Nimi: Sinä tulet ja pelastat joka yö aina uudelleen
Kirjoittaja: murokulho
Oikolukija: ei ole
Tyylilaji: hurt/comfort, pienoinen angst, hieman fluffya
Ikäraja: S
Yhteenveto: Suolainen kyynel vierähti poskipäälleni, ja kuu sai sen kimaltaan helmen lailla. Se oli taas alkamassa. Se piina, joka ei koskaan loppuisi. Se piina, joka seuraisi minua aina.
A/N: Ideoin viime aamuyöstä viiden aikaan ja toteutin sitten nyt. Kirjoitettu hutaseen ja ilman sen kummempaa inspiraatiota, kirjoitusvirheitä en tarkastanut eikä sitä hommaa tehnyt kukaan muukaan, joten jos sinä sellaisen spottaat, niin ilmoitathan. Lukemisen iloa, jos tästä sellaista saakaan.
Taivas tummui tummumistaan ja tähdet syttyivät yksi kerrallaan pilvettömälle yötaivaalle. Minä istuin surkean näköisenä makuuhuoneeni ikkunan edessä ja tuijotin lasin läpi ulos. Kuu oli täysissä mitoissaan ja valaisi kerrostalon vierestä kulkevan, kuolleen autotien. Suolainen kyynel vierähti poskipäälleni, ja kuu sai sen kimaltaan helmen lailla. Se oli taas alkamassa. Se piina, joka ei koskaan loppuisi. Se piina, joka seuraisi minua aina.
Hiki helmeili ohimoillani samaan tapaan, kuin kyyneleet poskillani. Huusin, potkin, itkin ja rimpuilin unen näkymättömässä otteessa, samalla kun kaikki rakkaimpani tapettiin, heitä kidutettiin ja minä seisoin vieressä, tekemättä mitään, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Minulla olisi ollut mahdollisuus pelastaa heidät! Mutta mitä minä tein? Seisoin vieressä ja itkin. Olin raukka, nössö, luuseri, ala-arvoinen. Mitätön.
Tuskainen huutoni oli näemmä herättänyt muut, sillä unenkin läpi kuulin askelia, hätääntynyttä puhetta ja kolahduksia. Sitten lämmin käsi laskeutui poskelleni, pyyhki pari kyyneltä sivuun ja minä heräsin. Kyyneleet olivat sumentaneet näkökenttäni, mutta erotin kaiken usvankin lävitse ne samat tutut kasvot, jotka olivat aina joka yö pelastamassa ja herättämässä. Vaikka olin hereillä, itku ei siltikään loppunut. Ei se koskaan ollut loppunut.
"Minä jään hänen kanssaan yöksi", ääni sanoi ja kuulin helpottuneita huokauksia. Muut lähtivät huoneesta ja se yksi tuttu henkilö jäi kanssani. Nyt muut tiesivät, että saisivat nukkua yönsä rauhassa, kun minä en ollut herättämässä heitä ainaisella huudollani ja itkullani, jonka takia he niin monesti olivat aikoneet heittää minut ulos talosta, mutteivät olleet koskaan tehneet sitä. Hän, se luotettava ja rakas henkilö, se joka oli minulle tärkeämpi kuin mikään muu, oli aina väittämässä vastaan, anomassa sitä, että saisin jäädä. Anomassa armahdusta.
Se kaikista luotettavin ja rakkain asettui taakseni makaamaan ja veti minut hellästi syliinsä kietoen kädet ympärilleni. Minä tartuin toisen käsiin kiinni kuin hukkuva laudanpätkään, puristin ja pidin omanani. Nyt tiesin olevani turvassa, nyt tiesin voivani nukkua yöni rauhassa.
Seuraava yö olisikin taas pelkkää kärsimystä, kunnes hän tulisi minut jälleen pelastamaan.
Pelastaja.
