Kirjoittaja Aihe: Aika ennen joulua [K-11]  (Luettu 2134 kertaa)

I#use#to#write#tears

  • *
  • Viestejä: 2
Aika ennen joulua [K-11]
« : 01.02.2008 17:13:44 »
Ikäraja: K-11

Oli aika ennen joulua.
Oli aika juuri ennen joulua. Äitini... Kuoli kauan sitten keuhkosyöpään tammikuun kolmantena päivänä kahdeksan vuotta sitten. Lapsuudestani en muista hirveästi. Muistan vain, että ulos pääseminen oli kaikkein ihanin asia maailmassa...  Isäni ei kertonut enempää. Hän sanoi, että saisin kuulla siitä myöhemmin, sitten kun kasvaisin isoksi, mutta hän ei koskaan kertonut...
Kerron sinulle nyt tarinan. Tarinan kahdesta tytöstä ja irstaasta kirjailijasta. Tarina myös onnettomasta rakkaudesta- mutta jos tämä kuullostaa huonolta, voit lopettaa lukemisen heti, ennen kuin edes aloitatkaan.
Kiitos.      

Luku yksi
John Wilmot
1.12.1612

Lunta sateli hiljalleen. Oli oikein valoisa päivä joulukuun ensimmäiseksi päiväksi.
Taivaalla loisti purppurainen väri. Pieniä pilvenhahtuvia oli siellä täällä tanssahtelemassa.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta Sarah ei siitä välittänyt...
Hän juoksenteli ulkona kyyneleet silmissään. Tuo raivo, mikä hänen sisässään oli, oli hyvin suuri... Sora rouskui hänen kenkiensä alla. Välillä hän kirosi itsekseen ja potki kiviä tieltä. Sarah juoksi omaan lempi paikkaansa. Lähellä linnaa sijaitsi suuri ja komea tammi.
Sen vieressä oli suuri kallio, jolta näkyi suoraan alas kaupunkiin ja siitä merelle. Hän kiipesi kalliolle jonkin matkaa. Sarah istahti mekkoinen päivineen kalliolle ja kuului ääni, kun mekosta lähti riekale irti. ”Hemmetti! Tämä mekko on minua vastaan!”
Hän katsoi taivaalle ja toivoi, että olisi voinut lentää kuin valkoinen kyyhky. Hän mietti miltä tuntuisi tuntea tuo ihanainen tuuli kasvoillaan ja lennellä maailman ääriin.
Mitäköhän tuolla kaukana taivaanrannan takana on? Uusia maita kenties.
Sarah laittoi pari kultaista hiussuortuvaa korvansa taakse. Hän katseli kaunista maisemaa jonkin aikaa, kunnes huomasi, ettei ollut enä yksin. Kalliolle oli tullut pari oravaa napostelemaan pähkinöitä. ”Eikö teillä ole kylmä? Minulla ainakin on, mutten tahdo mennä takaisin sinne... Kidutuskammioon...” Sarah huomasi palelevansa itseasiassa hyvin paljon... Ehkä liiankin paljon..  ”Toivon löytäväni uuden paikan, missä elää ja asua!! En kestä isääni ja en kestä mitään tai ketään! Vihaan kaikkia!” Sarahin kyyneleet olivat ilmestyneet taas silmiin ja hän yritti nostaa kättänsä pyyhkäisemään niitä pois, ikään kuin poistaa koko tunteen pyyhkäisemällä vain kädellä, mutta se ei onnistunutkaan, vaan hän purskahti todella suureen itkuun ja raivosi nyt koko sydämensä pohjasta.
”VOI KUN SE ÄMMÄ KUOLISI!!!!! VOI KUN SE KUOLISI!!!! KUOLE TYPERÄ ÄMMÄ! KUOLE!!!! TEE MINULLE SE PALVELUS JA KATOA POIS!!!!! HEMMETTI!!!!”  Oravat olivat pelästyneet niin paljon, että olivat kipittäneet hyvin äkkiä pois kalliolta tammen korkeuksiin.





”Argh!!!! Miksi aina minä?!” Hän karjui, riehui, repi kultaisia hiuksiaan ja itki. Pian hän kuuli jonkun rapisevan alhaalla kallion vieressä olevista kuusten alapuolelta...
”Teidän Korkeutenne? Olin tässä lähistöllä ja minun oli aivan pakko tulla katsomaan, mistä näin... Heleä ääni tuli... Ja jos sallitte minun kysyä, niin haluaisin tietää, mikä teitä vaivaa?”
Kallion alapuolelta kuului hyvin tumma ja lumoava ääni. Mies, joka omisti äänen, oli hyvin komea, ruskeatukkainen mies, tutunnäköinen, mutta Sarah ei saanut nyt juuri mieleen, kuka hän oikein oli.
”Anteeksi, en taidan tunnistaa sinua, ja minua ei vaivaa mikään sinulle kuuluva asia. Joten voit olla ihan rauhassa ja jatkaa matkaasi.” Sarah sanoi hyvin tiukasti ja pyyhki röyhelöisellä hihallaan kyyneleitään salaa. Hän oli hyvin häpeissään.... Yleensä kukaan ei nähnyt, kun prinsessa itki. Sarah oli nimittäin prinsessa ja hänen isänsä-  tietenkin kuningas.
”Voi, teidän Korkeutenne, tunnette minut hyvinkin. Olen John Wilmot. Olen kirjoittanut näytelmän, mitä harjoittelette tällä hetkellä teatteriväen kanssa, tai niin minä olen ainakin kuullut, ja nyt olen matkalla kohti linnaa, tuo iso, tuolla noin-  jossa varmaan asutte, otaksun?”
Sarah tunsi suurempaa häpeää kuin aikaisemmin, koska tunsi loukanneensa suurta suosion kohdettaan. Hän rakasti yli kaiken John Wilmotin näytelmiä ja kirjoja, mutta ei ollut tunnistanut  itse häntä!
Nyt  häntä hävetti todella paljon....   
” Antakaa anteeksi, en- ” Hän ei kerennyt enempää sanoakkaan, kun mies kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi; ”Ei se mitään, ymmärrän. Suurin osa Ordtownin väestöstä ei tunnista minua, teidän Korkeutenne. Joten, pyydän nyt, että saanen saattaa teidät linnaan takaisin, koska täällä on mitä kylmin, ja huomaan, että itse teillä on hyvin kylmä joten, tulkaa linnaan kanssani.” Mies kääntyi ja lähti kävelemään kohti linnaa. Hänen suuri sulkahattunsa oli komeasti kallelaan hänen päässään. Miehen sanat saivat omituisesti Sarahin kääntymään ja kävelemään takaisin linnaan, jossa häntä jo odotettiinkin...
Kuningas itse seisoi porteilla parin vartijan kanssa kädet puuskassa.
”Sarah. Montako kertaa minun täytyy- Oi! John Wilmot! Kuinka mukavaa onkaa nähdä sinuakin pitkästä aikaa, tiedättehän, että tyttäreni on hyvin mielissään kirjoistanne ja näytelmistänne, mutta menkää vain edellä.” Kuningas käveli John Wilmotin luo suurin ja reippain askelin, ja esitti, että mitään ei olisi tapahtunut. Hän otti Johnia olkapäistä ja talutti tämän sisälle.
”Niin, palvelijani kyllä saattavat sinut yläkertaan. Voit peseytyä, uskon, että noin pitkän matkan jälkeen, olette hyvin hikinen ja likainen. Ja tarvitsette varmaan jotain ruokaa ja sen jälkeen voitte levätä. Tänään te saatte rentoutua ja sitten huomenna voitte valmistautua huonojen näyttelijöiden valmen-”
”Huonojen? Anteeksi, mutta sanoiko teidän Armonne ’huonojen’?”   
”Kyllä sanoin, mitä ajattelet?” Kuningas loi John Wilmottiin kysyvän katseen.
”Anteeksi jos korjaan, mutta huonoja näyttelijöitä EI ole olemassa. Vain epäpäteviä on, jos pitää luokitella heidät hiukan huonommiksi, mutta kukaan ei ole missään nimessä HUONO, Teidän Korkeutenne.... Jo pienelläkin harjoitusajalla, voidaan saada todella hyvä näyttelijä.” Mies katsoi maahan hetken aikaa, odottaen jotain hyvinkin vihaista, mutta kuulikin vain hyväksyvää muistuttavaa hyminää. Sarah oli hiipinyt tässä välissä salaa isänsä selän ohi.
”Ja toivon, että ette saarnaa tyttärellene tänään. Näin, miten huonossa kunnossa hän oli. Joten pitäkää hänestä ennemmin huolta, kuin saaranaatte. Hyvällä onnella, hän välttyy vilustumiselta.”


Sarah oli juossut omaan huoneeseensa, laittanut oven lukkoon, aukaissut ikkunan ja karjunut ulos kaiken maailman törkeyksiä.
Äänensä menetettyään, hän yski paljon ja hänen rintaansa pisti. Hänen päässään huimasi. Hänet valtasi myös vieras, mutta kuitenkin niin tuttu tunne... Sen hän oli tuntenut joskus aiemminkin.. Se sai hänet väkisinkin hymyilemään. Jossain kaukana.. Jossain valtamerten ja monien maiden takana.. Istuivat tyttö ja nainen kahdestaan tulta leimuavan takan ääressä.. Tietäen olevansa turvassa, mutta sitten kuin itsestään, hän palasi maan pinnalle..
 ” Jos vilustun, saan syttää siitä itseäni ja niin...” Sarah väänteli tuskastuneena naamaansa. ”Huolia tässä on ihan tarpeeksi, ja sitten vielä vilustuminenkin tulisi tähän pilaamaan ka- ” Hänen huoneensa oveen koputettiin.
”Se on isä!!!” Sarah ajatteli hiukan peloissaan. Hän tiesi mitä seuraavaksi tulisi. Saarnaa siitä kuinka kauan oli ollut ulkona, saarnaa siitä, kuinka holtiton tyttö hän oli ollut, saarnaa siitä, että hän oli prinsessa eikä mikään villi ja vapaa rasavilli kakara, saarnaa siitä, kuinka huono hän oli näyttelemään eikä keskittynyt kunnolla...
Kolme koputusta kuuluivat jälleen paksun ja puisen oven takaa.
”Sarah... Minä en- ” Hän piti pienen tauon ja veti syvään henkeä ja mietti mitä seuraavaksi sanoisi. Sarah meni oven viereen ja painoi oman korvansa sitä vasten.  Ovi oli hyvin karhea, jonka seurauksena Sarahin pitäessä korvaansa siinä, se tuntui hyvin epämiellyttävältä
”Isä... En halua kuulla valitustasi siitä, miksi olen olemassa! Miksi edes vihaat minua niin paljon?!?! Olen saanut tarpeekseni! Jos vielä kerran kuulen, että olet tyytymätön minuun niin kyllä...” Nyrkit puristettuna ja rystyset valkoisina hän hakkasi ovea... Hiljaa... Kovempaa...Sitten hän alkoi takoa ovea lujaa.
”Sarah! Lopeta! En tullut valittamaan! Enkä minä vihaa sinua! Olet sentään tyttäreni, muista se! Ja muista sekin vielä, että olen tämän maan kuningas, ja minun täytyy huolehtia kaikista asioista, joten kyllä kai se on luonollista, jos joskus kiihdyn aika lailla?!” Sarah ei lopettanut koputtamista, hän alkoi potkimaan ovea jalallaan. ”Mitäköhän äitisi sanoisi tuollaisesta käytöksestä?!” Hän kysyi hyvin järkyttyneellä äänellä. ”Minulla ei ole ENÄÄ äitiä!!! Jätä minut rauhaan!” Mutta mies raivostui nyt toden teolla.. Hän yritti hillitä itsensä, mutta ei.. ”Avaa se perhanan ovi nyt!!!! SARAH! NYT! HETI! Kuningas oli alkanut karjumaan kovaa Sarahin takoessa ovea. Nyt hän alkoi itse hakkaamaan ovea omilla käsillään ja karjui.
Sen sijaan Sarah lopetti heti ja kuunteli. Hän lyyhistyi lattialle ja alkoi itkeä...
”VIHAAT MINUA NOIN PALJON! SINÄ ET SIEDÄ MINUA!.. MUTTA MINULLA ON SINULLE YLLÄTYS!!! TEIDÄN YLHÄISYYTENNE MINÄ VIHAAN VIHAAN TEITÄ!!!... ISÄ, MINÄ VIHAAN SINUA! TOIVON, ETTÄ OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN ASUISIN SINUN KANSSASI TÄSSÄ HEMMETIN LINNASSA! VIHAAN SINUA YLI KAIKEN! OLET YHTÄ PAHA KUIN SAATANA ITSE! PAINU HELVETTIIN!” Sarah kiljui täyttä kurkkua eikä säästellyt ääntään yhtään. Nyt hän veti punaisen vaatekaappinsa oven raivokkaast auki ja tempaisi joitakin vaatteita sängylleen ja otti sänkynsä alta suuren kangassäkin ja alkoi sulloa vaatteita säkkiin, hän viskasi sängylleen myös kengät paukutuksen jatkuessa.
”MINÄ, JUHANA SUURENA, MÄÄRÄN SINUT KOLMEKSI VUODEKSI KOTIARESTIIN! ET SAA MENNÄ ULOS! ET MENE MINNEKKÄÄN ILMAN VARTIJAA! OLET NYT HEIDÄN VASTUULLAAN, JA JOS PUHUT MINULLE ENÄÄ IKINÄ NOIN, HÄÄDÄN SINUT KOKO LINNASTA! PERHANAN KAKARA!” Sitten hän pamautti ovea viimeisen kerran, minkä jälkeen oven keskelle tuli suuri halkeama.
Sarah ei tiennyt mitä tehdä.. Lähtisikö linnasta ja karkaisi seuraavan rahtilaivan mukana jonnekkin kauas, vai yrittäisikö lepyytellä isää? Hän ei todellakaan tiennyt... Hänen olonsa oli liian sekava. Tyttö alkoi yskiä ja laittoi käden suunsa eteen. Ottaessaan sen pois, hän huomasi, siinä oli jotain punaista...   
Sitten yhtäkkiä, kuin salama, hänen rintaansa pisti mitä kovimmin ja hän ei saanut henkeä. Hän yritti haukkoa henkeäänkin, mutta ei saanut. Yhtäkkiä kaikki muuttui mustaksi. Aivan kaikki.

Samaan aikaan kuningas oli päättänyt mennä takaisin Sarahin huoneeseen ja antaa tytölle kunnon opetuksen.
”Sarah, jos ikinä vielä- ” Mies katsoi typertyneenä ensin huoneen ovea, ja sitten vilkaisi nopeasti Sarahin huoneeseen.
”S-Sarah??!??!?! Sarah? Tyttö! Herää!!!” Kuningas kiirehti tyttärensä luokse ja tarttui tätä käsistä. ”Voi kiltti Sarah, herää!” Hän laittoi kätensä Srahin ranteen päälle, pulssia ei tuntunut....
”AMANDA!!! JOKU!! PALVELIJAT!!!!” Juuri silloin huoneeseen saapui pari palvelustyttöä, joista toinen päätti lähteä hakemaan tohtoria, toinen meni Sarahin luoksi, nosti tämän sängylle ja mittaili pulssia ja juotti jonkinlaista vettä hänelle.
Kuningas kierteli ja kaarteli hermostuneena huoneessa ja ryki aina silloin tällöin.
”Tuleeko se tohtori pian vai ei?! Minun tyttäreni voi jopa kuolla, ymmärrätkö??!” Kuningas melkein huusi. Palvelustyttö säikähti hieman, mutta pysyi rauhallisena.
”Teidän Korkeutenne, saanen pyytää.. Älkää huutako... Potilaan läsnä ollessa ei saisi huutaa...”
”MITÄ SINÄKIN MUKA OIKEIN TIED- ”
Tohtori astui juuri silloin ovesta sisään, hän oli näkjöään kuullot huudon käytävälle ja katsoi nyt kuningasta hieman vihaisesti, muttei sanonut mitään.
”No niin. Anteeksi nyt vain, mutta teidän pitäisi poistua huoneesta hetkeksi aikaa, Amanda, sinä voit jäädä. Tarvitse apuasi.”
Kuningas ja toinen palvelustytöistä jaivät oven ulkopuolelle.
”Minä menen keittämään teetä muille työtovereilleni, he sitä tarvitsevatkin.” Elizabeth sanoi hiukan ivalliseen sävyyn. ”Teidän Korkeutennehan voisi mennä vaikka lepäämään kun kerran olette noin huolestuneita tyttärestänne.” Tämän jälkeen hän livahti nopeasti pois, ettei olisi saanut kuninkaan kamalia saarnoja päälleen.
Kuningas kyllä meni omaan huoneistoonsa uskollisimmat palvelijansa mukanaan, muttei nukkunut. Hänelle täytyi keittää erikseen yrttirauhoittavaa.
Mies tarttui kahdella kädellä teekuppiinsa, hörppäsi ison kulauksen teetä ja näytti oksentavan. Sitten hän päästi kaikki teensä ulos suustaan ja yski. ”Mitä te oikein yrititte juottaa minulle?? Yritittekö myrkyttää minut???!! ULOS JOKAIIKKA MINUN HUONEESTANI ULOS, KAIKKI! NYT!” Hän karjui jälleen kerran ja sai kaikki palvelijansa lähtemään pois.
Hän meni makaamaan komeaan pylvässänkyynsä ja nukahti pitkän ajan kuluttua....

”Hei John! Tule meidän pöytäämme istumaan! Olemme tilanneet sinulle jo yhden oluen!”
Eräs mies huusi yhdestä nurkkapöydästä, jossa istui toinenkin mies.
Huutaja oli ollut pyöreä pieni mies, jonka seurassa istui vaalea hujoppi.
John oli käväissyt nopeasti kaupungilla katselemassa paikkoja, mutat oli nähnyt baarin, ja astunut sinne. Nyt hän alkoi kävellä päinä tuota nurkkapöytää. Hänen kasvoillaan oli hyvin viekas ja ovela ilme.
”Vai tänne herrat ovat sitten päätyneet.... Minä taas olin tässä ihan lähistöllä ja päätin tulla katsomaan, kuinka paljon te olette oikein juoneet....”
He nousivat ylös, ravistivat toisiensa käsiä ja istuivat alas.
”Älä viitsi Johny... (paksu naurahti ja siemaisi aimo kulauksen tuopistaan.) Kyllä me tunnemme sinun ’lähistöllä olemisesi!’”
John katseli ympärilleen ja naurahti. ”Tunnette vai. No jos todella tiedätte minun ’Lähistöllä olemiseni’ niin kai muistatte, että kaipaan hyvin viehkoa seuraa....” Miehen äänessä kuului vaarallisen kiihottunut ääni... Johnyn vastapäätä istuva hujoppi katsoi paksua ja mörähti kummalisesti, joka muistutti nimeä: Veera....
Johny katsoi hujoppia merkitsevästi ja odotti jonkinlaista merkkiä....
”Mikael, älä viitsi... Kyllähän sinä tied-” Paksu sanoi ja katsoi hyvin hätääntynesti hujoppia joka kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja katsoi todella paheksuvasti paksua.
”Johan, minä tiedän mitä minä teen! Ole sinä hiljaa! (Tämän jälkeen hän pamautti kätensä pöytään isolla voimalla, ja sen seurauksen,a hänen oma tuoppinsa kaatui pöydällä ja olut virtasi suoraan Johnyn syliin.)
”Hei!!” Johny nousi äkkiä tuolilta ja putsasi hienon aatelisen pukunsa.
”Miksi sinä noin teit?!” Johny katsoi myrkyllisesti Mikaelia. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi vuoroin perään kumpaakin.
Mikael kallisti päätään ja katsoi Johnya oudoksuvasti ja sitten hän sanoi tavallisella äänellään, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Minulla on sinulle pieni yllätys- tule mukaani.”
Mikael suoristi valkoisen repaleisen paitansa ja vilkaisi nopeasti Johaniin. Muut ihmiset, jotka istuivat pöydissään, olivat kääntyneet jostain kumman syystä katsomaan Johnya ja Mikaelia, jotka mutkittelivat pöytien ohitse baaritiskin luo, ja sen taakse. Jotkut oöydissä olevista ihmisistä huutelivat: ”Johny, tätä sinä olet kaivannut!!!” Baaritiskin takana olivat suuret portaat, joista sitten lähdettiin kävelemään ylöspäin. Ylhäällä, oli pitkä käytävä, jonka varrella oli ovia.
He kävelivät eteenpäin ja pysähtyivät viidennen oven kohdalla.
Mikael koputti oveen ja suoritsi paitaansa. Johny ei ymmärtänyt.. Tai ehkä ymmärsi...
Ovi avautui ja ulos leijui suitsukkeiden tuoksu... Hyvin aromikas... Kirpeä... Taianomainen tuoksu... Molemmat astuivat sisälle huoneeseen. Huoneessa oli aivan pimeää, lukuunottamatta kahta kynttilää, joihin oli ripustettu jonkinlaisia medaljonkeja.
”Sisään vain hyvät herrat... Vai kenties vain herra??....” Usvainen kaunis naisen ääni tuli jostain... Ihan niinkuin se olisi tullut suoraan Johnyn yläpuolelta, mutta sitten hän huomasikin olevansa yksin huoneessa. Mikael oli lähtenyt pois... Takoituksella? Nyt hän ei enää ihmetellyt, mikä oven sulkemisen paukautukselta kuullostanut ääni oli. Se oli ollut Mikael. Miksi hän oli lähteny pois? Siihen hän sai pikemmin vastauksen, kuni oli odottanutkaan.
Jonkinalisen tumman punaisen verhon takaa ilmestyi nainen. Naisen suu aukeutui kuin itsestään nähdessään Johnyn. Pian hän kuitenkin hymyili viekkaasti ja alkoi kävellä kohti Johnya. Lyhyillä ja verkkaisilla askelilla.... Hänen kenkänsä kopisivat tuota vanhaa puulankku lattiaa vasten, joka oli pölystä harmaa ja narisi mukavasti...
”Hei Johny... Sinäkin olet pitkästä aikaa täällä... Kuinka kauan siitä onkaan aikaa? Viisi vuotta?
Pitkä aika.. Ainakin sinulle, vai mitä? (Nainen saattoi Johnyn istumaan sängylleen) Oletko saanut naista?” Nainen kysyi kiihhottuneella äänellään ja otti suuren turkis takkinsa pois, jonka alta paljastui jotain todella hemaisevaa... Punainen korsettimekko. Naisen sysimustat kengät olivat omiaan pitken ja ohuiden korkojensa kera. Naisen musta tukka oli mitä kireimmällä nutturalla, ja hänen meikkinsä olivat juuri niinkuin... Niinkuin ”naisilla” olla pitää.
”Voi Veera... Et ole muuttunut ollenkaan. Ja kyllähän minä olen saanut! Mistä päättelet, että en olisi saanut?” John kuullosti pingoittuneen huvittuneelta. Veeran oma hajuvesi tuoksui ylitse muiden hajujen nyt kaikkein vahvimpana... Se huumasi Johnyn täysin.. Hyvällä ja huonolla tavalla...
”Voi John.. Älä valehtele minulle, kyllä minä huomaan, milloin sinä sitä kaikkein eniten haluat.. Sinusta sen huomaa itseasiassa hirveän helposti... Eleistäsi, ilmeistäsi, sinäkään et ole muuttunut juuri laisinkaan - tai ehkä olet.. Toivon että.. ’Varustuksesi’  olisi isompi, kuin viime kerralla, mutta.... Tule lähemmäs, niin autan sinua pääsemään vaivoistasi..” Nainen alkoi avaamaan takaa korsettiaan vaivalloisesti.
”John, voitko auttaa minua? Jos haluaisit vaikka aukaista nyörini? Minun täytyisi saada- ”
John laittoi äkisti kätensä Veeran suun eteen ja suuteli tämän kaulaa. Sitten hän kuiskasi todella kiihoittuneella äänellä samalla avatessa housujaan. ”Onko sinulla ollut ikävä minua?” Hän työnsi oman kätensä naisen korsetin alle. Hän alkoi avaamaan korsetin nyörejä.
”Minulla on ollut ikävä rahojasi, kultaseni.” Veerankin äänessä oli hitusen jotain sellaista, mikä kuullosti Johnyn mielestä todella hyvältä.
Korsetti oli pian jo auki.
Molempien vaatteet olivat pian lattialla levällään....
Pian Johny oli rähmällään sängyssä ja tuijotti alasti olevaa naista. Hänen kauniita muotojaan.
Kauniista kasvoista aina pieniin siroihin varpaisiin asti.
”No? Mitä me odotamme?!” Nainen kysyi lievä ärsyynnys äänessään.
Johny hymähti. ”Hyvä että sinulla on ollut ikävä vain rahojani, en pidä tunteellisista huorista.”
Sitten Johny kahmaisi naisen itseään vasten ja hyväili tätä selästä, mutta käden siirtyessä alaspäin... Ja pian kahden vastakkaisen sukupuolen toiminta alkoi mitä kuumimpana kiihkona...
Lämpimimpänä intohimona...Mitä rajuinpana raivona...

Ulkona oli nyt todella pimeää. Lunta satoi rajusti.. Väki alkoi kadota baarista pikkuhiljaa... Aamun valjetessa, kaikki tulisivat uudelleen nauttimaan kirottuja juomiansa...

Aurinko paistoi hyvin himmeästi paksun pilvipeitteen läpi. Suuri lumisade oli alkanut juuri aamulla... Sarah oli herännyt juuri äsken ja hieroi nyt unisena silmiään.
Hän huomasi, ettei aika edes voinut olla paljon. Hän katsoi ikkunastaan nyt kauas... Kaukaisimpaan nurkkaan, minkä hän pystyi näkemään. Sitten hän aukaisi ikkunansa, ja alkoi hengittämää raikasta ilmaa... Sisään ja ulos.. Kauempana taivaanrannassa oli vielä hiukan tummaa.... Hän huokaisi ja unelmoi taas lentävänsä.
Yhtäkkiä hänen vierelleen, kiviselle ikkunlaudalleen, istuutui valkoinen kyyhky.
”Tule minun kanssani... Lennetään yhdessä, ylös korkeuksiin! Tule! Hyppää Tule Antoinette ! Olet ansainnut sen!”
Kyyhky kuhersi hänen korvaansa. Kyyhky kuhersi ja levitteli siipiään aina välillä.
Sen pienet silmät huokivat hyväntahoitsuutta... Niistä suorastaan loisti hyvyys..
Sarah halusi hypätä ikkunasta ja lentää.. Lentää jonnekin kauas.. Hän antaisi kyyhkysen kuljettaa hänet jonnekin kauniiseen maahan, missä ei olisi sääntöjä... Ei kauheita opetuksia...
Ei kamalia vanhempia, jotka huusivat omille lapsilleen... Vain kauniita jääveistoksia – Sarah oli pitänyt niistä aina – Herkullisia ruokia,  kanaviillokkia, sienimuhennosta ja tonnikala pastaa... Sarah tunsi kuinka Kyyhky ikäänkuin nosti häntä ylöspäin... Hän naurahti ja tunsi yhtäkkiä hyvän olon sijasta kovaa kipua mahassaan-....
”Teidän Korkeutetenne! -  Sarah!!” Huudahti joku jostain kaukaa..
”Minä olen Antoinette, enkä mikään typerä Sarah... Jätä minut rauhaan muukalainen...” Hän sanoi ja kumartui aikomuksenaan lentää kyyhkyn kanssa...
Sama kipu yltyi taas hänen vatsansa ympärillä...
”Ei! Lopettakaa heti!” Sama ääni kuului taas jostain kaukaa..
Sitten Sarah rojahti yöpukuineen päivineen lattialle, ja se sattui...
”Mitä ihmettä?!” Hän kiljaisi ja näki, että oli rojahtanut oman huoneensa lattialle ja katsoi, kuka oli vetänyt hänet alas.
”Teidän Korkeutenne melkein putosi ikkunasta, älkää säikäytelkö minua tuolla tavalla! Mistä sinä sait oikein päähäsi hypätä ikkunasta...Kaikkea sitä näkeekin!” Huutaja oli Marie, yksi palvelustytöistä, hän katsoi järkyttyneenä Sarahia. Astui lähemmäs häntä, mutta Sarah katsoi häntä, kuin olisi juuri saanut tietää että Marie itse olisi yrittänyt tyrkätä hänet alas, onnistumattaan siinä....
”Toivon, että Teidän Ylhäisyytenne nyt lopettaa leikkimisen ja laittaa vaatteet päälle – menee alakertaan ja syö aamiaisen ja alkaa opiskelemaan numerologiaa.”Hän sanoi hyvin närkästyneesti...  Hän nosti sängyllä olveaa mekkoa. Sarah antoi Marien laittaa sen päälleen ja kiristää korsetin niin tiukalle, ettei pystynyt melkein hengittämään kunnolla... Pukemisen jälkeen Marie katsoi häntä hyvin vihaisesti, kääntyi ja otti Sarahin kirjoituspöydältä puhtaat liinavaatteet ja mutisi itsekseen: ”Tyttö on seonnut.......Kertoa kuninkaalle....” - Välillä hän vilkaisi taakseen, kuin olisi odottanut, että hän yrittäisi hypätä uudelleen. Sarah meni ikkunan luokse ja leikki että hyppäsi, ihan tahalteen, niin että Marie katsoi juuri silloin ja kirkaisi: ”HERRANJUMALA!!!....” Sitten hän loi murhaavan vihaisen katseen Sarahiin ja puristi nyrkkinsä yhteen. Hän kääntyi hyvin nopeasti ympäri ja käveli pari askelta ovelle ja kääntyi sitten uudelleen ja katsoi tummilla, kiiluvilla silmillään kohti Sarahia ja kohotti sormensa ja osoitti sillä Sarahin huoneen ikkunaa. ”Tuosta ikkunasta ei ole kohta enää YHTÄÄN MITÄÄN jäljellä, jos teet tuon vielä kerran.. Älä koettele minun hermojani, kakara!” Sitten hän lähti ja hänen korkokenkänsä äänet kuuluivat vielä jonkin aikaa käytävästä, mutta sitten, kun niitä ei enää kuulunut, hän katsoi uudelleen ulos ja näki, että päivä oli nyt paljon pidemmällä, kuin se oli äsken ollut... ”Oliko tuo unta?? Pakko sen oli olla...” Pian hän kuuli kaukaa ikkunan alapuolelta (Sarahin huone oli kuitenkin linnan korkeimmassa tornissa..) jonkun miehen äänen.
Ääni kuullosti juopuneelta.. Hyvin juopuneelta..
”Vielä minä (hik!) re-retkuille näytän... (hik!)” Ääni kuullosti tutulta...
”John Wilmot! Sarah kirkui mielessään... Hän katsoi, kuinka hän hoippui kohti linnan porttia, mutta istahti alas portin eteen. Ei vaivautunut koputtamaan ovea. ”Miten hän on noin huonoon kuntoon itsensä saanut?!” Hän aprikoi.
Sarah kipitti oman huoneensa ovelle ja aikoi mennä avaamaan John Wilmotille oven, ihan sattumalta hän oli juuri lähdössä ulos, kun John oli tullut ovelle. Kyllä. Juuri niin hän tekisi. Hän päätti odottaa jonkin aikaa ja sitten, kuin jostain merkistä, hän ryntäsi ovelleen.
Hän lähti omasta huoneestaan ja laskeutui tornista alas yksi rappunen kerrallaan.
Hänen kenkänsä kopisivat linnan kylmää kivilattiaa vasten ja valo ei valaissut hänen matkaansa kuin eivät lamputkaan. Hän oli saapunut rappusten alapäähän ja katsoi vasemmalle ja oikealle. Hänellä ei ollut lupaa lähteä pois huoneestaan ilman vartijaa..
Hän suuntasi vasemmalle ja asteli varovaisesti käytävällä, ettein kenkien kopina herättäisi huomiota. Hän ei haluaisi kokea uudelleen sääntöjen rikkomisen tuskaa.
Hän oli pian ovella. Ovi oli viisi metriä pitkä ja ovet avautuivat kokonaan vain silloin, kun tärkeä virkamies tuli neuvotteluihin tai juhliin. Mutta ovessa oli tietenkin myös pienempi ovi, josta Sarah pääsikin livahtamaan..
Hän oli nyt ulkona ja katseli maassa makaavaa miestä, jonka komeat kasvot saivat Sarahin kumartumaan miehen ylle, niin että hän näkisi ne paremmin.
Hän naurahti hiljaisesti ja ihaili noita komeita kasvoja, jotka nyt olivat hänen edessään.
John alkoi availla silmiään ja kun hän huomasi Sarahin, joka katsoi nyt toiseen suuntaan, hän nousi hitaastiylös ja Sarah ei näyttänyt sitä huomaavan. Pian hän kuuli, kuinka hiekka rapisi Johnyn kengän alta ja kääntyi nopeasti ja huomasi Johnyn kauhistuneen ilmeen.
”Teidän Ylhaisyytenne! Kuinka ihanaa nähdä teidät täällä, niinkuin ainahan teidät on ihanaa nähdä.. Mutta.. Minä..” Hän ei pysytynyt jatkamaan selitystään vaan painoi häpestä päänsä alas ja otti päästään hattunsa pois ja alkoi puristamaan käsillään sen reunoja.
Sitten Sarah laittoi kätensä Johnyn olalle ja hän nosti päänsä ja katsoi nyt suoraan silmiin tyttöä.
”Älä huoli.  En kerro, jos välttämättä niin tahdot! Tiedän kyllä missä olit. Isäni on kertonut sinusta todella paljon.. Jopa sen, että ilotytöt houkuttelevat sinua vaarallisesti puoleensa, mutta minä en siitä välitä, mielestäni....” Sitten hän lopetti äkisti ja punastui rajusti tajutessaan, mitä oli sanonut. Johny seisoi nyt hänen edessään suu auki, mutta sulki sen pian ja laittoi hatun päähänsä. Sarah vilkaisi sitten nopeasi miestä anteeksianova katse silmissään.
Sarah lähti kävelemään linnan sisälle nopeaan tahtiin, mutta pian John huusi ”Odota!”, mitä Sarah oli odottanutkin ja kääntyi tyytyväisesti ympäri. ”Niin?” Hänen äänensä oli nyt hieman väreilevä. John oli laittanut hatun takaisin päähänsä ja hatun alta näkyivät vain varjot. Hänen kasvojaan ei näkynyt noiden tummien varjojen alta. Hän katsoi alas maahan jalkoihinsa, mutta nosti katseensa. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanoja ei virrannut ulos, niinkuin yleensä. Hän vain seisoi, ja Sarah alkoi kävellä lähemmäs.
Pian hän seisoi Johnyn edessä. Sarah ei ollut paljon lyhyempi Johnya. Hän oli varmaan noin puoli päätä lyhyempi. Sarahilla oli nyt hyvin kuuma. Hän ei tiennyt, mistä se oli tullut.
Ulkona oli kuitenkin aika kylmä ja aurinko oli juuri mennyt kokonaan pilvipeiton taakse.
Lunta sateli hiljalleen yhä edelleen. Sarahin poskia kuumotti kovasti. Häntä oli alkanut heti kuumottaa, kun oli tullut Johnyn lähelle. ”Teidän Korkeutennehan on aivan punainen, saanko teidät kenties hermostumaan, vai jotain muuta....?” Mies astui pienen askeleen lähemmäs Sarahia mutta hän ei huomannut sitä, vaikka John melkein koskettikin häntä. Hän tunsi vain, että hänen poskiaan oli alkanut kuumottaa yhä enemmän.. Mies katsoi häntä nyt hyvin flirttailevasti, mutta nyt Sarahin ei onnistunut kääntää katsettaan pois, vaan hän tuijotti yhä. Johny näytti kumartuvan lähemmäs.
Lähemmäs, lähemmäs ja lährmmäs.. Nyt hän oli melkein kiinni Sarahin kasvoissa.
Sitten, kuin taikaiskusta, Sarahin onnistui saada katseensa pois tuosta miehestä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän katsoi taas Johnya ja hymyili. ”Uskon, että minun pitää nyt mennä, mutta... Tapamme myöhemmin harjoituksissa.” Hän oli juuri lähtemäisillään, kun katsoi vielä kerran ja sanoi hiljaa: ”Toivon hartaasti, että tulette.” Sitten hän lähti kävelemään kohti omaa huonettansa. Omassa huoneessaan häntä odotti pienoinen yllätys, Marie muuraamassa ikkunaa umpeen.

Hän oli kävelemässä kohti suurta harjoittelusalia, missä yleensä harjoiteltiin näytelmiä, ja nyt Sarah tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän oli raivonnut Marielle niin paljon, että oli melkein ahdistellut hänet omalla kenkäkassillaan vaatekaappiinsa, mutta heti, kun Marie näki kaapissa kuolleen rotan, hän pelästyi niin paljon että pyörtyi suoraan kaappiin. Sarah oli sulkenut kaapin ja repinyt kaikilla voimillaan mahdollisimman monta tiiltä  irti. Ja hän saikin kaikki irrotettua, koska tiilten liimausaine ei ollut vielä ehtiä kuivua.Vaikka hänen lätensä olivatkin nyt aivan kipeät. ” Nyt näytän Johnille, kuinka hyvä olen! Tai... Joshän siis edes tulee..” Hän avasi suuren oven, joka aukaisi näkymän valkomarmoriseen huoneeseen, jossa oli hyvin korkea katto ja todella suuret ikkunat, joista sisään loisti pieni valonhäivä, mutta joka ei riittänyt valaisemaan näyttelijöiden papereita niin hyvin, että niistä olsii voinut lukea jotain.
Siksi huoneessa olikin paljon eriviärisiä kynttilöitä, mutta eihän väri kuitenkaan valoa lisää tuonut, mutta tunnelmaa se kuitenkin loi. Kynttilöissä oli todella vahvan hajuisia suitsukkeita, koska Sarhahia alkoi pyörryttää välittömästi, mutta pinnisteli kovasti, etteivät jalat menneet alta.
Sitten hän katsoi ympärilleen, ketään muuta yleisössä ei näkynyt, kuin pari hovineitoa ja kuningas... Ei  John Wilmottia.. Mutta nyt kun hän mietti, hän ajatteli, että se, mitä aamun jälkeen oli tapahtunut, olisi ihan hyvä, ettei hän, ehkä tu-... Siinä samassa ovia avautui, ja John astui sisään syli täynnä papereita. Muutamat ihmiset katsoivat häntä iloisesti, muutamat jopa inhoten. Hän kantoi paperit penkkirivistön eteen ja laski paperit yhdelle tuoleista ja katsoi ihmisiä hyvin iloisesti ja naurahti hyvin imelästi. Sarah alkoi jo toivoa, ettei mies olisikaan tullut sinne. Näytelmä, jota he työstivät juuri samaan aikaan, oli nimeltään ”Valkoinen kyyhky”
Sarah esitti näytelmässä orpoa tyttöä, joka joutuu prostitoiduksi, mutta lopulta löytää oman isänsä ja menee naimisiin oman lapsuuden ystävänsä kanssa. Takahuoneessa Sarah puettiin ja meikattin. Nämä olivat kolmanneksi viimeiset harjoitukset, esitys olisi ihan pian. Ensimmäiset esiintyjät harjoittelivat jo, mutta pian, muutamien vuorosanojen jälkeen, hän astui lavalle, ja katseli hetken aikaa ympärilleen. Hän katsoi yleisöä siinä toivosa, että hän yhtäkkiä vai voisi lentää pois ja kadota kokonaan. Hän avasi suunsa ja vuorosanat alkoivat tulla ulos sieltä, yhtenä pötkönä. Pian John pysäytti hänet; ”Lopeta!” Jokut katsoivat häntä iloisina siitä, että hän oli käskenyt tyttöä lopettamaan, mutta John Wilmot katsoi hyvin vihaisena Sarahia, ja Sarah tunsi punastuvansa jälleen. ”Tämä on näytelmä, ei kirja, jota vain luetaan eteenpäin! Tai.. Miten sinä yleensä luet kirjoja?!” Hänen äänessään kuului tietynlainen ärsyynnys, mutta Sarah katsoi takaisin tuimasti. ”Miten luen yleensä kirjoja. Luen kirjan sivu kerrallaan. Huolellisesti, niin että ymmärrän, mitä sanoilla ja lauseilla tarkoitetaan.” Sitten hän katsoi jalkoihinsa. (Joita ei siis näkynyt repaleisen mekon alta, joka hänellä oli päällään.
”Niin juuri! Huolellisesti! Tai itseasiassa... Näytelmä ON kuin kirja, jota sinä luet ’huolellisesti’ ja ’yksi sivu kerrallaan’ tyyleillä. Sinun pitäisi siis pystyä näyttelemään yhtä hyvin, kuin luet kirjaa. Ei se voi olla niin kovin vaikeaa. yritä uudelleen.”  John viittilöi kädellään Sarahia menemään esiripun taakse. Sarah meni verhon taakse ja mietti kiukustuneena: ”Jos hän alkaa määräilemään minua, niin kyllä...” Sitten hän tuli rauhallisesti verhon takaa.
”Oi lintu kaunis, onni nyt anna, puhtoinen ja pehmeä, kuin sulkasikin. Vaik ’ tuntoin kolkuttaiskin, onni nyt anna, onni nyt anna...” Hän puhui selkeästi ja eläytyi. Hänen sisässään oleva kiukku ei silti ollut vieläkään laantunut. Mies joka istui nyt alhaalla hänen edessään, oli laittanut kulmansa kurttuun ja katsoi alas. Hetken aikaa hän vain istui ja hengitti hyvin syvään.
Muut ihmiset katselivat nyt hetken aikaa, melkein huvittuneina, mutta jatkoivat pian omia puuhiaan. Rukin kehräystä kuului aina silloin tällöin jostain, sillä joku korjasi jonkun esiintymisasun revennyttä helmaa, tai paikkasi, tai vain ompeli tietyn kaavan mukaista esiintymisasua. Sarah seisoi jäykästi paikallaan. Hän ei pystynyt rentoutumaan.
Häntä ahdisti, sillä John ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä hänen edessään kurtistellen kulmiaan ja hymyillen aina suupielestään ärsyttävästi. Sitten mies katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen ilmeensä ei ollut enää vihainen. Hän oli hyvin vakaa. Hän ei hymyillyt, mutta ei tehnyt muutenkaan mitään ilmettä kasvoilleen. Hän oli suorastaan hyvin pelottavan näköinen. Ilmeetön... Sitten hän nousi ylös, ja käveli Sarahin eteen. Sarah joutui katsomaan alas nähdäkseen hänen kasvonsa. ”Toista.” Hän sanoi tympeästi, ja meni takaisin istumaan paikalleen. Sarah kiukustui entistä enemmän, mutta aikoi mennä verhon taakse, kun ääni hänen takanaan yllätti: ”Ei, älä mene enää verhojen taakse piiloon purtamaan raivoasi, mitä tunnet nyt minua kohtaan.” John sanoi istualtaan ja oli painanut hattunsa alas niin, ettei hänen kasvojaan näkynyt kokonaan, ja laittoit nyt kädet puuskaan. Sarah polkaisi mielessään jalkaa, mutta meni uudelleen näyttämön eteen ja lausui omat vuorosanansa-  ”Uudelleen.” John ei päästänyt Sarahia helpolla. Hän käski tytön toistaa samaa pätkää yhä uudelleen ja uudelleen.. Sarah väsyi- ja ärtyi entistä enemmän.
Kun Sarah toisti yhä edelleen samaa kohtaa, Amanda meni Johnyn viereen istumaan.
”Anteeksi. Hän toistaa tuota kohtaa jo ainakin yhdeksännettä kertaa.. Miksi laitatte hänet toistamaan samaa kohtaa?” Amanda tivasi. Johny kääntyi katsomaan Amandaa ja käski Sarahin toistaa vielä kerran. ”Hän toistaa sitä niin kauan, että osaa sen kunnolla.”, sitten hän käänsi kataseensa kohti näyttämöä, ”Tuo alkaa olla jo aika lähellä- Voit lopettaa nyt.”, hän napsautti sormiaan ja nousi ylös. Amanda oli lähtenyt. Sarah katsoi nyt raivoa täynnä tuota miestä, josta piti niin paljon. ”Lopetanko jo nyt?!” Sarah sanoi yllätyneellä ja teeskentävällä äänellä. Ja kun hän kääntyi katsomaan kohti salin ovia.. Hän tuijotti ja näki jotain, mitä ei ollut nähnyt todella pitkään aikaan... Hän nosti kätensä suunsa eteen. Nyt hän ei teeskennellyt. Sitten hyvin hitaasti, hän nosti kätensä ja osoitti ovea kohti ja sormi osoitti jotain.. Jotkut tuijottivat nyt ovea, mutta jotkut taas tuijottivat Sarahia kauhuissaan.
Ovella seisoi hänen paras ystävänsä. Rose..

Voi laittaa kommenttia. Se ei ole kiellettyä... :D:D Tää oli mun mielestä aika hyvä osa, joten kirjottakaa hei, jos tekee mieli lisää, niin saamanne pitää. Seuraavassa osassa sisi 2luvussa selvitetään mystisen äänen salaisuutta.. Kommentoikaa please
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 16:18:35 kirjoittanut Pyry »