Kirjoittaja Aihe: Luihuisen perillinen (k11, 14. luku tullut!)  (Luettu 9531 kertaa)

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen k13
« Vastaus #20 : 22.08.2014 15:51:12 »
Kiitos :)

Olen ollut tarinan kanssa aika jumissa mutta kirjoittelen  sitä eteenpäin silloin kun satun ehtimään. Ongelma on että olen perfektionisti jonka takia keskityn liikaa epäolennaiseen pilkunviilaamiseen. Toisin sanoen kirjoitan hitaasti.

Mitä te lukijat (jos tällä nyt niitä juurikaan on?) haluaisitte tapahtuvan? Mistä hahmoista tykkäätte?

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Vs: Luihuisen perillinen k13
« Vastaus #21 : 22.08.2014 16:43:34 »
No, haluaisin ehdottomasti tietää lisää Frankin ja Victorian (toivottavasti) alkavasta ihastumisesta tms. :D Ja lisäksi kuolonsyöjistä ja heidän suunnitelmistaan olisi kiva lukea. Ja kuinka käy, jos he eivät saa Victoriaa suostumaan? Ja ehkä Harry vilahtaa jossain vaiheessa? Ja Harryn ja Ginnyn sekä Hermionen ja Ronin lapsista olisi kiva lukea.
Mutta siis Frankia lisää :)

Ja eiköhän se tarina jossain vaiheessa ala taas tuntumaan selkeämmältä kirjoittaa. :)
Sé onr sverdar sitja hvass!

DragonHeart58

  • ***
  • Viestejä: 270
  • Use your imagination
Vs: Luihuisen perillinen k13
« Vastaus #22 : 23.08.2014 12:00:06 »
Mustakin olisi tosi kivaa lukea lisää eteenkin Frankista ja Victoriasta. Itse tykkään Frankista, koska se on jotenkin niin mukavan tuntuinen ja kiltti. :) Victoriankin hahmo on minusta kiva, mutta olisi kiva jos hän voisi olla välillä hyväntuulisempi ja olla vähän rennompi :D Hän on usein niin kireä ja synkkä ja pessimistinen eteenkin itseään kohtaan. En pidä Teddystä enkä hänen kavereistaan (paitsi Frank) koska he ovat niin ärsyttäviä ja typeriä Victoriaa kohtaan. Myös nuo Victorian jotkut kaverit(ko?) kuten Lea, vaikuttavat välillä pinnallisilta ja itsekeskeisiltä.

Huomasin etten ole kommentoinut muutamaa edellistä lukua *painaa katseen alas syyttävän katseen alaisena*, mutta kommentoin niitä nyt lyhyesti sanoen, että tykkäsin kaikista niistä. Kirjotat hyvin, ja tää tarina on kivaa luettavaa :) Nyt odotan mielenkiinnolla niitä joulutanssiaisia elätellen toivoa siitä, että Victorian ja Frankin välillä voisi tapahtua jotakin :3

Kiitos :)

-DragonHeart58

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen k13
« Vastaus #23 : 23.08.2014 13:54:07 »
A/N: Kommentit sai sen verran tsemppaamaan että sain kirjotettua jotain, peräti kaksi lukua jonka piti aluksi olla yksi mutta sitten se venyi niin pitkäksi että pätkäisin kahtia:D Oonhan mä tietty alottanu nää jo aikasemmin mutta juoni on muuttunu matkan varrella ja muuta sellaista. Victoria/Frankia tulossa kyllä, mutta haluan että se etenee hitaasti, jotenka kärsivällisyyttä :D Kiitos kommenteista, ne pelastaa aina päivän<3 Yritin änkeä toiseen lukuun vähän Potteria ja jälkikasvua kun sitä pyydettiin

1o.luku
Petturi, osa 1/2


Aika söpösti oikeastaan.

Hämmentävä ajatus keskeytyi, kun McGarmiwan teräksinen ääni kuului taialla vahvistettuna läpi aulan.

”Oppilaat, olemme saaneet syyn olettaa, että entiset kuolonsyöjät hyökkäävät tänne pian. Korpinkynnet, beauxbatonsilaiset ja durmstrangin oppilaat, menkää tyrmiin. Puuskupuhit ja rohkelikot salaisuuksien kammioon. Isabelle Yaxley, päästä sinä heidät sisään. Luihuiset heidän oleskeluhuoneeseensa. Johtaja- ja valvojaoppilaiden tehtävänä on valvoa evakuointia. Täysi-ikäiset, joilla on sauva mukana, saavat jäädä taistelemaan.”

Isabelle? Oliko Isabellekin kärmeskieli? Miksei Isabelle ollut kertonut hänelle? Victorialla oli petetty olo. Ehkä hän oli huolellisesta suojakuoren rakentamisesta huolimatta alkanut pitää Isabellea ystävänään. Sellainen ei saanut toistua.

Kesti ensin hetken, kun oppilaat yrittivät saada tolkkua tapahtuneesta. Sen jälkeen syttyi pakokauhu.

Victoria ei mennyt paniikkiin. Hän potkaisi jalasta epämukavat kengät, purki nutturansa ja otti siitä  pidikkeenä olleen sauvansa. Hän ei ollut viime hyökkäyksen jälkeen mennyt mihinkään ilman sauvaansa. Hetken epäröityään hän repi mekkonsa sivusauman reiden puoliväliin asti. Pitkä helma olisi vaikeuttanut liikkumista. Hän puristi tiukasti sauvaansa. Jos kuolonsyöjät hänet halusivat, niin sopi tulla yrittämään.

Ikkuna räjähti, ja typertyneet seisoskelijat saivat yllättävästi vauhtia. Lipetit tainnutti ikkunasta lentäneen hahmon.

Victoria kääntyi ympäri ja oli törmätä Teddyyn, joka osoitti häntä sauvalla suoraan kasvoihin.

”Saamarin Valedro! Tiedän, että olet tämän takana!” Teddy karjui: ”Haluat tapattaa meidät kaikki!”
”Lupin hei, älä ole typerä,”Victoria sanoi miettien oliko Teddy juonut tuliviskiä joulutanssiaisten kunniaksi.
”Minä tiesin heti, alusta alkaen että olet läpimätä epäsikiö!”
”Eihän minulla olisi mitään motiivia käskeä kuolonsyöjiä tänne”, Victoria sanoi.

Okei, Teddyn kuoleminen ei haittaisi häntä. Eikä Hughin. Ja hyökkäyksen takia hänen ei tarvinnut tanssia Frankin kanssa.

Hän tainnutti Teddyn. Yksi riesa vähemmän.

Paitsi vaan että...

”Valedro tappoi Teddyn! Se on noiden puolella!”

... näin.

Kostonhimoiset kengänpohjannuolijat lähtivät survoutumaan aulasta pois yrittävien nelosluokkalaisten porukan läpi.

”Murhaaja!”

Victorian lähellä seisovat oppilaat kääntyivät katsomaan häntä. Rohkelikot yrittivät kirota hänet, Victoria torjui kiroukset leikiten. Jos heidän taikataitonsa olivat tällä tasolla, näiden ah niin uljaiden rohkelikkojen kuuluisi keskittyä aulasta pois pääsemiseen eikä oman puolen noidan kimppuun hyökkäämiseen.

”Minä vain tainnutin hänet! Lupin hyökkäsi kimppuuni!” Victoria huusi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua seinälle, joka tosin olisi ollut vähemmän aggressiivinen.

Tilanteen järkyttävä epäoikeudenmukaisuus värjäsi Victorian näkökentän reunat punaisiksi. Hän oli ollut valmis taistelemaan henkensä edestä, ja nuo kuvittelivat hänen suunnitelleen koko hyökkäyksen. Victoria harkitsi vakavissaan puolen vaihtamista. Hän sai osakseen vain vihaa, pelkoa, ikuisen ulkopuolisuuden ja pohjattoman yksinäisyyden. Nämäkö puhuivat suvaitsevaisuudesta? Hän ei kylläkään koskaan voisi ryhtyä johtamaan kuolonsyöjiä. He olivat tappaneet hänen oikeat vanhempansa ja kiskoneet hänet siitä tutusta todellisuudesta tähän painajaismaiseen helvettiin, jonka pääpiruna häntä itseään pidettiin.

Kukaan ei jäisi kaipaamaan häntä. Tämä kiistaton tosiasia viilsi hänen rintaansa. Victoria langetti loitsun, joka muutti hänen ruumiinsa savun kaltaiseksi läpäistäväksi aineeksi, ja sukelsi kauniisti katetun pöydän alle. Häntä uhanneet velhot räpyttelivät hämmentyneinä silmiään tytön kadotessa. Hän antaisi kuolonsyöjien ja tylypahkalaisten tuhota toinen toisensa. Minkä vuoksi hän taistelisi? Hän ei koskaan kuitenkaan löytäisi täältä sitä mitä etsi unissaan. Hän jatkoi hitaasti ryömien matkaansa taistelun nostattaman pölyn ja yleisen sekasorron turvin, ja loitsunsa avulla taistelevat ihmiset astelivat hänen savuruumiinsa läpi huomaamatta tyttöä. Hän suuntasi kohti ulko-ovea.

Hän ryömi kahden vierekkäin makaavan ruumiin läpi silmiään kiinni pitäen. Hetken kuluttua hän näki kammottavan tutun, vaalean kuontalon omaavan hahmon makaamassa tiellään. Se oli Frank. Pojan silmät tuijottivat tyhjyyteen. Silmät olivat erikoisen väriset, pohjavärinä hyvin haalea sinertävänharmaa, iiriksen ympärillä tummanvihreä rengas ja pohjavärin päällä satunnaisia meripihkanvärisiä viiruja. Victoria ravisti päätään ja yritti keskittyä. Oliko Frank... kuollut? Victoria yritti tunnustella hänen pulssiaan, hänen kätensä solahti Frankin kaulasta läpi ja hän tunsi Frankin kaulavaltimon sykkeen. Kokemus oli kuvottava ja hän vetäisi kätensä kiireesti pois.

Frank oli elossa. Se, että hän oli elossa, tarkoitti sitä että hän oli myöskin vaarassa kuolla huonosti tähdättyyn kiroukseen. Victoria etsi lähistöltä Frankin taikasauvan, käpersi pojan kämmenen sen ympärille ja herätti tämän sitten vetäydyttyään kauemmaksi ettei Frank voisi nähdä häntä. Hän katsoi kun Frank kömpi pystyyn ja ryntäsi mukaan kahakkaan. Frank oli auttanut häntä, ja nyt hän tasasi tilit. Kyse ei ollut kerta kaikkiaan mistään muusta. Victoria lähetti mielikuvitus- avada kedavran mielessään kuiskuttelevaa pientä epäilijää kohti.

Ulkona hän purki savuruumisloitsun, langetti harhautusloitsun ja kutsuloitsui matkalaukkunsa ja käärmeensä. Puettuaan kengät ja talviviitan ja Tontun kiemurreltua turvaan kylmältä hänen kaulansa ympärille hän lähti kahlaamaan kohti Kiellettyä metsää.

Metsän suojissa oli vähemmän lunta, ja Victoria lisäsi vauhtia. Hänen oli päästävä pois, minne vain. Hänen suunsa vääntyi kun hän muisti kuinka avoimen murhanhimoisesti häntä oli katsottu. Se oli niin mahdottoman epäreilua. Hän oli muiden silmissä niin paha, että he uskoivat hänen olleen hyökkäyksen takana, vaikkei hän ollut tehnyt heille mitään pahaa koskaan, ainoastaan silloin kun hän ei kyennyt hillitsemään raivoaan, ja hänen omatoimiset taikavoimat olivat ottaneet ohjat.

Hän jatkoi epätoivoista rämpimistään kunnes liukastui jäisellä pohjalla ja kaatui. Hän oli uskomattoman uupunut, hänen raajojaan särki ja kasvonsa olivat tunnottomat kylmästä. Hänen olisi tehnyt mieli vain jäädä siihen makaamaan. Sekavuudestaan huolimatta hän ymmärsi ettei voinut tehdä niin. Oli silkkaa tuuria, ettei mikään ollut hyökännyt hänen kimppuunsa. Ylös vaivalloisesti noustessaan hän satutti kämmenensä johonkin. Victoria tunnusteli sitä varoen kiroillen samalla raivokkaasti.

”Valois”, Victoria kuiskasi.

Taikasauvan valossa hän näki esineen olevan sormus, jossa oli kömpelö, musta, keskeltä haljennut kivi. Victoria tunnisti sen Potterin kuvauksen perusteella elpymyskiveksi. Elpymyskiveksi, ehkä joka voisi lopettaa tämän kaiken. Hän tuijotti kiveä ja käänteli sitä verisessä kädessään. Hän pisti sen sormeensa. Aamulla hän päättäisi mitä sillä tekisi.

Tähdet loistivat todella kirkkaina metsän reunalta avautuvan maiseman yllä. Yö oli värjännyt sinisiksi kauas jatkuvat pellot, pienet vuoret, niityt, kukkulat ja satunnaiset maatalot peittävät lumikerrokset. Tylyahossa useissa taloissa paloivat valot. Tyyni ilma toi mukanaan vaimeita ääniä taistelusta.

Victoria tuki matkalaukun lumen avulla tuulensuojaksi ja kasasi kaikki vaattensa keoksi. Hän kaivautui kekoon ja käpertyi sykkyrälle tuntien olonsa kertakaikkisen, pohjattoman yksinäiseksi. Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.

Hän ehti tuskin avata silmänsä, ennen kuin joku huusi: ”Tainnutu!”, ja hän vaipui jälleen pimeyteen.


11.luku
Petturi, osa 2/2


Huone, jossa oli valkoiset seinät, patja lattialla ja reikä huoneen nurkassa tarpeiden tekoa varten. Ei ollut ovia, ikkunoita, ei näkyvää valonlähdettä, itse seinät hohtivat haljua valoa. Tytöllä ei ollut päällään rihman kiertämää, mutta jostain syystä elpymyskivisormus oli hänen sormessaan. Hän oli vankina, mutta oli selvää ettei kyseessä ollut Azkaban. Hän käveli huonetta eestaas. Kuka hänet oli vanginnut? Kuolonsyöjät vai ministeriö? Hän kallistui enemmän ministeriön suuntaan, kuolonsyöjäthän olisivat langettaneet häneen komennuskirouksen sillä sekunnilla. Jos kyseessä oli taikaministeriö, johtuiko pidätys siitä että häntä epäiltiin kuolonsyöjien johtajaksi ja iskun organisoijaksi? Eihän kukaan voisi rohkelikon wannabesankareita lukuunottamatta kuvitella niin. Hänestä tuntui silti että se oli todennäköisin vaihtoehto, kun ottaa huomioon että hän oli paennut. Mikä hulluus häneen oli oikein iskenyt silloin? Victoria lopetti eestaaskävelyn ja istui seinää vasten tiukasti polviaan halaten. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut edes jonkinnäköiset vaatteet, sillä hän oli varma että huonetta vahdittiin jollain taikasysteemillä. Hän toisti pyyntönsä ääneen, ja sängyn päälle tupsahti valkoinen sairaalavaate pienen viiveen jälkeen.

Täytyi käydä läpi faktat, tehdä oletuksia, luoda suunnitelmia. Victoria takertui tähän ajatukseen.Voisiko huoneessa yrittää käyttää taikuutta? Olihan Victoria aiemminkin käyttänyt taikuutta ilman sauvaa, tosin alitajuisesti. Hän penkoi mielestään mahdollisimman monta epäoikeudenmukaista kokemusta ja yritti lietsoa itseään valtavaan, maagiseen kiukkuun, päästää valloilleen ylitsepursuavan taikuutensa ja suunnata sen ympärillä oleviin viileän välinpitämättömiin seiniin. Yhtä välinpitämättömiin kuin opettajat silloin kun rohkelikot kettuilivat hänelle. Potterkin, joka oli ollut olevinaan niin kaveria Mungossa ja Viistokujalla, oli aivan sokea Ted helvetin Lupinin oikuille ja kehui vain, että kuinka Teddy oli tullut aivan vanhempiinsa, ja kuinka vanhemmat olivat olleet suuria sankareita. Keneenkään ei voinut luottaa, Isabellekin, se selkäänpuukottaja oli salannut olevansa kärmeskieli vaikka tiesi ihan hyvin Victorian olevan kärmeskieli ja ehkäpä haluavan jakaa kokemuksia jonkun kanssa... AIVAN KAIKKI PETTUREITA JA TEKOPYHIÄ ÄÄLIÖITÄ SE TYPERÄ ITSETUHOINEN LONGBOTTOMKIN JOKA VAIN VAIKEUTTI TÄTÄ KAIKKEA EIKÖ SE TAJUNNUT MITÄÄN!

Se toimi. Victoria tunsi mahansa tienoilla särkymisen tunteen. Voima eteni näkymättömänä, hitaana, massiivisen vahvana kohti Victorian ihoa, mutta sitten se törmäsi johonkin ja hiipui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Joku suojausjuttu varmaankin. Se olisikin ollut liian helppoa.

Mitäs sitten? Victorian katse osui kädessään olevaan sormukseen. Hänen pulssinsa nousi. Hän vähän ihmetteli miksi oli saanut pitää sormuksensa, mutta miksei se voisi olla avain vapauteen? Ehkä hän voisi saada neuvoja armaalta isukiltaan? Hän käänsi kiveä kolmasti.

Mies, jolla oli hiukan harmaita hiuksia, syvät naururypyt silmäkulmissa ja siistit työvaatteet. Nainen, jolla oli hieman liikakiloja ja sydämenmuotoiset kasvot, päällä vaatteet, joita käytti hoitaessaan puutarhaa.

”Victoria”, Maggie sanoi.
”Te... minä... anteeksi”, Victoria sanoi.

Hänen olonsa oli lamaantunut. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hänen jästivanhempansa saattaisivat ilmestyä. Miten typerää.

”Älä pyytele anteeksi. Ei tälle voi enää mitään.”
”Sam on oikeassa, Victoria.”
”Te olette kuolleita”, Victoria sanoi.
”Niin olemme, kultaseni”, Maggie sanoi.
”Mutta minä puhun teidän kanssanne”
”Niin puhut. Elpymyskivi, kuoleman varjelus, joka tuo takaisin rakkaat kuoleman takaa, mutta ei poista sitä tosiasiaa etteivät kuolleet kuulu tähän maailmaan. Mekään emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa”, Sam sanoi ja silitti Victorian hiuksia.
”Minä olen pahoillani teidän puolestanne. Se oli minun syyni, te olitte sivullisia, jos olisin taikonut aiemmin, olisin voinut pelastaa teidät!”
”Kultaseni, se ei missään nimessä ollut sinun vikasi. Me tiesimme riskit kun otimme sinut hoitaaksemme”, Maggie sanoi tiukasti.

Victoria nyökkäsi vastaan sanomatta. Hänen oli vaikea muistaa miksi oli alunperin kääntänyt kiveä. Ai niin, hän oli vankina. Ja hän voisi kysellä Voldemortista.

”Pystyttekö te auttamaan minut täältä pois? Tiedättekö mitä minulle tapahtuu?”
”Joudut oikeudenkäyntiin missä sinua syytetään petturuudesta. Emme usko että sinulla on hätää, olethan alaikäinen ja lisäksi syytön”, Sam sanoi ja molemmat kasvattivanhemmat hymyilivät rauhoittavasti.

Victoria ei ollut selviytymisestään varma. Hänhän oli tieten tahtoen jättänyt koulun oman onnensa nojaan, ja jopa toivonut kaikkien kuolevan taistelussa. Hänen vatsaansa väänsi, mutta hän piti kasvonsa ilmeettöminä. Sam ja Maggie olivat kuolleet, tuskin heitä tarvitsisi enempää stressata. Voisi luulla ettei kuolleilla olisi kauheasti murehdittavaa, mutta molemmat vainajat näyttivät kalpeilta ja pahoinvoivilta. He tuntuivat vähemmän... todellisilta.

”Älkää lähtekö vielä!” Victoria huusi käsittäessään mitä oli tapahtumassa.
”Emme voi lähteä, ennen kuin päästät meidät lähtemään, kultaseni, mutta toivon että teet sen pian. Me emme kuulu tänne, tämä maailma heikentää meitä”, Maggie sanoi ja hänen äänensä tuntui kuuluvan kaukaa.
”Voldemort! Kertokaa minulle hänestä! Miksi olen olemassa!?”
”Isäsi... hän ei ollut kovin kauaskantoinen sieluaan silpoessa. Hän on pieninä palasina siellä täällä ja hänen uhrinsa eivät ole hänelle suopeita”, Maggie sanoi.
”Etsi kirje. Siellä selitetään osa asioista, loput sinun täytyy selvittää itse. Piilotimme kirjeen isoäidin muotokuvan taakse”, Sam lisäsi.
”Okei, kiitos”, Victoria sanoi räpytellen kyyneliä pois,”Minä päästän teidät takaisin nyt.”
”Pikku tyttöni”, Sam sanoi ja halasi häntä. Samin syli tuntui kylmältä, etäiseltä, mutta silti tutulta.
”Rakastamme sinua, kultaseni”, Maggie sanoi ja rutisti häntä vuorostaan. Victoria erotti vienon mullan tuoksun.

Hän tiputti sormuksen lattialle, ja vainajat katosivat heti hänen irrottaessa otteen. Hän potkaisi sormuksen huoneen nurkkaan ja kaatui patjalle itkien vuosien suruaan. Hän itki jo toisena päivänä peräkkäin. Mikä häntä vaivasi?

Tuntien kuluttua huoneen seinään ilmestyi ovi josta astui kuusi auroria jotka kaikki tähtäsivät Victoriaa sauvallaan. Victoria käveli kuuliaisesti huoneestaan aurorien keskellä. Käytäviä, hissi, lisää käytäviä ja ovia ja turvatarkistuksia. Lopulta he ilmeisesti saapuivat perille, pyöreään huoneeseen, jossa istui useita noitia ja velhoja, ja jonka keskellä oli tuoli kahleineen. Ankeuttajia ei ollut, Victoria arveli sen johtuvan siitä, että hän oli niin arvaamaton kokiessaan negatiivisia tunteita. Victoria istui tuoliin ja käänsi kasvonsa ihmisiä kohti. Hän näki siellä tuttuja kasvoja, Potterin, McGarmiwan, neiti Clearwaterin ja itse taikaministerin, Kahlesalvan.

”Minä, Harry James Potter kuulustelen sinua. Kirjurina Percy Ignatius Weasley. Kyseessä ei ole tilanne, joka olisi jotenkin verrannollinen johonkin aiempaan tilanteeseen, joten en aio noudattaa tavanomaista protokollaa. Victoria Merope Valedro, sinua syytetään petturuudesta ja kuoleman välillisestä tuottamisesta useille ihmisille, kuolonsyöjien kokoamisesta ja käskemisestä hyökätä Tylypahkaan”, Potter sanoi väsyneellä, pettyneellä äänellä,”Kerro meille mitä tapahtui.”

Victoria yritti avata suutaan, mutta tuntui menneen aivan lukkoon. Miten hän voisi saada heidät uskomaan? Kuinka hän voisi sen selittää? Victoria katsoi vihamielisiä, pelokkaita, epäluuloisia kasvoja. Kuinka he muka uskoisivat tarinaa väärinymmärretystä luihuisesta jota rohkelikot kiusasivat?

”Tuota, voisinko saada totuusseerumia? Luulen, että en pysty, tai siis, että se olisi parempi niin”, Victoria sopersi pienellä äänellä.
”On harvinaista että syytetty pyytää tuollaista, mutta meillä on aina totuusseerumia siltä varalta että jossakin asiassa on suuria epäselvyyksiä”, Victorialle tuntematon noita sanoi ja kumartui ottamaan jostain pullon kirkasta nestettä.

Totuusseerumin alaisena oleminen oli parasta mitä hän oli eläissään kokenut. Niin vapauttavaa, niin huoletonta. Hän tunsi ruumiinsa rentoutuvan ja välittävän avoimesti kaikki hänen tunteensa.

”Oletko Victoria Merope Valedro?” Potter kysyi.
”Olen.”
”Oletko viisitoista vuotta vanha?”
”Kyllä.”

Victorian suu vastasi kuin itsestään. Ihmeellistä! Hänen silmänsä avautuivat avoimeksi hämmästyksestä.

”Käskitkö sinä kuolonsyöjien hyökätä Tylypahkaan?”
”En.”
”Olitko tietoinen heidän aikeistaan?”
”Olen elokuussa tapahtuneesta, itseeni kohdistuneesta hyökkäyksestä asti pelännyt että he hyökkäävät uudestaan, mutta en tiennyt että juuri sinä päivänä.”
”Mitä tapahtui sen jälkeen kun McGarmiwa tiedotti hyökkäyksestä?”
”Valmistauduin taistelemaan, mutta sitten Ted Lupin uhkasi minua taikasauvallaan. Tainnutin hänet. Hänen kaverit luulivat että tapoin hänet, ja yrittivät hyökätä kimppuuni. En halunnut sen jälkeen enää taistella.”
”Sinä siis puolustauduit kun Ted Lupin ja myöhemmin hänen ystävänsä uhkasivat sinua? Mitä loitsuja käytit?”
”Varjelumia.”
”Mitä teit sen jälkeen? Kerro tarkasti.”
”Muutin ruumiini savumaiseksi ja menin pöydän alle piiloon. Lähdin ryömien kohti ovea. Ennen ovelle pääsyä ryömin kahden ruumiin läpi. Vapautin Frank Longbottomin tajuttomuudesta. Ulos päästyäni kutsuin matkalaukkuni ja lemmikkikäärmeeni -”
”Savumaiseksi? Tarkoitatko savuutos-loitsua?” sama noita, joka oli antanut totuusseerumin kysyi ällistyneenä.

Yleisössä supatettiin.

”Kyllä. Olen osannut savuutoksen toisesta luokasta lähtien”, Victoria sanoi ja tunsi olonsa ylpeäksi. Ehkä hän oli outo, mutta sentään todella lahjakas.
”Jatka, Valedro. Mitä teit sen jälkeen kun olit kutsunut matkalaukkusi ja käärmeesi?” Potter sanoi ja hänen äänensä oli kolea.
”Minä juoksin metsään. Ja ai niin, löysin metsästä elpymyskiven. Laitoin sen sormeeni ja jatkoin matkaani. Tulin metsän reunaan ja leiriydyin sinne.”

Potter näytti monta vuotta vanhemmalta ja vihaisemmalta kuin koskaan. Hän tärisi.

”Minun esikoispoikaani, koulun juuri aloittanutta Jamesia kidutettiin, hänet meinattiin tappaa, ja oltaisiinkin tapettu jossen olisi pelastanut häntä. Victoria Merope Valedro, sinä olet niin vahva, että olisit voinut suojella heitä jokaista, mutta sinä lähdit pois koska et halunnut taistella. Miksi et jäänyt? Tahdon tietää selityksen sille miksi poikani on tällä hetkellä Pyhässä Mungossa!”
”Minähän sanoin jo. Minä olin aikeissa taistella. Lupin osoitti minua sauvallaan ja syytti minua siitä että olin käskenyt kuolonsyöjien hyökätä sinne. Tajusin ettei ollut mitään järkeä taistella sellaisten puolella keiltä sain osaksi vain vihaa ja halveksuntaa. Vaikka olisin listinyt joka ikisen kuolonsyöjän, en olisi saanut siitä yhtään mitään.”

Saliin laskeutui hiljaisuus.

”Sinä listit kuolonsyöjät jo. Kellon lyödessä kaksitoista joka ikinen kuolonsyöjä makasi maassa kuolleena. Koska sinä et ollut suostunut johtamaan heitä, he kuolivat kaikki. Sitä minä mietinkin… että siinä että johtaisit heitä ei olisi mitään järkeä…”

Jälleen hiljaisuus. Potter tuijotti jonnekin kauas, hänen kaikki raivonsa oli hiipunut.

”Victoria Merope Valedro, sinut vapautetaan kaikista syytteistä.”
« Viimeksi muokattu: 02.09.2014 15:24:08 kirjoittanut räiskeperäinen sisulisko »

DragonHeart58

  • ***
  • Viestejä: 270
  • Use your imagination
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 11. luku tullut!)
« Vastaus #24 : 24.08.2014 18:44:08 »
Jee, lisää lukuja! :D

Tykkäsin näistäkin luvuista, vaikka minusta olisi ollutkin ihanaa, jos ne tanssiaiset ei olisi mennyt mönkään, vaan Victoria olisi oikeasti joutunut/päässyt tanssimaan Frankin kanssa :3 Typerää, kun kaikki on oikeasti koko ajan Victorian kimpussa, etenkin toi Ted >:( Ärsytti myös toi Harry, miten se nyt tuolla lailla suuttu Victorialle? Ei se voi olettaa, että Victoria tietää, että kuolonsyöjät tottelee sitä jne. Rasittavaa kun Victoria tuomitaan koko ajan niin rankasti sen vanhempien, eteenkin isän vuoksi. Onneksi Frank ei oo niin tyhmä. :D Oisin kyl luullu, et Harry ei sillä lailla suutu, koska sillon alussa Harry vaikutti siltä, että se pysty samastumaan Victorian tunteisiin ja se tiesi, kuinka pahalta Victoriasta tuntuu. Tosin asetelma oli vain hiukan eri: Victoria-rukka leimataan alusta alkaen pahikseksi ja joutuu vihatuksi, kun taas Harry sai legendan ja sankarin maineen.

Joitain pieniä kirjoitusvirheitä löysin:

Victoria huusi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua seinälle, joka tosin olisi ollut vähemmän agressiivinen.
Tää on siis tossa 1/2 -osiossa sen jälkeen, kun Victoria tainnutti Teddyn. Kahdella g:llä, siis aggressiivinen :)

Potter tuijotti jonnekkin kauas, hänen kaikki raivonsa oli hiipunut.
Tää on siis 2/2-osiossa ihan loppupuolella. Tästä en itseasiassa ole 100%-varma, mutta minusta se kirjoitetaan yhdellä k:lla, siis jonnekin :)

Kiitos näistä luvuista, jään odottelemaan taas jatkoa mielenkiinnolla ja innolla :)

-DragonHeart58

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 11. luku tullut!)
« Vastaus #25 : 27.09.2014 16:32:16 »
A/N: DragonHeart58, kiitos jälleen. Alkuperäinen idea oli, että he olisivat joutuneet/päässeet tanssiaisiin, mutta kiero mieleni päätti erottaa heidät jälleen toisistaan. Muahhahhahhaa, eiku. Ja Victoria tiesi kyllä että rikkumattoman valan rikkominen tappaa, mutta hän ei tiennyt, niinkun ei Harrykaan, että kuolonsyöjillä oli sellanen ”deadline” eli valaan kuului tälläinen aikaraja, jonka sisällä Victorian olisi pitänyt ruveta johtamaan heitä, että he olisivat säästäneet henkikultansa. Harry tunteekin sääliä Victoriaa kohtaan, mutta se, että omalle lapselle sattui jotain, sai hänet kilahtamaan. Ja nuo yhteneväisyydet heidän elämissään ei ole sattumaa vaan ihan suunniteltu juttu.
Loppu häämöttää muuten jo, yksi tai mahdollisesti kaksi lukua enää tämän jälkeen.

12.luku
Rauniot


Victoria kulki Tylypahkan toissapäivänä kovia kärsineessä aulassa. Yhdet portaat olivat käyttökelvottomat. Keskellä aulaa oli monta jalkaa syvä kuoppa. Haarniskat, maalaukset, kuvakudokset ja patsaatkaan eivät olleet säästyneet vahingoilta.

Oli niin paljon helpompaa keskittää ajatuksensa maallisten vahinkojen tarkkailuun. Paljon, paljon vaikeampaa oli miettiä heitä, joiden veri peitti sortuneita portaita, heitä, jotka olivat räjähtäneet aulan lattiassa olevan reiän mukana ja häntä, jonka sisäelimet olivat kuorruttaneet Hiinokan, historiallisen hevoskotkan patsaan. Aulassa taas oli helpompi olla kuin Suuressa Salissa, jonne kaikki suurin piirtein ehjät ruumiit oli koottu. Suurin osa heistä oli kuolonsyöjiä. Kaksikymmentäkaksi ruumista, yksi oli vahingossa räjäyttänyt itsensä tuusannuuskaksi ja vienyt mukanaan neljä oppilasta. Suurin osa heistä oli ollut vanhoja, tai heillä oli ollut puoliso, kenties lapsiakin. Viisi kuolonsyöjää oli istunut vieläkin tuomiotaan Azkabanissa poikkeuksellisista julmuuksista, oli tullut tieto, että hekin olivat kuolleet. Oppilaita oli menetetty kymmenen, mukaanlukien räjähtäneet.

Victoria istuutui seinää vasten, painoi päänsä polviin, heijasi itseään kuin mieleltään sairas. Ai niin, hänhän oli sellainen, samasta syystä miksi nämä ihmiset olivat kuolleet. Isänsä, pimeyden lordin takia. Potter oli sanonut silloin kauan sitten Mungossa, että Victorialla oli kokonainen sielu, vaikka Voldemortilla ei ollut ollut. Sielu särkyy jos tappaa, eli oliko Victorian sielu nyt särkynyt, kun oli hänen syytään että ihmisiä oli kuollut? Ainakin hänen sydäntään särki.

Victoria käveli käytävillä yömyöhään asti kenenkään estelemättä, kunnes arveli, ettei oleskeluhuoneessa olisi enää ketään. Hän lausui tunnussanan ja hiipi kelmeän hypnoottisessa valossa oleskeluhuoneen poikki makuusaliin.

Hän juoksi jälleen pitkää käytävää pitkin. Valkea sairaalavaate liimaantui hänen hikisiin reisiinsä, kun kylmästä sinertävät jalat takoivat kivilattiaa. Hän kääntyi risteyksestä oikealle. Yhtäkkiä hän tippui ujeltavan ilmavirran läpi ja päätyi suureen luolaan, joka oli täynnä manaliuksia. Otukset lähestyivät häntä, eikä hän pystynyt puolustautumaan mitenkään, he repivät hänen ihoaan, eikä hän edes tuntenut kipua. Sitten hänen jalkojensa alla maa repeytyi taas, ja hän tippui huutaen huutaen huutaen Kiellettyyn metsään. Lumessa kuin musta silmä elpymyskivi odotti poimijaansa. Etsijäänsä, löytäjäänsä. Mutta se ei ollut se mitä hän tarvitsi, ei se mitä hän etsi. Kuva pysähtyi hetkeksi, kuva mustasta ivallisesta pisteestä vaalealla pohjalla, sitten maisema pyöri pyöri pyöri, jossain vilahti jotain sinertävää, kuin vettä. Hän ei etsinyt kiveä. Mitä hän etsi?

Hän heräsi kysymys mielessään. Niinkuin kaikki unet, lopulta sekin ajatus hautautui päivän mittaan syvemmälle ja syvemmälle muistikuvien kerrostumiin, koko ajan suurentaen todennäköisyyttä ettei se koskaan enää löytyisi.

Edellä mainitut kerrostumat olivat synkkiä. Victoria oli ollut aikeissa lähteä aamiaiselle, joka oli järjestetty sinä aamuna huispauskentällä, kunnes oli ajatellut millaista olisi kävellä kaikkien niiden eteen, jotka olivat menettäneet jonkun läheisensä. Ajatuksen lannistamana hän jäi makuusaliin ja pysyi siellä koko päivän hautoen päässään sysimustia ajatuksia.

Kylpyhuoneessa käydessään hän näki Lean ympäriinsä leviteltyjen tavaroiden joukossa kynsisakset. Orastava ajatus kehkeytyi hänen mielessään. Sakset olisivat ehkä turhan kömpelö väline siihen. Taikajuomien teossa aineksien pilkkomiseen tarkoitettu veitsi olisi tähän käyttöön soveltuvampi. Victoria meni matkalaukkunsa luokse ja hetken kaivelun jälkeen löysi hopeisen esineen, koruttoman kauniin. Victoria pidätti huomaamattaan hengitystään. Kaikki olisi ihan kohta ohi. Hän hipaisi terällä ensin kämmentään kokeillakseen sen terävyyttä ja tutkaili haavaa etäisen kiinnostuneesti. Hän pyrki tukahduttamaan sisäisen korpinkyntensä, joka käski ottaa verinäytteen, ja kohotti veistä uudestaan.

Kesken liikkeen hän jähmettyi hetkeksi ja heitti veitsen sitten kauas itsestään. Se osui seinään ja jäi törröttämään siihen. Hän ei luovuttaisi. Luovuttaminen oli halveksittavaa pelkuruutta, vaikkakin ajatus olikin houkutteleva.

Verinäytteen tutkiminen sen sijaan... Hän vietti loppupäivän mitaten verensä taikapitoisuutta ja alttiutta erinäisille taudeille tiedostamatta, että hänen uteliaisuutensa oli se asia mikä piti hänet hengissä sen päivän

Hän meni nukkumaan neljältä iltapäivällä, jottei olisi hereillä sitten kun muut tulisivat. Aamulla hän heräsi tyttöjen metelöintiin mutta teeskenteli nukkuvaa. Hän ei vaan voinut kohdata ulkomaailmaa, hänen syyllisyyttään, joka paiskattaisiin päin hänen kasvojaan. Kukaan ei yrittänyt herättää Victoriaa tai maininnut häntä sanallakaan. Ehkä he arvasivat hänen kuuntelevan.

Sitä seuraavana päivänä hänen ei annettu jäädä pylvässänkyynsä erakoitumaan ja rypemään itsesäälissä. Lean, Claudian ja Ruthin poistuttua hän oli kaivautunut entistäkin syvemmälle sotkuisiin lakanoihinsa kirjapinonsa kanssa, kun Isabelle pelmahti huoneeseen.

”Missä sinä olet ollut? Minä tulin juuri sairaalasiivessä, katsos, loukkaannuin taistelussa, eikä kukaan kertonut minulle mitä oli meneillään. No, ehkä se oli ihan ymmärrettävää, koska olin tajuton, ihan lääketokkurassa, hah hah. Matkalla yritin kysellä kaikilta, oletko sinä kunnossa, mutta kukaan ei suostunut sanomaan sinusta sanaakaan, ei edes, oletko sinä hengissä. Ja kun en nähnyt sinua ruoka-aikaan, niin luulin, että ehkä olit kuollut!”

Victoria yritti saada tolkkua Isabellen nopeasta puheesta.

”Mitä... hei, hidasta.”

Isabelle veti henkeä.
”Voisitko kertoa minulle mitä täällä tapahtui?”

Victoria viivytteli vastaustaan. Kaiken tämän sanominen ääneen, se tuntui ikään kuin tekevän asiasta todellisemman. Lopullisemman.

”Minä en ollut mukana taistelussa. En tiedä mitä siellä tapahtui.”
”Ai olit evakossa?”
”En. Minä pakenin.”

Isabelle istui sängyn reunalle. Victoria kertoi lyhyesti kuinka oli paennut, jäänyt kiinni, häntä oltiin kuulusteltu ja vapautettu syytteistä. Isabelle kysyi, miksi kuolonsyöjät olivat ylipäätään hyökänneet puhumattakaan siitä, että kaikki olivat kuolleet samaan aikaan, ja Victoria oli päätynyt kertomaan koko jutun alusta alkaen. Kuinka hän oli olemassa pelkästään ollakseen Voldemortin varasuunnitelma.

”Eli, olet ollut täällä eristyksissä, koska tunnet syyllisyyttä siitä, että et jäänyt taistelemaan?” Isabelle täsmensi.
”Minä olen vahvempi kuin moni muu, ja he tulivat minun takiani. Pakenin raukkamaisesti ja viattomia sivullisia kuoli!”
”Ethän sinä edes olisi saanut jäädä! Olet alaikäinen, torvi!”
”No, mutta – ”
”Ja sinun vikasi on sekin, että ISÄSI valintojen takia kuolonsyöjät hyökkäsivät?”
”Mutta – ”
”Ja sinun olisi pitänyt myöskin suojella niitä urveloita, jotka haukkuvat sinua koko ajan?”
”Olisi!”
”Ja jotka hyökkäsivät sinun kimppuusi niin, että olisit joutunut taistelemaan sekä heitä, että kuolonsyöjiä vastaan?”
”...”
”Toivottavasti tajuat kuinka nurinkurinen logiikka sinulla on. Hei, älä taas keskeytä. Sinä olisit voinut jäädä. Se on totta. Et kuitenkaan ole ainoa joka oli vääntämässä tätä kakkaa.”

Isabellen omaperäiset ilmaisut olivat liian omituisia vakavasti otettaviksi, vaikka katse ruskeissa silmissä vaikutti vilpittömältä. Victoria totesi, että vastaan väittämisestä tuskin seuraisi mitään rakentavaa. Yhteen kysymykseen hän kuitenkin halusi vastauksen.

”Sinä olet kärmessuu. Mikset kertonut siitä minulle?”

Isabelle kohautti harteitaan. ”Ethän sinäkään kertonut tästä minulle kuin vasta nyt.”

Se oli totta. Ei Victorian olisi pitänyt olettaa, että Isabelle avautuu hänelle jos ei hänkään tehnyt niin. Keskustelu tuntui puhdistaneen hänen mielensä. Hänen lihaksensakin tuntuivat rentoutuneen päiviä kestäneestä kiristyksestä, ja nukkuminen alkoi vaikuttaa jälleen aika hyvältä idealta. Nukahtaminen ei tullut harmi kyllä kyseeseenkään, sillä Isabelle repi hänet puoliväkisin kylpyhuoneeseen, tyrkkäsi hänelle hammasharjan käteen ja ryhtyi selvittämään umpitakussa olevia hiuksia muutamalla näppärällä loitsulla.

”Enkö muka voisi jäädä yhdeksi päiväksi enää”, Victoria protestoi, ”Kello on jo kaksitoista, ei tässä ole mitään järkeä.”

Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli Isabellen kriteerien mukaan jotenkuten edustuskelpoinen ja uskaltautui jälleen ihmisten ilmoille. Tai no, häneltä ei varsinaisesti kysytty.

”Näetkö sinä, kukaan ei ole yrittänyt tehdä sinulle mitään”, Isabelle hymyili rohkaisevasti.
”Niin, se ainoa ihminen joka tähän mennessä on tullut meitä vastaan. Joka oli ekaluokkalainen.”
”Se oli ainakin kakkosluokkalainen. Tai jopa kolmonen.”

Victoria ei sanonut ääneen epäilystä siitä, että Pomfreyn oli täytynyt antaa Isabellelle PALJON lääkkeitä. Tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei kestäisi niiden katseita. Apua! Hän oli tainnuttanut Teddyn! Poika kostaisi sen varmasti. Kenties Isabelle oli oikeasti valeasuinen rohkelikko valmiina langettamaan häneen kokovartalolukon heti kun hänen huomionsa herpaantuisi.

”Minne sinä kävelet?” Isabelle ihmetteli.
”Muodonmuutosten luokan eteen, miten niin?”

Valeasuinen rohkelikko halusi hänet Suureen Saliin ruokailun varjolla, jotta saataisiin julkinen mestautus!

”Älä viitsi, Victoria, et ole syönyt moneen päivään.”

Lopulta hän vakuutti vale-Isabellelle, että kotitontut olivat tuoneet hänelle ruokaa eikä hänellä ollut nälkä missään nimessä. Kotitontut olivat oikeasti kiertäneet hänen hilpeän olemuksensa kaukaa jo pitkään.

Päivän kuluessa vainoharhainen puolustusmuuri mureni hitaasti. Illalla oleskeluhuoneessa, istuessaan Isabellen, Annabethin ja Alexandran vieressä sohvalla hänen oli todettava, että kukaan ei ollut uhannut hänen henkeään. Muutama opettaja oli peräti nyökännyt hyväksyvästi hänen onnistuessaan jossain vaativassa jutussa ensiyrittämällä. Ehkä Isabelle olikin ollut oikeassa.

”No totta kai minä olin oikeassa. Olen aina oikeassa”, Isabelle tuhahti omahyväisesti, kiemurteli hetken hakiessaan parempaa asentoa ja parahti; ”Tämä sohva on kivikova! Miksi isoisoisoisoisoisoisoisoisäsi halusi tänne näin epämukavat istuimet? En tule koskaan saamaan lapsia!”

Juttu ei ollut hauska, mutta Victoriaa huvitti Isabellen kohtuuttoman ahdistunut ilme. Nauraminen tuntui oikeastaan aika kivalta.

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 12. luku tullut!)
« Vastaus #26 : 03.10.2014 22:09:49 »
Voi ei, joko tämä loppuu?

Mukavaa, kun Isabellan ja Victorian ystävyyssuhde kehittyy. Toivottavasti myös Frankin ja Victorian välillä tapahtuu jotain ;)

Onkohan Isabella sukua Victorialle kun kerran osaa kärmeskieltä?

Voi, Draco kuoli. :( en kyllä ole koskaan pitänyt kovin hänestä, mutta silti...

Ei hitsi vieköön päästy näkemään Voldea :D Ja mitäköhän elpymyskivelle tapahtuu?

Toivottavasti uutta lukua tulee pian, en malta odottaa jatkoa! :)
Sé onr sverdar sitja hvass!

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 12. luku tullut!)
« Vastaus #27 : 04.10.2014 19:24:49 »
Jee, kommentti :D

Kärsivällisyyttä, kyllä Frankista vielä kuullaan ;) Minua vaan itseäni ärsyttää sellainen että on tapahtunut joku kamala katastrofi ja suurin ongelma olisi joku suhdesotku johon sitten keskitytään ja katastrofi mainitaan sivulauseessa.

Isabelle ei ole Victorialle mitään sukua. Onhan niitä kärmeskielen osaajia muitakin kuin Salazarin jälkeläiset.

Itseasiassa, Draco oli ainoa joka selvisi. Olen kirjoittanut spinoffin, jossa loogistetaan tämä (hirnyrkki) ja ehkä joku päivä sen julkaisenkin...

Seuraava luku on jo vaiheessa...:)

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 12. luku tullut!)
« Vastaus #28 : 26.10.2014 14:46:19 »
A/N: Aiemmat varoittelut taisivat olla aiheettomia. Ei tämä lopukaan ainakaan tällä kertaa. Ajatuksena oli, että olisin tekaissut jonkin väkinäisen lopun että pääsisin tästä eroon, mutta sitten juoni lähti jälleen jonnekin sivuraiteille. Piti vain pohjustella lopetusta,  minkäs teet, kun näppikselläni on oma tahto… syytän sitä myös mahdollisesta aivokuolleisuudesta ;) Kaksi lyhyehköä lukua tässä siis.

13. luku
Tulevaisuuden pohtimista ja joulun viettoa


Victoria meni aikaisin nukkumaan. Ilta oli ollut hauskin pitkiin aikoihin, mutta tuntui väärältä pitää hauskaa kun niin monta noitaa ja velhoa oli kuollut. Isabellen ystävällisyys vaivaannutti häntä, sillä Isabellen vanhemmat olivat kuolleet sen typerän valan takia. Hän muisti oman monta vuotta kestäneen depressionsa, kun hänen sijaisvanhempansa olivat kuolleet. Kai Isabelle ei sitten surenut samalla tavalla, eihän hän ollut vanhempiaan tavannut pitkiin aikoihin.

Häntä ei nukuttanut ollenkaan. Olo oli jollain omituisella tavalla levoton. Tyhjä. Kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi mistä kiikasti.

Hän oli käyttänyt koko kouluaikansa opiskelemalla ahkerasti, tavoitteenaan ensin kosto, sitten rikkumattoman valan murtaminen. Nyt kumpikin oli toteutunut, joskin ei sillä tavalla kun hän olisi halunnut. Tuloksena oli joukko manan maille siirtyneitä kuolonsyöjiä ja Victoria, jolla oli aivoissaan valtava tietokanta ja melkoisen pätevät taikataidot. Ikäänkuin hänellä olisi ollut valtava kasa kaljuunoita, mutta yksikään kauppa ei olisi auki. Hänellä ei ollut enää tavoitetta.

Hän ei ollut juurikaan ajatellut uravalintaansa. Tulevaisuus oli ollut hänelle umpikuja tähän päivään saakka. Nyt se näytti pikemminkin valtavalta harmaalta alueelta, jonka reunalle hänet oltiin juuri tuupattu. Hän oli viidennellä, pian olisivat V.I.P:t, ja niiden jälkeen hänen pitäisi tehdä tärkeitä ainevalintoja. Victoria oli täydellisen hukassa.

Oli kuitenkin ylellistä, että ongelmat pyörivät koulun ja uravalinnan tasolla, eikä siinä, että minä hetkenä hyvänsä lauma häiriintyneitä sadisteja saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa ja pakottaa hänet tappamaan jästejä.

Sinä yönä hänen unetkin käsittelivät lähinnä työpaikkahaastatteluja.

Victorian herätessä Ruth oli pukeissa muiden vielä nukkuessa. Hän nyökkäsi Ruthille viileästi. Hetken mielijohteesta hän väänsi suupieliään ylemmäs. Ruth näytti aika pelästyneeltä ja lähti kiireesti pois huoneesta. Kylpyhuoneen peiliä vilkaistessaan Victorian oli ymmärettävä Ruthia. Hänen hiuksensa sojottivat painovoimaa pilkaten ja karmivat eriparisilmät harottivat väsymyksestä. Testimielessä hän teki äskeisen ilmeensä uudelleen, ja totesi, että ystävällisyys ei pukenut häntä, mikäli hän ei halunnut saada tekosyytä poistua tunnilta sairauskohtauksen varjolla.

Aamupalalla hän vetäytyi jälleen pöydän nurkkaan, mutta ei syönyt nopeasti tavoitteena häipyä mahdollisimman nopeasti, vaan tarkkaili ihmisiä. Hän huomasi vasta nyt, että heitä oli vähemmän kuin tavallisesti, ilmeisesti monet olivat lähteneet kotiin taistelun pilattua tanssiaiset. Yleensä heti loman alussa tuli päättää jäikö vaiko ei, mutta kai tämänkertainen tragedia oli poikkeustapaus.

Katse harhaili vähän tahtomattaankin rohkelikkojen suuntaan. Tupa oli menettänyt viisi jäsentä; yhden ekaluokkalaisen, joka ei ollut ehtinyt ajoissa alta pois ja heidät, jotka olivat kuolleet räjähdyksessä. Pöytä, joka yleensä oli iloinen ja meluisa, oli niin hiljainen, että Victoria oli nähnyt vastaavaa vain silloin kun hänet itsensä lajiteltiin. Silloin se oli johtunut järkytyksestä, nyt taasen surusta.

Victoria sai kaksi lahjaa, Isabellelta makeisia ja yhden, jossa ei ollut nimeä. Nimettömässä paketissa oli kaulakoru, jonka ketju oli hopeinen, ja jossa oli riipuksena syvänpunainen, ovaalin muotoinen kivi. Se oli aika lailla samanvärinen kuin Victorian silmä, hiukan tummempi vain. Koru tuskin oli kovin arvokas, mutta se oli kaunis. Victoria sujautti sen kaulaansa testattuaan sen ensin pimeän taikuuden varalta. Joku oli ystävällisyyttään ostanut lahjan ventovieraalle. Se joku EI ollut Frank. Se ei ollut Frank, joka oli pyytänyt häntä joulutanssiaisiin ja jota hän oli auttanut taistelussa ja jolla muuten oli tavattoman suloinen hymy – tai siis, se oli joku muu. Eihän ollut mitään syytä olettaa sitä, että se OLISI Frank. Niin. Hän ei epäillyt mitään sen suuntaistakaan. Ja jos oletettaisiin, että hän luulisi sen olevan Frank, hänhän ei laittaisi sitä kaulaansa.

”Victoria? Miksi sinä puristat päätäsi kaksin käsin?” Isabelle kysyi huolestuneesti.

Victoria tunsi itseensä kohdistuneet katseet, ja hän satuili jotain päänsärystä. Isabelle tyytyi siihen joskin luoden silloin tällöin epäluuloisen vilkaisun häneen päin.

He viettivät laatuaikaa luihuisen oleskeluhuoneessa, tällä kertaa moninkertaisten pehmustusloitsujen kera. Paikalla oli Isabelle ja joitain kuudennen vuosikurssin poikia. Annabeth ja Alexandra olivat yksiä kotiin lähteneistä.

Punatukkainen poika otti hiukan itsetyytyväisen näköisesti kaapunsa sisältä pullon tuliviskiä. Pojan pisamista, virneestä ja kuluneesta kaavusta päätellen hän oli jotain sukua Weasleyille. Pulloa tarjottiin Victoriallekin, ja tyttö hörppäsi kohteliaisuussyistä. Hörpättyään hän vähemmän kohteliaasti sylkäisi litkun matolle. Kuudesluokkalaiset nauroivat Victorian pyytäessä anteeksi silmät vettä vuotaen.

Pulloja putkahteli milloin kenenkin taskusta, kun edellinen tyhjeni. Porukka Victoriaa lukuun ottamatta humaltui humaltumistaan, ja hänen oli pakko nauraa Isabellen epätoivoisille iskuyrityksille, jotka kohdistuivat oikeastaan kehen tahansa. Kun Isabelle sössötti säikähtäneelle kotitontulle rakastavansa sitä, Victoria totesi pojille, että ehkä olisi parempi, jos Belle vietäisiin selvittelemään päätään. Pojat huikkasivat hyvät yöt ja jatkoivat korttipeliään.

Saatettuaan ystävänsä (kai nyt jo uskalsi sanoa näin?) makuusaliinsa hän meni itsekin yöpuulle ja nukahti saman tien.

Kielletyn metsän puiden juuret kiemurtelivat maassa kuin käärmeet, ja hän huomasi äkkiä, että ne tosiaan olivat käärmeitä, sähkönsinisiä ja nopeita. Ne kaikki luikersivat häntä kohti, ja hän kääntyi kannoillaan ja juoksi. Hänen matkaansa hidastivat luihuisten oleskeluhuoneen sohvat, joiden yli hän loikki. Käärmeet olivat jääneet taakse, mutta hänen täytyi jatkaa matkaa, koska, koska... Niin, miksi hän juoksi?Hänhän oli jo jättänyt käärmeet taakseen. Victoria näki taivaanrannassa mustan kiekon laskevan kuin aurinko metsän peittämään horisonttiin. Hän oli jo löytänyt elpymyskiven. Mitä hän etsi?

Tällä kertaa herätessään hän muisti. Samin sanoista tuntui kuluneen vuosia, niin paljon oli sen jälkeen tapahtunut. Etsi kirje. Siellä selitetään osa asioista, loput sinun täytyy selvittää itse. Piilotimme kirjeen isoäidin muotokuvan taakse. Isoäidin muotokuva... Kuka hitto niistä kaikista isoäideistä? Samin äiti, Maggien äiti, Merope Valedro vai Bellatrixin äiti? Todennäköisin vaihtoehto luultavasti oli Maggien tai Samin äiti, sillä tuskin jästit olisivat päässeet käsiksi velhojen maalauksiin. Victoria muisteli, että Samin työhuoneessa olisi ollut naisen muotokuva, mutta oliko se hänen isoäitinsä, sitä hän ei tiennyt.

Kirje. Etsi kirje. Hänellä oli jälleen päämäärä.

Victorian iho kutisi innostuksesta. Hän juoksi kuudennen vuosikurssin tyttöjen makuusaliin, missä Isabelle palvoi posliinijumalaa.

”Yööööööööörghhhh”, Isabelle oksensi.
”Minun pitää etsiä se kirje!” Victoria huudahti.
”Älä huuda, pää halkeaa”, Isabelle murisi.
”Oma vikasi, mitäs joit niin paljon. Kuuntele asiani.”

Victoria selitti, mahdollisimman hiljaisella äänellä ja pitkän kaavan mukaan lapsuuden salaperäisestä kirjeestä ja tapaamisesta kuolleiden jästivanhempiensa kanssa. Tapaus nosti tunteita pintaan, vaikka ääni pysyikin asiallisena ja kasvot ilmeettöminä.

Isabelle nojasi vessan seinään. Hän hieroi ohimoitaan sormillaan. Mikä marttyyri.

”Sam käski minun etsiä sen”, Victoria sanoi hiljaisuuden täytteeksi.
”Okei”, Isabelle tokaisi.
”Sam käski”, Victoria toisti.

Kirjeessä kerrottaisiin kuinka pimeyden lordi oli oikeudenmukainen hallitsija. Sitten siinä kerrottaisiin Victorian nimi ja mikä hänen kohtalo tulisi olemaan. Sen jälkeen olisi lisää tekopyhää voldemortistelua.

”En halua lukea sitä.”
”Sitäpähän minäkin”, Isabelle urahti, ja laahusti takaisin sänkyynsä.


räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 12. luku tullut!)
« Vastaus #29 : 26.10.2014 14:53:52 »
14. luku
Ajatusvirheitä ja perskärpäsiä

Epämääräisen joutilaisuuden tuhosi arki kuin juna liiskaten sen läksyjen, esseiden, pistokokeiden ja oppituntien vyöryyn.

Victoria istui ensimmäisellä taikajuomien tunnilla loman jälkeen. Yksi oppilas heidän ryhmässään, luihuinen, oli kuollut, ja vaikka kukaan ei ollut pitänyt hänestä, tunnelma oli silti ankea.

”Tänään työskentelette pareittain, sillä  tätä juomaa täytyy sekoittaa jatkuvasti”, Kalkaros sanoi kuiskausta lähenevällä äänenvoimakkuudella; ”Ohjeet löytyvät taululta.”

Professori mulkoili heitä, ja oppilaat alkoivat järjestäytyä pareihin.

”Professori, minä voin olla yksinkin”, Victoria sanoi.

Professori katsoi häntä kylmästi. Victoria kohtasi katseen silmiään räpäyttämättä, ja yritti raottaa uteliaisuuttaan mielen verhoa. Hän kohtasi järkähtämättömän muurin. Mies osasi suojata mielensä yhtä tehokkaasti kuin hän itsekin. Kiinnostavaa.

”Kiinnostavaa”, Kalkaros kuiskasi kuin Victorian ajatusten kaiku; ”Epäilemättä kykenet loitsimaan jostain ylimääräisen käden avuksesi, mutta herra Longbottomista ei voi sanoa samaa. Siirry neiti Valedron viereen, Longbottom.”

Frank raahasi tavaransa takapulpettiin Victorian viereen. He työskentelivät vaiti ja puhuivat vain kun oli pakko. Noidankattilan lämmössä ja paksua lientä sekoittaessa tuli pian kuuma, ja kun oli Frankin vuoro sekoittaa, hän riisui hiostavan kaapunsa.
Poika silmäili hänen rintamuksensa suuntaan ja hymyili omituisesti. Pervo, Victoria ajatteli, mutta tajusi sitten, että riisuessaan kaavun punakivinen koru oli tullut esiin.

”Kaunis koru.” Ai, sinä siis pidät antamaani korua.
”Kiitos.” Sinäkö sen annoit?
”Mm, ojennatko ratamonlehdet?” Tahdoin muistaa sinua aivan erityisesti.
”Ole hyvä.” Minäkin olisin halunnut ostaa sinulle jotain, mutta en tiennyt mitä.
Voisit korvata joululahjan tarjoamalla teen jossain. Kävisikö vaikka ensi viikonloppuna Tylyahossa?
Se olisi todella kivaa.

Victoria ravisteli raivoisasti päätään. Mistä kummasta tuo kuvitteellinen keskustelu oli putkahtanut?

”Eli en?” Frank kysyi otsa rypyssä.
”Öööh... Anteeksi?” Victoriaa nolotti.
”Kysyin, että pitääkö meidän odottaa vielä ennen kuin lisäämme ilveksen korvatupsut?”
”Luulen, että ne voisi lisätä nyt.”

Victoria sekoitti korvatupsut punertavan liemen joukkoon hitain liikkein. Sillä aikaa Frank annosteli kärpässieniuutetta. Hänellä tuntui olevan ongelmia saada mitatuksi oikea määrä. Siinä täytyikin olla tarkka. Frank nosti pulloa valoa vasten ja tutki sitä otsa keskittyneesti kurtussa. Määrä oli ilmeisesti oikea, joten hän kaatoi sen noidankattilaan kumartuen niin lähelle Victoriaa, että vaaleat hiukset kutittivat tytön leukaa. Frank käyttää jotain hajustettua shampoota, Victoria huomasi. Kenties shampoossa oli käytetty jotain yrttiä. Tai vaikkapa lohikäärmeenveren ja krokotiilin kyyneleiden sekoituksessa kyllästettyjä kuusenhavuja, jotka olivat hyviä estämään hilseilyä ja parantamaan aivojen verenkiertoa. Mainittuja kuusenhavuja käytettiin lisäämään verenkiertoa muissakin paikoissa. Sitä seurannut ajatuskulku olisi saanut Victorian punastumaan, jos hänen albiinoihonsa olisi siihen kyennyt.

Hän sätti itseään ja keskittyi – tai yritti keskittyä – jälleen liemeen.

Liemitunnin loputtua Lea ja Claudia pelmahtivat hänen luokseen.

”Uuuu, teidän välillänne taitaa olla jotain?” Lea hönki ihan liian lähellä Victorian kasvoja.
”Välillänne suorastaan sinkoilee kipinoitä!” Claudia taivasteli.

Victoria ei pitänyt heidän sanomisistaan, vielä vähemmän äänensävyistä, ja häntä karmi ovelat ilmeet tupatoverien pakkeloiduilla naamoilla. Tilanteessa oli peiteltyjä uhkauksia, naamioituna maanisen tyttömäisen juoruilun verhoon. Nyt he likistivät Victorian väliinsä ja roikkuvat tämän käsipuolessa niinkuin olisivat parhaita kaveruksia.

”Hänen poskensa punoittivat”, Lea analysoi.
”Sinä varmasti kuohuit tuon jääkuningattaren kuoresi alla”, Claudia sanoi.
”Niin, Longbottom on kyllä aika söpö. Claudia, oletko kiinnittänyt huomiotaan niihin käsivarsiin? Victoria, sinä näit ne varmasti tänään, kun hän kääri kaapunsa hihat”, Lea hihitti vihjailevasti.

Victoria ei pitänyt siitä ollenkaan. Tässä oli jokin taka-ajatus.

”Hän pelaa huispausta. Huispauslihakset”, Claudia nyökytteli tietäväisesti.
”Huispausta – voi ei! Hänhän pelaa Rohkelikkojen joukkueessa!” Lea huudahti muka hämmästyneesti ja lämäytti itseään otsaan.

Tulihan se sieltä. Se oli siis ongelma.

”Harmi, Victoria. Ethän sinä nyt voisi rohkelikkoon sekaantua”, Lea sanoi.
”Siitä ei tykättäisi oikein. Harmi homma”, Claudia pahoitteli.

Victoriaa ällötti tyttöjen tahallisen epäaidot sympatiat. Hän ei ollut koskaan mennyt mukaan näihin luihuisten keskinäisiin peleihin ja valtataisteluihin, ja syrjäytymisellään oli aika hyvin onnistunut välttämään sosiaalisisessa verkostossa sompailun. Nyt se, että hänen oletettiin kiinnostuneen Frankista, oli syy, miksi lauman tuli pistää hänet ruotuun. Vastenmielistä, ihmiset olivat elukoita, ja silti he niin mielellään kuvittelivat lajinsa olevan muiden yläpuolella näennäisen älykkyytensä tähden.

Hänen oli pakko lähteä leikkiin mukaan. Tosin hän tykkäsi suorasukaisemmasta tyylistä. Leuhkien perskärpästen alentuva asenne otti häntä päähän. Victoria havannoi, että raivon punertavan verhon läpi tytöt jatkoivat ininäänsä. Käytävässä oli liikaa ihmisiä yleisönä. Hänen täytyisi järjestää näytös jossain syrjäisemmässä paikassa. Kun he tulivat erään kuvakudoksen kohdalle, Victoria tönäisi varoittamatta Lean ja Claudian sen läpi. Käytävä oli romahtanut, joten siellä sai olla rauhassa. Victoria tähtäsi ystävyksiä sauvallaan.

”Teille ei kuulu minun yksityiselämäni. Saan seurustella vaikka thestralin kanssa jos minua huvittaa. Jos te vielä kerrankin yritätte puuttua asiohini, järjestän teille jonkin kivan pikku yllätyksen. Te ette myöskään kerro tästä rupattelutuokiostamme kenellekkään. Ette levitä minusta perätöntä tietoa. Yksinkertaisesti, jätätte minut rauhaan”, Victoria hitaasti, jotta viesti menisi varmasti perille. Hän hymyili uhkaavasti muistaessaan taannoisen yrityksensä olla ystävällinen Ruthille.

Claudia perääntyi pari askelta. Lea siristi silmiään ja kehonkieli kertoi, että hän kuvitteli vieläkin voivansa selviytyä tilanteesta voittajana. Hän puristi taikasauvaansa rystyset valkeina. Ihan niinkuin se mitään auttaisi. Victoria päihittäisi heidät molemmat vaikka silmät, suu, molemmat kädet ja jalat sidottuina ja fletkumato paidan sisällä. Ja luihuiset kun olivat kyseessä, myös perimältään. Hän oli kahdesta arvostetusta velhosuvusta, mikä oli tässä tilanteessa valtti.

”Lea”, Victoria latasi ääneen niin paljon uhkausta kuin kykeni. Hän oikeni täyteen mittaansa, hän oli huomattavasti Leaa pidempi. Sitten hän käveli pois, kiirehtimättä.

Hän kuuli suhahduksen takanaan ja pysähtyi. Kuulosti tappokiroukselta. Hän torjui kirouksen ennen kuin ehti edes kunnolla kääntyä. Typerä Lea. Täytyisi tehdä jotain niin vaikuttavaa, ettei tyttö vähään aikaan yrittäisi mitään. Harhautusloitsu kävisi.

Claudia kirkaisi kun Lea yhtäkkiä katosi näkyvistä. Victorian harhaloitsut olivat väkeviä. Ihan niinkuin hänen isänsä ja legendaarisen Dumbledorenkin.

”Tulejo Lean vaatteet!” Victoria sanoi ilkeästi. Lean ei paranisi käyttää näkymättömyyttä väärin, sillä vaikutus lakkaisi ajan myötä, ellei Victoria sitä itse purkaisi.


A/N: Risut, ruusut ja muutkin vihannekset ovat aina tervetulleita:)

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Vs: Luihuisen perillinen (k13, 14. luku tullut!)
« Vastaus #30 : 27.10.2014 08:20:47 »
Tosi kiva, kun aiot vielä jatkaa, sillä olen nyt alkanut tosissani pitpmään tästä tarinasta. :)

Victoria on selkeästi ihastunut, söpöä. Toivottavasti se menee Frankin kanssa vielä teelle Tylyahoon...

Tuo kirje on mielenkiintoinen juttu. Mitä jos siinä lukeekin jotain ihan muuta kuin Victoria kuvittelee?

Sori kun en ole kommentoinut vähään aikaan ja toivottavasti jatkat pian!!
Sé onr sverdar sitja hvass!