Kirjoittaja Aihe: Aallon alla (K-11)  (Luettu 1844 kertaa)

Funtion

  • Vieras
Aallon alla (K-11)
« : 16.06.2013 12:31:41 »
Nimi: Aallon alla
Kirjoittaja: sensaatio
Esilukija: Sisilja
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: näennäisjärkevä sekoilu; ”kesäfiilistelyä”, vettä, hukkumisia eri tavoilla, draamantapaista sähellystä
Sanamäärä: 4,117
Haasteet: Originaali10, Femme5
Yhteenveto: Hän vain halusi täyttää tuhkakupin jollain, tässä tapauksessa ontoilla kuorilla sillä ”mitä muutakaan minä tuolla tekisin, enhän minä edes polta” ja kuppi oli lahja hänen veljeltään, joka päätyi järven pohjaan kalojen ruoaksi.

Alkusanat: Tämä syntyi ilman kärsimystä. Tämä ei vaatinut kymmeniä editointikertoja, päinvastoin: deletoin yhden kappaleen alusta pois, muokkasin paria sanavalintaa ja tadaa, valmis! Tarkoittaako kärsimys automaattisesti laatua? Ei hemmetissä. Mutta voiko laatua syntyä ilman kärsimystä? Siihen kysymykseen tämä teksti vastaa...
Nimestä kiitos korvaamattomalle Sisiljalle. <3



Aallon alla


Alman elämänfilosofia oli hyvin yksinkertainen: jos hän otti kulhosta pistaasipähkinän jonka kuori ei suostunut tai halunnut tai pystynyt aukeamaan, hän heitti sen pois ja otti uuden – teki tätä kunnes sai yksilön, jonka sisältä paljastui suolasta kimmeltävä vihreä pähkinä, jonka hän puolitti hampaillaan ja sen jälkeen nielaisi. Alma vihasi pistaasipähkinöitä. Hän vain halusi täyttää tuhkakupin jollain, tässä tapauksessa ontoilla kuorilla sillä ”mitä muutakaan minä tuolla tekisin, enhän minä edes polta” ja kuppi oli lahja hänen veljeltään, joka päätyi järven pohjaan kalojen ruoaksi.

”Hän teki sen vain kostaakseen minulle”, sanoi Alma aina kun joku lausui osanottonsa, ”sellainen hän oli aina. Havitteli vain kostoa. Hänen kaltaiset ihmiset eivät mene taivaaseen tai helvettiin. Ne vain mädäntyvät.”

Minulla on hänen kirjojaan, pari kolme, ne jotka säästyivät tulelta. Jos hänen hyllystään olisi ottanut minkä tahansa romaanin ja häneltä olisi kysynyt, mitä tässä tapahtuu, hän olisi kertonut alun yksityiskohtaisesti ja sen jälkeen todennut ”kyllästyin... tuossa kohtaa” ja sormellaan osoittanut sivua, kohauttanut harteitaan, no big deal. Happens all the time. Vain alku on tärkein, sillä alku on lähtökohta: lopun voi kuvitella itsekin. Kun taas pelkän lopun avulla ei voi varmaksi kertoa, miten siihen on päädytty.

Rakkain tavarani Almalta on kuitenkin granaattiomenan siementen punainen pitsimekko, joka hänellä oli yllään juhannuksena, kun ensi kertaa tapasimme. Olen koko elämäni ajan yrittänyt oppia tuntemaan vähemmän. Huolimatta siitä kuinka paljon yritän, en voi lakata humaltumasta siitä mekosta, hänen tuoksustaan ja hänen hajuvedestään, santelipuuta, imeläkirsikkaa. Olen jo antanut periksi. Enää yritän vain ymmärtää.

Juhannusta edeltävänä yönä kesäsade oli pudonnut vastaleikatulle ruoholle niin, että tuoksun saattoi haistaa vielä aamullakin, jos heräsi varhain. Minä heräsin, kun kuumuus veti minut unesta todellisuuteen. Olimme kesämökillämme, minä ja perheeni, ja muistan yhä miltä muovimatto tuntui jalkojeni alla, kun seisoin terassilla aamukahvilla. Katselin etäämpänä keikkuvaa laituria ja kutsuvaa järveä, naapurimökkejä rannan toisella puolen. Yhdessä niistä Alma lomaili, mutta en tiennyt sitä silloin, kun jätin mukini pöydälle ja kävelin avojaloin rantaan, jossa vene odotti. Puin pelastusliivit vikkelää ylleni ja työnsin veneen vesille, tartuin airoihin, lujaa.

Oli aamukuusi ja minä soudin eteenpäin elämänahneena. Ajattelin että minussa täytyy olla valmistusvirhe, kun olin 18-vuotias enkä tahtonut nukkua pitkään lomalla tai ottaa aurinkoa bikineissä laiturilla – niin kuin siskoni Karoliina teki kaiket päivät, ruskea kuin äiti maa. Vesi on aina tuntunut tärkeältä minulle, elämänehdolta muullakin tapaa kuin nesteenä. Minulla on kalan kidukset ja joskus – oikeanlaisessa valaistuksessa – ihoni näyttää suomuiselta. ”Tämä on elämän ironiaa, Maikki”, Alma totesi kerran, kun hän näki minut uimassa ja minä sukelsin syvemmälle kuin hän ja pystyin pidättämään hengitystäni kauemmin kuin hän, ”minun veljeni hukkui, koska hän oli lähes uimakyvytön, ja heti sen jälkeen sinä tulit elämääni. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, sinä olisit ehkä ollut kanssamme uimassa ja olisit voinut pelastaa veljeni. Olet kuin jokin...”

”Merenneito?” minä ehdotin, mutta Alma pudisti päätään. ”Ei, ei sentään. Pikemminkin... meritursas. Ihosi on pehmeä ja sinulla on vähän ylimääräistä.... tuossa.” Hänen sormensa sai vatsani heilumaan kuin hyytelön.

Järvivesi kimmelsi auringossa ja minä soudin soutamistani, se teki hyvää käsivarsilleni ja ötökät pysyivät loitompana, kun minä pysyin liikkeessä. Pysähdyin vasta, kun näin kauempana ihmisen joka näytti hukkuvalta, ainakin minun kalansilmieni lävitse katsottuna. Hän huitoi käsiään ilmassa kuin löytääkseen köyden johon tarttua ja välillä hän katosi kokonaan näkyvistä, päälaki ja kaikki, kunnes palasi pintaan. Minä soudin lähemmäs häntä, mutta en liian lähelle, oikeastaan jäin kovin kauas sillä hänen olemuksessaan oli jotain, joka varoitti minua lähestymästä – sellainen Alma oli aina. Ei koskaan päästänyt minua lähelleen, kaikki muut kyllä.

Riisuin pelastusliivit, t-paitani ja shortsini, laskeuduin alusvaatteillani veteen ja vene keikahti uhkaavasti. Kastoin pääni järveen onnellisena, jonka jälkeen uin hahmoa kohti, jätin veneeni tyyneen ilmaan, tuuli vain hipaisi sitä. Alma oli alasti, kun pääsin hänen luokseen. Kun katsoin häntä lähempää, hän näytti yhä hukkuvalta, mutta siltä kuin olisi halunnut hukkua vapaaehtoisesti, kuin se olisi hänen viimeinen rituaalinsa tässä maailmassa ja minä olin häirikkö, joka tuli ja keskeytti kaiken, minä vein hänet veneeseeni. En vieläkään tiedä, mitä Alma teki vedessä. Hän ei koskaan kiittänyt tai selittänyt tai pahoitellut.

”Oletko kunnossa?” minä kysyin kun hän sai kiivettyä veneeseen, nosti itsensä ja jalkansa penkille ja kietoi kädet polviensa ympärille. ”Voit ottaa minun vaatteeni.”

Alma ei sanonut sanaakaan. Hän tuijotti minua kauhuissaan kuin olisin... meritursas. Ymmärrän hänen vertauskuvansa nyt, kun muistelen hänen ilmettään tuona aamuna. Minä en ole kaunis niin kuin Alma, joka oli kuin turbaanipäinen tyttö Vermeerin taulusta, pehmeäkasvoinen mutta siro, tummat silmät ja huulet joita haluaisi koskettaa... Tietysti minun silmissäni hän oli kaunein ihminen jonka olen koskaan tavannut, jo tuona hetkenä kun tapasimme, vaikka näinkin hänen kauneutensa kunnolla vasta myöhemmin illalla. Sanoin hänelle, että voisin soutaa hänet takaisin rantaan. Hän ei vieläkään puhunut. Mutta kun tartuin airoihin ja kauhoin vettä vastaan, hän sanoi: ”Älä vie minua takaisin. Vie minut pois täältä, mutta älä vie minua takaisin. Olen Alma.”

”Maija”, minä nielaisin. ”Voin viedä sinut meille. Asumme tuolla.” Osoitin sormellani rantaa, mutta hän ei vilkaissutkaan. ”Odota”, hän sanoi ja nousi seisomaan, seisoi siinä edessäni, täysin alasti, ja minä käänsin katseeni poispäin. Hän puki päällensä minun kurpitsanoranssin t-paitani ja kulahtaneet shortsini, häpesin niitä ja ne roikkuvat hänen yllään, luulen että hänkin häpesi niitä. Hän istahti veneeseen. ”Nyt voimme mennä.”

Kun olin soutanut meidät rantaan, minä autoin Alman laiturille, ojensin hänelle käteni ja hän hytisi kylmästä, kiinnitin veneen köydellä tolppaan. ”Voinko lainata puhelintasi?” Alma kysyi ja minä nyökkäsin, sanoin että se on sisällä mutta hän voi tulla mukaani. Alma halusi mieluummin jäädä ulos odottamaan. Niinpä minä juoksin alusvaatteissani sisälle ja sisällä minä puin päälleni kylpytakin, sillä olin kovin arka enkä tahtonut liikkua vähissä vaatteissa, varsinkaan Alman edessä. Huoneessani katsoin itseäni peilistä ja sipaisin märät hiukseni korvien taakse. Kun palasin pihalle, en nähnyt Almaa. Hän oli jo poissa.

Nostan pahvilaatikosta kirjan, jossa on Alman tekemiä merkintöjä – lukiessaan hän aina alleviivasi parhaimmat kohdat ja merkitsi huutomerkillä lyöntivirheet, yliviivasi virkkeet, tai joskus kokonaiset kappaleet, joista hän ei pitänyt. Selatessani tuota kirjaa, Viktor Jerofejevin Miehiä, muistan erään illan viime lokakuussa, kun Alma tuli kotiin, meidän kotiimme, ja toi tullessaan Joonaksen, joka oli tarttunut hänen mukaansa ohikulkumatkalla. Joonas ei ollut yksi Alman lukuisista baarikärpäsistä, vaan pikemminkin baarin ulkopuolella vaaninut hyeena, joka haistoi Alman jo kaukaa, sen jälkeen odotti häntä ja hyökkäsi. Nauroi hulluna ja Almakin nauroi, mutta ei ilosta. Eteisessä minä odotin kädet puuskassa ja minut nähtyään Alma pyysi Joonasta menemään makuuhuoneeseen, kolmas ovi vasemmalta. Hän katsoi minua säälien, aivan kuin olisimme arpajaisissa, jossa minä sain tyhjän lipukkeen ja Joonas vei pääpalkinnon. ”Miksen minä riitä sinulle?” minä kysyin, ja se sama keskustelu oli käyty jo niin monta kertaa aiemmin, että Alma ei voinut kuin huokaista. ”Ei tässä ole kyse riittämisestä.” ”Mistä sitten? Selitä.”

”Kaikki ihmiset ovat minulle kuin...” Alma haki sanoja ja sulki hetkeksi silmänsä, alkoholi uhkasi nukuttaa hänet, kuin piikki käsivarteen, ”...kuin puolituttuja. Otan heistä joko ala- tai yläruumiin, sillä molempien ottaminen olisi ahneutta. En halua puhkikuluttaa ihmisiä.”

”Sinä puhkikulutat minun rajani. Sillä minulla on rajani. Minulla on”, minä vakuuttelin itseäni. Alma hymyili ja valitsi Joonaksen. Heidän naurunsa ja huokauksensa ja sängynnatina nostatti kuumeen silmiini ja sai minut voimaan pahoin niin, että otin eteisen lipaston päältä kirjan mukaani katsomatta lainkaan, mikä kirja se oli, ja puin kengät jalkaani ja lähdin. Kävelin läheiseen leikkipuistoon ja istahdin keinuun, avasin kirjan aukeamalta, jonka oikealla sivulla oli koirankorva, kohdasta johon Alma oli jäänyt. Teksti sai minut kyyneliin. ”Jokainen nainen myy ruumistaan. Suudelmia hän lahjoittelee kuin hajuvesien näytepulloja, mutta muun hän kauppaa.” Niitä näytepulloja, tyhjiä nykyään, minulle on kertynyt sylikaupalla.

Istun sänkyni laidalla ja etsin saman kohdan kirjasta, näen hämmästyksekseni, että ne virkkeet ovat ylivedettyjä. Sutattuja, piilossa, syvällä sinimusteen alla. Se hämmentää minua. Mutta toisaalta, ehkä hän halusi vakuuttaa itselleen – kuten minä vakuutan yhä sitä, että Alma todella rakasti minua joskus, ja vain minua – että hän ei ollut ostettavissa, hänet piti ansaita tai voittaa, eikä hän koskaan tehnyt mitään, mitä hän ei tahtonut tehdä, ei edes rahasta.

Samana päivänä, kun ensimmäistä kertaa kohtasin Alman, meidän perheemme järjesti juhlat juhannuksen kunniaksi. Isä heräsi aamukahdeksalta hakkaamaan halkoja ja äiti keräsi risuja metsästä, he aikoivat tehdä illalla pienen juhannuskokon lavalle, joka työnnettiin järveen. Iltapäivällä minä ja Karoliina autoimme äitiämme ruoan esivalmistelussa, ja isä kasasi pikkuveljeni kanssa pienen katoksen terassipöytien päälle, sanoi että suku saapuisi kuuden maissa – kuten joka vuosi. Isällä oli viisi veljeä ja yksi sisko ja heillä kaikilla oli omat perheensä, tai ainakin melkein kaikilla, joten vieraita oli tulossa paljon. Minä jännitin, kuten jännitin aina kaikkia sukukokouksia, enkä jännitykseltäni edes kyennyt päättämään, minkä mekon pukisin ylleni, vaikka vaihtoehtoja oli vain kolme. Karoliina sanoi napakasti: ”Laita tämä voikukankeltainen ja ne mustat ballerinat, joita käytit ylioppilasjuhlissasi. Sitten olet ihan ampiainen.”

Meritursaasta ampiaiseksi, ajattelin ja pukeuduin siskoni valitsemaan asuun. Sentään minä karkotin muurahaiset jaloistani tuottamallani kemikaalilla.

Kuuden maissa autoja kaarsi tien varteen kuin hyttysiä iholleni. Soratie rapisi taukoamatta, kun aikuiset ja lapset kävelivät jyrkkää pientä mäkeä alas tontille, jolla kesämökkimme seisoi, isäni rakentama. Viimeisten vieraiden tultua äitini pyysi minua laittamaan saunan lämpiämään. Tein sen mielelläni, sillä en ollut sosiaalisella tuulella ja halusin nauttia viimeisestä hetkestä ennen pakollista näyttäytymistä juhlissa. Saunamme sijaitsi suoraan rannan edessä, samassa rakennuksessa oli pieni makuuhuone, jossa nukuttiin vain pakon edestä: siellä oli niin kuuma, että kukaan ei tahtonut yöpyä siellä kesähelteillä.

Jäin hetkeksi haistelemaan ilmaa saunan kuistille. Haavanlehdet värisivät tuulessa ja lähimetsä tuoksui männynkävyille ja tuoreille kuusenoksille, saatoin melkein kuvitella miltä pihkaiset neulaset tuntuisivat kämmenelläni. Samaan aikaan Alma tuli metsästä kuin kauris: säikkynä ja varovasti, oksat rasahtelivat hänen jalkojensa alla ja hänen älykkäät silmänsä tuijottivat minua kuin lupaa pyytäen. Olisin saattanut pelästyä, mutta en pelästynyt, olin tyyni kuin veden pinta. ”Tulin tuomaan nämä sinun vaatteesi”, hän selitti ja näytti Siwan muovikassia kädessään.

”Tulitko sinä metsän läpi vain tuodaksesi vaatteeni?” minä ihmettelin, enkä osannut yhtään kuvitella Almaa luontoon, niin luonnoton hän oli. ”En tietenkään, minähän olisin eksynyt tuonne. Tulin ajotietä pitkin skootterillani, jonka jätin tien varteen, sen jälkeen hiivin tänne metsän reunaa pitkin, kun teillä kävi kova kuhina tuolla mäellä. En halunnut että kukaan näkee minua – sinun lisäksesi.”

Minä nielin aukottoman selityksen ja nyökkäsin. ”Oletko menossa jonnekin?” kysyin sanoakseni jotain, kun huomasin hänen puoleen reiteen ulottuvan pitsimekkonsa, granaattiomenan siementen punaisen, ja matalat korkokengät. Hänen oljenvaalea polkkatukkansa heilui eloisasti, kun hän pudisti päätään, ja hän näytti kaikin puolin ihastuttavalta, täysin erilaiselta kuin aamulla jolloin hän oli vedestä märkä.

”Olin ehkä vähän tyhmä”, hän myönsi ja käveli luokseni, minä nojasin kuistin kaiteeseen ja hän seisoi allani, se oli kuin parvekekohtaus Romeosta ja Juliasta – kääntynein roolein, ”minä nimittäin ajattelin, että ehkä voisin jäädä tänne. Teillä on joka vuosi suuret juhlat juhannuksena, äitini tiuski minulle taas tänään, miten ”nuo Koskiset” tukkivat koko ajotien autoillaan. Ihan kuin se olisi hänen ongelmansa, ei hänellä edes ole ajokorttia.”

”Minun puolestani voit jäädä. Voin esitellä sinut perheelleni vaikka saman tien”, minä sanoin ja tunsin poskieni kuumenevan.

Miehet haisee savulta, jos painan nenäni kiinni kirjaan ja nuuhkaisen. Alma poltti asuntomme toukokuussa, viikko ennen katoamistaan. Kun palokunta saapui, Alma oli jo poissa. Hänellä oli aina sellainen tapa: kun joku kaipasi häntä, hän katosi. Minulle kerrottiin myöhemmin, että palo oli saanut alkunsa makuuhuoneesta ja levinnyt seiniä pitkin muualle asuntoon, roihunnut niin äkäisesti, että sen sammuttamiseen kului kokonainen tunti. Kuin ihmeen kaupalla jotain oli säilynyt – niin poliisit sanoivat, mutta minä en uskonut ihmeisiin, minä uskoin Almaan, uskoin siihen että hän vei tavarat parvekkeelle juuri siksi, että ne säästyisivät. Hän oli pakannut ne kylmälaukkuun ja käärinyt kylmälaukun ympärille armeijanvihreän laavun. Parvekkeen kautta palomiehet kiipesivät asuntoon ja yksi heistä pelasti nämä tavarat, kuin olisi tiennyt että ne kuului pelastaa, kuin olisi tajunnut että mitään muuta pelastettavaa ei ollut. Tuli nieli kaiken muun.

Poliisit tutkivat tavarat, tietysti. He kuulustelivat minua, asunnon toista omistajaa, mutta minä en osannut vastata heidän kysymyksiinsä. ”Olisiko mahdollista, että Alma olisi palon sytyttäjä?” tai ”oliko Almalla pyromaanista käyttäytymistä, oliko Alma epävakaa?” En minä tiennyt. Alma oli Alma. Almasta tehtiin katoamisilmoitus, ja vaikka poliisit eivät sitä ääneen sanoneetkaan, tiesin kyllä mitä he ajattelivat: olin epäilty siinä missä Almakin. Ehkä me sytytimme asunnon tuleen yhdessä vakuutusrahojen toivossa. Ehkä minä olin murhaaja, joka oli tappanut Alman ja sen jälkeen sytyttänyt tulipalon. Syytön kunnes toisin todistetaan, mutta heidän silmänsä todistivat minulle sanonnan hyödyttömyyden. Sanaleikki se vain oli.

”Sinulla on kaunis mekko”, Alma sanoi, kun minä laskeuduin saunan kuistilta aikeissa mennä esittelemään hänet perheelleni. En saanut kiitosta suustani, minä vain punastuin syvemmin, tuijotin maata jotta Alma ei olisi nähnyt hehkuvia kasvojani, kuin kiuaskivet. ”Sinäkö olit Elisa?” Alma varmisti ja käveli reippain askelin kesämökkiämme kohti, sai oloni tuntumaan vieraalta, vaikka hän oli vieras. ”Ei, vaan Maija”, minä korjasin. ”Mmh, Maija. Maija Mehiläinen. Aivan, nyt ymmärrän asusi”, Alma tirskui. Nauroin hieman jäljessä.

Sen sijaan, että minä olisin esitellyt Alman, Alma esitteli itse itsensä. ”Iltaa, herra Koskinen, olen Alma naapurimökistä”, hän sanoi ja kätteli isääni, jonka luokse olin hänet vienyt. ”Vai että herra Koskinen? Enpä ole kuullut moista ilmausta täällä Suomen kamaralla aikoihin, varsinkaan noin nuoren tytön suusta”, isäni pohdiskeli, mutta hymyili kuitenkin rehellisesti ja pontevasti, hänen kätensä olivat ahavoituneet. ”Minun perheeni ei oikein piittaa juhannuksesta, joten ajattelin – jos siitä ei vain ole vaivaa – että voisin viettää illan täällä. Tyttärenne Maija on ystäväni.”

”Maijan ystävät ovat meidänkin ystäviämme”, isä totesi ja katsoi minua ilmeellä, joka lupasi ristikuulustelua myöhemmin siitä, miten olin Alman tavannut ja miksi en ollut kertonut hänestä aiemmin. Olin ehkä täysi-ikäinen, mutta minua kohdeltiin yhä kuin yläkoululaista. ”Matti, mene vajalta hakemaan ylimääräinen tuoli!” isä huusi pikkuveljelleni, vuotta minua nuoremmalle, ja lisäsi Almalle puhuen, ”katsos, meillä vieraiden lukumäärä on aina tarkkaan laskettua. Mutta eiköhän sinulle paikka löydy.”

Almalle löytyi paikka muualtakin kuin pöydän äärestä – minun sydämestäni. Ja kirjeistäni, jotka otan pahvilaatikosta ja joita pitelen kuin omaa lastani. Kirjoitin Almalle Iso-Britanniaan, jonne hän kerran matkusti kolmeksi kuukaudeksi, yksin. En edes halua tietää, kuinka monta lakanoiden lämmittäjää hän sieltä poimi. Joskus toivoin hänelle HIV:iä, kun olin oikein vihainen. Mutta ei Alma koskaan sairastunut. Hänen vastustuskykynsä oli yhtä luja kuin hänen päättäväisyytensä. Ja hänen laukussaan oli aina kondomeja.

Hän on pakannut pahvilaatikkoon jokaisen kirjeen jonka hän minulta sai, ja minä täydennän kokoelman kirjeillä, jotka sain Almalta. Niitä on vain seitsemän, yhteensä, viimeisin minulta, se johon Alma ei koskaan vastannut. I miss you teribly, xoxo Alma, lukee kirjeessä, jota pitelen käsissäni. Hänen englannintaitonsa olivat aina kehnot. Minä en ymmärrä, miten hän tuli toimeen Englannissa. Viimeisin kirje, minun kirjoittamani, on kaikista pisin ja minä kadun sitä. Minä en kadu sitä. Se on monimutkaista. Se ei suoranaisesti ole rakkauskirje, mutta sanon siinä asioita, jotka olisin voinut jättää sanomatta – asioita, joiden takia Alma jätti vastaamatta. Haluaisin sinut tänne mökille, voisimme mennä veneeseen ja nukahtaa toistemme syleilyyn. Sanojahan ne vain olivat, minä en koskaan nukahtaisi veneeseen, en edes – varsinkaan – Alman kanssa. Minä en voinut mitenkään nukkua hänen seurassaan, sillä silloin meidän yhteinen aikamme olisi valunut hukkaan. Ja minä halusin nauttia joka hetkestä.

Esittäydyttyään isälleni Alma liikkui sukuni joukossa sulavasti ja vaikutti siltä kuin hän olisi kauan kadoksissa ollut serkkuni, jolle kaikki halusivat jutella ja jonka huomiosta kaikki kilpailivat. Alma säteili ihmisten keskellä, ja minä murjotin riisinvalkeassa puutarhatuolissa. Taivas näytti harmaalta ja synkältä, sellaiselta että kohta sataisi, ja ilma oli painostava, ukkosta edeltävä. Kun olin istunut tuolissani yksin neljännestunnin, ymmärsin ettei kukaan kaivannut minua kun heillä oli Alma, ”kadonnut serkku”. Niinpä minä hiivin sisälle ja menin jääkaapille, otin yhden viinipulloista, sellaisen halvan helmeilevän, viiden euron omenaviinin, jonka olin ostanut omilla rahoillani. Alkoholiprosentti oli säälittävät 11,5, mutta se tietäisi 11,5 % hauskempaa mielialaa, joten olin siihen tyytyväinen.

Matti tuli minua vastaan, kun harpoin portaita yläkertaan. ”Hei, tiedätkö onko tuo Alma sinkku vai varattu?” hän kysyi minulta suoraan, jolloin minä tuuppasin häntä rintakehään pullollani ja jatkoin matkaa. ”Vähän juhannusmieltä, Maikki!” veli huusi perääni.

Nyt kun jälkeenpäin muistelen tuota kysymystä – ja Alman ja Matin uintiretkeä – tunnen olevani ääliö. Minun olisi pitänyt itsekin tajuta, että heidän välillään tapahtui jotain. Eikä vain kerran. Minä kuulin asiasta suoraan Almalta, oli helmikuun yhdestoista ja me riitelimme ensimmäistä kertaa. En muista mistä. Se oli luultavasti jokin todella vähäpätöinen tai yksinkertainen asia, sillä sellaisista riidellään. Suuremmista asioista vaietaan. Alma veti omaa show'taan sinä iltana, hän heitti eteisen taulun lattialle ja itki niin että maskarat levisivät poskille. Minä olin liian peloissani itkeäkseni. Hän tuhosi minun sulkapallomailani leikkaamalla niiden verkot irti ja naarmutti kaikki cd-levyni, yksitellen, saksilla. Minä vain katsoin ja annoin sen tapahtua. Myöhemmin hän katui sitä, ei pyytänyt anteeksi mutta osti minulle uudet mailat. Musiikkiani en saanut koskaan takaisin.

Kun hän oli rikkonut tarpeeksi tavaroitani, hän otti käsilaukkunsa ja laittoi sinne välttämättömiä tarvikkeita, huusi minulle ”minä makasin veljesi kanssa silloin juhannuksena, panimme saunassa ja vanhempiesi makuuhuoneessa” ja paiskasi oven kiinni, eikä palannut kolmeen päivään.  En koskaan kertonut veljelleni, että tiesin heistä, enkä aiokaan kertoa. Sillä ei ole mitään merkitystä. Emmehän me koskaan olleet mitään, virallisesti, minä ja Alma. Muiden silmissä olimme vain parhaat ystävät ja niillä silmillä Almakin minua katsoi, aina välillä.

Ennustin oikein sateen ja ukkosen, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun olin paennut huoneeseeni, sää toi sisälle muutaman sukulaisen, kun taas osa jäi katokseen suojaan. Alma ei ollut yksi niistä, Alma tuli sisälle ja etsi minut käsiinsä, hän kuulemma kiersi kaikki huoneet lävitse ennen kuin löysi minut. ”Miksi sinä jätit minut yksin?” Alma kysyi ja katsoi viinipulloani, ”saanko minäkin? Olen todella surullinen.”

”Miksi sinä olet surullinen?” kysyin häneltä, olin jo unohtanut olla vihainen, en edes tainnut olla vihainen, en koskaan vihannut Almaa. Rakkaus pesi aivoni niin, että sallin Almalta mitä tahansa. Alma istahti viereeni sängylle ja joi viiniä ison, ison kulauksen, ennen kuin hän irvisti ja sanoi miten kamalalta se maistuu. Hän laski pullon lattialle ja tarttui käteeni, kertoi: ”Olen todella surullinen, koska veljeni hukkui eilen tuohon järveen, jossa sinä... veneilit.” Hän sanoi sen niin kuin veneily olisi jotain kuvottavaa, jotain rahvasta.

”Eilenkö?” minä ihmettelin, enkä käsittänyt mitä Alma teki sängylläni, jos hänen veljensä oli kuollut. ”Niin, eilen. Olen ainoa joka tietää siitä. Jos olisin kertonut perheelleni tapahtuneesta heti kun se tapahtui, he olisivat soittaneet hätänumeroon ja veljeni etsinnät olisivat alkaneet. Katsos, hänet olisi voitu pelastaa, tai ainakin hänen ruumiinsa olisi poimittu vedestä.”

”Hän on yhä järvessä?” minä henkäisin ja kuvittelin, miten olin saattanut airollani osua hänen jalkaansa tai päähän, luulla sitä kiveksi tai kalaksi. ”Älä huoli, minä en kerro kenellekään, jos sinäkään et kerro”, Alma lohdutti minua, roolit olivat vaihtuneet. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä, aivan kuin minä olisin hukuttanut hänen veljensä. Minua alkoi itkettää. Alma oli vieressäni ja painoi pääni hänen rintakehälleen, hyssytteli ja silitti hiuksiani. ”Se on ohi nyt”, hän sanoi, eikä se kuulostanut lainkaan tilanteeseen sopivalta, se oli pikemminkin kuin jokin laimea elokuvarepliikki. Mutta minä kuulin hänen sydämenlyönnit ja haistoin hänen tuoksunsa, hänen sormensa liukuivat hiuksissani niin vaivattomasti, kuin kala vedessä. Hän suuteli minua kiihkeästi ja jätti minut yksin. Niin luulin silloin, nyt tiedän paremmin: hän suuteli minua kiihkeästi ja meni panemaan pikkuveljeäni.

En loppujen lopuksi tiedä Almasta paljon mitään. Juhannuksen jälkeen me vietimme muutaman päivän yhdessä, jaoimme sen saman synkän salaisuuden järven pohjassa makaavasta Alman veljestä, Ristosta, jonka poissaolosta Alman äiti alkoi huolestua kolme päivää juhannuksen jälkeen. Kun Alma kertoi minulle asiasta, me istuimme meidän mökkimme laiturilla ja söimme herneitä, viskelimme tyhjät palot ämpäriin. ”Äiti soitti aamulla Riston ystävälle, jonka luokse hänen piti mennä juhannukseksi. He sanoivat, ettei Ristoa ole näkynyt lainkaan”, Alma selosti tyynesti ja sylki yhden herneistä veteen, sanoi että se maistui pahalta. Alma söi herneistä vain ne, jotka sulivat hänen kielellään.

”Minun isäni on kuollut”, hän avautui yhtäkkiä, ja se oli ainoa kerta kun hän puhui niin paljon itsestään. Minä kuuntelin herkeämättä. ”Hänkin hukkui. Voitko uskoa? Sama helvetin järvi. Mikä tuon järven nimi on? Minä kutsun sitä Helvetinjärveksi.”

”En tiedä onko sillä nimeä”, sanoin. En ollut koskaan tullut pohtineeksi asiaa. Alma suoristi jalkansa, jotka olivat sileät ja ruskettuneet, pitkät eikä ylimääräistä rasvaa ollut missään. Hän jatkoi: ”Olin kymmenen. Yritin mennä auttamaan isää, joka sai sydänkohtauksen. Keskellä tuota helvetin Helvetinjärveä. Minä uin hänen luokseen, vaikka en osannut uida kunnolla, äiti näki minut ja huusi perääni. Pidin aina isästäni. En koskaan tullut toimeen äitini kanssa. Äiti pelasti minut vedestä ja jätti isäni kuolemaan. En anna sitä hänelle anteeksi. Koskaan.”

”Mutta jos isäsi sai sydänkohtauksen järvessä, häntä tuskin oltaisiin voitu pelastaa. Minäkin olisin pelastanut sinut ennemmin”, yritin järkeillä, mutta Alma kiukustui ja nousi seisomaan. ”Minä en ollut pulassa! Ja mieluummin minä olisin hukkunut kuin isä. Miksi äitini pelasti minut eikä elämänsä rakkautta? Eikö hän muka rakastanut isää? Minä rakastin isääni!”

Alma veti syvään henkeä ja potkaisi ämpärin veteen. Herneenpalot kelluivat kuin levä.

Se on kaikki, mitä tiedän Almasta. Asuin hänen kanssaan puolitoista vuotta saman katon alla, mutta en oppinut hänestä juuri mitään. Tiedän vain sen, että suuttuessaan Alma rikkoi tavaroita, purki kiukkuaan fyysisesti, ja sen, että kun hän oli yksinäinen, hän ennemmin otti muukalaisen iholleen, kuin tuli minun halaukseeni. ”Puolituttuja, Maikki. Puolituttuja”, hän muistutti aina, kun yritin lähestyä. Sain häneltä vain suukkoja, niitä pieniä hajuvesinäytteitä.

Viikko Riston katoamiseen jälkeen minun isäni laski katiskan veteen. Kun se nostettiin ylös, isäni huomasi saaneen jotakin muutakin kuin kaloja: sormen. Isäni poimi sen hanskalleen ja souti veneen takaisin rantaan. Minä join aamukahviani kun hän tallusteli sisään kumisaappaissaan, kasteli eteisen ja piteli sormea hanskallaan, murjaisi vitsin kuten hänellä on tapana: ”Teillä menee sormi suuhun, kun näette tämän saaliin!”

Kukaan ei nauranut. Minä juoksin huoneeseeni kauhuissani ja menin soittamaan Almalle. Veljeni kiusasi minua myöhemmin, että minä juoksin yläkertaan oksentamaan, koska en kestänyt nähdä edes kuollutta sormea. Sukeltajat etsivät ruumista iltahämärään saakka, kunnes Risto löydettiin, kalojen syömänä, harmaana kuin pohjan lieju. Sen jälkeen Alma ja hänen perheensä palasivat takaisin kaupunkiin, kun taas minä jouduin jäämään mökillemme vielä viikoksi, yhdeksi ainoaksi viikoksi, joka sillä hetkellä tuntui äärettömältä kuin avaruus. Jokaisena viikon seitsemänä päivänä minä pelkäsin, etten enää koskaan näkisi Almaa.

Kun palasimme Tampereelle, minä inhosin kaikkea mitä oli ennen rakastanut: Keskustorin suihkulähdettä, Näsijärveä, Hervannan vesitornia joka näyttää aivan sieneltä alhaaltapäin katsottuna. Vettä, vettä, vettä. Ennen minä peseydyin kylpyammeessamme, saatoin liota siellä niin kauan, kunnes sormenpääni olivat ryppyiset kuin mummolla ja kaikki minua peittänyt vaahto oli haihtunut pois. Mutta palattuamme mökiltämme minä kävin vain nopeaa suihkussa, hyvin nopeaa, enkä muulloin ollut tekemisissä veden kanssa lainkaan.

Alma soitti minulle elokuun alussa. ”Hei, muistatko minut vielä, olen se Alma jonka veljen etusormen isäsi kalasti”, hän sanoi puhelimeen. Tietenkin minä hänet muistin, minä olin päätä pahkaa rakastunut häneen eikä siinä ollut mitään järkeä, en minä edes tiennyt miltä rakkaus tuntui mutta ajattelin, että se oli rakkautta, se jos jokin. Minulta meni ääni. En saanut sanottua puhelimeen mitään. Alma huhuili minua: ”Maijaaa, Maijaaa...” mutta minä en puhunut. ”Hyvä on, sinulla on oikeus olla minulle vihainen, vaikka en tiedäkään mistä olet minulle vihainen, mutta olisi kiva nähdä. Mehän asumme samassa kaupungissa. Mitä sinä teet nyt syksyllä? Oletko hakenut jonnekin opiskelemaan vai menetkö töihin? Maijaa...”

Sain puhekykyni takaisin juuri, kun hän oli aikeissa sulkea luurin. ”Minä... menen yliopistoon. Tampereen yliopistoon. Lääketiede.”

Puheeni kangerteli, mutta sain sanottua kaiken oleellisen. Alma henkäisi syvään ihastuksesta ja sanoi: ”En tiennyt että olet fiksu! Minä en ole, mutta pääsin Teatterikorkeakouluun. Minusta tulee näyttelijä.”

”Eikö se ole Helsingissä?” minä nielaisin ja pelkäsin saman tien menettäväni Alman toiselle kaupungille. ”Kai se on. Haluatko lähteä mukaani?” ”Mitä?” ”Haluatko lähteä mukaani?” ”Ai Helsinkiin?” Alma huokaisi. ”Luulin sinua jo hetken fiksuksi. Niin, Helsinkiin, Helsinkiin, sinä, minä ja Helsinki. Sielläkin on yliopistoja. Mene sinne opiskelemaan lääketiedettä.”

Minä olen aina kaivannut turvallisuuden tunnetta: kontrollia, tietoa siitä minkälainen huominen on. Olen aina halunnut varman tulevaisuuden, en ole niin kuin Alma oli, minä en voisi koskaan ryhtyä näyttelijäksi, sillä näyttelijä joko menestyy tai ei. Lääkäreitä tarvitaan aina. Se oli järjetöntä, ehkä järjettömin asia, jonka Alma sai minut tekemään. ”Kyllä minä tulen kanssasi Helsinkiin”, sanoin, kaupungin i-kirjaimet liukuivat kielelläni, ja minä tiesin, että perheeni olisi pettynyt minuun, vain pettynyt.

Tulipalon lopulliseksi syyksi kirjattiin tuhopoltto, mutta tekijä pysyi selvittämättömänä. Helsingin asuntomme paloi kuin juhannuskokko, jota katselimme silloin yhdessä mökillämme, minä, Alma ja pikkuveljeni Matti, joka oli humalassa kuin käki. Alma oli kadoksissa viikon. Jokaisena viikon seitsemänä päivänä minä pelkäsin, etten enää koskaan näkisi Almaa. Soitin hänen puhelimeensa päivittäin ja viimeisimpänä päivänä, seitsemäntenä, hän viimein vastasi: ”Alma.” Minä säikähdin ja olin samaan aikaan helpottunut ja huolissani, kysyin häneltä, missä hän on. ”Meidän asuntomme on palanut ja sinä olet kateissa, selitä tämä!” kiljuin puhelimeen. Alma sanoi tyynesti: ”Olen menossa Helvetinjärven kautta helvettiin. Olen paha, paha ihminen.”

Muuta hän ei sanonut. Ei ainuttakaan sanaa minulle tai minusta. Hän sulki puhelimen – oikeastaan heitti sen järveen, tai sieltä se ainakin myöhemmin löydettiin – ja minä soitin hätäkeskukseen. Hänet löydettiin hukkuneena vasta parin tunnin päästä, sillä mökille oli pitkä matka ajaa ja hänen ruumiinsa oli ajelehtinut virran mukana.

Alman jättämässä pahvilaatikossa on muutaman kirjan ja kirjeen lisäksi hänen mekkonsa, se granaattiomenan siementen punainen pitsimekko, sekä minun vaatteeni jotka lainasin hänelle, kurpitsanoranssi t-paitani ja kauhtuneet shortsini, yhä Siwan muovikassissa. Se on kaikki mitä meistä jäi jäljelle. Ja senkin kaiken minä aion hävittää. En tiedä mitkä osat hänen puheistaan olivat totta. Teatterikorkeakouluun hän ei päässyt, eikä hänellä ollut veljeä nimeltä Risto – tai veljeä ylipäätään. Ruumis oli Mäkisten isän, joka hukkui juhannuksena, tai sitten hänet hukutettiin, voisiko Alma tehdä jotain sellaista? Minä menetin paikkani Tampereen yliopistossa, enkä edes vaivautunut hakemaan lääketieteelliseen uudestaan Helsingissä, olin niin Alman pauloissa. Hänen kuolemansa jälkeen olin suruni pauloissa, kuin laituriin köytetty vene. Nyt kun tiedän totuuden, en ole kenenkään pauloissa, olen takaisin Tampereella, olen...

Kuka minä olen?


« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 11:09:10 kirjoittanut Pyry »

Riika

  • ***
  • Viestejä: 171
  • leipää ja sirkushuveja
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #1 : 16.06.2013 17:46:52 »
Tää oli ihastuttava ja sattuva ja eläväinen ja mä tykkäsin tästä. Tykkäsin siitä miten tän rakenne on jotenkin hirveän yksinkertainen, tää on vaan tässä tää teksti tällaisenaan etkä silleen yrittäny kikkailla mitenkään millään. Alussa kyl vähän hämmennyin aina kun siirryttiin nykyisyydestä menneisyyteen tai toisin päin mutta sitten kun tapahtumat alkoi tulla tutuksi niin ne alkoi olla selvempiä. Ehkä siinä tyyliin vois olla joku tuplaentteri aina vaihdoksen kohdalla, mutta kyl se tällasenaankin menee. Sit mä vaan pidän hurjasti sun kirjoituksesta, siitä miten kirjoitat ja minkälaisia yksityiskohtia tuolla on. Kaikki granaattiomenan siementen punaiset ja muut on niin kiehtovia. (Musta ei ikinä irtoa mitään tollasia ja haluan oppia sen eli oon vähän kateellinen ja samalla inspiroitunut.)

Toisaalta kavahdin vähän sitä et onhan tää tavallaan aika "kliseinen" tarina tai miten sen sanois, sellanen et on tällasii varmaa enneki tullu luettua (ei tosin sulta kai joten jees), jotenkin tällainen asetelma, tuollainen mysteerinen tyttö johon tällainen ujohko tyttö rakastuu päätä pahkaa ja sitten tapahtuu kaikenlaista hämärää, mutta sitten toisaalta tää on oikein maukas asetelma joten en mä haluu tästä sillee valittaa. Kyl mä itekin tällasii oon kirjottanu ja kyl mä lähdin tähän tarinaan täysillä mukana sitten kuitenkin ja. Nii. Ne sun yksityiskohdat. Ne on parasta.

Et tavallaa huokailin tälle ainakin aluks ja sit tavallaa rakastan tätä aika hurjasti ja sait mut tuntemaan hyvin paljon. Alma on sellanen että siihen väkisinkin vähän ihastuu vaikka samalla inhoo sitä koska se on niin ikävä Maikille. Risto-veli joka ei olekaan sitten veli oli sellainen ovela käänne ja en tiedä mitä ajattelen siitä mutta ajattelin et se liittyy ehkä jotenkin Alman äitiin ja isään. Tai sitten ei. Ja toi loppu on surullinen. Oikeesti piti vaan olla hetki hiljaa tän jälkeen ja antaa ittensä olla vähän surullinen.

Et kyllä sitä tuskattomalla fiiliskirjoittelullakin onnistuu. Ehkä se juoni ei oo maailman omaperäisin, mutta kaunis tarina silti syntyi.
the universe is big. it's vast and complicated and ridiculous, and sometimes,
very rarely, impossible things just happen and we call them miracles.

Funtion

  • Vieras
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #2 : 16.06.2013 18:23:33 »
Riika, heeeeiiii! Tässä mulla lähtökohta oli juuri se, että kirjoittaisin sellaisen rakenteen, jota en joutuisi lainkaan katkaisemaan millään merkeillä/vastaavilla -- siksi en niitä kahta entteriäkään heittänyt, vaikka toki, toki se olisi selkeyttänyt tekstiä. Granaattiomenan siementen punainen oli kyllä aikamoista hifistelyä, mietin kahdesti laitanko sen vai en, mutta kun halusin sen olevan granaattiomenan siementen punainen, niin miten muuten sen voi sanoa? Ei mitenkään!

Mä en itse miellä Maijaa ujohkoksi. Ehkä vähän sisäänpäinkääntynyt, mutta se -- mun mielestä -- näyttää rauhalliselta ja "tavalliselta" vain, koska vastapuolena on tuollainen tapaus kuin Alma. Tajusin kyllä sitten, kun tää teksti valmistui, että tällaista asetelmaa on hyvin paljon femmessä, aion vielä joskus korjata sen, kirjoittaa molemmista osapuolista... dominoivia. Mutta en silti pidä Maijaa ujohkona, enkä tuosta rakkaudestakaan tiedä -- hän oli kovin nuori ja ilmeisen kokematon. Mut joo! Hienoa kuulla toisenlaista tulkintaa, ilo suorastaan. : )

Hyvä jos teksti sai tuntemaan paljon! Hienoa! Kliseisestä tarinasta en osaa sanoa oikein mitään... kaikki on kliseisestä, kaikki rakkaustarinat, jos sille linjalle lähdetään. Mä itse en kammoa lainkaan kliseitä, vaan kirjoitan sen tarinan, minkä mä haluan kirjoittaa. Kaikesta on jo joka tapauksessa kirjoitettu, joten se omaperäisyys tulee vain siitä, miten sen tarinan kertoo. Kliseitä ei pidä pelätä! Mut, ehkä tää on vain mun puolustelua... en itse ajatellu tätä seikkaa lainkaan ennen kuin mainitsit, mutta olen iloinen että jaoit ajatuksesi.

Hyvä että tällainen fiiliskirjoittelukin tuotti edes jotain tulosta! Kiiiiiiiiitos hurjasti kommentistas, se avas ihan täysin uuden näkökulman. Olet ihana. ♥

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 280
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #3 : 19.06.2013 22:00:42 »
Älytön sääli, jos tämä herkkupala jää näin vähille huomioille ja kommenteille vain siksi, että on kimpale; pitkä eikä tässä ole lohikäärmeitä. :< Merimakkaroissa, tai siis meritursaissa, Suomen suvessa, saaressa ja Tampereessakin voi olla satua ja itua. 

Lainaus
Tässä mulla lähtökohta oli juuri se, että kirjoittaisin sellaisen rakenteen, jota en joutuisi lainkaan katkaisemaan millään merkeillä/vastaavilla --

!!!

Toimi!

Rakenne siis, ja tietenkin tarinakin. Rakenteellisesti tämä oli ehyt, nauhamainen, kiertynyt, kertova. Hykerryttävästi samanlainen oli tarinakin. Mukana oli tuttujakin elementtejä, kuten nuoren naisen vääntynyttä todellisuutta, hieman Kuun tapaan, mutta tällä kertaa se ei jäänyt yksin, sillä lukijan lisäksi suhteuttamassa oli Maija, joka kertojaäänellään sai paljon aikaiseksi. Tässä oli ihanasti rauhaa?

Mutta ehkä tarina on sorsa, jonka meno näyttää tyyneltä ja vaivattomalta, mutta joka pinnan alla sotkee kuin hullu. Olihan tässä rikoksiakin vaikka kuinka! Jotenkin minulle jäi kuva, että kenties Alma olisi itsekin halunnut päästää Maijan lähemmäksi, mutta ei lopulta uskaltanut. Ehkä hän kietoutui niihin valheiden verkkoihin, jotka oli itse kutonut. Maija olisi voinut auttaa häntä - estää hukkumasta toisenkin kerran - mutta Alma ei... se vaan ei.

Enemmän kuin Maijan ja Alman suhteeseen taisin keskittyä Almaan ja miehiin, olivat he totta tai eivät. Hänen kiihkeä suhtautuminen elämänsä miehiin eli isäänsä (minä rakastin isääni!) ja veljeensä (ei mene edes Helvettiin, tykkäsin muuten pienestä alkukirjaimesta, ja Helvetinjärvestä) ja kuinka hän puhui näistä kahdesta niin eri tavalla. En miettinyt juurikaan femmeyttä, lähinnä vain sitä kautta, että Almalle Maija ei ollut mies. Ehkä tähän voisi liittyä äiti, hah.

Tässä oli ihanaa symboliikkaa. :3 Paatti oli huikaiseva, siihen mahtui pelastusveneily että laituriin jääminen. Vesi ja tuli. Varjoja oli niin paljon, että listaaminen olisi puuduttavaa, joten tyydyn vain hehkuttamaan niiden paljoutta. Aivan loistava mahdollisuus lukijalle. :> Aika oli tässä häkellyttävä. Ensin ajattelin, että se oli pusertunutta ja lyhyttä, mutta sitten kaava alkoi vaikuttaa paljon laajemmalta. Heillähän ehti olla kämppäkin! Ja missä vaiheessa valheet alkoivat paljastua, ihan lopuksiko vasta, vai ihan lopussako vasta Maija ne hyväksyi?

Huu. :o

Ja mitä törkeää rohkeutta:

Lainaus
Samaan aikaan Alma tuli metsästä kuin kauris: säikkynä ja varovasti, oksat rasahtelivat hänen jalkojensa alla ja hänen älykkäät silmänsä tuijottivat minua kuin lupaa pyytäen.

Maija on lukenut liian paljon kirjoja, hih. Kauriit eivät olleet tietenkään ainoita rohkeuden osoituksia, vaan muitakin  silmiinpistäviä vahvuuksia oli roppakaupalla. Granaattiomenan siementen punainen mekko (ei luoja, ei sitä voida noin kirjoittaa...) meni niin pitkälle, että oli huokaistava ihastuksesta. :> Maijalla oli vain kurpitsanoranssit sortsit, ehkä tässä kiteytyy heidän eronsa. Siis erilaisuutensa. Ja ehkä eronsakin.

Mitä se saatanan tollo muuten riisui pelastusliivit mennessään pelastamaan Almaa? No, olihan Maijassa tiettyä itsetuhoisuutta, uhrautumista. Pidin molemmista hahmoista todella paljon. En ole samaistuja enkä lukiessa välittänyt, miten reppanoiden käy, mutta tätä viestiä kirjoittaessa ajattelin, että oli ne aikamoisia. :D
perhosen siivenisku


Funtion

  • Vieras
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #4 : 20.06.2013 05:35:18 »
Renneto, mikä hehtaarikommentti! Ei haittaa vaik tää jäiskin näin "vähille" huomioille (musta semmonen 2-3 kommentti/teksti on aika bueno -- enemmästä meen vain sekaisin), vaikka joo, joo, lohikäärmeitä ei oo. Eikä mitään muutakaan jännää. Tää on tylsä kuin harmaa arki ja siks ymmärrän ettei kukaan innostu. :DD

Jee! Mahtavaa kuulla että rakenne toimi! : ) Toi femme oli vähän... no, se ei ollut päälleliimattua, sillä lähdin kirjoittamaan sillä periaatteella että kirjoitan femmeä (sen pätkimättömän tekstin lisäksi) mutta se femme ei ollut tässä kaiken ydin, se vain... oli siellä. Hienoo ettei tätä tullut sillai pohdittua! : )

Ja OMG! Kirjoittaja tässä on tollo jos joku! Ajattelin vain... tuota... eh... mullei oo aavistustakaa miksi se idiootti (= miksi minä idiootti kirjoitin) pelastusliivit pois. Tai siis voi luoja. Voi luoja mikä idiootti tosiaan. Toi ois varmaan ollu jotain mitä mä oisin tehnyt.

Pohdintojas oli aivan huikeaa ja ihanaa lukea, vaikka niihin en nyt osaakaan juuta enkä jaata sanoa. Kiiiiiiiitos ihan mielettömästi mielettömästä kommentistas! ♥
// Vedit mut kyl ihan jäihin. Sori tästä surkeesta kommenttivastauksesta. :c

Tokoroth

  • Nuori ja naiivi
  • ***
  • Viestejä: 113
  • Avatar & banneri by Kaapo.
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #5 : 20.07.2013 19:01:10 »
Löysin tämän vahingossa stalkkaillessani Femme10 - haastetta ja pahoittelen, ettei minusta irtoa rakentavaa hehtaarikommenttia, mutta ihastuin kovin tähän tekstiin. Rakastan mysteerifemmetyttöjä, joten rakastan Almaa ja Maija taas on hyvin samaistuttava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Tekstin aukkoisuus (ja rakenne ylipäänsä) tekee siitä mielenkiintoisen ja jättää paljon tilaa lukijalle, mikä on aina positiivista. Myös kirjoitustyylisi ja sanavalintasi - juuri se granaattiomenan siementen punainen hifistely - iskevät minuun.

Kiitän lukukokemuksesta :)

Funtion

  • Vieras
Vs: Aallon alla (K-13)
« Vastaus #6 : 20.07.2013 19:32:05 »
Tokoroth, en olettanut enää tähän kommentteja, woah, tää oli kyl yllätys! Kiitos kun todistit, että haasteisiin osallistumisesta on hyötyä! Rakentava hehtaarikommentti ei ole pakollinen, kaikki pieni mukavakin on kivaa. : ) Hienoo että rakenne toimi, koska tää teksti oli pääasiassa vain rakennetesti. Pelkäsin että aikamuodot sählää kaiken mut nope, tähän mennessä kukaan ei oo niistä valittanut. :DD (kohta joku tulee...) Hyvä että värihifistely ja kirjoitustyyli upposivat, hyvä hyvä hyvä! Kiitos kommentistas hurrrrjasti! <3 (Sori kömpelö vastaus, oon vähän ruosteessa kun ei oo tarvinnut hetkeen vastailla kommentteihi :DD)