Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, draama, angst, romance.
Fandom: Hetalia
Paritukset/hahmot: DenNor, Sufin. Ja on siellä Islantikin.
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Hidekaz Himaruyalle, kappaleiden väliotsikoina käytetyt lyriikanpätkät Coldplaylle. Kukaan ei ole niin hullu että maksaisi tämän kirjoittamisesta.
A/N: Öh. Tämä teksti on muotoutunut kappale kerrallaan (täysin väärässä järjestyksessä) jo puolisen vuotta, sekavaa settiä siis luvassa. Luovutin, enkä ruvennutkaan kirjoittamaan kokonaista songficciä, nappasin vain ne inspiraatioina toimineet säkeet väliotsikoiksi (biisi on Coldplayn Fix You, jos jotakuta kiinnostaa). Joistain kappaleista tykkään ihan hirmuisesti, jostain en juuri ollenkaan. Mutta niinhän se yleensä menee:D Historiallisten tapahtumien oikein menemisestä en vastaa mitään, kuten en myöskään poliittisesta korrektiudesta - pyydän, unohtakaa valtiot ja ajatelkaa vain hahmoja. Se saattaa auttaa keskittymään olennaiseen?
Ja koska meikäläinen ei turhan paljon mitään kirjoittele, ja vielä vähemmän (yhtään?) aikaansaannoksia laittelee finiin, kommentit - niin yksisanaiset, risut ja ruusut (kritiikki on erittäin tervetullutta), kuin muutkin vastaavat otetaan rakkaudella vastaan:)
When you try your best but you don't succeed
Isossa talossa on aivan liian hiljaista. Ei touhotusta, ei ikuista kyselyä ja rupattelua joka ikisestä asiasta.
Koko paikka tyhjänä, yksi valtio tuntuu nykyään liian vähältä tekemään sen talosta kodiksi. Mihin Suomi on taas karannut, rantaanko?
Ruotsi ei ole koskaan tarkoittanut pahaa, ei ole halunnut pelästyttää Suomea, ei mitään sellaista. Tämä tiesi aina kaipaavansa jotain, sotimiseen keskittyneessä mielessäänkin. Ja sitten toinen löytyi, tuli tämän elämään. Pieni, itsepäinen ja suloinen Suomi.
Silti, kaikesta huolimatta... Jokin on muuttunut. Jos jotain muutettavaa on koskaan ollutkaan, tuskin. Suomalainen kavahtaa vieläkin kosketusta. Haikailee omalle maalleen, vaikkei sitä ääneen sanokaan. Ruotsi ehti jo luulla, että toinen oli tottunut. Mutta selvästikään ei tarpeeksi.
Miksei toinen voi vain olla täällä kuin kotonaan? Mitä Ruotsi on tehnyt väärin?
When you get what you want but not what you need
Itsevarmuutta huokuva mies istuu punaiseksi verhoillulla valtaistuimella. Tanskan kuningaskunta on vahvimmillaan, korkeimmillaan. Miehen silmistä paistaa voitonriemu, voima ja vielä jokin kolmas.... Ahneus. Tanska on päässyt vallan makuun, eikä aio luovuttaa. Hän haluaa lisää, lisää, ja jos vain mitenkään mahdollista - kaiken.
Tämä kääntää katseensa alas vain hetkeksi ja suo sen uskollisille alamaisilleen ja ystävilleen, neljälle muulle pohjoismaalle jotka kaikesta aikaisemmasta uhoamisestaan huolimatta käyttäytyvät nyt juuri kuten pitää. Ovat täällä... Eivät jätä Tanskaa yksin. Ikinä, milloinkaan. Tanskan ajatuksissa tämä tulee kestämään ikuisesti.
Tajuamattaan Tanska käyttäytyy vain kuin vallanhimoinen typerys. Alistaa luonnostaan niin ylpeät valtiot alapuolellensa. Hän ajattelee olevansa oikeutettu siihen, ajattelee muiden tarvitsevan kunnon hallitsijaa, vahvaa kuningasta.
Hän saa mitä tahtoo, ja uskoo myös aina tulevansa saamaan.
Tanska tahtoo monia asioita ja jättää taitavasti huomiotta kaiken sen mikä olisi parhaaksi muille... Kuten myös itselleen.
When you feel so tired but you can't sleep
Omasta mielestään aivan liian ylellisiin vaatteisiin puettu poika lojuu leveällä sängyllä ja katselee kattoon. Hän koettaa olla kiinnittämättä vieressään nukkuvaan mieheen huomiota, vaikka juuri valtio on syynä Suomen valvomiseen. Ainakin osittain. Kyllähän Suomea nukuttaa, silmät tuskin pysyvät auki. Jollain tapaa väsymys on myös henkistä. Elämä on viimeaikoina ollut epätavallisen rankkaa.
Itsepintaiset ajatukset pitävät Suomen hereillä. Miksi he lähtivät Tanskan luota? Selvä, tuo kysymys ei ole kovinkaan vaikea, lähteminen oli ainakin Ruotsin mielestä ainoa järkevä vaihtoehto. (Mutta entä hänen itsensä mielestä?)
Sitten. Miksi hän on Ruotsin kanssa täällä? Väärällä puolella lahtea, lähellä kotia mutta silti... Aivan liian kaukana. (On ollut jo pitkään, tavallaan tottunut, miksi siis murehtia enää?) Ja onko kotonakaan turvallista? Tuskin, Suomi tietää varsin hyvin ettei sielläkään olisi enää kauaa rauhallista. Itäinen rajanaapuri, Venäjä, on alkanut käymään entistä vaikeammaksi... Kuinka kauan tämä pystyisi vielä sinnittelemään? Auttaisiko Ruotsi?
Jokainen uusi ajatus on uusi kysymysmerkki. Jokin puristaa pienen valtion rinnassa... Valtion, joka ei osaa vielä antaa vapaudenkaipuullensa nimeä.
Kuinka hänelle käy?
Stuck in reverse
Violetit silmät omistava pikkupoika istuu lattialla, kädet kiedottuina polviensa ympärille. Islannilla on ikävä Norjaa jo nyt, vaikka isoveljen lähdöstä ei ole kulunut kuin hetki. Toisaalta nuori valtio haluaisi lähteä veljensä perään, pois täältä. Hän ehtisi vielä. Silti jokin pidättelee. Oliko veljen muka pakko lähteä? Niin, oli. Vaikka Islanti ei jaksaisikaan ymmärtää... Hän yrittää ajatella kypsästi iästään huolimatta. Vahvempien valtioiden typeriä ongelmia. Sotaa, pelkurimaista saartoa, siitä tämä kaikki johtuu.
Ei sillä että Islanti olisi itsekkään sen rohkeampi, mutta... Veli joutui kärsimään Tanskan ongelmista jopa enemmän kuin itse syyllinen, sen tämäkin oli huomannut. Ja olihan Islantikin kärsinyt, hyödyttömimpänä kaikista. Hyödyttömänä Tanskalle, onko se muka Islannin vika? Ei, ei voi olla. Silti Tanska vähät välittää.
Joten miksei Norja yhtä hyvin voinut muuttaa Ruotsin luokse. Protestoiden tai ei, se on veljelle luultavasti parempi.
Mutta entä Islannille? Ei hän tiedä, haluaako olla täällä vai siellä vai jossain muualla. Joskus Tanska on siedettävä. Joskus kaikkea muuta. Typerys, joskus pelottavakin. Mutta typerys yhtä kaikki.
Ehkä Islannillakin rupeaa menemään paremmin? Tai sitten ei, kuka tietää. Kyllä, ehkä, ei, täysin toisistaan eriäviä mielipiteitä. Islanti haluaa jotain selkeämpää, ja se on tällä hetkellä ainoa asia johon hän osaa kantansa päättää.
And the tears come streaming down your face
Ruotsi makaa mutaisessa maassa ja tuijottaa taivasta. Valtio on ruhjeilla, verta vuotaa poskeen auenneesta haavasta.
Venäjä hyökkäsi ilman ennakkovaroitusta.
Venäjä huijasi.
Ruotsi ei välittänyt tarpeeksi.
Ja Ruotsi hävisi...
Hävisi Suomensa.
Vakavailmeinen mies antaa itselleen luvan itkeä, kerrankin.
When you lose something you can't replace
Tanska seisoo kerrankin täysin paikoillaan. Kasvoilla aina niin itsepintaisesti pysytellyt virne on valahtanut, muotoutunut uudestaan ahdistuneeksi ja murtuneeksi. Ei, hänellä ei ole enää Norjaa. Ensin Ruotsi vei pois itsensä ja Suomen, selvä. Mutta... Hänen Norjansa... Ajatukset takertuvat päähän kuin sanat kurkkuun.
Se oli eri asia. Norja on ollut hänen kanssaan, niin pitkään kuin Tanska, ja varmaan Norjakin, jaksaa muistaa. Ja nyt... Ei ole. Poissa ja ulottumattomissa.
Miksei tämä tehnyt mitään, sanonut mitään, protestoinut?
Tanska ei todellakaan tiedä.
Sen Tanska taas tietää varsin hyvin, että jos hän olisi jättänyt pari asiaa tekemättä, pari sopimusta solmimatta, tähän ei olisi päädytty ja Norja olisi yhä tässä eikä Ruotsin kanssa.
Jos tehty ei olisi jo tehtyä tai mennyt mennyttä... Pommeri korvaukseksi, sille Tanska voisi nauraa ääneen mielialastaan huolimatta. Yksikään, ei yksikään maapläntti korvaa Norjaa. Ei nyt eikä milloinkaan.
When you love someone but it goes to waste
Idiootti. Se kirottu idiootti.
Norja on vihainen, haluaa paiskoa tavaroita, huutaa kurkku suorana, räjähtää. Mieluiten niin, että eräs tietty itsekäs paskiainen kärsisi siitä mahdollisimman paljon.
Mutta eihän hän niin tee, käyttäytyy vain tavallistakin viileämmin, vastailee Ruotsin ystävällisiksi tarkoitettuihin kysymyksiin yksisanaisesti ja keskittyy sille ajattelemattomalle tolvananalle huutamiseen vain päänsä sisällä.
Norja on myös surullinen. Pohjattoman surullinen, pettynyt. Hän haluaa itkeä, haluaa käpertyä kasaan ja miettiä sitä kaikkea mitä on menettänyt. Kuiskailla itsekseen niitä lauseita, joita se jolle ne on joka ikinen osoitettu, ei voi mitenkään kuulla.
Tule tänne ja taistele kuin mies, hae minut takaisin.
Miten Tanska saattoi? Antoi Norjan tuosta noin vain Ruotsille, miettimättä yhtään? Vaihtoi pois... Tietysti toisen oli pakko, tottakai hän sen tietää. Mutta ei yhtään poikkinaista sanaa, vain typertynyt ilme ja nyökkäys. Ei sanaakaan Norjalle jälkeenpäin. Tanska ei edes yrittänyt.
Jos ei yritä, se tarkoittaa ettei välitä, niinhän se on?
Ainakin Tanskan olisi pitänyt yrittää.
Missä ovat ne ajat, jolloin Norja ei tarvinnut ketään, oli ilman tällaisia typeriä huolia?
Ei Ruotsikaan ole suora tie takaisin itsenäisyyteen, helpompi ehkä kuin Tanska, mutta silti...
En halua olla täällä.
Tarkemmin ajateltuna, vaikka Tanska ilmestyisi tämän eteen juuri nyt, ei Norja sanoisi yhtäkään niistä lauseista. Joitain asioita ei vain sanota, tai ainakaan tämä ei tule koskaan sanomaan. Jos Tanska olisi tarpeeksi älykäs, tajuaisi kyllä. Mutta Tanska on idiootti, sillä kannalla Norja pysyy maailman loppuun asti. Ja pidempäänkin, jos mahdollista.
Minulla on ikävä.
Ei itkua sen enempää kuin raivoamistakaan, kasvot pysyvät ilmeettöminä ja ääni tasaisen värittömänä.
Rakastan sin-...
Se taliaivo voi olla varma, että katuu myöhemmin karvaasti sitä että sai Norjan tuntemaan näin.
Could it be worse?
Tanska on yksin. Yksinyksinyksin, ypöyksin isossa ja prameassa talossaan.
Kukaan ei jäänyt, pohjolan kuninkaan valtaistuimen ympäriltä katosi hovi jo kauan ennen kuin se romahti.
Ja kun se viimein romahti, Tanska joutui ensimmäistä kertaa katsomaan ylös ennemmin kuin alas, miettimään miten pääsisi takaisin jaloilleen.
Nyt ei ole enää apujoukkoja. Ystäviä, tämä tajuaa. Ystäviä, ei alamaisia, ero on valtava. Voiko tätä enää mitenkään hyvittää muille?
Olisipa sen tajunnut aiemmin...
Mutta nyt ainakin on jo liian myöhäistä katua. Tuntuu että kaikki on nyt saavuttanut pohjansa, että tässä se sitten oli.
Sillä pääseekö näin alhaalta enää kipuamaan ylöspäin?
When you're too in love to let it go
Kaksi miestä seisoo vastatusten taivasalla, pimenevässä illassa. Kaksikosta lyhyempi pitelee käsissään kivääriä ilmeenkään värähtämättä. Pidempi katsoo toista epäuskoisena.
”Suomi, minä-”
”Jätä minut rauhaan.”
Suomesta tuli osa Venäjää, Suomi sai itsehallinnon, eikä Ruotsi enää tajunnut mistään mitään. Hän ei pystynyt kesyttämään suomalaista... Oliko niin koskaan kuulunutkaan tapahtua? Hän haluaisi uskoa toisin, mutta... Vaikka Ruotsi kuinka koetti ja koettaa edelleen vakuuttaa itselleen muuta, totuus on toinen. Suomi ei ole Ruotsi. Venäjäkö sitten? Onko Venäjä Suomelle kiltimpi, ymmärtäväisempi? Ruotsi ei halua uskoa siihen.
Pidempi rutistaa toisen halaukseen pyssystä huolimatta. Lyhyempi ei ammu, mutta riuhtaisee itsensä irti.
”Päästä irti! Minä en kuulu enää sinulle, koita tajuta. En aio enää tulla takaisin käskytettäväksesi!”
Ruotsi kuulee Suomen äänestä huokuvan vihan, uhmakkuuden.
”...Eikö Venäjä sitten määrää sinua yhtä lailla?”
”Siellä minä sentään saan olla vapaammin, minusta ei kanneta huolta kuin lapsesta. Saan itse tehdä omat päätökseni ja olla oma itseni. Toisin kuin sinun luonasi...”
Suomi lähtee takaisin. Kohti kotiansa, Venäjän luokse.
Ja Ruotsi jää aukomaan suutaan kuin kala, yrittäen keksiä jotain sanottavaa, saamatta silti ulos pienintäkään ääntä.
***
Sekä Tanskan että Ruotsin päähän oikea sana pälkähtää vasta sitten, kun on (ainakin toistaiseksi) aivan liian myöhäistä.
Se pieni sana joka kuuluisi sanoa, se pieni sana josta ei välttämättä ole koskaan ollut apua mutta joka silti on tärkeä, kuuluu asiaan.
"Undskyld","Förlåt" - Anteeksi.
A/N://Kommentoijien huomauttamat kohdat rupesi sitten häiritsemään niin pahasti että korjailin ne tekstistä edes vähän paremmiksi^^//
