tästä viimeisestä jaksosta tulikin sitten vähän pidempi
Matkalaisiksi hieman resuinen joukko kulki halki kaupungin. Oli niin varhaista ettei kaduilla näkynyt ketään, eikä kukaan ollut vielä tullut pystyttämään torikojua. Siellä täällä näkyi muutama aikainen veden hakija, joka katseli kulkijoita hämmentyneenä. Sariaa hiukan hävetti ulkonäkönsä; monesta kohtaa repeytynyt hiekkainen mekko ja paljaat jalat, pääkin oli paljaana kun huivi oli lennähtänyt tiehensä ja hiukset sekaisin.
”Domna, mihin me menemme?” Saria kysyi vieressään kävelevältä, kaikin puolin siistiltä ja rauhalliselta tytöltä. Saria halusi ehdottomasti tietää miten Domna oli päässyt rosvoja pakoon kaappausiltana mutta sitä ennen hänellä oli paljon muitakin kysymyksiä joihin hän halusi vastauksen. Kuten esimerkiksi se, missä hän pääsisi mahdollisesti peseytymään.
Domna kumartui häntä kohden ja lausui hiljaisella äänellä, ”Mathún veljellä on talo tässä lähellä. Hän on luvannut majoittaa osan meistä kunnes saadaan yhteys Muhamatiin tai isääsi. Täällä kaikki kulkee nimittäin vähän hitaasti. Loput voivat nukkua teltoissa.”
Saria toivoi että hän pääsisi sisälle nukkumaan, muttei kehdannut sanoa sitä ääneen. Pian joukon johtaja pysähtyi suuren, valkoisen, hyvin rakennetun talon eteen ja kehotti muita odottamaan. Saria oletti että johtaja, lyhyt, karvainen mies oli Mathú ja nyt oli tultu hänen veljensä talolle. Saria huomasi että veljen täytyi olla hyvin rikas. Niin kirkas ja säihkyvä oli heidän talonsa keskellä kaupungin harmaita rakennuksia. Samassa ovi lennähti auki ja heidän eteensä astui pitkä, hymykasvoinen nuorukainen ja hän levitti käsiään tuttavallisesti nähdessään heidät, ”Tervetuloa, hyvät ystävät! Tulkaa sisään. Näytän teille talon. Sitten voitte levähtää hetken matkan rasituksista. Syömme aamiaista kun aurinko on talojen kattojen kohdalla.”
Ruoan mainitseminen sai Sarian vatsan kurnahtamaan kaihoisasti. Silti hän oli kuin puulla päähän lyöty. Kuka oli tämä kummallinen vieraanvarainen mies ja ketkä heidät oikein olivat pelastaneet ja miksi ja miten! Sen saisi kyllä Domna kertoa hänelle heti kun he pääsisivät kahden kesken. Sitten joukkio sulloutui sisään, talon isännän perässä ja tämä kierrätti heidät rakennuksen neljän suuren huoneen läpi. Kun tytöille oli näytetty makuupaikka yhdestä suuresta huoneesta ja annettu heille huovat, he kävivät takapihalla peseytymässä ja sitten Saria houkutteli Domnan kanssaan kaupungille.
”Nyt saat kertoa kaiken”, Saria sanoi ja katsoi Domnaa odottavasti. Ja Domna selosti hyökkäysyön tapahtumat omasta näkökulmastaan, ”Pääsin helposti pakoon siinä tuoksinassa, sillä taistelu oli jo täydessä vauhdissa kun heräsin, mutta kiven taakse ei kukaan rosvoista ollut vielä huomannut katsoa. Anteeksi kun en herättänyt sinua, mutta ajattelin että olisi hyvä, että edes yksi pääsisi pakoon. Ja tiesin kuitenkin, ettei sinua tapettaisi. Sitten ratsastin täyttä karkua ainakin tunnin, kunnes tulin pieneen leiriin. Siellä kerroin kaiken tapahtuneen ja he tekivät suunnitelman teidän pelastamiseksenne. Se oli kyllä todella outoa. Kävi ilmi että he tunsivat joitakin kanssamme yöpyneestä matkaseurueesta. Siksi he kai lähtivät niin uhkarohkeaan yritykseen. Sitä paitsi he tunsivat ryövärisakinkin ja tiesivät sen koon ja taktiikan. Mikä tuuri että törmäsin niin ystävällisiin ihmisiin!”
Saria käveli mietteliäänä Domnan vieressä ja ajatteli ikävää seikkailuaan rosvojen parissa. Sitten hän äkkiä muisti jotain vieläkin kurjempaa.
”Domna! Entä mitä nyt tapahtuu? Me päädymme kuitenkin ennen pitkään Joseph Mutamatin orjiksi”, hän huudahti.
Domna nyökkäsi surullisena.
”Kukaan eilisistä pelastajistasi ei loukkaantunut ja kaikki vangit pääsivät pakoon. Vain ne jotka jäivät ryöstöpaikalle…” Domna sanoi vaimeasti ja jatkoi sitten, ”Joseph Mutamatille on lähetetty jo kirje.”
”Tuskin se minua ajattelee”, Saria mutisi itsekseen.
”Ei mutta katso aurinkoa”, Domna huudahti, ”meidän on riennettävä aamiaiselle!”
***
Vieraille oli esitelty talon väki. Eshra oli talon tukeva tumma emäntä joka oli laittanut aterian. Hänen vieressään istui talon ainut alle seitsemäntoistavuotias tytär Aisha, joka ei vielä ollut mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa. Pöydän ääressä istuvat miehet Mathú ja Raknez olivat veljekset. Talo oli Raknezin. Domnan löytämä leiri koostui Mathún perheestä ja suvusta. Heistä Mathún lisäksi harva oli paikalla. Suurin osa oli jäänyt taistelemaan rosvojoukkoa vastaan.
Aamiainen oli melkein syöty kun ulkoa kuului ääniä ja samassa ovi paiskattiin auki. Sisään vyöryi hikisiä ja likaisia (myös verisiä, Saria pani sävähtäen merkille) väsyneitä miehiä, jotka raahustivat hengitys vieläkin kohoillen tervehtimään isäntäväkeä. Sariaa hävetti istua turvassa ja kylläisenä täyden pöydän ääressä sillä aikaa kun hänen pelastajansa olivat uupuneina ratsastaneet halki aavikon vaarannettuaan henkensä ensin hänen puolestaan. Hän ja Domna nousivatkin heti pöydästä, antaen tilaa uupuneille. Eshra ja Aishakin ryntäsivät miehiä vastaan ja alkoivat huolestuneena hääriä haavoittuneiden ympärillä.
”Isä… Lohmen…” yksi nuorista, mustahiuksinen, jonka sininen paita oli liimautunut hien ja veren sekaisena sotkuna tärisevään kehoon, ei saanut lausettaan sanotuksi vaan hänen äänensä kirahti ja tumma pää painui alas isälle ojennettuun aseeseen. Mathú tuijotti asetta hiljaisuuden vallitessa. Lopulta hän nousi ja lähti tiehensä. Suruviestin tuonut poika lysähti seinää vasten ja istumaan. Domna juoksi tekemään sotilaille tilaa yhteishuoneeseen. Ilmeisesti rosvot olivat panneet odotettua hanakammin kampoihin. Eshra talutti miehensä veljenpojan toiseen huoneeseen vuoteelle ja tuli sitten takaisin ottaen ohjat käsiinsä.
”Noniin, nyt kaikki kynnelle kykenevät hakemaan vettä haavojen puhdistusta ja nestehukkaa varten, Aisha, käy sinä yrttitarhassa, auttakaa haavoittuneet kaverit tänne, Domna tule apuun.”, Eshra jakeli ohjeita ja parikymmenpäinen miesjoukko laahusti peremmälle. Kuului vain kolinaa kun aseet pudotettiin uupuneina eteisen lattialle. Kukaan ei jaksanut puhua.
Saria seisoi hämmentyneenä paikallaan. Hänelle ei ollut annettu ohjeita. Mitä hänen kuuluisi tehdä?
”Vettä!” Eshra huudahti toisesta huoneesta ja Saria tajusi lähteä liikkeelle. Hän haki keittiöstä kaksi suurta ämpäriä ja kävi ripeästi hakemassa vettä takapihalta. Perhe oli niin rikas, ettei heidän tarvinnut noutaa juomavettä yhteisestä kaivosta. Saria täytti ämpärit vedellä ja raahasi ne sisään sairaalaksi muuttuneeseen vierashuoneeseen. Vain parilla miehistä oli vakavia vammoja mutta suurimmalla osalla oli edes jonkinlaisia kolhuja tai ruhjeita ja kaikki olivat janoisia ja likaisia. Nyt ei kuitenkaan ollut varaa antaa vettä peseytymistä varten. Aisha oli täydessä työn touhussa ja juoksenteli loukkaantuneen luota toiselle. Eshra puhdisti muutama hikipisara ja vakava ilme kasvoillaan pahasti loukkaantuneen miehen otsaa, jossa oli suuri ilkeän näköinen ruhje. Pitkä kotimatka paahtavassa helteessä ei ollut parantanut miesten tilaa.
Saria päätti olla avuksi ja kumartui lähimpänä makaavan nuorukaisen puoleen. Tämä näytti vahingoittumattomalta mutta hengitti kiivaasti rinta kohoillen, silmät raollaan.
”Hei, mikä sinulla on?” Saria kysyi koskettaen miehen käsivartta.
Pojan silmät pyörähtivät häntä kohti ja hän yritti hymyillä nähdessään tytön, ”Hei, minä muistan sinut!”
Sitten kipu näytti voittavan hänet ja hän sulki ähkäisten silmänsä. Saria tajusi, että pojassa oli jotain vialla. Hän tunnusteli varovasti tämän selkään ja sävähti tuntiessaan jotain karheaa. Saria käänsi miehen varovasti peitolle makaamaan ja nosti tämän paitaa. Alaselässä oli suuri punainen ruhje jonka keskellä oleva haava tihkui vähän verta. Saria ei tiennyt kuinka syvästä tai vaikeasta vammasta oli kyse, mutta hän pesi haavan varovasti ja sitoi sen. Mies oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa sillä makasi aivan paikallaan. Saria kastoi kangasta vesiämpäriin ja puristi sitä miehen kasvoille ja suuhun, asetettuaan hänen selkänsä alle ensin tyynyjä ja käännettyään tämän sitten ympäri. Kun mies virkosi, tilanne oli jo rauhoittunut ja Saria istui vielä mietteliäänä hänen vierellään.
”Minä muistan sinut”, mies sanoi tytön viereltä. Saria hätkähti ja kääntyi katsomaan potilastaan.
”Minä olen Rahmés. Minä aukaisin köytesi silloin yöllä”, mies jatkoi. Saria katsoi häntä ja punastui muistaessaan lapsellisen reaktionsa pelastajien saapuessa.
”Kuinka monta yötä siitä on?” mies kysyi.
”Se oli viime yönä”, Saria mutisi.
Mies avasi silmänsä kunnolla ja yritti nousta istumaan. Samassa hän muuttui kalpeaksi kivusta ja lysähti alas. Saria polvistui miehen viereen.
”Sinulla on kummallinen haava alaselässäsi. Muistatko mitä tapahtui?” Saria kysyi ja tarjosi miehelle vettä. Mies pudisteli päätään.
”Joku niistä syöpäläisistä se oli. Tulihan tuolla jos minkälaisia kolhuja”, hän mutisi vihaisena. Sitten hän makasi hetken hiljaa kattoon tuijottaen, käänsi sitten kylkensä Sarialle ja huokaisi itsensä uneen.
Saria nousi ylös ja meni keittiöön missä Raknez ja Eshra keskustelivat kiihkeään sävyyn Mathústa. Raknez oli huolissaan veljestään joka oli lähtenyt ulos kuultuaan poikansa kuolemasta, mutta Eshra sanoi vain, että kukaan miehistä ei ainakaan tällä hetkellä lähtisi häntä etsimään. Raknez löi nyrkillä pöytään ja häipyi sitten tuima ilme kasvoillaan ulos.
”Sinne menivät kumpikin”, Eshra suhahti Sarian istuessa pöydän ääreen.
”Eshra, tiedätkö minkä ikäinen Rahmés on. Hän näyttää aika nuorelta?” Saria kysäisi viattomasti. Eshra ei vilkaissutkaan häntä.
”Kuusitoista. Luulisin”, nainen vastasi.
Saria ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan pojan olevan melkein hänen ikäisensä. Hän ei mahtanut sille mitään että pojan kasvot nousivat hänen silmiensä eteen kun hän ajatteli viimeaikaisia kokemuksiaan.
***
Ilta-aurinko lämmitti ystävällisesti, ei ollenkaan liian kuumasti Sarian niskaa ja raidoitti kaupungin valkoiset talot paistamalla matalalla puiden läpi. Ilma ja hetki olivat satumaisen kauniit, mutta Sarian mieltä painoivat huolet. Oli kulunut viisi päivää siitä kun miehet olivat tulleet kotiin ja Saria oli tavannut Rahmésin. He eivät olleet jutelleet paljon, mutta Saria tiesi että Rahmés oli ollut se poika joka oli irrottanut hänet köysistä. Saria ei mahtanut sille mitään että hänen sydäntään lämmitti ihanasti kun hän ajatteli Rahmésia. Poika ei ollut mitenkään huomiota herättävän näköinen. Hänellä oli tyypilliseen tapaan rusehtava iho ja mustat kulmakarvat saivat hänen katseensa näyttämään tuimalta. Ihmeellisintä Sarian mielestä olivat kuitenkin tuuheat tummanväriset kiharat, jotka laskeutuivat niin pehmeinä pojan poskille, että Sarian oli vaikea hillitä itsensä olemaan silittämättä niitä. Se oli Sarian onnellinen ajatus; että joskus hän pääsisi tutustumaan Rahmésiin paremmin. Mutta sen ajatuksen tiellä oli ja pysyi Joseph Mutamati. Mies josta virallisesti pitäisi tulla hänen miehensä. Mutamatilta oli tullut jo kirje jossa hän kertoi, että lähettäisi heti joukon arvokkaita miehiä hakemaan hänet. Se oli ollut masentavin uutinen Sarialle pitkään aikaan. Hän huokaisi surullisena. Kai hän oli kuvitellut, että Joseph Mutamati unohtaisi hänet kun olisi kuullut hyökkäyksestä.
Saria oli ilmeisesti kulkenut hyvin ajatuksissaan ja oli ruuhkaisemmalle kadulle saavuttuaan törmännyt suureen mieheen joka kantoi sylissään kahta vaaleaa kangaspussia. Mies oli syöksynyt lujaa vauhtia kulman takaa ja törmäys oli niin voimakas, että pussit putosivat miehen sylistä ja niiden arvokas sisältö levisi torille.
”Senkin narttu, katsoisit eteesi”, mies sihahti ja löi Sarian avokämmenellä kumoon. Sariaa oli riepoteltu viimeaikoina sen verran paljon, että hän ehti ottaa kädellään vastaan ennen kuin tömähti hiekkaa pöllyttäen kovaan maahan. Joka puolella toria kuului nyt kova meteli ja ihmisten huudahdukset. Sarian nenän eteen vieri pyöreä kiiltävä kolikko. Säkit olivat olleet täynnä rahaa ja nyt niiden sisältö katosi hyvää vauhtia ihmisten taskuihin. Jostain ihmisvilinästä juoksi kaksi miestä häntä kohti. Toinen mies kohotti Sarian ilmaan ja ravisteli tätä.
”Mikä sinun nimesi on, mikä sinun nimesi on?” mies karjui ja puristi Sariaa kipeästi käsivarsista.
”Päästä irti!” Saria kiljui ja yritti rimpuilla pois. Ihmiset velloivat heidän ympärillään ja poimivat kolikoita itselleen ilahtuneesti huudahdellen.
”Hei päästä hänet alas!”
Saria ei pystynyt kääntymään katsomaan huutajaa mutta tunsi kuinka miehen ote heltisi ja hän putosi maahan. Torilla olleet Rahmés ja Raknez olivat huomanneet tapahtuman ja juoksivat paikalle. Rahmés kumartui Sarian puoleen ja nosti tämän huolestuneesti istumaan.
”No olethan sinä ihan kunnossa, etkö vain”, hän kysyi pyyhkien varovasti sormellaan Sarian nenästä vuotaneen veren. Saria ynähti vastaukseksi ja kompuroi seisaalleen Rahmésin tarkkaillessa häntä. Sillä välin Raknez ja rahapusseja kantanut mies huusivat kiivaasti toisilleen. Mies syytti rumin sanoin ja kovaan ääneen Sariaa onnettomuudesta ja halusi tietää kenen tytär tämä oli. Raknez huitoi pitkillä käsivarsillaan ja huusi takaisin, ettei tuollaisia rahamääriä kukaan kuljettanut tuolla tavalla sylissään, ellei kyse ollut varastetuista rahoista. Miten hän uskalsi!
Saria katseli miehiä muiden ihmisten tavoin huolestuneena. Jos tilanne äityisi tappeluksi siihen olisi hankala puuttua. Vaikka Raknez oli toista miestä pidempi, hänen vastustajansa oli leveämpi ja hänellä oli kaksi muuta miestä tukenaan. Onneksi tappelua ei tullut, sillä miehet tajusivat, etteivät saisi sillä tavalla rahojaan takaisin. Sitä paitsi väkijoukko näytti olevan Raknezin puolella. Miehet häipyivät tiehensä luoden ensin pitkät murhaavat silmäykset Rakneziin ja Sariaan.
”Kuin painaakseen kasvomme mahdollisimman hyvin mieleensä”, Saria ajatteli väristen.
***
Illalla ruokapöydässä oli hiljaista. Raknez oli kertonut kaikkille kummallisista miehistä ja heidän rahoistaan ja välikohtaus mietitytti kaikkia. Eshra päivitteli tapahtumaa kulmat kurtussa ja toi lisää ruokaa pöytään.
”Sinun vikasi se ei kuitenkaan ollut”, hän sanoi töksäyttäen ruokavadin aivan Sarian nenän eteen. Saria puristi huulet yhteen ja nosti sormin ruokaa kippoonsa. Aisha istui hänen toisella puolellaan mutustaen ruokaansa mietteliäänä ja toisella puolella istui Rahmés nojaten kyynärpäihinsä.
Eteisestä kuului meteliä ja kysyviä huudahduksia. Eshra ponnahti seisomaan ja riensi eteiseen katsomaan keitä oli tulossa. Vieraita ei odotettu. Hetken päästä Eshra ilmestyi uudelleen keittiöön kaksi suurta miestä vanavedessään.
”Sa-Sariaa tultiin hakemaan. He ovat Mutamatin miehiä- he- heillä on allekirjoitettu viesti mukanaan”, Eshra sanoi tuijottaen järkyttyneenä pöydän toisella puolella istuvaa Sariaa. Sarian katse lennähti Eshran takana tulleisiin miehiin. Hän tuijotti hetken toista miestä suoraan mustiin silmiin, eikä voinut hillitä kiljahdustaan kun tunnisti tämän.
”Hän on se rahamies!” Saria huudahti nousten seisomaan tuntien olonsa ansaan ajetuksi eläimeksi. Ovensuussa seisova mies hätkähti. Sarialla ei ollut hajuakaan mitä peliä tämä oli mutta oli valmis juoksemaan karkuun jos mies astuisi askeltakaan lähemmäksi. Rahmés ja Raknez olivat kohottaneet katseensa pöydän yli miehiin ja Saria tunsi jännityksen seurueen yllä kasvavan, kun he tunnistivat toisensa.
Eshra katseli miehistä säikähtäneenä toisiin ja sanoi tuskin kuuluvasti, ”Mutta heillä on allekirjoitus…”
Raknez nousi seisomaan tuoli kolahtaen ja kysyi kireästi yrittämättä olla turhan kohtelias, ”Millä asioilla liikutte talossani?”
Mies puhui kylmällä äänellä, ”Olemme tulleet hakemaan Nor Saabin tytärtä hänen miehensä Joseph Mutamatin luokse. Meillä on allekirjoitukset todisteena siitä, että Joseph Mutamati on lähettänyt meidät. Hän odottaa vaimoaan luokseen jo huomiseksi joten- ”
”Hän ei lähde täältä minnekään roistojen pariin”, Rahmés karjaisi nousten äkkiä seisomaan. Saria katsahti nopeasti Rahmésiin. Tämä jatkoi raivostuneena ääni väristen, ”Sen perusteella, mitä näin teidän tekevän tänään torilla, teillä ei ole puhtaita jauhoja pusseissanne ja jos tämä, mikä hänen nimensä oli- Joseph Mutamati on oikeasti lähettänyt teidät, ei hänkään ole niin rehellinen kuin olemme luulleet.”
Miehet liikahtelivat uhkaavasti oviaukossa ja Rahmés puristeli nyrkkejään hakien seuraavia sanojaan, minkä vihaltaan kykeni. Raknez pelasti tilanteen ilmoittamalla, ettei Muhamati ollut ainoa, jolle oli ilmoitettu Sarian nykyisestä olinpaikasta vaan myös hänen isänsä oli matkalla kaupunkiin. Saria lähtisi hetki kun isä on nähnyt tyttärensä.
”Se ei ole tapojen mukaista”, eräs hakijoista kirskutti hampaitaan.
”Mutta muistakaa, ettei Saria vielä virallisesti ole naimisissa Joseph Mutamatin kanssa”, Raknez ilmoitti, istui sitten takaisin tuolilleen ja näytti niin jyrkältä kantansa puolesta, eikä sanonut enää sanaakaan, että miehet lähtivät pois.
***
Värikäs kangas liimantui kosteaan ihoon ja Saria nyppi sitä sormillaan ilmavammaksi. Karheat kädet silittivät hänen olkapäitään. He istuivat pihalla penkillä talon seinustalla ja olivat jutelleet paljon. Niin paljon, että Saria oli unohtanut, että oli oikeastaan hyvin sopimatonta olla niinkin läheisessä kosketuksessa vieraan miehen kanssa. Vaikkei Rahmés ollut vieras! He olivat jutelleet monta tuntia Muhamatin miesten käynnin jälkeen ja tutustuneet toisiinsa. Saria oli pannut hykerrellen merkille, että Rahmés näytti olevan hänestä hyvin kiinnostunut. Ei sillä tavalla huonosti, miten miehet yleensä olivat kiinnostuneita naisesta, vaan hyvin, ihastuneesti, ihmisenä. Rahmés oli vain lohduttanut häntä Muhamatin takia, mutta silti ohikulkijat katselivat heitä hiukan alta kulmain, paheksuvasti. Rahmés näytti juuri silloin ajattelevan samoin, sillä hän laski kätensä Sarian harteilta ja siirsi katseensa yli pihan horisonttiin.
”Kuulehan Saria”, hän aloitti kädet nyrkkiin puristettuina polvilla mutta puri sitten huultaan. Saria ei sanonut mitään vaan odotti. Vähän ajan päästä Rahmés yritti taas.
”Kuule… Sinä olet kiva tyttö ja… (Saria ei vieläkään katsonut poikaan päin mutta kuuli kuinka vaikeaa tämän oli saada sanotuksi sanottavansa) …ja jos sitä Muhamatin iljetystä ei olisi niin me voisimme varmaan jatkaa tätä ja… ehkä jonakin päivänä mennä naimisiin…” Rahmés sai hitaasti pakotettua sanat suustaan ja vaikeni sitten mielenosoituksellisesti, kuin ajatellen, ”Siinä se nyt tuli, pidät minua tyhmänä, ihan sama mitä vastaat, anna tulla vaan.”
Saria oli pitkän aikaa hiljaa mutta veti sitten hitaasti henkeä ja sanoi tuntien itsensä kovin heikoksi, ”Niin Rahmés… Minäkin pidän sinusta, ihan totta. Suostuisin vaimoksesi ilomielin- vaikka en olisi Muhamatista ikinä mitään kuullutkaan…”
Rahmésin kasvot sulivat. Hän kääntyi Sariaan päin hymyillen helpottuneen ja rakastuneen näköisenä. Sariaa alkoi melkein itkettää hänen nähdessään pojan onnelliset kasvot. Oli kamalaa murtaa pojan ja samalla oma sydämensä sanomalla, että Muhamatille tuskin mahdetaan mitään.
Samassa Saria huomasi suuren seurueen ja miehen joka avasi parhaillaan Raknezin talolle johtavaa porttia. Saria hypähti penkiltä ja siristi sydän pampaillen silmiään tulijoita kohti. Mies nosti katseensa ja näki hänet.
”Isä!” Saria kiljaisi niin että Rahmés hätkähti. Ennen kuin poikaparka ehti tajuta mitään, Saria oli pinkaissut pihan poikki ja itki vuolaasti isänsä kaulaan. Nor Saab, Sarian isä oli lihava vanhan puoleinen mies jolla oli iso nenä ja vetistävät silmät. Hänessä oli hivenen saiturin vikaa, eikä hän kohdellut palvelijoitaan erityisen hyvin, mutta hän oli kuitenkin rehellinen ja huolissaan tyttärestään ja oli välittömästi lähtenyt matkaan, kuullessaan Sarian joutuneen pulaan. Nyt hän taputteli hämmentyneenä jälleennäkemisestä tytärtään selkään ja käski tämän ryhdistäytyä, joskaan ei kovin painokkaasti.
Rahmés seisoi penkkinsä luona katsoen vieraita silmissään tutkimaton ilme. Hän ei lähtenyt liikkeelle, ennen kuin oli pakko, kun Saria johdatti isänsä hänen luokseen.
***
Perhe istui jälleen illallispöydän ääressä. Tällä kertaa mukana oli myös arvokas vieras muiden joukossa. Sarian isä istui kunniapaikalla pöydän päässä talon isännän Raknezin kanssa. Sarialla oli ollut hyvä mieli koko illan. Rahmésin rakkaudentunnustus lämmitti sydäntä, samoin isän näkeminen. Tänä iltana oli toden totta ollut vaikea istua sievästi ja hiljaa illallispöydässä isän nähden. Rahmés tosin käyttäytyi kumman vaitonaisesti ja aina välillä kun Saria seurasi hänen tuijotustaan, hän huomasi pojan katsovan hänen isäänsä ja Raknezia. Miehet keskustelivat matalalla äänellä toisiaan kohti kumartuneena. Se oli ainut asia, joka teki Sarian hetkittäin levottomaksi, mutta iloinen tunnelma esti häntä vaipumasta kokonaan tuimiin ajatuksiinsa. Eshra oli juuri tuonut jälkiruoan pöytään kun Sarian isä yhtäkkiä nousi seisomaan. Vakava ilme kasvoillaan hän antoi katseensa kiertää juhlavieraissa. Katse viivähti Rahmésissa ja isän silmien takana ehti välähtää jokin ennen kuin hän käänsi katseensa muualle.
”Haluaisin kiittää koko sydämestäni isäntäperhettä vieraanvaraisuudesta ja Eshraa uskomattoman hyvästä ruoasta”, hän aloitti, kuten käytöstapoihin kuului. Hän piti tauon ja jatkoi, ”En voi ikinä, milloinkaan ilmaista tarpeeksi kiitollisuuttani siitä hyvästä, että olette pelastanut tyttäreni hengen. Siitä hyvästä olen teille ikuisesti kiitoksen velkaa. Minulla on teille nyt myös kerrottavaa viimepäivien tapahtumista, jotka ovat saattaneet hämmästyttää teitä ja aiheuttaa turhaa vaivaa. Nimittäin olen ottanut selvää asioista. Löysin Muhamatin miehet, he jotka kohtasitte torilla- he todella paljastuivat hänen miehikseen, mutta kävi ilmi, että he olivat myös varkaita ja hoitivat täällä jotain muitakin asioita isännälleen. Itse asiassa olen hyvin pettynyt herra Muhamatiin, sillä hän oli täysin selvillä palvelijoidensa laittomista puuhista. Kenties hän olisi jopa hyötynyt niistä…”
Sarian sydäntä puristi. Tämän piti tarkoittaa sitä, ettei hänen tarvitsisi mennä Joseph Mutamatin kanssa naimisiin.
”Saattaa jopa olla”, Nor Saab jatkoi punehtuen jo kiukusta, ”että kenties, jos olen ymmärtänyt oikein, miehillä saattoi olla joku yhteys jopa seurueenne kimppuun hyökänneeseen rosvojoukkoon. Minä en tietenkään hyväksy tätä ja Saria ei mene naimisiin Joseph Mutamatin kanssa.”
Pöydän yllä kuului kevyt helpottunut myötätunnon huokaus, mutta Saria puristi jo pöytäliinaa sormillaan. Kuinka isä jatkaisi? Tiesikö hän jo Rahmésista?
”Rakas tyttäreni, löydämme sinulle kyllä ennen pitkää hyvän aviopuolison. Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Nyt on ehkä hyvä, että palaat hetkeksi kotiin”, Nor Saab lopetti puheensa, silmäten tytärtään lempeästi, mutta Saria nieleskeli jo kyyneliä.
Tietenkin on täysin turhaa yrittää väittää isälle vastaan. Rahmés on nuori pojankoltiainen hänen silmissään, ei työtä eikä mitään. Isä ei ikinä antaisi häntä paimentolaiselle. Rahméshan oli Mathún poika. Ja nyt hän joutuisi palaamaan kotiin. Saria painoi päänsä alas harmistuneena. Hän ei tuntenut Rahmésin hermostunutta liikehdintää vieressään eikä huomannut kun tämä kohotti katseensa pöytäseurueeseen. Tuoli raapi lattiaa ja joku nousi seisomaan. Sarian teki mieli pyyhkäistä silmiään mutta hän ei halunnut herättää ihmisten huomiota niin, että he luulisivat hänen itkevän. Vasta kun Rahmésin luja, yllättävän aikuismainen vakaa ääni kajahti ilmoille, Saria ei voinut olla kohottamatta päätänsä hämmästyksestä. Rahmés jopa kumarsi Nor Saabille ja valitsi sitten tarkkaan sanansa, ”Arvon herra, nyt kun on käynyt ilmi, ettei Saria mene herra Muhamatin kanssa naimisiin, haluaisin tässä, suoraan ja rehellisesti kaikkien kuullen, pyytää teiltä hänen kättään.”
Nor Saab katsoi Rahmésia hyvin pitkään. Hiljaisuus oli odottava.
”Ymmärräthän”, Nor Saab sanoi hitaasti, ”Etten voi vastata mitään, ennen kuin olen kuullut lisää.”
Rahmés nyökkäsi vakavana. Raknez pyysi kaikkia poistumaan, Rahmésia, tämän isää Mathúa ja tietenkin Nor Saabia lukuun ottamatta.
”Me rakastamme toisiamme!” Saria yritti kuiskata isälleen tämän ohjatessa hänet ulkopuolelle.
***
Saria käveli istumaan samalle penkille jossa hän oli aikaisemmin päivällä istunut Rahmésin kanssa. Hän ei kestänyt odotusta ja Eshran uteliaita kysymyksiä, ei vaikka Eshra ja muut yrittivät rohkaista häntä. Oli inhottavaa odottaa sisällä kaikkien katsottavana. Penkillä Saria rauhoittui. Ilma oli leuto ja taivas oli alkanut jo hämärtyä. Kadulta kuului aina välillä eläinten ja ihmisten ääniä mutta muuten ilta oli tyyni ja hiljainen. Ruohon korsikaan ei värähtänyt. Sisältä talosta kuului heikkoja ääniä. Sarian sydän alkoi uudelleen pamppailla. Hänen ei tarvitsisi mennä Joseph Mutamatin kanssa naimisiin.
”Voi Rahmés, Rahmés”, Saria ajatteli epätoivoisena. Entä jos heidän tarinansa päättyisi heti alkuunsa. Eihän Rahmés ollut kuin vain keskenkasvuinen paimentolaispoika. Mutta hän oli pelastanut hänet! Ymmärtäisikö isä rakkauden päälle? Sarian sydäntä vihlaisi kun hän ajatteli, ettei yhteisestä tulevaisuudesta Rahmésin kanssa ehkä tulisikaan mitään.
”Mutta olenhan minä jo naimaiässä. Ja Mathúlla on varakkaita sukulaisia, niin kuin Raknez. En ymmärrä mistä isä löytäisi minulle parempaa miestä. Sitä paitsi pitäähän rakkauden jotain merkitä, täytyyhän sen…” Saria siveli punaiseksi maalatun puupenkin karheaa höyläämätöntä pintaa ja naulojen kylmiä metallisia päitä.
”Jos joudun palaamaan kotiin”, hän ajatteli, ”aion ainakin ottaa Domnan mukaani. Siihen isä varmasti suostuu kun Muhamati osoittautui roistoksi.”
Sitten Saria istui hiljaa ja sulki silmänsä kuunnellakseen ääniä talon sisästä. Välillä ne hiipuivat ja Saria istui niin kauan, ettei jaksanut enää kuunnellakaan kunnolla. Illan viileys oli jo alkanut hiipiä hänen jalkoihinsa kun äänet sisältä taas havahduttivat hänet. Eshra huuteli reippaasti ja keittiöstä kuului kolinaa. Päätös oli tehty. Ihmiset keskustelivat taas normaalilla äänellä, mutta missä oli Rahmés? Oliko hän livistänyt? Päätös oli siis kielteinen. He eivät saisi mennä naimisiin. Pettymys kirpaisi Sariaa ja hän kietoi hartiahuivin tiukemmin ympärilleen. Seikkailu oli lopussa. Hän palaisi kotiin. Päätäkin särki. Saria nousi penkiltä lähteäkseen kun näki äkkiä Rahmésin tulevan talon viertä äänettömästi häntä kohti. Sarian sydän hypähti, vaikkei hän olisikaan jaksanut nähdä Rahmésia juuri nyt. Hän ei kestänyt kuulla uutisia pojan suusta.
”Hei”, Rahmés kuiskasi ja tarttui Sariaa rohkeasti kädestä. Hän odotti kunnes tyttö vastahakoisesti kääntyi ja katsoi häneen niin että he olivat hyvin lähekkäin tuntien toistensa lämmön, ja Rahmés hymyili vastaukseksi pimeässä niin, että vain puolet kasvoista näkyivät, mutta viesti ei jäänyt epäselväksi.
