Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Ovi auki muistoille, menneille ja tuleville, K-11, 2. luku 26.10.  (Luettu 2320 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Kirjoittaja: Hallahäive

Fandom: BBC!Sherlock

Ikäraja: K-11

Paritukset: Johnlock ja John/Mary

Genre: Hmm... romantiikalla höystetty draama angstikuorrutteella

Disclaimer: En omista Sherlockia, Johnia tai muita tunnistettavia hahmoja. He kuuluvat ACD:lle, BBC:lle, Gatissille ja Moffatille. Minä vain vähän lainaan heidän lelujaan.

A/N: Tämä ficci on lahja rakkaille lokakuun tytöilleni Sisiljalle ja Mustekehrääjälle. Ensimmäinen luku ilmestyy nyt Sisin syntymäpäivänä ja viimeinen Mustiksen synttärinä parin viikon päästä, mikäli suunnitelmat menevät putkeen. Mutta siis... Tänään hirmuisesti onnea ja haleja suloiselle Sisille <333333

En ole hetkeen jatkista kirjoittanut, joten olen vähän ruosteessa... siispä luvut eivät luultavasti tule olemaan pitkiä. Tästä tulee vaan tällainen kokeellinen minijatkis, sanoisin. Betaa en ehtinyt hakemaan, joten typoista sopii huomauttaa. Ja... En osaa nimetä ficcejä edelleenkään...

Toivottavasti tykkäätte, kommentit olisivat kivoja jos satutte lukemaan.

Summary: Sherlock jättää jälkeensä kitkeriä ajatuksia, vihlovaa kipua. Sekä vanhan huvilan.



Ovi auki muistoille, menneille ja tuleville



Prologi


Asunnon 221B nurkat huokaavat varjoja, kihisevät kuiskauksia vilkkaammista päivistä. Kuiskaukset kaikuvat pitkin olohuoneen seiniä yksinäisen miehen korviin. Teetä, John. Älä ajattele noin kovaa, en pysty keskittymään. John. John. John. Hyvästi, John.

John seisoo tuijottamassa nahkanojatuolia, hengittää sanoja kuin happea. Harryn kaksiossa äänet (tai pikemminkin yksi, tutun tumma baritoni) pysyvät poissa, mutta Baker Streetiltä ei löydy hiljaisuutta. Ainoastaan seinistä kimpoilevia muistoja. Siksi John oli lähtenyt joitain viikkoja aiemmin, siksi hän ei olisi halunnut palata.

Vaan paluu oli välttämätöntä. Testamentti luetaan tänään, eikä John ollut ottanut mukaansa Harrylle kuin kasan toisiinsa sopimattomia vaatteita ja hammasharjan. Niinpä hän oli saapunut aamupäivällä noutamaan ruskeaa pukuaan. Nopeasti, turhaa huomiota herättämättä. Niin John oli luvannut toimia. Lähes kivuttomasti, kuin laastaria repäistessä.

Hän ei ollut varautunut siihen, ettei hän pystyisi enää palaamaan ulos. Muistot ovat lamaannuttavaa häkää hänen suonissaan, ne tarraavat hänen nilkkoihinsa ja kiinnittävät lattiaan.

Aika valuu eteenpäin, mutta John ei liikahdakaan. Puhelin pirisee hänen taskussaan, mutta hän ei vastaa. Soittaja on joko Mycroft, joka ihmettelee (tai pikemminkin teeskentelee ihmettelevänsä) missä hän on tai Daily Mailin toimittaja, joka haluaa juuri hänen näkökulmansa, eikä Johnia huvita puhua kummallekaan. Oikeastaan ainoa, jonka kanssa hän haluaisi keskustella... mutta ei, sitä hän ei halua ajatella. On paljon helpompaa sulkea maailma korvistaan ja vajota kuilun turvalliselle pohjalle.

Hän nousee sieltä vasta kaksi tuntia myöhemmin sateenvarjon kopinan saattamana.

*

Mycroft rypistää otsaansa Johnia katsoessaan ja kävelee hänen ohitsensa keittiöön. Teevesi lähtee kiehumaan kaappien kolinan saattelemana. Puhdasta, bakteeriviljelmätöntä teetä on aina saanut etsiä heidän keittiöstään.

”Istu alas”, kuuluu pehmeä käsky. John karistaa pois hartialleen laskeutuneen käden, mutta istuu lopulta Sherlockin nojatuoliin. Mycroft ojentaa hänelle posliinikupin ja istuu omansa kanssa häntä vastapäätä. Siemaisee siitä kerran, asettaa sitten varovaisesti lautaselle sylissään. Mycroftin ryppyinen puku on ainoa asia joka saa Johnin hillitsemään halunsa kirota ja heittää tämä ulos.

”Kuten tiedät, Sherlockin testamentti luettiin tänään.”

John nyökkää hiljaa, ei luota ääneensä.

”Hän muutti sitä hieman ennen kuolemaansa. Veljeni jätti John Hamish Watsonille kaikki pankkitilillänsä olevat rahat, kallon takanreunalla, sekä...”

”Niin?”

”Huvilan Sussexissa.”

”Hän... anteeksi kuinka?” John kysyy, ja Mycroft hymyilee kuivasti hänen hämmennykselleen.

”Huvila on ollut suvullamme jo kauan. Perheemme asui siellä joka kesä siihen saakka kunnes Sherlock täytti seitsemäntoista. Sen jälkeen siellä on uskoakseni käynyt vain Sherlock muutaman kerran vuodessa. Ja henkilökuntaa tietenkin.”

”Tietenkin”, John toistaa. Mycroft ojentaa hänelle paperit talosta, sekä shekin. Nousee sitten ylös.

”Näkemiin, tohtori Watson. Mikäli joskus tarvitset jotakin, tiedät numeroni. Tunnen, että se on vähintä mitä voin tehdä.”

Niine sanoineen Mycroft poistuu asunnosta ja jättää Johnin kääntelemään kylmenevää teekupillistaan. Ajatukset surraavat hänen päässään kuin levottomat mehiläiset. Lopulta yksi niistä siirtyy pistämään hänen rintaansa. Pienen pieni, surullinen ajatus.

Kallo, rahat pankkitililtä ja vanha huvila Sussexissa. Niinkö vähän jää käteen muistuttamaan siitä, että Sherlock Holmes oli ollut joskus olemassa?

« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 16:16:35 kirjoittanut Beyond »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Mä nyt evään ihanasti Sisiltä kaikki synttärisankarin näennäiset etuoikeudet, kun mun lahja nyt oli nähtävästi niin ihastuttava, että Vladdy tunki heti sinne kommentoimaan, ja nyt mun pitää tunkea sormeni tähän soppaan, kun se ei ole enää niin kuumaa. Sitä paitsi, onhan tämä munkin lahja, haha!

Nimestä kyllä heti huomasi, että tämä on Hallan. ^^ Jotenkin niin Hallamainen taas vaihteeksi. Enivei, heti aluksi haluan sanoa, että mä tykkäsin tästä ideasta kovasti, kun sä mulle tästä joskus puhuit. Ja olen äärimmäisen iloinen siitä, että päädyit sitten tekemään tästä sen jatkiksen, koska one-shot tuskin olisi toiminut.

Tuota tuota… Tää oli kovin mukava prologi, pidin tästä hirmuisesti oitis, kun luin sen bussissa kotimatkalla, haha. Kamala kun en osaa kommentoida prologeja… Eipä tässä oikein paljoa osaa sanoa… idea on edelleen kivaisa ja silleen joten jään innolla seuraamaan, mitä tästä oikein kehkeytyy (ja pysytkö aikataulussasi lol).

Ja noh… pitäähän lempikohtakin vielä lainailla!
Lainaus
Ajatukset surraavat hänen päässään kuin levottomat mehiläiset. Lopulta yksi niistä siirtyy pistämään hänen rintaansa. Pienen pieni, surullinen ajatus.
Koska mehiläiseet! <3 Ja kun tää on niin nerokas jaja joo nyt mä oon hiljaa.

Kiitos ja kumarrus siis!

- Mustis

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Mustis: Aww, kiitos kommentistasi kultaseni. Jotenkin hauskaa kuulla, että tunnistit tän nimestä! Ja onneksi en silloin lörpötellyt sulle enempää tästä... kiva, että tykkäät ideasta, niin minäkin (aika yllättävää, eikö vain, kuulla tämä kirjoittajalta...). Tosiaan, prologeja on hankala kommentoida, joten olen sitten extrakiitollinen kommentistasi <3 Toivotaan, että pysyn siinä aikataulussa...

A/N: Tästä sitten nopeasti ensimmäinen luku : ) Tosiaan, tämä ei ole kauhean pitkä, mutta halusin kunnolla potkaista tarinaa lähemmäs määränpäätään Sussexia ja tuohon kohtaan tuntui hyvältä katkaista. Ja varoitinhan jo mahdollisesti lyhyistä luvuista...

Hieman angstintäyteistä vielä, toivottavasti silti pidätte. Kommentit valaisisivat päivääni.


Luku 1: Menneeseen takertuneet


John istuu jakkaralla Bartsin laboratoriossa, katselee kokeensa ylle kumartunutta Sherlockia. Tämä tiputtaa pipetillä jotakin punaista petrimaljaan, katselee kuinka aine reagoi näytteen kanssa. John haukottelee. Sherlock ei ole sanonut sanaakaan pitkään aikaan, liikutellut vain tavaroita ympäriinsä. Jokin hänen näppärien sormiensa liikkeessä on rauhoittavaa. Tuuletus humisee taustalla, ja John nojaa päänsä kättensä varaan, miettii ehtisikö ottaa torkut ennen kuin he suuntaavat takaisin Baker Streetille, tai kenties Scotland Yardiin, mikäli Sherlockin tutkimus tuottaa tuloksia tapaukseen liittyen. Toisaalta, kenties olisi parasta vain hakea kahvia, jotta hän olisi hereillä, mikäli jotain todella tapahtuu.

”Sherlock, kauanko uskot, että sinulla menee?”

”Hmm”, kuuluu vastaus ja John pyöräyttää silmiään. Kahvi kuulostaa erinomaiselta idealta. Hän nousee ylös ja kääntyy kohti ovea. Samassa Sherlock puhuu uudelleen.


”John.”

Kuinka yhteen nimeen saa mahtumaan niin paljon, sitä John ei tule koskaan ymmärtämään. Sherlockin ääni on tärisevä, epätoivoinen ja samalla kumman määrätietoinen. John käännähtää ympäri ja nostaa kätensä suunsa eteen, jottei huutaisi. Petrimalja, jota Sherlock aiemmin tutki, tulvii verta. Ilmassa leijuu vahva raudan tuoksu, niin vahva, että John maistaa sen suussaan. Sherlockin iho on tahrautunut punaisella, hänen siniset silmänsä ovat lasittuneet.

”Ei”, John kuiskaa. Sherlock astuu askeleen lähemmäs, avaa nyt sinertävät huulensa.

”Tämä on minun viestini. Hyvästi, John.”


John herää henkeään haukkoen, kuten niin monena yönä aiemmin. Hänen kurkkunsa on tukossa, eikä hän saa happea. Hänen silmiään polttelee ja hänen kätensä puristuvat lakanoiden ympärille etsimään niistä lohtua, jota ei koskaan saavu. John pakottaa itsensä hengittämään syvään ja nielaisemaan ylöspyrkivän nyyhkäyksen. Hän on saanut tarpeekseen itkemisestä viime viikkojen aikana.

Hiljalleen hänen hengityksensä tasaantuu ja rauhoituttuaan hän kävelee keittiöön, pistää vedenkeittimen päälle. Harry on taas jättänyt tiskit altaaseen. Kaapista ei löydy puhtaita mukeja. Kuinka yllättävää.
 
John täyttää altaan vedellä ja saippuavaahdolla ja pesee sitten puhtaaksi sydänkuvioisen mukin. Sen täytyy olla Claran vanha, hänen aivonsa täydentävät avuliaasti. Harry ei ole koskaan pitänyt kuviollisista astioista. Muistojen riivaamia, molemmat sisaruksista, John toteaa synkästi. Onneksi hän ei joudu enää viettämään yhtään yötä siskonsa luona. Kello seinällä kertoo, että muutaman tunnin kuluttua musta auto kaartaa Harryn pihaan kuljettaakseen Johnin Sussexiin.

John ei vieläkään ole varma siitä, onko hän jo valmis näkemään perintöhuvilansa. Jokainen Sherlockiin liittyvä ajatus saa kylmän veden kaatumaan hänen niskaansa, ja testamentti vain syventää haavoja olemalla konkreettinen todiste Sherlockin kuolemasta. John on kuitenkin varma siitä, että Harryn, joka hädin tuskin pystyy huolehtimaan itsestään, ei pitäisi joutua seuraamaan hänen suremistaan enää yhtään pidempään. Paluu Baker Streetillekään ei ole vaihtoehto, sen hän oli todennut kaksi päivää aiemmin pukuaan noutaessa. Niinpä Sherlockin jättämä mysteerinen huvila saa toimia pakopaikkana. Kuka tietää, ehkä lähtö varjojen täyttämästä Lontoosta tekee hänelle vain hyvää.

John kaataa kiehuvan veden mukiin ja istahtaa pöydän ääreen. Enää muutama tunti.

*

”Muista, että voit aina myydä sen paikan ja palata tänne, jos siltä tuntuu, Johnny.”

”En usko, että niin käy. Kiitos kuitenkin. Ja kiitos kun... tiedäthän.”

Harry suutelee hänen poskeaan ja käskee häntä soittamaan perille saapuessaan. John nyökkää ja hymyilee vaisusti. Hymyilee sitä tyhjää, helposti särkyvää peililasihymyä, jonka hän oli aikaa sitten kehittänyt suojaksi. Itselleen ja muille. Sitten hän kävelee autolle. Hän helpottuu huomatessaan, ettei sisällä istu ketään. Keskellä takapenkkiä on vain lappu, johon on kiinnitetty avain. Jos Mycroft olisi päättänyt tulla esittelemään taloa, John ei ole varma siitä mitä hän olisi tehnyt.

John nojaa tummennettuun ikkunaan ja tuijottaa ulkona vilistävää maisemaa kunnes hänen väsyneet silmänsä painuvat kiinni. Hän nukkuu unettomasti koko loppumatkan.

*

John ei ole varma, mitä hän oli huvilalta odottanut. Suurta kokoa, valkoisia ikkunanpieliä ja rautaportteja kenties, ne olisivat sopineet täydellisesti Holmeseille. Todellisuus on jotain vallan toisenlaista. Jotain... vaaleanpunaista. John tuntee suupieltensä nytkähtävän kevyesti ylöspäin.

Kaikista maailman väreistä huvilan puiset ulkoseinät on maalattu hennon vaaleanpunaisiksi. Lähempää katsottuna maali hilseilee hieman paikka paikoin, ja on selvää, että edellisestä maalauskerrasta on ollut aikaa. Etuterassi narahtaa hänen astuessaan sille, ja John vetää syvään henkeä ennen kuin asettaa kätensä oven pyöreälle nupille ja työntää avaimen lukkoon. Lukko on jäykkä ja ovi vaatii pienen töytäisyn ennen kuin se suostuu aukeamaan.

John astuu sisälle.

« Viimeksi muokattu: 10.10.2013 19:49:36 kirjoittanut Hallahäive »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 090
John astuu sisälle. No onpas siinä tapa päättää luku! Oikeasti, se on hyvä tapa. Pysäyttävä. Kuten moni muukin kohta tässä ficissä.

Ensinnäkin, perintöhuvila Sussexissa! Vaaleanpunainen perintöhuvila! Hirveän jännä ajatus. Mutta onko John oikeasti harkitsemassa muuttoa sinne? Miksi ihmeessä? Missä John käy töissä? Miten varjot ovat haaleampia huvilassa, joka on ollut Sherlockin ja joka on varmasti täynnä muistoja entisiltä ajoilta? Tietenkään ne eivät ole Johnin omia muistoja, ehkä se helpottaa... mutta Sherlockin haamu on kuitenkin läsnä koko ajan. Luulisi sen olevan ahdistavaa. Toisaalta, ehkä John ei vain halua tai pysty päästämään vielä irti. Jos nyt pystyy koskaan.

Prologissa hienointa oli ehdottomasti sen painostava pysähtyneisyys. Kuinka John naulautuu kiinni 221B:n lattiaan, kuinka hän vajoaa kuilun turvalliselle pohjalle. Kyse ei ole pelkästä kaipauksesta, kyse on enemmästä, sisimpää raastavasta huonosta olosta, koska Sherlock oli Johnille niin mahdottoman tärkeä. Siitä ei päästä yli vain olkia kohauttamalla ja tirauttamalla pari kyyneltä. Ja hyvä niin! Tämä oli aitoa ja vangitsevaa, ja oi, Mycroft joka tulee ja keittää teetä, se on jotenkin niin epämycroftmaista, jotenkin, että siitä näkee, kuinka pahoillaan Mycroft on. Sillä ei ole edes merkitystä, tietääkö Mycroft Sherlockin olevan elossa vai ei, hän on joka tapauksessa pahoillaan siitä, että Johnille kävi niin kuin kävi. Että John kärsii.

Niinkö vähän jää käteen muistuttamaan siitä, että Sherlock Holmes oli ollut joskus olemassa?
Ehdottomasti paras lause koko tähänastisessa tekstissä. Voi hitto, mikä epätoivo, mikä katkeruus! Toisaalta, mikä lamaannus!

Ensimmäinen luku taas. Johnin painajainen oli hyytävän intensiivinen. Nautin sen lukemisesta ihan hirvittävästi, varsinkin siihen nähden, kuinka kauhea se oli. Ensin kaikki on hyvin, kaikki on niin tavanomaista ja luontevaa ja sitten PAM Sherlockin tärisevä ääni, verta, paljon verta ja viimeiset sanat. Olen kananlihalla. Mieletön kohtaus.

Sen rinnalla muu luku oli aika seesteinen. Ihastuin kovasti Claran sydänkuvioiseen mukiin (ihana yksityiskohta!) sekä siihen, että John ja Harry edes yrittävät olla väleissä. Ja että he välittävät toisistaan, siitä huolimatta että se on vaikeaa.

Odotan innolla uutta lukua ja sitä, mihin suuntaan tämä tästä vielä koukkaakaan! Kiitos tavattomasti, ihana synttärilahja! (Ja anteeksi että kommentointi kesti näin tuhottoman kauan.)
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Sisilja: Kiitos kommentistasi, rakas. Uskon, että useimpiin kysymyksistäsi vastataan jossain kohtaa ficciä, joten koita malttaa odottaa :D Ja en usko, että John ihan helposti päästää irti. Olen tosi iloinen siitä, että pidit prologia pysäyttävänä ja tykkäsit painajaisesta tuossa ykkösluvussa! Jostain syystä Johnia on välillä niin hauska kiusata. Hyi minua. Toivottavasti pidät jatkostakin <3 Kiitos vielä kun kommentoit.

Lupus Daemonis: Ensiksi, kiitos kun huomautit välilyönnistä :) Kiva kuulla, että kiinnostuit ideasta ja että ficci onnistui herättämään niitä post-Reichenbach feelsejä. Nyt kolmoskautta odotellessa on hauskaa kirjoittaa erinäisiä Sherlockin kuoleman jälkeisiä ficcejä. Ja juu, luvut ovat hieman lyhyitä, mutta toivottavasti tämä asia saadaan muuttumaan. Kiitos kovasti kommentistasi!

A/N: En pysynyt aikataulussani, kuinka yllättävää. Joudutte siis odottamaan vielä pidemmän aikaa että tämä valmistuu, ottaen huomioon mm. ensi kuun NaNoWriMon. Mutta se siitä ja... ihanaa syntymäpäivää Mustis-muffinssille <3 Haleja sinne, toivottavasti pidät päivän angstiannoksestasi, hah.

Tämän luvun piti alun perin olla aivan erilainen, mutta sitten eräs henkilö tahtoi tunkea mukaan... PS: huomaatteko kuinka rakastan Mycroftia? Hänenkään ei pitänyt tässä luvussa esiintyä. Toivottavasti pidätte tästä jatkosta, kuten aina, kommentit piristävät päivääni.


Luku 2: Lähtöjä ja saapumisia


Lattia hohkaa kylmää kengänpohjien lävitse. Se aiheuttaa väristyksen selkää pitkin, kylmyys. Sisäinen tai ulkoinen. Sitä on niin vaikea tietää. Parempi vain olla miettimättä koko asiaa ja keskittyä johonkin muuhun masentavan yksinkertaiseen yksityiskohtaan.

Huone kylpee pöytälampun keltaisessa valossa, joka ei aivan riitä pitämään varjoja poissa nurkista. Katto on maalattu valkeaksi, mutta sen läpi kulkee ohut arpi, pinta lohkeaa ja paljastaa altaan harmaata. Pölyä ja betonia, laastia. Harmaita aivosoluja kellumassa punaisessa. Hävisit. Silmät kiinni, mustaa. Auki uudelleen, pidä katseesi kiinni minussa. Katto ei vieläkään korjaannu.   

Ovi narahtaa auki.

”Sherlock.”

Hän kääntää katseensa ja nousee ylös petaamattomalta sängyltä.

”Mycroft. Kylläpä siinä kesti.”

Mycroft ei vastaa. Katsoo vain Sherlockia analysoivasti, silmissään jotain jonka ei pitäisi kuulua niiden jäisen pinnan alle, mutta joka kiertelee alati pupillien ympärillä. Huoli ui iiriksissä pienten kalojen lailla. Sherlock naputtaa Chopinia kyynärtaipeeseensa, kohottaa vasenta kulmaansa. Mene jo asiaan.

”Minulla oli kokous Albanian pääministerin kanssa. Lisäksi...”

Niin? Minulla ei ole koko päivää aikaa.”

Mycroftin suupieli kohoaa hieman ironisesti. Totuus jonka he molemmat tietävät, on se, ettei Sherlockilla ole jäljellä muuta kuin aikaa. Aikaa ja pian likaantuvat kädet. Perustuksillaan järkkyvä mielenpalatsi.

”Järjestin hieman tohtorisi asioita. Kuten varmasti jo tiesit. Hänet noudetaan huvilalle muutaman tunnin sisällä.”

Totta kai. Testamentti. Miten John oli mahtanut reagoida? Hän ei halua tietää, ei nyt. Nyt ei ole aika häiriötekijöille tai katumukselle.

”Saitko paperit?” Sherlock kysyy, väistää ohjauksen keskusteluun, jota hän ei vielä ole valmis käymään. Mycroft huomaa, tietysti huomaa, mutta kulkee leikissä mukana.

”Lentosi lähtee viiden tunnin kuluttua. Ole ajoissa. Liput ja passi ovat tässä, samoin luottokortti”, Mycroft kertoo ja ojentaa valkean kirjekuoren. Sherlock siirtää sen kainaloonsa siihen katsomatta. Hän kohtaa veljensä tutun harmaat silmät vakavana ja yrittää jättää huomaamatta, kuinka tämän puku kertoo kermaleivoksesta teen kanssa. Ensimmäisestä seitsemään viikkoon. 

”Nimi?” Sherlock kysyy.

”Henry Lestrade, kuten sovittua. 28 vuotta, opettaja. Matkalla adoptoimaan koiraa ukrainalaisesta löytöeläinkodista.”

”Hm. Ulkonäkö?”

Mycroft vilkaisee tummahiuksiseen assistenttiinsa, joka ojentaa Sherlockille pussillisen vaatteita. Siniset farkut, vaaleansininen poolopaita ja hillityn vihreä takki. Kaikki erinäisistä halvoista liikkeistä ja aivan erilaisia kuin hänen räätälöidyt pukunsa.  Sherlock vetää pois oman paitansa, alkaa saman tien vaihtaa vaatteita. Lappu uuden paidan kauluksessa hiertää niskan herkkää ihoa. Alison seisoo hänen vieressään silmäänsä räpäyttämättä ja ottaa vastaan tyhjän muovipussin, jonka taittelee sitten siististi mustaan käsilaukkuunsa. Mycroft jatkaa keskustelua.

”Henryn hiukset ovat punaiset”, tämä toteaa. Sherlock kohottaa hieman kulmiaan ja vetää valkoiset sukat jalkaansa.

”Todellako?”

”Väri löytyy kylpyhuoneesta. Ole tarkka, tahrat—”

”Tiedetään. En kaipaa holhoamistasi”, Sherlock kivahtaa. Mikroilme välähtää Mycroftin kasvoilla, pieni railo tyynessä kuoressa. Joskus olisi helpompaa nähdä vähemmän.

”Se on tullut varsin selväksi.”

Hiljaisuus väreilee sanomattomista sanoista, muistoista. Sherlock kaipaa viulua olalleen, riitasointuja rauhoittamaan ilman. Soitin on kuitenkin jäänyt Baker Streetin olohuoneeseen yhdeksi muistoesineeksi muiden joukkoon. Hän tyytyy sen sijaan nyppimään kainalossaan olevan kirjekuoren kulmaa ja analysoimaan paperin alkuperämaata.  Mycroft kävelee huoneen ikkunalle, tuijottaa ulos hämärälle kujalle. Hänen askeleensa kuulostavat samalta kuin vuosia sitten vieroitusklinikan käytävillä. Jotkin asiat eivät koskaan muutu.

”Mycroft”, Sherlock sanoo hetken emmittyään. Hänen veljensä katsoo häntä olkansa ylitse, odottaa vaiti. ”Katso hänen peräänsä. Heidän peräänsä.”

Mycroft nyökkää kysymättä ketä Sherlock tarkoittaa. Kiitos leijuu sanomattomana ilmassa, välittyy hieman pehmeämmällä katseella. Mycroft palaa Sherlockin viereen, puristaa tämän olkapäätä. Ole varovainen.

”Turvallista matkaa. Alison pitää huolen siitä, että ase pääsee läpi turvatarkastuksesta. Näkemiin, pikkuveli.”

Sitten Mycroft assistentteineen lähtee, jättää Sherlockin keskelle nuhjuista hotellihuonetta vieraissa vaatteissa. Hän tuijottaa hetken ovea ennen kuin kääntyy kohti pientä kylpyhuonetta. Sieltä, peilikaapista hän löytää paketin punaista hiusväriä, joka lupaa kauniin hohtavan ja ravitsevan lopputuloksen. Sherlock mutristaa huuliaan, mutta alkaa sivellä väriä hiuksiinsa.

Väsyneen harmaat silmät tuijottavat vastaan peilistä ja hän kääntää katseensa välittämättä siitä mitä se kertoo.
 
*

JW saapunut Sussexiin. – MH

Henry Lestrade tarkistaa viestinsä viimeistä kertaa ennen koneeseen astumista. Hänen suupielensä nytkähtää kevyesti, hänen sormenpäänsä sipaisevat kahta näytöllä olevaa kirjainta. Hän sammuttaa puhelimen tekstiviestiin vastaamatta ja repäisee irti sim-kortin. Myöhemmin lennon aikana se päätyy keskelle ylikypsää lasagnea. Eihän kuollutta miestä tarvitse tavoittaa.   

*

Vaikuttaa siltä, ettei huvilassa ole käyty hetkeen. Pölyhuntu peittää kuuran lailla lattiaa ja eteisaulan naulakkoon on punottu ohuen ohut seitti. John riisuu kenkänsä kaikesta huolimatta ja antaa katseensa kulkea ympäri huonetta.

Aulan seinät ovat vaaleaa, kukallista tapettia. Huoneen nurkasta lähtevät ylös kapeat puiset kierreportaat ja ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkuu maalaus keinussa istuvasta naisesta, jonka siniset silmät ovat hämmästyttävän kirkkaat muuten samean hillittyjen värien keskellä. John tuijottaa maalauksen katsetta hyvän tovin. Hän on nähnyt ne aiemminkin, nuo kirkkaat, kirkkaat silmät. Ne saavat hänet katumaan päätöstään tulla huvilalle, viiltävät hetkeksi turtunutta sielua. Niinpä John pakottaa itsensä kävelemään portaiden luokse ja kapuamaan niitä ylöspäin.

Yläkerrassa löytyy kolme huonetta. Pieni kirjasto, jota John päättää tulla tutkimaan myöhemmin, suuri makuuhuone, jota hallitsee leveä metallirunkoinen parisänky (seinän vieressä lepäävän kampauspöydän näkemisen jälkeen John päättelee huoneen kuuluneen Sherlockin vanhemmille), sekä toinen, pienempi makuuhuone.

Johnin avatessa pienemmän makuuhuoneen ovea hänen kätensä hikoavat jännityksestä. Oven takaa paljastuvat laivastonsiniset tapetit, vuosien haalentamat. Ovea vastapäätä on ikkuna ja sen molemmilla puolilla sängyt. Kattoon on liimattu pieniä, hehkuvia muovitähtiä kuvioiksi, John tunnistaa yläpuoleltaan Otavan ja Orionin vyön. Hän kuvittelee pienet kädet, jotka aikoinaan liimasivat tähdet huolellisesti paikoilleen ja miettii, missä vaiheessa muisto taivaankappaleiden nimistä ja järjestyksestä poistettiin. Tumma ääni nyt jo kaukaisesta illasta hyrisee hänen korviinsa. Kaunista, eikö vain? Luulin ettet välitä— Ei se tarkoita etten voisi arvostaa niitä.

Johnin hengitys tärisee, hän tarttuu kiinni lähimmäisestä sängynpäädystä. Hän muistaa askeleet vierellään, tähtiä loistavat silmät. Silloin hän oli ollut yllättynyt Sherlockin sanoista. Mistä kaikesta muusta hän olikaan ollut väärässä ystävänsä suhteen? Kuinka monesti muulloin hän olikaan ajatellut, ettei Sherlock välittänyt vain ollakseen väärässä. Virheistä viimeinen kohoaa esiin kirvelevänä. Senkin kone! Kuinka lähellä olikaan ollut, että ne olisivat olleet hänen viimeiset sanansa...

John istuu sängylle, puristaa sinisen päiväpeitteen tiukasti nyrkkeihinsä. Huoneessa muistojen keskellä on vaikeaa hengittää. Hän pohtii kumman sängyllä mahtaa istua, Sherlockin vai Mycroftin. Pohtii, miksei Sherlock ollut hävittänyt toista.

Seinälle on kiinnitetty kellastuneita lehtileikkeitä. John siristää silmiään, lukee otsikot. Kaikki artikkelit vaikuttavat kertovan erinäisistä vanhoista rikoksista. Yksi niistä osuu silmään muita enemmän. Uimaripoika hukkunut, mustat kirjaimet huutavat ja John tuntee voivansa pahoin. Hän nousee ylös äkkiä ja kävelee takaisin alakertaan, ulos kuistille. Viileä ilma sivelee poskia lohduttavasti muistojen hyökyessä hänen ylitseen.
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Voi meidän Hallaa, kun haukkasi liian ison palasen. <3 Mutta ensinnäkin, kiitos kovasti onnitteluista (vaikken mä maistukaan niin hyvältä kuin muffinssi!). Päivän angstiannos on nyt sitten täytetty jei. ^^

Tämä oli oikein kiva luku, vaikka mua hämmentääkin se, miksi John halusi lähteä sinne huvilalle, koska totta kai siellä on niitä muistoja, jotka sitten satuttavat. Voi raukkaparkaa. Ja nyt kun kerta puhun Johnista niin tiedätkö, mikä on häiritsevää? Se että Johnia kutsutaan tohtoriksi. Koska oikeasti, whovianina minulle tulee aina mieleen tohtorista Tohtori. :D Hirmuisen häiritsevää…

Ja sitten tuli Sherlock! Huu… Alkoi heti mietityttämään, minne hän oikein on matkalla valenimen ja –ulkomuodon turvin. Enkä tietenkään voinut olla awwailematta punaiselle hiusvärille, koska noh… Benny punapäänä, tarvitseeko oikeasti muuta edes sanoa? Tämä oli yksi kohta, jossa aloin awwailemaan turhan äänekkäästi, koska kummisetä, joka ajoi mua pois yliopistolta, alkoi oitis kiinnostua siitä, mitä mä oikein teen. Mua tosin jäi mietityttämään se, että jääkö punainen hiusväri tummiin hiuksiin? Eikös ne tarvii vaalennusta taikka jotaain. No, pikkujuttu! Ai niin, ja valenimi pisti hymyilyttämään. Koska oh, Henry Lestrade. Aww, I can’t.

Ainut oikeasti häiritsevä kohta tekstissä oli se, missä Sherlock repäisee sen sim-kortin irti. Mulle jäi hämäräksi se, minkä tähden kyseinen kohta oli ylipäätään tässä. Se ei tuonut paljoakaan mitään. paitsi no… tietenkin ruokki pikkaisen enemmän meikäläinen johnlock-shipperipuolta, mutta muutoin se ei tuonut mitään uutta, joten en nähnyt syytä ylimääräiselle kappaleelle, jotta se saatiin mukaan. Pidin kyllä siitä, kuinka se päätyy keskelle ylikypsää lasagnea, mutta silti jäi kaihertamaan sen merkitys, joka ei yksinkertaisesti vain auennut meikäläiselle. Se tuntui niin kuin turhalta.

Öö, mitähän muuta… Tekstin asu oli taas hyvin Hallamainen, vaikkei tässäkään ollut kovin paljoa kursiivia. haha. Ihan pikkujuttuja vain, hassua. Pidin taas kerran kielen kuvailevuudesta ja sulle ominaisista kielikuvista. Kokonaisuutena tämä oli siis aivan ihastuttava, vaikka pistikin hieman ärsyttämään se, että tämä vain herätti enemmän kysymyksiä eikä niinkään vastaillut niihin. :D

Yksityiskohdat olivat tässä taas ihania.
Lappu uuden paidan kauluksessa hiertää niskan herkkää ihoa.
Totta kai! Pidin hirmuisesti juuri siitä, kuinka nostettiin esille juuri se, miten eri tavalla Henry pukeutuu kuin Sherlock. Jotenkin tuossa kyllä oli taas jotain hyvin hymyilyttävää, hihi.
Sherlock kaipaa viulua olalleen, riitasointuja rauhoittamaan ilman.
Hyvin sherlockmaista kaivata viuluaan, mutta sitten taas toisaalta jäin miettimään, miksi juuri riitasoinnut? Koska jotenkin… mun mielestä riitasoinnut eivät voi rauhoittaa ilmaa, ehkä täyttää sitä, mutteivät rahoittaa koska ne kuitenkin ovat riitasointuja. Jotenkin toi jäi vähän kysymysmerkiksi meikäläiselle.
Sitten tuo tähtijuttu. Muistitko sä muuten että mun katossahan on semmoisia tähtiä? :D Ei tosin missään järjestyksessä, mutta onpahan kuitenkin. Se oli jotenkin tosi suloinen kohta tietkö, pidin siitä kuinka se sidottiin juuri tuohon repliikkiin. Melkein jää surettamaan, kuinka raukkaparka sitten poisti kaiken taivaankappaleista.

Mä en osaa lopettaa kommenttia apua. No siis, pääpointti tässä kai sitten oli se, että tykkäsin hirmuisesti, jään odottamaan jatkoa ja kiitoskiitoskiitos! <3