Kirjoittaja Aihe: Notre Damen kellonsoittaja, Vuodatit veren sä viattoman, k-11  (Luettu 2088 kertaa)

Hiljainen Talvi

  • Eskapisti
  • ***
  • Viestejä: 1 110
  • Ava by: R0land
Ficin nimi: Vuodatit veren sä viattoman
Kirjoittaja(t): Minä Tulienkelisi/
oikolukija: Word
Fandom: Notre Damen kellonsoittaja, Disney leffa
Tyylilaji: Deahtfic, ja angst, oneshot
Ikäraja: K-11

Paritus/Päähenkilöt: Clopin
Yhteenveto: Nimi kertoo kaiken

Varoitukset: Pientä verta……
Disclaimer: En saa rahaa, hahmot omistavat itse itsensä, vaikka toki haluaisin heidät omakseni, tämä on täysin fiktiivistä tekstiä.

A/N: Öö, oli tylsää.

Vuodatit veren sä viattoman luona kirkon Notre Dame


Lähellä rantaa katseilta piilossa, seuraten elämää mustalais-leirin, seisoi kaksikko. Toinen heistä oli kaunis kuin jumalatar, mustalaisnainen hymyili julmasti. Hänellä oli kaunis viehkeä vartalo, kauniit kasvot kirkkaine vihreine silmineen, hän oli monen unelma.
 Hänen vieressään oleva mies näytti aivan Narrilta, mustavalkoinen asu näytti siltä kuin joku olisi käynyt raaputtamassa kaiken värin siitä pois. Kasvotkin olivat aivan haaleat, hiukset mustat kuin yö, hän oli kokonaisuudessaan sen näköinen kuin maailma olisi unohtanut maalata häneen värit.
 Molempien kasvot olivat samaan suuntaan suunnattuina, molemmat tuijottavat ratsupoliisia, miestä, joka tarkkailee leiriä samalla lailla kuin he.
 Miehen nimi on Phoedus.
  "Tänä iltani on sinun vuorosi, rakas veljeni." Kaunis, mutta raaka ääni sanoo vieressään olevalle miehelle, Esmeralda on palannut tuonelasta.

Ja tässä on pulma
ken vastauksen ties.

Clopiniksi kutsuttu mies heittelee tikareitaan ilmaan, kuuluu vain suhahdus kun ne laskeutuvat alaspäin ilmasta, hän nappaa kiinni kahvoista, ja sama kuvio toistuu kerran, kaksi, kolme, kunnes se loppuu. Hän heiluttelee niitä käsissään, yössä vilahtelevat vain kiiltelevät terät ja pieni hento ääni aina silloin tällöin, ilman osuessa veitsiin.
 Hän kumartuu kujalla olevan naisen puoleen, nainen painautuu seinää vasten, hän on liian peloissaan huutamaan apua, taikka tekemään mitään muutakaan.

Aina soi näin Notre Dame,

Yössä kaikui vertahyytäviä kirouksia, kirkaisuja naisen suusta. Naisen kylkiluiden väleistä kimaltelevat tikareiden kahvat, huuto kaikuu pitkin yötä. Punainen veri virtaa haavoista kujalle, se sekoittuu veteen ja häviää, kadottaen todisteet veriteosta.

Kumpi on hirviö, kumpi mies?

Kirkuminen loppuu aivan yht´äkkiä, naisen ruumis jää kujalle makaamaan, Clopinin vetäessä tikarit ulos hänestä. Veriset tikarit lentelevät uudestaan ilmassa, niiden terät välähtelevät yössä. On yön toisen kuolevaisen vuoro, hän astelee hiukan hymyillen, tai enemmänkin virnuillen pois kujalta.
 Pariisin yö on hiljainen, pimeydessä on kuolettavan hiljaista, tuulikaan ei uskalla puhaltaa, kun murhaaja hakee vertaistaan, seuraavaa uhriaan.
 Käännös vasemmalle kujalle, pimeydessä kuuluu köyden narinaa kun se heitetään koristeellisen kaiteen ympärille. Köysi killuu Notre Damen katedraalin parvekkeen kaiteessa. Clopin asettautuu seinän viereen, hänen on enää vain odotettava hetki kunnes uhri saapuu. Kujalle ilmestyy kaunis nainen, hän houkuttelee mukanaan olevan miehen köyden lähelle.

Aina soi,soi, soi
soi, soi, soi,
soi, soi,
soi näin Notre Dame.


Hitaasti miehen elämä valuu pois, kun köysi hänen kaulansa ympärillä kiristyy.

Esmeralda kiiruhtaa katedraaliin, muodon vuoksi hän anoo turvapaikkaa saadakseen syyn olla tuossa goottilaisessa, kauniissa tappavassa rakennuksessa. Portit ja ovet avataan, ja hän kiiruhtaa sisään. Hän liikkuu, kuin arasti pitkin katedraalia, hän suuntaa askeleensa kohti kirkko salia. Hän hiipii varjoja myöten, seinän viertä. Nainen pysähtyy vasta saavutettuaan paikan vastapäätä alttaria. Hänen hiljainen laulunsa kaikuu hiljaisessa kirkkosalissa:

 "Pyydä en mitään, tarpeeksi sain,
silti niin monet ei jaa onneain."

Kirkkosaliin harppoo mies, hänet tunnetaan Frollona, hän on tuomari.  Hänen silmissään välähtää kun hän tunnistaa naisen, samaksi joka houkutteli hänen kaartinsa kapteenin pois. Hän suuntaa askeleensa kohti naista, hänen elkeensä ovat kuin maailman omistajan.
 "Sinä. Nainen verhon takana, joka viekoittelit Phoeduksen kuolemaan, laitoit köyden hänen kaulaansa." Ääni kaikui pitkin salia.
"Herra lienette erehtynyt, olen vain nuori neito, nimeni on Esmeralda. Anoin turvapaikkaa, kun ulkona liikkuminen alkaa olla vaarallista, kun annatte Herran kaupungissa murhaajan juoksennella vapaana." Nainen vakuuttelee viattomasti.
"Ottakaa hänet kiinni, hän herjaa Jumalaamme."
 "Seis." Huusi arkkidiakoni: "Maalla pyhällä, Herran kirkossa ei verta vuodateta."

"Tuomari Frollo, tyttö on paennut.
Hän ei ole katedraalissa."
"Kuinka? Sama se. Ulos idiootti!
Löydän hänet, vaikka minun täytyisi
polttaa koko Pariisi."

Ajan kuluessa ja miehien etsiessä tuota naista, hän istuu ylhäällä kellotornissa, rakkaansa vierellä. Quasimodo on tuon miehen nimi, hänet teljettiin ylös kellotorniinsa, kun kuuli hän salaisuuden. Salaisuuden Frollon vallasta.
 Pari yhdistää rakkaus, ja tuo synkkä salaisuus. Salaisuus kuoleman uumenista.

On päivä taas parhain, kun päättyvi yö.
Aina soi näin Notre Dame.

Keskellä aukiota on rovio koottu, sen keskellä paalussa noituudesta syytettynä on Esmeralda, ennen kuolemaansa hän tulee näkemään kuinka hänen rakkaansa pää putoaa.
Kuuluu ilmassa vain suhahdus kun terä tippuu. Veri valuu auringon valossa aukion maahan.
 Tuli sytytetään, se tukehduttaa Esmeraldan elämää, ja kuolema vaappuu lähemmäksi. Helvetin liekit tappavat nuorta naista pikkuhiljaa.

Nuo liekit, nuo liekit
On liekit Helvetin.
Tää polte, sen tiesin
Vie tieni syntihin!

Hiljaisuudessa päivänä seuraavana, hiipii mies tikareiden kanssa kirkossa hiljaisessa. Clopin on palannut kostamaan sisarensa kohtalon. Makuuhuoneessa upeassa nukkuu tuomari Frollo, hiljaisuudessa kuuluu hiljainen huudahdus, ja sängyllä makaa kuollut mies. Hänen kaulansa on viilletty auki. Tikarit hohtavat kuun valossa kun ne laitetaan miehen rintakehälle ristin muotoon. Clopin poistuu yöhön hiljaiseen.

Tuolla olet hirviöistä suurin
Miksi kohde pilkan oot
ja hämmästyksen?
Tänne jää ja mua vain kiitä

Clopin poistuu kaupungista, ja päättää aloittaa alusta. Kuoleman jakaja on hetken poissa kaduilta Pariisin.
 Kuolema kuolemalle, ja niin ovat muut kuolleet paitsi hän.

Ja tässä on pulma ken vastauksen ties.
Aina soi näin Notre Dame.
Kumpi on hirviö, kumpi on mies?

« Viimeksi muokattu: 09.04.2013 09:46:10 kirjoittanut Tulienkelisi »
"Caught in all, the stars are hiding,
That's when something wild calls you home, home,

If you face the fear that keeps you frozen
Chase the sky into the ocean
That's when something wild calls you home, home"

                  - Lindsey Stirling

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Tervehdys kommenttikampanjasta!

Tämä oli varsin mielenkiintoinen teksti. Notrde Damen kellonsoittaja on hieno elokuva, kuten Disneyn klassikot muutenkin. Se ei tosin ole minulle yhtä tuttu kuin moni muu saman aikakauden piirretty, ja ehkä juuri sen vuoksi tähän oli aavistuksen vaikea päästä sisälle. Tämä oli jonkinlainen… todella synkkä versio alkuperäistarinasta, oletan? Ja vastuusta kaikesta oli Clopin. Tavallaan se sopii hänen hahmoonsa, sen vähän mitä hänestä muistan – kyllähän sillä tavalla pukeutuvassa miehessä jotain kieroutunutta on…

Teksti toimi varsin hyvin, etenkin kuvailunsa puolesta, -  tuon alussa olleen värien puuttuminen oli todella oivaltavasti kuvailtu, ja minusta oli hienoa, että tässä ”nurjapuolisessa” versiossa Clopin pukeutuu mustavalkoiseen.
 Muutenkin kerronnassa oli välillä sellainen laulava, balladimainen tempo, jota oli aika mielenkiintoista lukea alun totuttelun jälkeen.

Ehkä suurin ongelma tässä oli se, että paljon tapahtumia oli vain muutamilla lauseilla kuvattuna, etenemistahti oli vähän turhan nopea.
Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin hyvällä tavalla häiritsevä ficci, vähän toisenlaista näkökulmaa alkuperäiseen tarinaan. : )
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Pergamentti

  • Vieras
No minäkin päätin nyt lätkäistä tänne kommentin, kerran tämän eksyin lukemaan etsiskellessäni Clopin-ficcejä (joita muuten tuntuu olevan täällä kovin vähän?)  :-\

Okaketun kommenttiin yhdyn, ainakin osittain, sillä olen samaa mieltä hänen kanssaan ainakin tuosta alusta: kuvailu oli kertakaikkisen upeaa ja tarkkaa, nautittavaa lukea. Nuo laulunpätkätkin siellä täällä sopivat hyvin tekstin sekaan.  :)

Pisti silmään ainakin pari yhdyssanavirhettä:

Lähellä rantaa katseilta piilossa, seuraten elämää mustalaisleirin, seisoi kaksikko.

Portit ja ovet avataan, ja hän kiiruhtaa sisään. Hän liikkuu, kuin arasti pitkin katedraalia, hän suuntaa askeleensa kohti kirkkosalia.


Eipä sitten muuta.. olen taas yhtä lukukokemusta rikkaampi, kiitos siitä. ^_^