulva nauratti Kasperia, mutta ääni oli hermostunut.
   ”Totaa… Mä en tiiä yhtään enempää ku sä. Mut lähetettiin hakemaan sua, enkä kyllä ollenkaan tajuu miks, mut päätin tehä työtä käskettyä.”
   ”Hakee mut minne?” astuin askeleen taaksepäin nähdäkseni Kasperin ilmeen. Hän katseli varpaisiinsa.
   ”En mä tiiä! Mut jotain muuta mä tiiän. Okei, tää kuulostaa sairaan oudolta ja sitä se onkin. Arvaa kuka mut lähetti? Nukkumatti. Se on täällä, ja haluu viiä meidät jonnekkin huitsin nevadaan”, Kasper puhui niin nopeasti, että sanat takertuivat toisiinsa.
   ”Jännä uni!” nauroin. ”Okei, mä tuun, mutta vaan koska haluun nähä, mitä täs tapahtuu. Toivottavasti en vaa herää kesken kaiken.”
   Kasper astui sivuun, ja siinä hän oli: Nukkumatti. Halusin nähdä, oliko hän saman näköinen kuin saduissa, mutta (kirottu olkoon suomen syksy!) oli pimeää enkä nähnyt muuta kuin siluetin.
   ”Kasper, tartu käteeni. Ja Sofia toiseen”, Nukkumatti komensi terävällä äänellä, joka ei ollut niin unettava kuin voisi luulla.
   Tartuin jännityksen vallassa Nukkumatin käteen, ja tunsin Kasperin tekevän samoin. Samassa maa katosi jalkojeni alta ja ympärilleni pimeni.

Heti kun jalkani olivat taas turvallisesti maan kamaralla, tai ilmeisesti kuun kamaralla, käännyin Kasperiin päin ja sihahdin:
   ”Onks tää unta? Missä me ollaan? Mitä tapahtuu?”   
   ”En mä edelleenkään tiiä”, Kasper tiuskaisi.
   Puuskahdin. ”Jos tää on jokin kepponen, joillakin on tosi huono huumori.”
   ”Meillä on ihan hyvä huumori, eikä tämä mikään kepponen ole. Eikä kyllä untakaan”, Nukkumatti mutisi loukkaantuneena. Oli jotenkin huvittavaa puhua Nukkumatin kanssa siitä, onko jokin asia unta vai ei.
   ”Okei okei, anteeksi, mutta voitko sä ystävällisesti se-”
   Nukkumatti keskeytti minut räjähtämällä nauramaan. ”En minä voi selittää. Ja vien teidät haltijoiden luokse. He selittävät. Mutta minä kaappaan teidät ja vien johonkin omituiseen maahan ilman lupaa, ja sinä pyydät anteeksi?”
   Haltijoiden luo - anteeksi kuinka?” minun oli jotenkin helpompi olla puhelias, kun olin Kasperin ja Nukkumatin seurassa, vaikka se tuntui niin kummalliselta. Tai ehkä juuri siksi.
   Nukkumatti nauroi kepeästi ja kehotti meitä jälleen tarttumaan hänen käsiinsä.


2. Omituisten otusten kerho


Kun avasin silmäni seuraavan kerran, minun oli suljettava ne lähes heti ja räpyteltävä ahkerasti, että näin mitään kirkkauden takia. Nukkumatti irrotti otteensa kädestäni. Menetin oitis tasapainoni, hoipertelin ja olin kaatua, mutta pehmeät, lempeät kädet saivat minut kiinni.
   ”Minun työni on näköjään tehty”, kuulin juuri ja juuri Nukkumatin muminan.
   ”Olette varmasti väsyneitä”, kuiskasi pehmeä ääni korvaani, ”nukkukaa, pikkuiset.”
   Nuo sanat mahtuivat juuri ja juuri tajuntaani, kunnes siirryin tiedollisesta tilasta tiedottomaan.

Valo kävi jälleen silmiini, kun avasin ne seuraavaksi. Makasin puupedillä ja pääni alla oli valtava, pehmoinen lehti. Silmäni olivat pian tottuneet kirkkauteen, ja näin, että Kasper istui viereisen puuvuoteen päässä.
   ”Näyttää ihan keijujen kodilta”, ääneni kuulosti korvissani oudon käheältä.
   ”Haltialassa me kai ollaan”, Kasper sanoi.
   ”Miks täällä kaikkialla on sitte puita ja lehtii ja kukkasii?”
   ”Tää ei oo kirja. Ei keijut välttämättä asu puiden, lehtien ja kukkasten seassa.”
   ”Mut mikä sitte? Tuskin tää unikaan on, jos me kerta herättiin äsken.”
   ”Aa-a.”
   Nousin itsekkin istumaan. Olin juuri sanomassa Kasperille, kuinka iloinen olin, etten ollut yksin kummalassa, kun joku olento, ilmeisesti haltia liihotti luoksemme.
   ”Tervetuloa, ihmiset”, haltia hymähti. Hän oli kaunis. Punaiset hiukset, niin pitkät, että hän voisi kompastua niihin (toisaalta olisi vallan omituista nähdä haltia kompuroimassa), omituiset, mutta kauniit, suuret silmät, rubiininpunaiset nekin. Vaalea, ehkä jopa hiukan hohtava iho.
    Kuvailuni mukaan Haltia saattaa vaikuttaa vaarallisen näköiseltä, mutta ilme oli ystävällinen, tosin oudon utuinen.
   Kasper tuijotti haltiaa lumoutuneesti. Tönäisin häntä nauraen. Kasper katsoi minuun ilmeettömänä.
   ”Olette varmasti selitystä vailla,” haltia jatkoi.
   ”Tosiaankin!” Kasper ja minä sanoimme yhteen ääneen.
   Haltia naurahti heleästi ja istui penkkiin meidän sänkyjemme välissä. Se hohti ja oli niin kirkas, että siihen ei voinut pitkään tuijottaa ilman, että silmissä teki kipeää.
   ”Okei, minä olen Solskinn, eikä teidän tarvitse esitellä itseänne”, haltia kertoi. Solskinn. Kuulosti jotenkin karkealta nimeltä tuollaiselle. ”Noniin, oletteko valmiina? Hyvä. Täältä pesee.
   Tämä on rinnakkaisulottuvuus, maailma, joka hallitsee maailmaanne. Tämä maailma - nimeltään Oqulia, muuten - on lähin rinnakkaismaailmanne, ja sillä on velvollisuus suojella teitä.
   Rinnakkaismaailmankaikkeuksien systeemi on sama: toinen on huolehdittava maailmankaikkeus ja toinen se äiti.
   Oqulia on jaettu eri osiin, vähän niin kuin teidän maanne on jaettu eri maihin. Me olemme nyt metsässä, haltialassa. Me haltiat hallitsemme pääosin tunteita, ja meillä on rakkauden, vihan, ystävyyden, luottamuksen, katkeruuden, kateuden, mustasukkaisuuden ja vaikka minkä haltioita. Minä olen rakkauden haltia”, haltia sanoi ja iski silmää.
   Selittyipä hiusten ja silmien väri ja se, miten Kasper katsoi häntä.
   ”No, me haltiat olemme vain pieni osa tätä yhteiskuntaa. Esimerkiksi maahiset, örkit ja kääpiöt vastaavat suurimmaksi osaksi luonnonvaroista. Jopa hobitteja on olemassa - he vastaavat maailman yksinkertaisista huveista, ruoasta ja sen sellaisesta. Ehkä ymmärrättekin jo perusidean.
   Oqulia on elänyt sovussa tähän saakka, sillä kaikilla on ollut sama päämäärä: pitää teidän maailmanne rauhallisena. Okei, ei Oqulia ole täydessä sovussa elänyt… Tarkoitin että Oqulia on elänyt melkein sovussa - esimerkiksi maailmansodat, rutto ja muut tämän kaltaiset ovat olleet merkki Oqulian pikkuriidoista.”
   ”Mitä sä yrität sanoo? Sä kiertelet”, keskeytin Solskinnin.
   Solskinnin silmät siristyivät, mutta hän hymyili ja jatkoi: ”No niin. Jos pienikin horjuminen Oqulian harmoniassa aiheuttaa maailmansotia ja ties mitä teille, yrittäkääpä kuvitella suuren sodan seuraukset.
   No, täällä on käynyt eräs kummallinen heppu, jota etsitään kaiken aikaa. Kyseinen tyyppi on ihminen. Hänen nimensä on Henri.”
   Pahis jonka nimi on Henri, naurettavaa.
    ”Henri on kylvänyt itsekkyyttä Oquliaan, ja sota saattaa puhjeta hetkenä minä hyvänsä. Odottakaas-” haltia veti suippokärkisestä korvastaan - korvastaan - rullalle kierretyn lappusen ja näytti sitä uteliaille silmillemme.
   Siinä oli kuva blondista, harteikkaasta miehestä, jonka ilme vääristi muuten komeita kasvoja ristiriitaisesti.
   ”Tuollaisena hänet viimeksi nähtiin.
   Ja mitenkö tämä kaikki liittyy teihin? Ennustuksia hallitsevat kentaurit ovat nähneet merkkejä. Ennustus on varsin koruton, ei sellainen runo, mitä on kirjoissa”, hän virnisti minulle. Mitä hän minun lukemisestani tietää?
   Tällä kertaa Solskinn veti nenästään pergamentin. Suorastaan hurmaavia olentoja nämä haltiat.
   Urkkiessani Solskinnin olan yli en saanut tekstistä mitään selvää, mutta puhuessaan hän tulkkasi kentaurien viestiä meidän kielellemme.
"You move me, Kurt."

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #1 : 26.10.2013 21:39:54 »
A/N: laitanpa vielä kolme lukua lisää, jos tätä joku lukaisee :D En muistanutkaan, että tää etenee näin nopeesti, mutta mikäs siinä, tää on aika lyhyt, eli tän ku lukee ni on lukenu suurinpiirtein yli puolenvälin :)

Nyt


Rakas Haltiain kansa,

Vähään aikaan emme ole pitäneet yhteyttä, mutta nyt tarvitsemme kipeästi teidän apuanne. Enteet vain voimistuvat. Jopa Mirjellä ja Eedolla on vaikeuksia saada niistä selvää. Merkit käyttäytyvät omituisesti.
   Niiden tarina kertoo (erittäin epäselvästi, mutta näin me sen tulkitsimme), että Oquliaan on tunkeutunut ihminen, joka tietää salaisuutemme. Tämä ihminen osaa näyttää miltä tahansa (miten ihminen osaisi muuttaa muotoaan? Tämä oli yksi kysymyksemme) ja on suureksi vaaraksi meille.
   Tuon tiedon olette jo varmaan saaneet variksilta, mutta merkit näyttivät jotain paljon hämmentävämpää. Mirjen mielestä merkit yrittivät selittää, että kyseisen ihmisen (mikäli kyseessä edes on ihminen) voi pysäyttää vain ihmiset itse. Tarvitaan tietyt kaksi. Pikku-Tido, varsa vasta, yllätti näkemyksellään, kun yritettiin tulkita ketkä.
   ‘Tyttö joka kuuluisi mielummin tänne kuin omaan maailmaansa’, Tido julisti. ’Ja poika tarvitaan myös, tytön ystävä. Poika on hyvin tärkeässä osassa.’
   Me uskomme Tidoa, mutta emme ole varmoja, mitä tulisi tehdä. Jos voisitte selvittää nuo ihmiset ja lähettää vaikka Nukkumatin hakemaan heidät? Sitten tämä sotku voidaan ehkä selvittää.

   Rakkain terveisin,
   Kentaurit

Sivelen sanoja paperilla. Tänä aamuna - tuntuu, kuin siitäkin olisi vähintään viikko - Solskinn luki nuo sanat meille ensi kertaa, mutta minä ja Kasper emme suostuneet ymmärtämään hölkäsen pöläystä. Muutaman ylimääräisen lukukerran jälkeen Solskinn kyllästyi ja teetti meille suomenkieliset versiot. Nyt olen tuijottanut paperia koko päivän ymmärtämättä silti yhtään enempää.
   ”Sofia?” Kasperin ääni on lempeä.
   ”Moi.” Omani värisee.
   Kasper kävelee luokseni ja istahtaa viereeni sohvalle. Hänen läsnäolonsa jotenkin lohduttaa minua.
   ”Aiks kumma juttu. Säkään et taida tajuta sitä viestii?”
   ”No en. Tää on ihan outoo.”
   Kasper nauraa. ”Eiks sun sitte pitäis tykätä tästä?”
   ”Niin pitäis, ja se täs hämmentävintä onki! Pääsin maailmaan, joka on ihan ku jostain mun haaveesta, ja silti ahdistaa.”
   ”Johtuskohan se siitä, et me ollaan jonku helkkarin ennustuksen keskiössä.”
   ”Mmm.” Olo on älyttömän outo. ”En mä haluu takasinkaan mennä.”
   Olemme hetken hiljaa.
   ”Onneks sä oot täällä”, huokaisen.
   ”Onneks sä oot täällä”, Kasper toistaa sanani hymyillen.

Päivät vierivät, ja alan pikku hiljaa tottua yliluonnolliseen. Pitää siitä. Tai siis, olen aina pitänyt yliluonnollisesta, mutta nyt se ei enää ole niin vaikeaa hyväksyä, kuin saapuessamme. Seikkailemme ympäriinsä Solskinn oppaanamme. Näämme merenneidot, maahiset ja vaikka mitä.
   Näämme myös riidat.
   
Eräänä päivänä päätetään, ettemme voi velttoilla haltioiden luona enää.
   Ihan kuin olisimme joku vaiva! Se saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi orpolapseksi, joka vaihtaa koko ajan kotia ilman päämäärää. No jaa. Ei minulla päämäärää olekaan. Ennustuksen toteutuminen on heidän päämääränsä.
   Solskinn saattaa meidät pienelle mökille aivan metsän reunassa. Mieleeni tulee välittömästi Hagridin mökki: ränsistynyt, mutta viihtyisän ja lämpimän näköinen.
      Meidät majoittaa Ulrikiksi itsensä esitellyt pulska, parrakas ja matalaääninen ihmissusi. Hetken juteltuamme tulen siihen tulokseen, että hän on mukava mutta pippurinen. Pidän hänestä.

Jouduttuamme eroon haltioista pääsemme näkemään heitä uudestaan miltei heti. Kuulemme siron - kyllä, siron - koputuksen Ulrikin puuovelta.
   ”Mä meen”, Kasper mutisee. Olemme juuri yrittäneet ratkoa viestiä - jälleen turhaan.
   Ovella seisoo kaunis haltia. Tai no, kaikki haltiathan ovat kauniita, tai ainakin niin minä luulen. Tämä haltia on sinisilmäinen brunette, eikä hiusten väri näytä sopivan kalpeaan, hohtavaan haltiaihoon, mutta hän on silti niin häikäisevä, että olen vihreä kateudesta.
   Haltia kävelee sisään tervehtimättä ja istuutuu pyytämättä viereeni sohvalle. Kuka tämä yksilö luulee olevansa? Epäkohteliaisuuden haltiako?
   ”Terve, ihmiset. Ja ihmissusi”, haltia nyökäyttää päätään Ulrikille. ”Tulin kutsumaan teidät juhliin.”
   ”Mihin juhliin?”
   ”Omiinne.”
   ”Siis…”
   ”Suuret, teille järjestetyt juhlat. Huomenna.”
   ”Miks ihmeessä?” Kasper kysyy.
   Haltia huokaisee kyllästyneenä. ”Koska haluamme kertoa kaikille, että te olette tulleet.”
   Voihkaisen. ”Mä en kestä sellasta painetta.”
   ”En mäkään”, huomauttaa Kasper.
   Haltia nauraa heläyttää. ”Sinun on pakko. Nähdään huomenna!”
   Voihkaisen taas.


Minä vihaan juhlia - vai vihaanko?


Minun ja Kasperin juhlat alkavat – hui apua. Tulen vihaamaan haltioita ikuisesti tästä hyvästä.
   Ulrik, minä ja Kasper olemme tallustaneet varmaan kuusi kilometriä öisessä metsässä ja olen ihan poikki. On aamuyö. Juhlat ovat jo alkaneet.
   Ei, en vihaa tämän maan unirytmiä, en toki. Nukkumaan yhdeksältä ja herätys kuudelta. Kiva. Uh.
   Olen tosi väsynyt, enkä mitenkään jaksaisi juhlia - varsinkaan omiani - mutta iltaa kohden piristyn. Eihän minulla ole mitään hyvää ruokaa vastaan – tai silmänruokaa. Yliluonnolliset eivät ole hassumman näköisiä.
   Alussa minä ja Kasper joudumme lavalle, ja se on kamalaa.
   ”Öö, tuota… Mä-mä-mä eee-en oo i-i-ihan varma et mistä täs on kysymys mutta o-onhan teidän maa kaunis”, änkytän, naurahdan hermostuneena ja luon vihaisen katseen Kasperiin. Miksi hän jättää minut pulaan eikä sano mitään?
   Kasper huomaa katseeni. ”Niin, ja no tuota… Onhan se ihan hienoo et ootte järjestäneet juhlii meille, ja tota…”
   Hetken änkytettyämme meidät päästetään pälkähästä. Tunnen itseni hiukan noloksi, mutta yritän jutella mahdollisimman normaalin tapaan Kasperin kanssa.
   ”No, onkos sulla jotain erityisii suunnitelmii illalle?” kysyn jotain sanoakseni.
   ”Itseasiassa on”, Kasper sanoo ja punastuu.
   ”Noh? Kyllähän sä voit mulle kertoo”, kiusoittelen.
   ”Ääh… Hei, mennäänkö ahmimaan tarjoilui?” Kasper sanoo hämillään. Siristän silmiäni.
   ”En, jos on lembasia.”
   ”Tää ei oo Taru Hermusten Sorrosta.”
   ”Hermusten Sorrosta?” nauroin. ”Nyt kyllä…!”
   En tule unohtamaan piinata Kasperia suunnitelmastaan.

Juhlat ovat omituisimmat, missä olen koskaan ollut (ei sillä, että olisin ollut monissa juhlissa). Vaikkei ollekaan lembasia, tai edes vielä enemmän pelkäämiäni torakkaterttuja, tarjoilut ovat kummallisia. Moni muistuttaa maapallolta tuotua ruokaa, jota on väännelty epämuodostuneeksi. En uskalla maistaa mitään sen jälkeen, kun Kasper syö melkein normaalin näköisen leivoksen, ja hänen korvistaan tulee valkoista höyryä ties kuinka monta minuuttia. En saa nauruani loppumaan.
   Tämä kaikki on kuin haaveistani – kuin painaisistani. Harvoin törmää tilaisuuteen, joka on molempia. Täällä on kaikki taruolennot, mitä olen ikinä osannut kuvitella ja nekin mitä en ole osannut. Oloni on vielä hämmentyneempi kuin iltana, jona tulin tänne ja sain tietää kaiken.
   Vähitellen päivä alkaa kääntyä iltaan ja tanssi alkaa. Musiikki on henkeäsalpaavaa. Pysähdyn hetkeksi ihan vain kuuntelemaan. Tempo on nopea, ja musiikki on erilaista mutta silti ihaninta, mitä olen koskaan kuullut.
   Nopeita on hauska tanssia: tanssin Kasperin kanssa vauhdikasta tiputanssia ja letkajenkkaa keräten kummastuneita, mutta ihailevia katseita. Katseita yliluonnollisilta, jotka olivat täällä luonnollisia.
   Maailman merkillisin ajatus: minä ja Kasper olemme yliluonnollisia täällä.
   Minulla on hulvattoman hauskaa. Nauramme mahamme kipeäksi sekä omalle – ah, niin taidokkaalle – tanssillemme että otusten ilmeille. Käyn napostelemassa – en kyllä tiedä, miten uskallan – haltianameja ja sen seurauksena tulen helkkarinmoiseen sokerihumalaan.    
   Ilta pitenee, ja hitaat alkavat. Istahdan hengästyneenä puunrungolle ja Kasper tuo meille vettä. Olemme väsyneitä ja hikisiä kaikesta juhlimisesta.
   Kasper näyttää käyvän sisäistä ristiriitaa. Arvaan, että tämä on se hänen suunnitelmansa. Ehkä hän punnitsee mahdollisuuksiaan pyytää Solskinnia tanssimaan. Sekö on hänen suunnitelmansa?
   Tavallaan se kouraisee minua.
   ”Tuota, muistakko ku kysyit siit suunnitelmasta? No tuota, mä ajat-”
   Kasperin lause keskeytyy, kun eteeni ilmestyy käsi.
   ”Saanko luvan?”
   Pehmeä ääni kuuluu keijupojalle, joka katselee minua hymyillen ja tarjoaa kättään. Hän näyttää minun ikäiseltäni (vaikka keijujen ikä on tietysti paljon omituisempi käsitys, joten hän vain näyttää ikäiseltäni), ja on suorastaan kaunis: vihreät silmät, ei sellaiset kamalat ruskeanvihreät mitkä minulla, vaan vähän kuin sinivihreät, kuulaat lasipallot. Hiukset ovat tummanruskeat ja sojottavat joka suuntaan.
   ”Joo”, mongerran. Kiroan mielessäni, etten ollut edes kammannut vaaleanruskeaa tukkaani aamulla, meikistä nyt puhumattakaan. Mutta se on vain vähän vaikeaa, jos herää kahdelta aamulla vain kävelläkseen kuusi kilometriä joihinkin noloihin juhliin.
   Samassa keiju vetää minut nopeasti lähelleen ja henkeni salpautuu. Hän kietoo toisen kätensä vyötärölleni ja toisen takaraivolleni. Hän on lämmin, ja tajuan haisevani hieltä. En osaa kuin keinua kömpelösti häntä vasten.
   ”Noh, mikäs on tämän kauniin ihmistytön nimi?” keiju kysyy pehmeällä äänellään ja saa minut punastumaan.
   ”Öö tota, mä oon Sofia. Kuka sä oot?” tunnen itseni niin tyhmäksi ja kömpelöksi.
   ”Lothar”, keiju sanoo. Hmmm, kiva nimi. Haluaisin kehua sitä, mutta ujous tulee taas esteeksi.
   Vilkutan Kasperille Lotharin olan yli. Hän näyttää poissaolevalta, mutta nostaa peukun pystyyn. Toivon, että minulla olisi tyttökaveri, jonka kanssa kikattaa ja kihistä.
   En osaa analysoida tunnetta, joka minulle tulee tanssiessa. Tämä on uutta ja jännittävää, enkä edes tiedä, pidänkö siitä. Tunne ei ole sama, mikä kirjoissa: kirjassa päähenkilö on yleensä aikalailla varma, että oi minä rakastan häntä ja tätä. Mutta mitä väliä?
   Tanssi päättyy ja vetäydyn hämmentyneenä irti Lotharista. Hän katsoo minua ensin ilmeettömänä, ja hymyilee sitten ilkikurisesti ja kiepsauttaa minut syliinsä kuin pikkulapsen. Mitä hittoa?
   Lothar levittää tähän asti piilossa olleet siipensä. Ne ovat läpikuultavat, hänen silmiensä väriset ja muistuttavat höyryn ja nesteen välimuotoa: luulen, että koskettaessa käsi menisi läpi. Hän nousee ilmaan – IIK – ja lentää rimpuilustani huolimatta mökin katolle ja laskee minut siihen istumaan.
   ”Etkö sä tiiä, et mä pelkään korkeita paikkoi?” vaikerran.
   ”En. Minä ajattelin tutustua sinuun.”
   ”Tiiäkkö, on jännä ku sä puhut… Tolleen. Kirjakielellä.”
   ”Minä en osaa muuten.”
   Nauran ja rentoudun hieman. ”Puhupa keijukieltä! Mä haluun kuulla millast se on.”
   Lothar nauraa myös. ”Enpä taida.”
   ”Miks ei?” ihmettelen.
   ”Tuota… En mä nyt jaksa”, hän virnistää.
   ”Sä et osaa.”
   ”Kylläpä osaan!”
   Väittely kestää pitkälle. Sen jälkeen juttelemme, juttelemme myöhään yöhön asti. Hän pitää minua kädestä ja tunnen oloni lämpöiseksi. Menetän ajantajuni, kun puhuminen vie mukanaan.
   Lopulta tajuan, että olen tosiaan menettänyt ajantajuni. Katsahdan  hermostuneena taivaalle, jota valaisee kalpea kuu.
   ”Mitä nyt?” Lotharin ääni saa minut taas sekaisin. Ehkä se on jonkin sortin keijulumous.
   ”Tota… Näyttää silt et on jo yö, ja mä luulen et Kasper ja Ulrik oottaa mua vielki, eli mun pitäs pikkuhiljaa läheskellä…” ääneeni hiipii anteeksipyytävä sävy. Olen oikeasti pahoillani. Tässä minä olen, minulla on ensimmäistä kertaa potentiaalinen mahdollisuus romanssiin, vieläpä elokuvatähden näköisen keijun kanssa.
   Tiedän mitä minun pitäisi kysyä. Ongelma on, uskallanko. Ja onko Lothar yhtä tosissaan kuin minä.
   ”No, haluaisitko nähdä huomennakin?” Lothar pelastaa minut. Jipii!
   ”Joo!” vastaan hiukan liian innokkaasti. Lothar halaa minua hyvästiksi, awww.
   ”Huomenna kuudelta”, hän kuiskaa ja sitten hän on poissa. Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.
   Ulrik on aika vihainen (lue: pahasti raivoissaan), kun hoiperran noin yhdeltä yöllä hänen ja Kasperin luokse pimeässä.
   ”Juhlat loppuivat jo. Me odotimme sinua”, hän sanoo murhaavasti.
   ”Anteeksi.” Painan nolona pääni alas.
   ”Et saa”, hän mutisee, mutta kuulen äänensävystä, että hän kyllä antaisi anteeksi.
   
Seuraavana aamuna minut herätetään kahdeksalta. Ystävällistä, jos ottaa huomioon että yleinen herätys on seiskalta.
   Hieron unihiekat kiireesti silmistäni, muistan eilisen ja tajuan, että minullahan on kuudeksi menoa. En teoriassa saisi poistua mökistä, mutta lähtisin vaikka salaa ja saisin Ulrikin vihat päälleni, jos se siitä on kiinni.
   Kasper on vähän vaisu, kun teemme Ulrikille aamupalaa (me olemme vastuussa aterioista. Parempi sekin kuin siivoaminen).
   Olen jotenkin piristynyt. Odotan kovasti Lotharin tapaamista.
   Ja mikä parasta: kerrankin elämässäni tapahtuu jotakin jännittävää.


Ulrik on melkein kuin isä mutta hän huutaa kuin äiti


Iltaruoka on viimein ohi ja kello on viisi. Nyt on sopiva hetki livahtaa.
   Kun Ulrikin huoneesta alkaa kuulua tasaista, päiväunia merkitsevää kuorsausta, tiedän aikani koittaneen. Kävelen hiljaa puisen hirsimökin läpi varoen kompastumasta Ulrikin kaikkialla pitämiin, värikkäisiin räsymattoihin.
   ”Minne sä oot menossa?”
   Olin unohtanut Kasperin. Voi hitsi. ”Totah, aattelin livahtaa tapaamaan Lotharia”, virnistän. Ehkä minä voisin puhua Kasperille totta.
   ”Ahaa”, Kasper sanoi vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. ”Pidä hauskaa.”
   ”Sen teen”, nauran hiljaa.
   
Ulkona on ihana sää. Tai no, ehkä kaikki tuntuu minusta tänään ihanalta! Minä. Menen. Tapaamaan. Söpöä. Keijupoikaa.
   Nauran pinnallisille ajatuksilleni. Palataan siihen, että ulkona on ihana sää. Linnut laulavat, aurinko porottaa ja taivas on sininen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei ihan ole - puut eivät nimittäin ole vihreitä ja ruskeita, vaan oransseja ja sinisiä ja vaikka minkä värisiä. Ja olennot jotka laulavat eivät taida olla lintuja vaan jotain kummallisia hippiäisiä, joita en osaa nimetä. hyppelen aukiolta metsään.
   Metsään, vaarallisimpaan paikkaan koko… Metsässä. Ulrik on varoittanut minua ja Kasperia tästä paikasta monesti. Metsässä asustavat suurin osa yliluonnollisista - tai siis luonnollisista - olennoista, niin vaarattomista kuin vaarallisistakin. Kuulemma metsä kuhisee akromantelloja (kiitos Rowlingin, Ulrikin ei tarvinnut selittää ylisuuria, puhuvia hämähäkkejä), hiisiä (kiitos Tolkienin, Ulrikin ei tarvinnut selittää niitäkään) ja ajattaroita (kiitos Lindgrenin, Ulrikin ei tarvinnut selittää edes julmia, kauniita ja murhanhimoisia linnuntapaisia olentoja… Mistä kirjailijat edes tietävät nämä kaikki taruolennot? Ulrikilla on joka tapauksessa monta syytä kiittää heitä).
   Metsässä minä kuitenkin olen, ja nyt minun pitäisi löytää tie Lotharin kertomalle aukiolle.
   Polku suoraan, polku vasempaan, polku oikeaan… Se sujuu helpommin kuin olen luullut, ja en törmää kuin pariin harmittomaan hippiäiseen (älä kysy, mitä ne ovat. En tiedä itsekkään).
   Ja vihdoin huomaan tulleeni aukiolle. Se on se Lotharin kertoma aukio, tunnistan sen kyhmyräisestä puusta jolla on violetit lehdet.
   ”Lothar?” jostain syystä kuiskaan.
   Saan vastaukseksi naurua sen violettilehtisen puun luota.
   ”Lothar!” nauran jo vapautuneemmin.
   ”Hauska nähdä sinua!” Lothar sanoo astuessaan puun varjoista. Hänen lasisilmänsä loistavat.
   ”Älä muuta sano!” nauran vieläkin hysteerisenä ja loikkaan Lotharin syliin. Lähes samassa vetäydyn ujona. Ei näin Sofia. Muista itsehillintä. Ethän halua, että hän pelästyy kuollakseen ja lähtee pakoon?
   ”No, mitäs sinulle kuuluu?” Lothar kysyy. Hän hekottelee vieläkin.
   ”Iha parasta, miten sulle?”
   ”Hyvää. Parempaa kuin hyvää.”
   Nauramme yhteen ääneen.

Iltapäivä sujuu joutuisasti. Juttelen Lotharin kanssa ties kuinka myöhään asti. Viimein sanon, että minun pitäisi alkaa lähteä. Lothar epäröi, ja kysyy, tapaammeko vielä. Vastaan tietenkin myöntävästi. Ja - ette ikinä arvaa, mitä hän sitten tekee - hän suutelee minua poskelle. Ihan kuin elokuvissa. Ei voi olla totta!
   ”Missäs sitä ollaan oltu?” se on Ulrik. Jään kai kiinni, mutta miksi? Vilkaisen kelloa. Se on kymmenen, ja nukkumaanmenoaika - myöhäinen nukkumaanmenoaika on yhdeksältä. Hitto.
   ”Tuota… ei oikein missää.”
   ”Miksi sinä tulit sitten metsästä?”
   ”Ai… Totaah…”
   ”Enkö minä ole nimenomaan varoittanut? Olisit voinut kuolla! Et tiedä mitä se olisi merkinnyt ennustukselle, mitä se olisi merkinnyt minulle…”
   ”Ja minulle”, Kasperin pää kurkkaa keittiöstä.
   Et kai sä vaan kannellu? muodostan kysymyksen huulillani. Kasper pudistaa päätään.
   ”Sori Ulrik, mut…”
   Ja sitten Ulrik huutaa ja moittii pitkään ja kovaan ääneen. En edes jaksa kuunnella, vaikka tiedän, että Ulrik haluaa vain suojella minua. Kunpa tämä olisi ohi, ajattelen. Ja vihdoin, Ulrik päästää minut nukkumaan.
   ”Se oli ihanaa, Kasper!” intoilen kuiskaten.
   ”Uskon”, Kasper sanoo, ”mutta mua väsyttää ny.”
   ”Juu, selvä. Nukutaan. Hyvää yötä!” toivotan.
   ”Hyvää yötä”, Kasper mutisee.


A/N 2: Kommentointikädet käyttöön NYT! ;D
"You move me, Kurt."

KatieB

  • peruna
  • ***
  • Viestejä: 198
  • I'm not crazy, just a little bit insane ~
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #2 : 27.10.2013 19:42:48 »
Awww! Luin nää kaikki kerralla, koska en vaan voinu lopettaa 8D Vaikkei fantasia oo mun juttu, oon ihan koukussa koska söpö keijupoika... not. Tää on ihan ku jostain lastensadusta, mut toisaalta vois olla pätkä romaanistakin, erittäin coolia siis!

Tykkään hahmokaartista, jotenkin kivasen olosia kaikki. Välillä kyllä tuntuu, että Sofia esittää ujoa, en tiiä olenko ainoo jolle tuli sellane fiilis O__o Voi Kasper-raukkaa oikeesti, luulis ny Sofian huomaavan sen :'c Kasper on hahmona aika neutraali, Lothar ylitäydellinen, Ulrik isällinen äiti eiku Ihan paras muuten toi luvun nimi Ulrik on melkein kuin isä mutta hän huutaa kuin äiti! :DD

Toi nimi pisti miettimään, ainaki tässä kohtaa tarinaa. Periaatteessahan vielä kukaan ei ole kuilun partaalla, mutta ehkä sitten myöhemmin?

Tällä kertaa Solskinn veti nenästään pergamentin. Suorastaan hurmaavia nämä haltiat.
nauroin tälle ääneen 8'D

Ihana romanttinen huumorisekasotku tää kyllä oli, kiitos siitä, tykkäilin kovasti ♥ Jatkoa vaan tulemaan, on sulla nyt ainakin yksi lukija >8)

Banneri by: Demeter
Ava by: Swizzy

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #3 : 27.10.2013 20:28:50 »
KatieB, AAAAA, MUL ON LUKIJAAAAA! <33 JEEE! Okei, nyt oon ihan kikseissä, kiitos kiitos asdfjbhs :3 <3 LOTHAR ON SÖPÖ! Mutta odotas vaan >8D Oijoi, en oo koskaan ajatellu noin, kiitos jee! *tekee mieli raiskata capslock, huutomerkit ja hymiöt mutta pinnistelee luettavuuden vuoksi vastaan* Mut hei jee jos tykkäät hahmokaartista! Ja toi et Sofia esittää ujoa saatta olla jossain määrin totta, koska eka siit oli tulossa ujo (toi aluksi -juttu) mut sit sen luonne alko muuttuukki ni ehkä yritin pitää ujouden jäljellä tai jotain o_o Ja jep, Kasper raukka, mulki käy aina sääliks :( Ja haha, isällinen äiti :D Ja hehheh, kiitos taas, en yhtään tiedä mistä toi nimi tuli! :D Ja juu, se tulee esille myöhemmin, itseasiassa lopussa... >: ) MUHAHAHA!

SAIN JONKUN NAURAMAAN ÄÄNEEN O_O Oijoi! Jajaja kiitos vielä, sait mut onnelliseks - mul on LUKIJA! <3 - ja nyt koska jsdafnaiubgaius olo pistänkin tästä vähän lisää tulemaan >: )

Awww   


Olen tavannut Lotharia monta kertaa, Ulrikin pinnaan nähden ihan liian monta. Mutta minulle se on liian vähän.
   Nytkin olen varmaan kymmenkertaisessa kotiarestissa, mutta ihan sama. Haluan nähdä Lotharin.
   Okei, olen ollut muutaman kerran vähällä menettää pääni ajattarille tai akromantelloille - hiisiä en ole nähnyt - mutta ne kerrat ovat nyt vain naurun aiheita.
   ”Musta sun ei kannattais enää mennä sinne”, kuulen tutun äänen. Pysähdyn metsänreunaan ja käännyn hitaasti.
   Kasper seisoo kädet puuskassa, se sama vaikeaselkoinen ilme naamallaan. Hän näyttää omituiselta, vähän kuin… Katkeralta? Ei yhtään Kasperia.
   ”Ensin peikot tappaa sut, sitten Ulrik tappaa sut ja sitten Ulrik tappaa mut koska en osaa kokata yhtään”, Kasper nauraa väkinäisesti.
   Huokaisen. ”Kasper, mun on pakko mennä ja sä tiiät sen itekkin. En mä ees tiiä, mitä me tääl tehtäis. Kokattais? Pyh pah. Kuule, ennustukses on luultavasti kyse siitä, mitä me ite tehään, mitä me ite päätetään tehä, eikä suinkaan siitä et ne pitää meit jossai mökissä ihmissuden kanssa ja oottaa et jotain tapahtuu. Mun on pakko tapaa Lothar.”
   Käännyn taas metsään päin, mutta Kasper tarttuu olkapäästäni kiinni.
   ”Et ihan oikeesti mee. En haluu et hiidet tappaa sut. Mä kerron Ulrikille, hitto vieköön kerron.”
   Se ei ollut Kasperin tapaista, ei sitten yhtään. En ollut koskaan kuullut Kasperin käyttävän voimasanaa, enkä ikinä olisi uskonut, että hän uhkaisi kannella.
   ”Kasper, mikä sul on?” kuiskaan, mutta ennen kuin hän ehtii vastata-
   ”AUUUUU-UUU!” Ulvaisu halkoo ilmaa. Käännän katseeni.
   Ulrik on muuttunut. Iso, karvainen susi seisoo tutkimassa katseellaan minua ja Kasperia.
   Ei, ajattelen. Ei nyt. Meille on kerrottu, ettei Ulrikia tarvitse pelätä kuin täydenkuun aikaan. Tuossa hän - ei, se - kuitenkin seisoo, kyyryssä, suden hahmossa, suden ajatuksissa.
   Se ei ole kuin saduissa, mutta lähellä sitä. Okei, otus näyttäisi koomiselta, jos minua ei pelottaisi. Karva on niin tuuheaa, että ihmissusi näyttää lähinnä karvaiselta kävyltä, josta tunkee esiin jalkojentyngät. Silmät ovat mustat ja kiiltävät kuin koppakuoriaiset, eivät siniset ja lempeät kuin Ulrikilla itsellään vaan jotenkin… Elottomat.
   Me olemme nyt ihmissuden reviirillä. Se on kuulemma suuri loukkaus ihmissutta kohtaan. Ja loukkaus ihmissutta kohtaan tarkoittaa…
   Peräännyn henkeäni haukkoen. Jalkani alla räsähtää tikku poikki. Katson ympärilleni etsien Kasperista tukea, mutta huomaan, ettei hän enää olekaan täällä. Hän siis livisti, kun ihmissusi kiinnitti huomionsa minuun. En olisi ikinä uskonut tällaista Kasperista. Hän vain jätti minut pulaan pelastakseen ruman nahkansa?
   Ihmissusi lähestyy minua. Sen katse on vihainen, ja minua pelottaa hetki hetkeltä enemmän. Osaan kuvitella, miltä kohtaus näyttäisi leffassa. Ihmissuden suuri, karvainen kuono on jo lähellä minun päätäni. Se on valtava ja sen hengitys haisee pahalta - tosi pahalta: mieleen tulee yleinen vessa ja vanhat sukat.
   Susi ahdistaa minut puuta vasten. Punnitsen mahdollisuuksiani juosta metsään huomaamattomasti kuin Kasper. Ei, ei onnistu. Ihmissusi vain raivostuisi ja saisi minut nopeammin kiinni. Jälleen kiroan Kasperin helvettiin.
   Susi kumartuu aivan lähelle, niin että voin nähdä jokikisen kuvottavan karvan, avaa suunsa - sen hengitys todella haisee - ja valmistaudun tuskalliseen kuolemaan. Miltä se mahtaa tuntua? Suon ajatukseni vanhemmilleni. Ja Lotharille. Ja ihmis-Ulrikille. Ja vastentahtoisesti Kasperille.
   Samassa ulvonta halkoo ilmaa. Suden pää kääntyy, ja paniikistani huolimatta ymmärrän livistää.
   Harhailen metsässä sokkona ympäriinsä. Kaikki tuntuu suurelta ja vaaralliselta.
   Mutta yhtäkkiä törmään johonkin-
   Kasperiin.
   ”Äkkii! Se tulee tännepäin, mee piiloon!” hän sanoo huomatessaan minut. Hetkonen... Kasperko oli ulvonut?
   Minä käännähdän kannoillani ja juoksen, juoksen kunnes saavun metsänreunalle, Kuilulle. Tämä on paikka, josta Ulrik on varoittanut kaikkein eniten, en vain ole saanut ongittua tietoa, miksi. Tähän kartta joka tapauksessa loppuu. En voi hillitä itseäni katsomasta alas kuilusta; kavahdan oitis taaksepäin. Siellä näyttää… Tyhjältä. Aivan omituiselta. En osaa kuvailla sitä.
   
Odotan. Odotan vähän lisää. Se on älyttömän piinaavaa. Onko Kasperille käynyt mitään? Tai Ulrikille?
   Vihdoinkin kuulen rapinaa pusikosta, ja Kasper ja Ulrik - ihmisenä, luojan kiitos - pölähtävät paikalle.
   ”Äkkiä pois sieltä!” Ulrik varoittaa.
   ”Joo joo… Miks tonne ei sais mennä?”
   ”Koska jäisit ikuisiksi ajoiksi kahden maailman välille ja se tunne on kuule inhottava. Aika pian siinä onneksi kuolee.
   ”Anteeks mitä?”
   ”Kuilu erottaa meidän maailmamme teidän maailmastanne. Se on meiän ulottuvuuksien välimaastossa.”
   ”Ahaa… Miks sä muuten muutuit?”
   ”Ei mitään hajua, en tiennyt itsekkään että muutuin kunnes Kasper selitti.”
   En ole kiinnittänyt Kasperiin tämän aikaisemmin mitään huomiota. Nyt juoksen hänen luokseen ja halaan häntä tiukasti.
   ”Kiitos”, sanon kyynelien valuessa poskilleni. ”Sä pelastit mut!” Kasper nauraa kiusaantuneena mutta mielissään.
   Ja juuri silloin näen välähdyksen sinivihreästä.
   Lothar.

”Se ei ollu sitä miltä näytti, Lothar. Kasper on mun ystävä ja se oli just pelastanu mut kun…”
   Seisomme taas sillä metsäaukiolla. En ymmärrä itsekkään, miten olin uskaltanut lähteä sen ihmissusitapaturman jälkeen.
   Lotharin ilme ei ollut vihainen. ”Ei se mitään”, hän kiirehti sanomaan. ”Minulla oli yksi juttu, joka minun piti tehdä silloin viime kerralla, mutta kun et päässyt, niin ajattelin kokeilla nyt…”
   ”Niin mikä juttu?” kysyn uskaltamatta toivoa sitä, mitä toivon.
   ”Sulje silmäsi”, Lothar kuiskaa. Tottelen hetken epäröinnin jälkeen. Hänen lämpimät kätensä sivelevät poskipäitäni, pyyhkäisevät suortuvia otsaltani… Ja sitten hän kumartuu painamaan huulensa huulilleni.
   Ihan oikeasti.
   Hänen huulensa ovat pehmeät, ja maistan aavistuksen makeata, miellyttävää keijutuoksua. Suudellessamme mietin, onkohan hän suudellut montakin tyttöä. Sitten mietin että ihan sama.
   En voi ikinä uskoa tätä todeksi.


Miksi metsät on keksitty

Minua suudeltiin. Minua. Suudeltiin.
   Kuljen koko päivän vähän muissa maailmoissa. Teen kyllä mitä käsketään, mutta olen vähän (lue: pahasti) hajamielinen.
   Seuraavana päivänä herään huoneeseeni kerääntyvään auringonvaloon. Tuntuu ihanalta nousta uuteen päivään. Nousenkin hitaasti ja venytellen istumaan.
   Hätkähdän nähdessäni Kasperin istuvan puisella lattialla.
   ”Miten sä tänne päädyit?” kysyn.
   ”Totaah… Mun on pitäny aika pitkään kertoo sulle yks juttu. Nyt taitaa olla aika myöhäistä, mut aattelin, että parempi jos kuiteski tietäisit.”
   Nousen istumaan sängyllä ja taputan nauraen tilaa vieressäni. ”Kerro toki!”
   ”Tota… Joo”, Kasper sanoo hermostuneena. Hän istuu viereeni ja katsoo minua omituisen näköisenä.
   ”Kakista ulos vaan”, rohkaisen.
   ”Okei okei. Mä oon ollu aika pitkään ihastunu suhun ja… No, ei se mitään. Mä tiiän et sä aiot mennä sen keijupojan kaa. Mut kunhan kerroin”, Kasper kohauttaa olkiaan yrittäen näytellä surkealla menestyksellä välinpitämätöntä.
   Tuijotan Kasperia hämmentyneenä. Hän on… Ihastunut minuun?
   Ennen kuin ehdin saada tolkkua koko jutusta, kuulen ikävän tutun äänen.
   AUUUUUU-UUU!
   ”Ulrik?” hätkähdän. ”Miten se on taas ihmissusi? Eihän nyt oo täysikuu!”
   ”En mä tiiä, joku juttu on nyt menny sekasin”, Kasper sanoo kireänä.
   ”Mitä me täs ees pölpötetään? Juostaan!”
   Juoksemme, ja pääsemme pois mökistä ennen kuin Ulrik ehtii vainuta meidät. Jatkamme juoksemista, ja pian olemme metsässä.
   ”Minne nyt?” hätäilen, kun emme enää nää tietä. Meillä ei ole paikkaa, mihin palata.
   ”Jäädään tänne joksikin aikaa. Ulrikin mökki ei oo turvallinen”, Kasper sanoo.
   ”Metsä ei oo turvallinen.”
   ”Mä luulen, et ollaan parhaiten turvassa, jos pysytellään vähiten lumotuilla alueilla ja lähellä polkua. Meil ei oo muuta mahollisuutta.”
   ”Pelottaa”, nyyhkytän hysteerisenä. Sitten alan vollottamaan.
   Kasper empii, mutta tulee sitten luokseni ja kietoo kätensä ympärilleni. Nojaan häneen, mutta sitten muistan hänen olevan ihastunut minuun ja vetäydyn taaksepäin, ettei hän saisi väärää käsitystä. Pysyisin uskollisena Lotharille.
   ”Pitäskö pystyttää leiri johki?” kysyn. Kokoan itseni. Ei, en voisi antaa Kasperin lohduttaa minua nyt.
   
Löydämme hyvän paikan leiriytyä. Se on kallio, josta löydämme luolan tapaisen suojapaikan. Se sijaitsee vähemmän lumotulla alueella (tämäkin on selitetty meille. Koko metsän yllä on lumous, ja lumous tekee yliluonnollisia olentoja. Lumoamattomilla alueilla on vähemmän yliluonnollisia tai paranormaaleja kuin muilla. Okei, luonnollisiahan ne täällä ovat). Lähellä virtaa joki.
   ”Huolehdi sä sisustuksesta, mä käyn kalassa”, Kasper määrää.
   ”No eikä! Tehään asiat yhes. Hajaantuminen ei auta mitään”, sanon määrätietoisesti. Oqulia on muuttanut minua ihmisenä, tehnyt minusta varmemman.
   ”Oolrait”, Kasper myöntyy.
   Päätämme aloittaa sisustuksesta. Otamme haltioista mallia ja aloitamme etsimällä kaikenlaisia lehtiä, pieniä ja suurensuuria.
   Kun havaitsemme, että lehdet ovatkin liian ohuita makuualustoiksi, tuomme kokonaisia sammalmättäitä patjoiksi. Isot lehdet kelpaavat tyynyistä. Loput lehdet sirottelemme lattialle.
   Sen jälkeen on ”keittiön” vuoro. Katsomme luolan suuaukon sopivaksi paikaksi nuotiolle. Potkin muutaman lehden pois ja Kasper hakee kiviä. Asettelemme kivet ympyräksi, ettei tule vain pääsisi leviämään, kunhan sen sytyttäisi. Sitten haemme puita ja asettelemme ne mökiksi.
   ”Aika pyytää kala”, Kasper sanoo hieroen käsiään yhteen. Vatsani murisee vastaukseksi.
   Kävelemme joelle kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. En muista, milloin viimeksi välillämme olisi ollut sellaista.
   ”Millä me kalastetaan? Ei oo onkee”, ajattelen ääneen saavuttuamme joelle.
   ”Hmmm... Hei, mä taisin keksii!” Kasper etsii pari pitkää keppiä joen ympäriltä. Sitten hän kaivaa taskustaan puukon ja veistää terävät päät keppeihin. Hän antaa toisen niistä minulle.
   ”Mä meen alajuoksulle, keihästä sä kaloja tässä”, Kasper sanoo.
   ”Oolrait”, nielaisen. En ole ikinä ollut hyvä tällaisessa.
   Näen kuitenkin jo pian valon heijastavan kalan suomuja suoraan kasvoihini. Jippii!
   Tökkään kepillä kohtaa, jossa näen kalan hahmon. Se kuitenkin luikahtaa salamannopeasti kepin vasemmalta puolelta karkuun. Kiroan hiljaa, kun se jatkaa matkaansa joen alajuoksulle.
   ”Mä sain sen!” Voi piip, Kasper sai sen.
   ”Hienoo”, sanon tarkoittamatta mitä sanon. Vaikkei Kasper ehkä pidä tätä kilpailuna, minä pidän, ja aion voittaa tämän kisan, mur!
   Seuraavaksi huomaan välkyntää noin puolen tunnin päästä. Tällä kertaa en päästä kalaa karkuun. Tökkään juuri siihen, mihin kala on menossa, ei siihen missä se on, ja runts - JESH! Varrastettu on.
   ”Mä sain sen!” huikkaan voitonriemuisena Kasperille.
   ”Hyvä hyvä”, Kasper sanoo vähän turhan leppoisasti. Eikö hän muka ole yhtään harmissaan?
   Parin tunnin päästä meillä on tarpeeksi kalaa illalliseen. Alkaa hämärtyä. On aika sytyttää tuli.
   ”Miten ihmees me repästään tuli?” kysyn. En ole ikinä yrittänyt selviytyä luonnossa. Onneksi Kasper on ollut partiossa.
   Hän kaivaa taas puukkonsa esiin - okei, en tule enää ikinä valittamaan, kun hän kantaa sitä mukanaan - ja alkaa vuolla halosta kiehkuraisia juttuja. Hän esittelee ne kiehisiksi.
   Istun kyykkyyn hänen viereensä. ”Miten me saadaan noi syttymää?”
   ”Ei mitään hajuu.”
   Pian kiehisiä on tarpeeksi. Nyt pitäisi saada tuli jostain.
   Lopulta päätämme raaputtaa tikkuja, kunnes jotain tapahtuu.
   Hätkähdän rajusti, kun tikussa välähtää valkohehkuinen tuli. Heitän tikun hädissäni nuotioon ja tuli syttyy.
   Ilta pimenee, ja istumme nuotion ääressä paistaen kalaa tikuissa. Kiusaantunut hiljaisuus lankeaa taas välillemme.
   ”Ootko miettiny, mitä mä sanoin?” Kasper kysyy niin hiljaa, että tuskin kuulen ritisevien kalojen yli.
   ”Joo”, nielaisen. ”Paljonkin.” Se on totta; en ole saanut asiaa vaivaamasta mieltäni. Pahinta on, että tunnen olevani yksin, enemmän yksin kuin koskaan, sillä kun en voi pitää Kasperista samalla tavalla kuin hän pitää minusta, en oikein osaa olla hänen kanssaan.
   Sitten istumme taas hiljaisuudessa.


Minä kun luulin että kaikki henget ovat yhtä AD/HDita kuin Disneyn Aladdinissa


”HERÄTYS UNIKEKO!”
   ”Älä viitsi, Kasper...”
   ”Meidän pitää lähtee kalastaa.”
   ”Näin aikasin? Mun selkään sattuu...”
   ”Älä valita, Sofia. Aamulla on eniten kaloi näkyvil, ja ei me haluta nälkäänkään kuolla, eihän?”
   ”Nii mut...”
   Lopulta Kasper saa minut - ihme kyllä - joelle. Hieron äreänä unihiekkaa silmistäni. Tarkkaavaisuuteni on vähän hukassa ja kestää kauan ennenkuin saan edes yhden säälittävän särjen.
   Yhtäkkiä huomaan, että joen pinta on paljon alempana kuin tänne tullessamme. Huikkaan Kasperin katsomaan ilmiötä.
   ”Miten se voi noin nopeesti kuivuu?” Kasper sanoo otsa rypyssä katsoen joen pintaa, joka on vieläkin alempana.
   ”En mä vaan tiiä”, vastaan hänelle. Äkkiä huomaan, että joki on kokonaan kuivunut. Tunnustelen hiekkaa joen pohjalla; se on vielä märkää, mutta melkein tunnen, kun se kuivuu sormissani.
   ”Tää on ihan omituista”, Kasper sanoo itsestäänselvyyden ääneen.
   ”Niin on, mut mikä tätä aiheuttaa?” kysyn. Samassa huomaan lisää muutoksia: ilma on monta kertaa lämpimämpää kuin vähän aikaa sitten.
   ”Minä”, kuuluu jostain ääni, joka ei kuulosta ihmisen ääneltä. Se on rohiseva kuin takan liekit. Hätkähdämme, kun ääni tuntuu täristävän maata ja yhtäaikaa kuuluvan suoraan korvaan.
   ”Kuka sä oot?” ääneni tulee kurkusta värisevänä, ja huomaan, että se (kurkkuni siis) on kuiva.
   ”Tulen Henki”, kuuluu rätisevä ääni taas.
   ”Anteeksi mitä?”
   ”Tulen Henki.”
   ”Mitä sä teet täällä?”
   ”Tulin varoittamaan teitä. Eräs keiju käytti oikeaa nimeäni - sillä minua pystyy käskemään ja minun on pakko totella - ja käski ajaa teitä tulena takaa Kuilulle. En haluaisi millään polttaa teitä tuhkaksi, ja ajattelin, että kierrän käskyn tulemalla etukäteen kertomaan, niin että voitte juosta Kuilulle ennenkuin minun pitää aiheuttaa teille kipeitä palovammoja. Okei?”
   Katsomme aika pöllämystyneinä (lue: idioottien näköisinä) Tulen Henkeä.
   ”Mitä meillä on menetettävää?” Kasper sanoo käheästi.
   ”Niin. Ehkä voitais mennä”, vastaan vähintään yhtä käheästi.
   ”Mutta äkkiä sitten”, Tulen Henki hoputtaa.
   Lähdemme juosten kohti pohjoista, kohti Kuilua. Astuimme metsän reunalta kiviselle Kuilun harjanteelle.
   Kuilulla odottaa keiju.
   Lothar.


A/N: Noni, tilanteet mutkistuu >: D MUHAHAHA EEPPINEN LOPPU SEURAAVAKSI ja kommentointi pakollista suotavaa ;D
 
« Viimeksi muokattu: 27.10.2013 20:43:41 kirjoittanut Milleri »
"You move me, Kurt."

KatieB

  • peruna
  • ***
  • Viestejä: 198
  • I'm not crazy, just a little bit insane ~
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #4 : 29.10.2013 18:56:52 »
Eeppinen rakkaustarina, pakko myöntää 8D Hiukan etenee nopeesti, mut ei se sinäänsä mitenkään häiritse.

Lainaus
Ja sitten hän kumartuu painamaan huulensa huulilleni.
   Ihan oikeasti.
tää on mun mielestä tosi kivasti kirjotettu, varsinki toi "ihan oikeasti". Koska tiiän sen sekavan ensisuudelman mielentilan ja se on ihan tollanen 8D Säälin yhä vaan Kasperia :'c

Täs luvussa kerkes tapahtuun paljon asioita, toi Ulrik-juttu jäi vähän hämäräks, eh. Muuten tosi hyvää tekstii, ja koukuttavaa sellasta 8D

Ja eeppinen loppu tulossa? Awesome! Ootan iha täpinöissäni *tippuu tuolilta ja kierii rappusia alas ja saa satunnaisia kohtauksia... not* :DD

Banneri by: Demeter
Ava by: Swizzy

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #5 : 31.10.2013 19:43:55 »
KatieB, AA kiitos taas! :3 Hahaha, hyvä jos ei häiritse - mul on jostain syystä tapana vyöryttää tapahtumia vaan eteenpäin, mutta... hyvä, jos pysyt mukana :D Ja jei, kiitos kiitos! MITÄ TIEDÄTKÖ EPISTÄ MÄ OON VAAN LUKENU KIRJOISTA YHYHYHY ;___________________; Mutta joo, selkeemmin pitäis ehkä kirjoittaa - ja kiitos kiitos vielä kerran aaaa!!!
Jep, eeppinen loppu tulossa >8) Hihii ootakko? Jippii!!


Kuilu


”Lothar, mitä sä täällä teet?” saan muodostettua kysymyksen huulillani.
   ”Rakas”, hän sanoo tyynesti.
   ”Mitä sä teet täällä?” toistan kysymykseni. Minua alkaa pelottaa. ”Ja miks halusit tulen hengen ajavan meit takaa tänne?”
   Lothar jähmettyy. Hän ei tiennyt, että me tiedämme.
   ”Hmmm... Oli mulla tarkoituskin”, hän sanoo laiskasti. Puhekieli kuulostaa oudolta keijuaksentin kanssa.
   ”Lothar. Nyt sä selität”, sanon katsoen häntä otsa rypyssä silmiin.
   ”Lothar? Hah. Selitänkö? Ookoo”, Lothar nauraa karmivaa, hiljaista naurua. Samassa hän yrittää tyrkätä minut Kuilusta alas. Onneksi Kasper saa kädestäni otteen ennen kuin ehdin pudota tyhjyyteen. Tuijotan Lotharia tyrmistyneenä. Hän katsoo vihaisesti takaisin.
   ”Mitä sinä teet?” kuiskaan ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Kävelen pelkäämättä Lotharin eteen.
   Lothar huokaisee ärtyneesti. ”Ihan sama, mä kerron.”
   Katsomme Lotharia silmät tapillaan, kun hän aloittaa kertomuksensa. ”No niin, ensiks, mä en oo se kuka luulette.”
   Sitten Lotharin kasvot väreilevät, siirtyvät pois toisten tieltä, ja samassa hän ei enää olekkaan Lothar. Siinä, missä on äsken ollut Lothar, onkin nyt toiset kasvot. Yritän muistaa, missä olen nähnyt tuon oudon, vääristyneen pärstän, ja sitten muistankin.
   Henri.
   Olen suudellut tuota. Hyi.
   Henri virnistää tyrmistykselleni, ja jatkaa sitten kertomustaan. ”Mä oon ihan maapallolta - teidän maasta jopa, koska miks mä muuten puhuisin suomea - ja tää muodonmuutoskyky on ollu mulla ties kuinka pitkään, en ollenkaan tiiä mistä se tuli. Mutta joo.
   Miksikö tulin tänne? Nukkumatti vei minut kodistani, kun mua luultiin tuon samaisen ennustuksen päähenkilöksi. Tai aluksihan se tulkittiin mies ei maailmaansa kuulu, mutta osoittauduinkin näköjään pahikseksi ja Tido korjaili ennustusta”, Henri naurahtaa katkerasti.
   ”Mitä sä… Oot tehnyt?” kysymys tulee tuskin kuiskauksena ulos.
   ”Anna kun kerron”, mies ärähtää. ”Mut tuotiin tänne. Mulla oli ihana elämä kotona - en käsittänyt, miten he päättelivät, et mä en kuulu maailmaani, kunnes kuulin, et mul on kyky muuntautua.
   Mut mä en halunnu olla täällä. Mä halusin kotiin, mut kun ne ei päästäny mua, aloin kapinoida. Karkasin. Manipuloin ihmisiä, halusin kamalan lopun tälle kieroontuneelle maailmalle.
   Sitte ne tajus paljon enemmän ennustuksesta - esimerkiks sen, että mut on tuhottava ja te ootte tuhoajia. Päätin siis näyttää heille, että ennustuksen voi kiertää. Päätin saada sut”, hän nyökkäsi minua kohti, ”ihastumaan muhun - tai siis keijuversioon musta.
   Sitte mä päätin näyttää niille nirppanokille, ettei ne voi olla varmoja ennustuksistaan. Eka piti saada teiät metsään. Kyllä, mä sain Ulrikin muuttuun - livautin siel juhlas sen juomapulloon täyskuujauhetta.
   Sitte selvitin tulihengen nimen ja laitoin sen ohjaamaan teidät tänne”, hän sanoo. ”Ja nyt… On aika jättää ennustuksiin uskominen.” Hänen silmissään on hullunkiilto. Ennustuksesta on tullu thänelle jonkinlainen pakkomielle, sen näkee ilmeestä.
   Henri on nopea. Hän yrittää tyrkätä minut ja Kasperin Kuiluun, mutta ei onnistu. Ihan. Kasperin toinen jalka on puoliksi tyhjyydessä. Hänen kätensä ovat henkensä kaupalla kiinni omissani, ja hän kohottaa katseensa minuun.
   Hänen silmänsä leiskuvat. Ne polttavat minua sisältä, ja samalla tuntuu jotenkin lämpimältä, kuin osa sisältäni sulaisi. Hän katsoo minua kiinteästi, ja myös jotenkin vaativan näköisenä. Ja samassa palaset loksahtavat.
   Kyllä, olen valehdellut itselleni. Lothar oli valetta. Eihän kukaan oikeasti edes voi olla sellainen. Mutta minulla on jotain aitoa, ainutlaatuista ja tärkeää vain käsivarren mitassa itsestäni. Ja voi olla, ettei kohta enää olisi.
   ”Kasper”, soperran. Tuntuu tärkeältä sanoa se nyt, vaikka Lothar näkeekin. ”Mä rakastan sua.”
   Kasper näyttää siltä, kuin ei uskoisi korviaan. ”Mitä?”
   Välttääkseni uudestaan nuo kiusalliset sanat vedän Kasperin lähelle itseäni ja suutelen häntä. Se on outoa, jännittävää ja uutta. Mutta pidän kihelmöinnistä kehossani.
   Kasperin huulet ovat hämmentyneet omiani vasten. Sitten ne muuttuvat helliksi, lempeiksi.
   En ole koskaan kokenut mitään tällaista elämässäni. Hetki on melkein kuin ensilumi ensimmäisen kerran: sykähdyttävää, uutta ja ihmeellistä… Ohimenevää.
   Yhtäkkiä Kasperin huulet katoavat omiltani, käsivarret katoavat ympäriltäni.
   Hän putoaa alas Kuiluun.
   Katson jähmettyneenä putoavaa Kasperia. Sitten käännän hitaasti katseeni. Lothar. Hän tönäisi Kasperin Kuiluun. Jätti vielä minut tönäisemättä, aikomuksenaan varmaan huvittaa itseään ilmeilläni, kun näen kaiken. Hän huijasi minua. Hän huijasi kaikkia. Valkohehkuinen raivo sokaisee minut.
   Ja sitten se tapahtuu. Hänen katsellessa voitonriemuisesti reaktiotani - hän on lähellä kuilua - tiedän täsmälleen, mitä teen.
   Ryntään niin nopeasti kuin pystyn häntä päin ja tönäisen hänet.
   Kuiluun. Tyhjyyteen.

Pian Solskinn ja Ulrik saapuvat huolissaan minusta. Tunnen itseni tyhjäksi sisältä, en vain voi käsittää enkä ymmärtää kaikkea mitä on tapahtunut. Varsinkaan kuolemia. Ei, komennan itseäni. Älä edes ajattele sitä sanaa. Kasper ei ole kuollut. Ei voi olla.
   Haluan pois täältä. Nyt. Jonnekkin omaan rauhaan. Mutta Ulrik ja Solskinn vain kyselevät kyselemistään, eivät jätä minua rauhaan.
   Kun vihdoin pääsen kotiin, tai siis Ulrikin kotiin, en tunne sitä enää tippaakaan samaksi.
   Ja vihdoin tajuan: hän ei ole täällä.


3 vuotta myöhemmin


”Sofia?” Ulrik huikkaa ovelta.
   ”Mitä ny?” kysyn kääntäen pääni kirjasta Ulrikiin.
   ”Sinun aikasi lähteä”, hän sanoo. ”Ellet halua jäädä ikiajoiksi, ja se huolestuttaisi vanhempasi.”
   Nauran. ”Eiks ne oo jo aika huolissaan?”
   ”Ei, olet omassa maailmassasi taas 15.”
   ”Jännä. Hei, voisko olla, et-”
   ”Ei, hän ei herää.”
   Kätken pettymykseni. ”Joo. Mä voin lähtee seuraaval veneel pois.”
   Oquliasta päästiin pois laivalla, joka kulki Kuilun läpi.
   ”Kerääpä kamasi”, Ulrik sanoo hämmentyneenä. Ehkä hänestäkin on vaikeata jättää hyvästejä kolmen vuoden ystävyyden jälkeen. Ulrik tuntuu isältäni enemmän kuin ihmisvanhempani. Mutta silti minun on palattava. En voi jäädä tänne, paikkaan, jossa muistot kummittelevat.
   Pian kamat ovat pakattu ja luulen, että on aika jättää jäähyväiset.
   ”Heippa, Ulrik. Toivottavasti tavataan viel joskus”, sanon ja halaan häntä. Tunne on sama kuin silloin Kasperin kuoliniltana. Tyhjä, liian suuri aivojeni heti käsiteltäväksi.
   ”Hei hei, Sofia”, Ulrik sanoo taputellen selkääni.
   Pelästyn, kun huomaan, että Ulrik itkee. ”Mä taidan käydä kävelyllä ennen ku laivat tulee”, sanon ja irrottaudun hänestä.
   Ja niin otan reppuni ja jätän Ulrikin ja tutuista tutumman mökin - entisen kotini - taakseni.
   Kävelen metsän läpi, varmana määränpäästäni. Suuntaan Kuilulle, katsomaan vielä kerran paikkaa, jota olen välttänyt.
   Olen ollut täällä viimeksi kolme vuotta sitten. Paikka on samanlainen kuin silloin, ja se saa minut muistamaan kaiken. Rakkauden, menetyksen, vihan. Kaiken minkä olen yrittänyt unohtaa.
   Mutta nyt ei ole aika unohtaa. Polvistun Kuilun reunalle, lähelle paikkaa, johon Kasper putosi. Katson Kuilun syvään tyhjyyteen, joka ei enää pelota minua. Sinne jonnekkin on jäänyt Kasperin sielu. Kuilua on tutkittu viime vuosien aikana tarkemmin: on keksitty, miten sen voi ylittää laivalla, ja saatu selville, että sielut jäävät ikuisesti Kuiluun, maailmojen välille.
   Kamalaa, että hän sai sen kohtalon takiani.
   ”Anteeksi, Kasper”, kuiskaan, vaikka tiedän, ettei hän kuule minua. ”Mulla on ikävä sua.”
   Kuilu hymyilee minulle.


A/N: Saatoinpa Sofian tarinan ihan loppuunkiin asti, ja tiedän, loppu OLI ilkee >: ) Tarkotuksella... Ja hei, nyt ne kommenttikädet naputtamaan! Tehkää mut iloseks! ;)
"You move me, Kurt."

KatieB

  • peruna
  • ***
  • Viestejä: 198
  • I'm not crazy, just a little bit insane ~
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #6 : 31.10.2013 20:48:10 »
EEEEEEEEEEEEE(älä kuvittelekaa että tää loppuis!)EEEEEEEEIIIIII ;___; Julma sinä! Julma julma julma!

No ei oikeestaan, tavallaan tykkään onnettomista lopuista. Ja tällaseen, muuten niin kamalan superonnelliseen, tollane loppu toi eräänlaista kontrastia. silti Kassun pitäis elää ja Sofian kuolla. Tykkäsin kuitenki taas, tästähä sais romaaninki aikaseks 8DDD Tää on tosi outo tunne koska en olis ikinä kuvitellu et ylitäydelline Lothar olis ollu jotain muuta o.o Nomut sehän on ihan mahtavaa, ei ainakaa ollu ennalta-arvattavissa!

Ja voi sua, kyllä säkin vielä ensisuudelman huuman saat kokea, usko pois >8D Oot kyllä hyvin ottanu kirjoista opiksi, koska nuo sinun suudelmakohtaukset vastaa aaikas hyvin aitoa. (Toivottavasti en karkaa aiheesta)

Haluun oikeesti lukee lisäää, harmi että tää loppus :c Mut kiitos silti ♥

Banneri by: Demeter
Ava by: Swizzy

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #7 : 02.11.2013 18:04:16 »
KatieB, KYLLLLLLLLLLLLLLLLLLÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ vain! MuhahahahahhahaHAHAHAHHAH olen ilkeä kirjailija >8DD BUHAHaHaa evil laught

Hehheh, tiiäkkö, keksin tän lopun ennenku koko tarinaa! Plus hyvä jos pidit kiitos taas :) KASSU AAAWWW Kuin söpö lempinimi! Ei siis mua ärsyttää itteä lopussa vaan se et haluisin jatkaa tätä koska tykkään kirjottaa Sofian näkökulmasta, mut ei tälle voi kirjottaa jatkoa koska a) loppu on niin the end b) tapoin kaikki jätkät enkä osais kirjottaa ilman siirappii :( Mut hahahha, hyvä jos et arvannu! Lotharis on se vitsi et melkein kaikki päähenkilöt saa kaikis nuortenkirjois jonku täydellisen poikkiksen (tiedät kyllä mitä tarkotan) ja... niin, joten tässä vähän trollasin Lotharilla 8D

Hehehe, kiitos, mutta en sinänsä usko, koska siirappikirjat; mä en kelpuuta KETÄÄN. En sitten ketään. :D Koska tartteen jonkun täydellisen eikä täydellisii oo olemassa, joten... :D Mut hyvä jos vastaa! höhöhö, oon lukenu liikaa suudelmakohtauksia ja sit luen ne aina uuestaan kirjoista elikkäs vaikutteita voi olla tullu hitusen otettua! 8D

Ihanaa et haluisit lukee lisää, mutmut kiitos kommenteista päivänpiristäjä! :D
"You move me, Kurt."

meeZu

  • *
  • Viestejä: 1
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #8 : 28.11.2013 14:02:13 »
Ihana tarina! Lothar oli tossa alussa tosi hurmaava, keijupojat mmm*3* Mut toi loppu oli tosi epic! Ja samalla haikea. Jatka samaan malliin! :)

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Vs: Kuilun partaalla, k11
« Vastaus #9 : 28.11.2013 14:15:18 »
meeZu, buhahahah kiitos! :D KEIJUPOJAT ON MMMMM paitsi reth eiku (; Aa kiitos!! Hehehe loppu on lähinnä ilkeä >8)
"You move me, Kurt."