Kirjoittaja Aihe: Viisi kertaa pois tästä elämästä || K11 || ficlettejä, 5/5  (Luettu 1147 kertaa)

nominal

  • ***
  • Viestejä: 2 745
Ikäraja: K11
Genre: teemana on kuolema, joten genrekin on synkkä
Paritus: osassa on
Varoitukset: kuolemaa, jossain osassa myös karkeasti kuvailtua väkivaltaa
Osallistuu ficletpakka-haasteeseen

A/N: Kaikki tekstit liikkuvat 100-200 sanan tietämillä. Olen tästä sarjasta vähän hämilläni, koska tavallaan kirjoitin sen mitä halusinkin, mutta toisaalta en sitten taas tiedä, onko tämä kuitenkaan sellainen kuin olisin halunnut :D En kuitenkaan keksinyt, mitä olisin tehnyt toisin, joten kommentit ovat luonnollisesti toivottavia. Niin, ja ficin nimi viittaa tavallaan tähän, koska näissä on vähän samantyylinen idea, vaikka teksteillä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä keskenään.


Ketju koostuu täysin erillisistä ficleteistä, jotka pyörivät saman teeman ympärillä.



I


Hän tuli töihin hymyillen, kuten aina. Joskus aiemmin hänen elämänsä oli saattanut olla surullista tai onnetonta, mutta nyt hänellä oli kaikki, mitä hän halusi: täydellinen vaimo ja täydellinen, suloinen kaksivuotias tytär.

Hän kiipesi pieniä tikapuita pitkin ylös puhelinpylvään huipulle ja alkoi etsiä repustaan tarvikkeita, joilla korjaisi liitännät. Hän hyräili tehdessään työtä, ja ajatteli sitä, kuinka hänen tyttärensä oli eilen sanonut ”isi, minä pakastan sinua”.

Kun hän koski johtoon, hän ehti tuntea vain, että jokin oli pielessä. Sitten hän putosi alas, alas, alas. Ja oli poissa.

Hänen työparinsa huusi ja juoksi hänen luokseen, mutta ei ollut enää ”häntä”. Keskuksesta pahoiteltiin kauhistuneina, kyseessä oli inhimillinen virhe.

Muutaman kilometrin päässä hänen tyttärensä nukkui tietämättömänä päiväuniaan. Hänen vaimonsa hääräili keittiössä ja asetti avioeropaperit pöydälle mahdollisimman näkyvälle paikalle.
« Viimeksi muokattu: 05.01.2019 17:53:37 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

sensaatio

  • olemassaolon etsijä
  • ***
  • Viestejä: 1 277
Sanoit Kommentointi, kritiikkiä ja ihQtusta -topassa, lainaan nyt sanasta sanaan, että "itse ainakin leijun taivaissa saatuani kunnollista kritiikkiä". Siksipä menin ficcilistauksees ja löysin tieni tänne (...Potterit ei iskenyt, Twilight on ehdoton ei, originaaleja oli neljä mutta niistä nuo muut oli ties miten vanhoja). En tiedä tuleeko nyt kritiikkiä vai ei, kun en oo vielä tekstiä lukenut, mutta ainakin kommentin nyt saat! : )

Kysyn heti alkuun: miten helppoa/vaikeaa sun on kirjoittaa lyhyitä tekstejä, sanotaan, alle 1000 sanaisia? Onko se helpompaa/vaikeampaa jos tekstin sanamäärä pienenee entisestään, sanotaan vaikka 500 sanaa? 300? 100? Oon utelias kuulemaan muiden suhteesta kirjoittamiseen. : )

Joskus aiemmin hänen elämänsä oli saattanut olla surullista tai onnetonta, mut nyt hänellä oli kaikki, mitä hän halusi: täydellinen vaimo ja täydellinen, suloinen kaksivuotias tytär.
Eiks tässä pitäis olla 'mutta' eikä 'mut'? Käsitin että koko teksti olisi kirjakielessä. Lisäks: "hänen elämänsä oli saattanut olla surullista tai onnetonta." What?! Mikä on surullisen ja onnettoman ero? Eikö ne oo vain synonyymeja? Mä en nää pienintäkään vivahde-eroa, mut toisaalta, oon joskus hyvinkin sokea joillekin jutuille. En vaan käsitä miks tässön toi tai, tuntuu ihan kuin kirjoittaja ei olis osannut valita sanaansa ja sit jättänyt lukijalle sen valinnanvapauden vastuun.

Hän hyräili tehdessään työtä, ja ajatteli sitä, kuinka hänen tyttärensä oli eilen sanonut ”isi, minä pakastan sinua”.
Tää tuntui musta vähän omituiselta, ehkä omaan makuuni liikaa tulevaa tapahtumaa maalailevalta. Tyyppi kiipeää puhelinpylvääseen ja rupeaa miettimään jotain tytärtään. Alright. Toi putoaminen olis tullut paljon suurempana yllätyksenä, jos sitä ei olis ns. kerrottu etukäteen (= miten tyypillistä, kaikki on just niin täydellisen hyvin, on täydellinen vaimo ja lapsi, ajatellaan täydellisen lapsen rakkaudentunnustusta, lapsenomaista, väärin sanottua rakkaudentunnustusta, ja sitten tyyppi putoaa ja oletettavasti kuolee. Tietty elämä voi tuoda mitä tahansa mukanaan eikä fiktion missään nimessä tarvi olla niin kovin realistista, mutta; tää vain tuntui musta liian ennalta arvattavalta).

Hänen vaimonsa hääräili keittiössä ja asetti avioeropaperit pöydälle mahdollisimman näkyvälle paikalle.
!!! Jes kiitos, sä pelastit tän tekstin vikalla lauseella, IMO. :DD Se oli sittenkin niin pirun täydellistä vain sen miehen päässä, vaikka, siltikin on pakko olla yhä samaa mieltä itseni kaa, että toi oli liikaa tulevaisuutta maalaileva, nuo tyttären sanat sen päässä, mut joka tapauksessa tää oli hyvä veto! Ei se sitten ollutkaan niin hyvin ja hienosti kuin luultiin. Vaimo halus eron, joten tavallaan mies kuoli aika onnellisena, valheellisissa kuvitelmissaan, ikuisesti naimisissa vaimonsa kanssa.

Jään ehdottomasti seurailemaan tätä topaa, niin mukava tää eka ficletti oli. : ) Tai no mukava ja mukava, päähenkilö kuoli, mut eikö se ollut vähän itsestäänselvää jo otsikosta alkaen? Josta tulikin mieleeni: otsikko. En hirveesti pidä siitä, se on liian... no, alleviivaava. Olisin itse hakenut jotain kauempaa. Mut onhan se kuvaava ja siinä mielessä palvelee otsikon tarkoitusta.

Kiitos tästä! ♥
i'm battling monsters, i'm pulling you out of the burning buildings
and you say i'll give you anything but you never come through

nominal

  • ***
  • Viestejä: 2 745
Oijoijoi, suurkiitokset kommentistasi, sensaatio! Ihanaa, että löysit listauksestani edes jotain luettavaa :D Lyhyiden tekstien kirjoittaminen on minulle ehdottomasti vaikeampaa ja vaikeutuu aina sitä mukaa kuin sanamäärä pienenee. En voi silti olla vastustamatta kiusausta edes yrittää aina välillä kirjoittaa myös lyhyempiä tekstejä. Koko tekstin piti tosiaan olla kirjakieltä, korjasin tuon virheen. Hmm, minusta surullisella ja onnettomalla on suuri ero, mutta kieltämättä tuossa yhteydessä jompikumpi olisi tainnut toimia paremmin. (Tuo ero on minusta sama kuin iloisen ja onnellisen, että toinen on lyhyt tunne ja toinen pidempi tunnetila.)
Ennalta-arvattavuuteen en osaa erityisesti sanoa mitään, koska en tiedä, miten olisin voinut tehdä tuon toisin :D Onneksi sentään viimeinen lause pelasti!
Aaaaaah ja otsikko. Vihaan ainakin 90 % otsikoistani, tai vähintäänkin olen pitämättä niistä, mutten kerta kaikkiaan saa aikaiseksi parempia (miksi teksteillä pitää olla otsikot...). Alleviivaavuuttakin mietin pitkään, kunnes tulin siihen tulokseen, että paljastan kuitenkin saman tien kaikkien ficlettien idean, joten miksei sitten jo otsikossa :D
Mutta siis, hurjan paljon kiitoksia palautteesta! Oli aivan erityisen kivaa lukea ihan täysin rehellisiä reaktioita, kun olit kirjoittanut kommenttia (ilmeisesti) samalla, kun luit :D




II

Hän tiesi vain, että hän hengitti vielä. Hän tiesi sen siitä, että se sattui niin paljon. Letkut kutittivat nenää. Kipu tuntui niin ylitsevuotavana, ettei hän edes tiennyt, mihin sattui.

Omaiset taisivat käydä katsomassa häntä silloin tällöin tai useinkin. Joskus hän havahtui tuttuun ääneen: tytär, lapsenlapsi, naapuri kenties? Hän saattoi avata silmänsä hetkeksi ennen kuin tajusi, että kipu esti häntä näkemästä.

Mitä hän täällä enää teki? Ei hän jaksanut enää, hän halusi vain pois.

Ja niin hän eräänä yönä vihdoin pääsi.

Lapsenlapsi puristi hänen kättään ja itki. Hautajaisissa hänellä oli valkoinen arkku ja siinä kultainen risti. Lapsenlapsen piti asettaa kukkakimppu nätisti arkun viereen, ja lapsenlapsi laskeutui polvilleen eikä päässytkään enää ylös. Mummi ei voinut olla poissa, lapsenlapsi ei päästäisi häntä pois.

Vartin kuluttua hysteerinen lapsenlapsi kannettiin väkisin autoon rauhoittumaan. Kahdenkymmenen vuoden päästä lapsenlapsi istui terapiassa ja yritti edelleen hyväksyä, että mummia ei enää ollut.
Never regret something that once made you smile.

nominal

  • ***
  • Viestejä: 2 745
III


Häät olisivat seuraavana päivänä, ja hän oli halunnut pitää polttarinsa edellisenä iltana, vaikka mies oli vastustellut. Hän oli kasannut tyttöporukan ja mielettömän kasan alkoholia ja lähtenyt juhlimaan.

Klubilla oli hauskaa, kai, hän ei tajunnut pian enää paljoakaan. Valot välkkyivät ja lattia heilui silloin tällöin, musiikki jyskytti korvissa. Joku idiootti heitti juomat hänen päälleen, ja hän alkoi huutaa. Hänen ystävänsä tulivat puolustamaan häntä, idiootin kaverit idioottia. Lopulta hän lähti ystävineen pois.

Hänen ystävänsä olivat tulleet toisesta kaupungista ja asuivat hotellissa. Hän sanoi olevansa aivan selvä, voivansa kävellä hyvin yksin. Ja hän kävelikin aivan suoraan, joten ystävät vilkuttivat ja menivät hotelliin nukkumaan.

Kun hän oikaisi puiston poikki, joku ryntäsi puun takaa häntä kohti ja iski puukon hänen vatsaansa. ”Heitit ne juomat”, hän henkäisi tunnistaessaan kasvot.

Hänet viskattiim läheiseen ojaan puukko edelleen vatsassaan.

Seuraavana aamuna kirkko oli täynnä hymyileviä ihmisiä. Polttariporukka ihmetteli, miksei morsian ollut kaivannut apua aamulla, mutta ei miettinyt asiaa sen enempää. Sulhanen ravasi vessassa, koska häntä jännitti.

Mutta morsianta ei kuulunut. Osa häävieraista tuli loukkaantuneena ilmoittamaan, etteivät aio odottaa koko päivää. Sulhanen huolestui. Morsiamen puhelin oli pois päältä. Aika kului, ja joku lähti ajamaan morsiamen kotiin.

Sitten poliisiauto saapui kirkon pihaan ja sulhanen vietiin sivummalle.

Sulhanen eli loppuelämänsä yksin.
Never regret something that once made you smile.

nominal

  • ***
  • Viestejä: 2 745
Järjestelin listaukseni uudelleen ja huomasin, että nämä loput ovat aikanaan jääneet julkaisematta. Julkaisinpa siis nekin, ihan muokkaamattomina, eli ovat tosi vanhoja. Muistan, että kirjoitin näitä istuessani autossa matkalla pappani hautajaisiin. Kuolema teemana oli siis silloin vahvasti mielessä.





IV


Hän oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen, ja jo nyt hänen elämänsä tuntui olevan ohi.

Kolme edeltävää kuukautta hänen vanhempansa olivat taukoamatta valittaneet hänen epäonnistumisistaan. Hänellä ei ollut koulupaikkaa eikä työpaikkaa, mutta vanhemmat eivät käsittäneet, että Kajaanista ei saanut kumpaakaan ilman hyvää tuuria.

Hänellä ei ollut enää yhtään kaveria. Hän oli jäänyt velkaa ja siitä oli levitetty sanaa koko kaupungille, eikä kukaan enää halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan.

Hänellä oli kaksi siskoa, kakoset, eivätkä hekään enää puhuneet hänelle. Viikko sitten hän oli tullut kotiin ympäripäissään ja oksentanut siskonsa sänkyyn. Hän oli kuulemma kuvottava.

Talvi teki juuri tulojaan, eikä hän keksinyt mitään syytä, miksi hänen pitäisi jäädä näkemään lumen tulo vielä kerran. Hän ei vain tiennyt, miten hän tekisi sen. Hän ajeli kohti kotia miettien, että ei hän edes halunnut päästä sinne.

Hän ehti juuri ja juuri havaita valtavan porolauman keskellä tietä mutkan takana. Hän yritti jarruttaa, mutta tie oli jäässä, ja hänen oli väistettävä. Silloin hänen puhelimensa alkoi soida, ja se oli viimeinen ääni, jonka hän kuuli ennen kuin törmäsi puuhun. Autosta ei jäänyt jäljelle mitään, hänestäkin vain puolet – ei hänellä ollut ollut edes turvavyötä.

Kotona hänen siskonsa sulki puhelimen, kun hän ei vastannut. Sisko istui sängyllään ja itki hiljaa: vanhemmat olivat juuri kuolleet liikenneonnettomuudessa.






V


Raskautta oli odotettu kauan, niin kauan, etteivät mies ja nainen voineet uskoa  sitä vielä todeksi. Ultraääni ei kuitenkaan valehdellut, ja heitä itketti, kun he näkivät oman pienen ihmeensä kuvan.

He juoksivat lastentarvikekaupoissa ja maalasivat lapsen huoneen, ostivat häkkisängyn ja leluja. Heille järjestettiin vauvakutsut joilla he saivat kaiken, mitä heiltä oli puuttunut. Tuleva äiti piti ruokapäiväkirjaa, otti lisäravinteita eikä syönyt mitään epäterveellistä.

Vauva ja maha kasvoivat, kaikki sujui kuten piti. Sitten oli aika synnyttää. Äiti huusi ja kirkui ja kiroili, hänestä tuntui kuin hän ei olisi ollut ihminen enää lainkaan. Kätilö oli rauhallinen ja sanoi, ettei ole hätää, synnytys etenee kuten pitää.

Tuntien työn jälkeen vauva rääkäisi, ja taas he itkivät onnesta. Vauva oli täydellinen, sai sairaalasta kympin ja paljon ihailevia katseita. He pääsivät sairaalasta nopeasti kotiin.

Vauva herätti heidät ensimmäisenä yönä vain kolme kertaa, ja heitä hymyilytti, vaikka he olivatkin väsyneitä. He kestäisivät mitä tahansa oman aarteensa vuoksi.

Vauvan toinen yö kotona oli rauhallinen. Kun he heräsivät aamulla, he olivat virkeitä ja levänneitä. He venyttelivät hetken sängyssä ja olivat tyytyväisiä, kun vauva oli nukkunut niin sikeästi.

Kun he menivät silittämään vauvaa, he huomasivat vauvan olevan veltto. He nostivat vauvan syliinsä, ja vauva oli kylmä. Vauva ei herännyt.

Tunnin päästä lääkäri kertoi, että vauva oli täysin terve. Vauva vain oli lakannut hengittämästä.

Never regret something that once made you smile.