Kirjoittaja Aihe: Remus ja Sirius - Ukkonen (K-11) 2. osa 17.7.2007  (Luettu 3562 kertaa)

Devia

  • ***
  • Viestejä: 5
    • http://
Nimi: Remus ja Sirius - Ukkonen
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst
Summary: Mistä Remus sai kuulla Lilyn ja Jamesin kuolemista? Mitä tämä ajatteli Siriuksen luullusta petturuudesta? Entä Sirius, miksi tämä karkasi Azkabanista? Kuinka hän löysi Harryn? Tämä varmaan kertoo jo jotain. :D
Disclaim: Hahmot ovat J. K. Rowlingin, osa juonesta omaani, osa J.K:n. En hyödy tästä mitenkään.
Varoitukset, jos niitä on: Siriuksen kuolema...
Beta: Villiruusu (Vuotis)

A/N: Aluksi tämän piti olla pelkästään Remuksesta kertova ficci , mutta sitten muutaman osan kirjoittamisen jälkeen halusin tehdä osan tai pari Siriuksesta. Ensimmäinen siis on Remuksesta, toinenkin Remuksesta mutta kolmas sitten onkin jo Siriuksesta. Kommentteja saa ja on toivottavaa laittaa, jotta osaan parantaa kirjoitustani.

Betalleni suuret kiitokset :D

***

1. Osa Remus ~ Kaikkien pelkäämä Ihmissusi
 
Minä muistan sen painajaismaisen päivän hyvin, tai ainakin siihen asti kunnes Dumbledore sai kerrottua minulle Lilyn, Jamesin ja Peterin kuolemasta. Kolme ystävääni kuolivat kaikille, ja yksi vain minulle. Menetin neljä ystävää samana kammottavana  iltana, sinä painajaismaisena yönä. Enkä minä voinut tehdä mitään. En olisi voinut tehdä yhtään mitään vaikka ei olisikaan ollut täysikuu. Muutama päivä ennen sitä olin saanut tietää, että minun luultiin olevan kuolonsyöjä. Me kaikki killassa tiesimme, että joukossamme oli petturi. Dumbledore oli kertonut, että Lily, James ja pieni Harry olivat suuressa vaarassa ja heidät oli piilotettava. No, he ehtivät olla piilossa monta kuukautta ennen kuin saimme selville että joku kertoi Voldemortille heidän liikkeistään. Emme tienneet kuka se oli, ja kaikkein vähiten olimme odottaneet sen olevan Sirius. Tietenkin minun olisi pitänyt arvata, että minua epäiltiin, minähän olen mitä olen. Olen ihmissusi ja automaattisesti epäluotettava. Minun ei olisi alun perinkään pitänyt liittyä kiltaan. Tiesin jo ennen liittymistä, että minua tultaisiin aina epäilemään. Ja miksi? Siksi, että monet ihmissudet ovat ajautuneet pimeyden puolelle. Koska ihmissudet ovat vaarallisia. Me emme ole ihmisiä.
 
Mutta en osannut epäillä, en, ennen kuin sitten ilmoittamatta menin killan päämajaan. Siellä oli kokous käynnissä. Kokous, missä minä olisin ollut jos minua ei olisi epäilty petturiksi. Lähdin nopeasti pois päämajasta ja lukkiuduin kotiini. Nopea lähtöni oli varmasti lisännyt epäilyksiä
entisestään. Kaikki olivat varmasti ainakin sen jälkeen varmoja siitä, että olin petturi.
 
Kaikki, petturia lukuun ottamatta, killassa halusivat suojella Pottereita. Ja miksi eivät olisi halunneet? He olivat hyvännäköisiä, ystävällisiä, tulivat toimeen ihmisen kuin ihmisen kanssa. He olivat rikkaita mutta eivät leveilleet rahoillaan, he olivat kerta kaikkiaan täydellisiä. Ja kaiken sen
lisäksi he vihasivat pimeyden voimia, vihasivat Voldemortia ja tämän kannattajia. Eivät voineet sietää niitä, he halusivat tuhota Voldemortin ja saada taikamaailmaan edes jonkin näköisen rauhan.
 
Minä tiesin, että Sirius oli Pottereiden salaisuudenhaltija. Luulin, että Sirius ei ikipäivänä voisi olla petturi. Niin kauan kuin olin hänet tuntenut, hän oli julistanut vihaavansa pimeyden voimia. Hän oli väittänyt vihaavansa vanhempiaan ja heidän ”uskontoaan”, jonka mukaan jästit olivat vain saastaa, ja että kaikki jästit tulisi tappaa. Että ainoat, jotka ansaitsivat elää, olivat puhdasveriset, kuten Mustat, Malfoyt jne. Hän oli aina halveksinut veljeään, joka kuului Luihuiseen. Toisin kuin Sirius itse, joka oli Mustan perheen valkoinen lammas, ja pääsi, tai kuten hänen perheessään sanottiin, joutui, Rohkelikkoon.
 
Muistan kuin eilisen sen aamun kun olin vielä toipumassa toissayön muodonmuutoksesta, joka oli ollut pahempi kuin yli kymmeneen vuoteen. Muistan sen aamun siihen asti kunnes vajosin syvälle suruuni ja vihaani. Siihen asti kunnes Dumbledore oli saanut kerrottua minulle sen, että Sirius
oli viety Azkabaniin ja Harry Lilyn siskon ja tämän miehen luokse. Minä olisin halunnut hoitaa Harrya, mutta Dumbledore oli sitä mieltä ettei se käynyt, mutta ehkä niin oli parempi.

 
******

Remus oli viettänyt jo viikon ennen täysikuuta sisällä, hän ei ollut voinut näyttäytyä ulkona. Häpeä, joka oli saanut miehen valtaansa sinä päivänä kun epäilykset olivat valjenneet hänelle, oli saanut hänet pysymään sisätiloissa. Remus, joka oli putkahtanut keskelle killan kokousta, oli tajunnut heti, että muut epäilivät häntä petturiksi. Remus oli lähtenyt pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt paikallekin.
 
Nyt mies kuitenkin makasi liikkumattomana oman kellarinsa lattialla, päällään moneen kertaan paikattu ja jälleen rikki revennyt musta kaapu. Huoneen seinät olivat raavittuja, aivan kuin jokin iso ja teräväkyntinen eläin olisi teroittanut kynsiään niihin. Huoneen ainoa huonekalu, sänky, oli nyt maassa säpäleinä. Sängyssä ollut patja oli revittynä lattialla. Huoneessa oli vain yksi pienenpieni ikkuna, josta ei tullut valoa kuin juuri ja juuri huoneen keskelle, mistä johtui että huoneen nurkat olivat aivan pimeät. Tarkkanäköisinkään ei olisi huomannut jos nurkissa olisi ollut joku tai jotakin.
 
Remus alkoi pikkuhiljaa herätä reilusti yli vuorokautisesta unestaan. Muodonmuutokset olivat niin rankkoja, että mies nukkui aina ainakin kokonaisen vuorokauden, ennen kuin pystyi tekemään yhtään mitään. Ei hän olisi saanut edes silmiään auki. Kun mies lopulta pääsi istumaan asti, levisivät hänen silmänsä pelosta.
 
”Ei, ei, minä laitoin sen varmasti kiinni. Varmistin sen vielä.” Remus mutisi hiljaa itsekseen huomatessaan kellarin oven olevan raollaan. ”En olisi voinut saada sitä auki. En mitenkään.” Huoneen pimeimmästä nurkasta kuului pieni hiljainen yskäisy. Remus käänsi päätään niin nopeasti että se teki kipeää, miehen lihakset olivat vielä kipeät muodonmuutoksen jäljiltä.
 
”Totta, sinä laitoit sen kiinni ja kiinni se olikin siihen asti kunnes minä sen aukaisin.” Nurkasta ylös noussut Rehtori Dumbledore virkkoi. ”Toivottavasti et pahastu vaikka tulinkin sisään ilman lupaa, mutta minulla on sinulle jotain todella ikävää kerrottavaa.” Remus katsoi hetken vanhan miehen surullisiin silmiin, joissa ei näkynyt sitä tuttua normaalia iloista pilkahdusta.
 
Remus arvasi jo mitä oli tulossa, mutta ei suostunut uskomaan sitä, ei ainakaan, ennen kuin Dumbledore sanoisi sen ääneen.
 
”Minä olen todella pahoillani joutuessani kertomaan sinulle näin hirveitä uutisia juuri rankan muodonmuutoksen jälkeen”, mies aloitti surullisella mutta vakaalla äänellä. ”Mutta minun on silti kerrottava sinulle, koska saisit kuitenkin tietää siitä ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään sitten kun
tulisit ulos. Voldemort hyökkäsi Pottereiden talolle kurpitsajuhlan iltana, James ilmeisestikin taisteli ensin häntä vastaan mutta hävisi. Seuraavaksi Voldemort hyökkäsi Lilyn kimppuun. Ja nyt… Molemmat ovat ikävä kyllä kuolleita.”
 
”Eiiiiii!!” Remus huusi ja olisi kaatunut jollei jo olisi istunut tukevasti lattialla. Jopa Dumbledoren vakavat silmät näyttivät täyttyvän kyynelistä. Remus itki pitkän aikaa ja Dumbledore salli sen, mies antoi ystävälleen aikaa sulattaa vakavan asian.
 
Lopulta Remus sai koottua itseään sen verran että sai kysyttyä:
 
”Sirius, hänkö siis oli petturi?” Dumbledore nyökkäsi. ”Ei, en voi uskoa tätä. Sirius vihasi pimeyden voimia, Sirius sanoi aina että vihaa sitä mitä hänen vanhempansa tahtoivat hänen olevan.” Remus selitti, kuin yrittäen saada vanhan miehen sanomaan, että hän vain pilaili, mutta miehen ilme ei
edes värähtänyt.
 
”Ikävä kyllä meidän on oletettava, että Sirius on kokoajan pitänyt kulissia, mutta oikeasti aina kannattanut pimeyden voimia” Dumbledore sanoin hiljaa. Remus riiputti päätään, mutta nosti sen yhtäkkiä.
 
”Peter, tietääkö hän? Onko hänelle kerrottu?” Remus kysyi hädissään. Ajatellessaan pientä hiirimäistä ystäväänsä Remuksen silmät kostuivat uudestaan. Dumbledore meni entistä vakavamman näköiseksi.
 
”Peter, niin, minä olinkin juuri tulossa siihen.” Dumbledore aloitti vaikeasti. ”Hän lähti Siriuksen perään heti kun kuuli mitä tämä oli tehnyt. Hän yritti ottaa Siriuksen yksin kiinni, mutta kuten varmasti muistat, ei Peter koskaan ole voittanut Siriusta kaksintaistelussa. Tai onko ylipäätään
ketään joka olisi?” Remus henkäisi syvään. ”No, Peter siis löysi Siriuksen ja he taistelivat, taistelivat kadulla joka oli täynnä jästejä. Sirius ajoi Peterin nurkkaan ja…” Dumbledore piti pienen tauon kuin kerätäkseen voimaa jatkaa. ”Ja Sirius räjäytti koko kadun, 11 jästiä ja Peterin.” Remus alkoi
itkeä uudestaan mutta pystyi silti toteamaan:
 
”Ja Sirius on nyt Azkabanissa, onhan?” Dumbledore nyökkäsi. Remus huokasi helpotuksesta, se oli aivan oikein Siriukselle. ”Mutta entä Harry, sanoit että Voldemort tappoi Jamesin ja Lilyn, mutta entä Harry, missä hän on jos ei kerran kuollut? Minä voin hoitaa häntä, hän voi olla minun luonani ja
minä huolehdin hänestä. Tietenkin jonkun pitää huolehtia Harrystä täydenkuun aikaan mutta…” Dumbledore hiljensi Remuksen kohottamalla pienesti kättään. Mies näytti taas vakavalta ja Remus ehti jo luulla Harrynkin saaneen surmansa.
 
”Harry on aivan kunnossa, vain pieni arpi otsassaan, tarkalleen ottaen salamanmuotoinen. Harry on nyt Lilyn siskon luona, poika on siellä paremmassa turvassa kuin missään muualla. Toivon että sinäkin ymmärrät, että vaikka Voldemort on tuhoutunut kokonaan, niin hänen kannattajiaan on vielä
yllin kyllin vapaalla jalalla, eikä kaikkia tulla koskaan tuomitsemaan. Harry tulee aina olemaan suuressa vaarassa, Voldemortin kannattajat varmasti haluavat tappaa hänet”. Meni hetki ennen kuin Remus ehti käsittämään mitä Vanha, kerrankin mustaan kaapuun pukeutunut velho tarkoitti.
 
”Tarkoitatko sinä että Voldemort…” Remus aloitti mutta Dumbledore jatkoi.
 
”…On kuollut, niin yleisesti uskotaan. Emme voi kuitenkaan olla varmoja. Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin selvinnyt tappokirouksesta. Se ei ole koskaan aikaisemmin lyönyt takasin siihen joka sitä on käyttänyt, emmekä näin ollen voi olla varmoja siitä, että Lordi Voldemort olisi kuollut”,
Dumbledore totesi hiljaisella mutta vakaalla äänellä. Remus nyökkäsi, vaikka se olikin loistava uutinen, ei se parantanut hänen oloaan. Kolme hänen ystävistään oli kuollut, neljännen takia.


_____________

A/N2: Toista osaa en laita jollei tule kommenttia. Olisi nimittäin kiva tietää että tykkääkö joku tästä.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 10:29:07 kirjoittanut nami »

Devia

  • ***
  • Viestejä: 5
    • http://
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #1 : 17.07.2007 23:01:48 »
No vaikka nyt ei olekkaan tullut yhtään kommettia laitan seuraavan osan tänne. Siinä pääosassa on Sirius. JA kommentteja todellakin haluaisin!!!

2. Osa Sirius ~ Auta mua

Sen jälkeen kun karkasin Azkabanista, olen miettinyt useaan otteeseen miksi en tehnyt sitä aikaisemmin. Mikä sai minut pysymään siellä vaikka olisin aivan helposti pystynyt pakenemaankin. Aina kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että pakenemalla minä olisin vain vahvistanut ne syytökset, jotka minuun kohdistettiin. Pysymällä Azkabanissa uskoin, että joku päivä Peter
vielä paljastuisi ja kaikki tietäisivät minun olleen syytön. Totta kai minä pelkäsin, että se rotta voisi vielä tehdä pahaa, jos vain löytäisi jonkun joka turvaisi hänen selustansa. Peter etsi aina itseään vahvempia, joiden helmoihin piiloutua.

Usein muuttaessani muotoa koiraksi mietin, miksi Remus ei ollut paljastanut meidän salaisuuttamme. Miksi mies ei ollut kertonut kenellekään, että minä olen animaagi. Toisaalta, jos olisin ollut Remuksen tilalla, en olisi luultavasti tehnyt sitä itsekään. Silloin hän olisi joutunut kertomaan Dumbledorelle, että oli pettänyt tämän luottamuksen asettamalla meidät, omat ystävänsä, hengenvaaraan. Mutta hyvä niin, koska näin hän jätti minulle mahdollisuuden pysyä järjissäni. Pystyin muuttumaan koiraksi jos halusin. Ankeuttajat kun eivät vaikuta eläimiin samalla tavalla kuin ihmisiin.

Taikaministeri Toffee kävi pitkästä aikaa Azkabanissa hieman ennen karkaamistani. Jos olisin ollut jossakin muualla, olisin aivan varmasti nauranut miehen ilmeelle, kun hän näki minut. Hyvä ettei juossut karkuun saman tien. Pyysin häneltä sanomalehteä, jota hän kantoi kainalossaan. Mies ei ollut selvästikään odottanut, että olisin ollut niin hyvässä kunnossa että olisin voinut puhua hänen kanssaan.

Toffeen mentyä avasin lehden. Ajattelin ensin katsoa mitä maailmalla tapahtuu, sillä sain vain harvoin käsiini lehtiä tai muuta tietoa ulkomaailmasta. Kun sitten luin Profeettaa ja näin Peterin, sen rotan, komeilevan etusivulla, tunsin niin suuren vihan ja säälin nousevan sisälleni, että olisi ollut mahdotonta jäädä paikoilleen. Rotta oli asettunut velhoperheeseen, ilmeisestikin tiedonmuruja kerätäkseen, ja näin päässyt Harryn lähelle. Olin tehnyt nopean laskutoimituksen ja todennut, että Harry oli kolmannella luokalla, niin kuin yksi kuvassa olleista pojista. Kaikki sen perheen lapset kuuluivat Rohkelikkoon, mihin toivoin myös Harry kuuluvan. Peter siis mitä luultavimmin nukkui samassa makuusalissa kuin Harry. Mikä olisi ollut otollisempaa sille rotalle? Sieltä käsin hän pystyisi koska vain tappamaan Harryn kun kuulisi Voldemortin vahvistuvan. Sen illan aikana tein päätökseni. Minä karkaisin heti kun saisin siihen mahdollisuuden ja voimia.

Lopulta tein sen noin viikon kuluttua Toffeen käynnistä. Odotin, että Ankeuttajat toivat minulle päivällistä. Sitten hiivin koirana heidän vierestään, varoen päästämästä ääntäkään. Ensin ulos linnasta ja sitten koko saarelta. Minä uin koko sen illan ja yön. Olin aivan poikki kun vihdoin pääsin mantereelle. Löysin piilopaikan metsästä. Siellä oli isoja kiviä joiden kätköön minä sitten käperryin koirana. En halunnut ottaa sitä riskiä, että kaikki se vaiva mitä siihen asti olin nähnyt, olisi mennyt hukkaan. Siksi kuljin aina koirana. Vain harvoin muutin muotoani ihmiseksi. Ensimmäinen päämääräni oli nähdä Harry. Muistin Hagridin kertoneen minulle sinä kauheana iltana, että hän veisi Harryn Dumbldorelle, joka odotti pojan tädin ja sedän luona. Poika saisi asua heidän luonaan. Niinpä otin suunnaksi Surreyn, Likusteritie 4:sen. Tiesin Lilyn siskon asuneen miehineen siellä ainakin joskus. Jos he olisivat muuttaneet pois, en olisi enää tiennyt mistä jatkaa etsintöjä.
Näin Harryn melkein heti kun saavuin Likusteritielle. Poika oli selvästikin karannut tätinsä ja setänsä luota. Oikeastaan, sen perusteella mitä olin Lilyn siskoa nähnyt, ihmettelin miksi poika ei ollut karannut jo aikaisemmin. Kyllähän minäkin vitkuttelin, ennen kuin muutin pois kotoa. Oli kuitenkin helpottavaa tietää pojan olevan turvassa ja elossa. Mutta myös pelottavaa nähdä, kuinka poika oli tullut aivan isäänsä. Jos en olisi tiennyt, olisin kuvitellut Jamesin heränneen eloon ja olevan taas kolmentoista. Poimittaislinjan napattua Harryn kyytiinsä minä jatkoin matkaani. Minulla oli vielä pitkä matka edessäni. Piti ehtiä pohjoiseen ennen koulujen alkua ja löytää hyvä piilopaikka. Toivoin, että tämä rääkyvä röttelö olisi vielä kasassa edes jotenkuten. Onneksi se oli, nyt olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Seuranani minulla on vain silloin tällöin Koukkujalka, viisas kissa, joka tuo minulle silloin tällöin tietoa Tylypahkasta. Kerran se toi minulle Rohkelikkotornin salasanat, jotta pääsin sisään torniin. Ikävä kyllä se Weasleyn poika heräsi ja herätti huudollaan
muutkin. Minä en ehtinyt saamaan Peteriä kiinni.

Olen pari kertaa livahtanut linnan maille katsomaan Harryn pelaamista. Heti kun sain tietää, että Harry pelaa huispausta ja on kaiken lisäksi vielä nuorin pelaaja sataan vuoteen, halusin nähdä tämän peliä. Ja, täytyy sanoa, James olisi ollut ylpeä pojastaan. Minäkin olen todella ylpeä kummipojastani. Hän on todella hyvä, loistava oikeastaan.

****

Keskellä myrskyävää merta oli saari, jossa oli synkkä musta linna. Linnassa ei ollut käynyt yksikään jästi, eikä ainoakaan velho tai noita vapaaehtoisesti. Sitä paikkaa kutsuttiin Azkabaniksi, Ankeuttajien Azkabaniksi. Se on velhojen ja noitien vankila, mistä ei ollut vielä yksikään vanki karannut. Linnassa oli monia vaarallisia ja pelottavia vankeja, mutta ehkä kaikkein pelätyin vanki siellä oli Sirius Musta. Mustan suvun jälkeläinen, joka petti omat ystävänsä. Seurasi oman sukunsa jälkiä, vaikka oli vannonut vihaavansa heitä. Liittyi Voldemortin, tiedät-kai-kenen, joukkoihin. Sirius Musta oli tappanut 12 jästiä ja yhden velhon, yhdellä ainoalla kirouksella. Hän oli tuhonnut puoli katua sillä kirouksella.

Nyt tämä mies istui oman sellinsä lattialla ja pyöritteli peukaloitaan. Ovella seisoi kaksi mustiin kaapuihin pukeutunutta Ankeuttajaa. Ilma oli kylmä ja todella masentava. Tuntui kuin ei enää koskaan olisi voinut olla onnellinen, kuin kaikki syyt miksi olisi voinut olla onnellinen, olisivat kadonneet. Linnan porteista astui sisään mustaan liituraidalliseen kaapuun ja mustaan knalliin pukeutunut tukeva mies seurassaan viisi muuta mustiin kaapuihin pukeutunutta miestä kahden Ankeuttajan saattamana. Kaikkien miesten ilmeet olivat vakavat ja silmät pälyilivät ympäriinsä. He kiersivät järjestelmällisesti kaikkien sellien ohitse, kunnes tulivat Mustan sellin luokse. Sirius Musta oli noussut seisomaan ja kävellyt kaltereiden luokse. Hän katseli arvostelevasti miehiä, erityisesti knallipäätä.

”Toffee”, miehet selvästi pelästyivät, kun Musta aloitti hiljaisella, karhealla äänellä puhumisen. Äänestä kuuli selvästi, ettei sitä ollut käytetty pitkiin aikoihin. Aivan kuin se olisi ollut jo pikkuhiljaa katoamassa.
”Niin”, knallipää kysyi varovasti. Hän astui pienen askeleen taaksepäin.
”Oletko sinä mahtanut lukea tuon lehden?”Musta jatkoi samalla karhealla äänellä. ”Ajattelin vain, että olisikohan minun mahdollista saada sitä? Kaipaan kovasti ristisanatehtäviä.” Toffee katsoi nopeasti lehteä, sitten Mustaa, ja lopuksi vielä seuralaisiaan. Mies ilmeisestikin mietti, voisiko olla turvallista antaa lehteä Mustalle, mutta tuli lopulta siihen tulokseen ettei siitä mitään harmia voisi olla.

Toffee astui varovaisen askeleen kohti sellin kaltereita ja ojensi lehden nopeasti kohti Mustaa.
”Ole hyvä”, Toffee sanoi nopeasti ja perääntyi heti, kun Musta otti kiinni lehdestä. ”Minä en tarvitse sitä enää.” Sen sanottuaan mies jatkoi matkaansa, haluten pois koko saarelta mahdollisimman pian.

Sirius Musta luki lehteä omassa selissään. Miestä tuntui kiinnostavan kannen kuva hyvin paljon. Kuvassa oli erään taikaministeriön työntekijän perhe. Tämä kyseessä oleva työntekijä oli voittanut tuhannen kaljuunan potin arvonnassa, ja matkustanut Egyptiin katsomaan perheen vanhinta lasta. Kuvassa olevat ihmiset eivät kuitenkaan kiinnostaneet Mustaa. Ei, vaan kuvassa ollut rotta. Kuinka monta kertaa Musta olikaan nähnyt sen rotan. Tai ei, ei se ollut rotta, vaan velho. Velho, jonka kaikki luulivat kuolleen. Se sama velho jonka takia Sirius mädäntyi nyt sillä pahaisella saarella. Peter Piskuilan. Se pieni ja haiseva rotta, joka oli tuhonnut Siriuksen koko elämän. Paljastamalla tämän parhaan ystävän, James Potterin, ja tämän vaimon, Lily Potterin, piilopaikan Voldemortille, ja samalla pettänyt heidän ja Siriuksen luottamuksen.

Sinä iltana Sirius päätti, ettei jäisi enää yhtään sen pitemmäksi aikaa Azkabaniin. Ensinnäkin Harry, Jamesin ja Lilyn poika ja Siriuksen kummipoika, oli Peterin ulottuvilla ja Peter itse sai olla vapaana, kun Sirius mädäntyi sellissään. Hän ei osannut ajatella enää yhtään mitään muuta, yöt ja päivät hän vain mietti, miten pääsisi elossa pois saarelta. Ulos linnasta hän pystyisi livahtamaan koirana. Se hyvä puoli oli animaagiudessa, että pystyi ottamaan eläimen hahmon ajatuksen voimalla, eivätkä Ankeuttajat voineet astia eläimiä niin hyvin kuin ihmisiä.

***

Noin viikko Toffeen vierailun jälkeen Sirius sitten oli tehnyt päätöksensä. Hän uisi rannikolle. Sitten hän voisi miettiä pidemmälle.

Ankeuttajien tuodessa päivällistä Sirius livahti näiden ohitse hiljaa ja huomaamatta. Hän pääsi kenenkään näkemättä ulos ja mereen. Hän ui koko sen illan ja yön, sekä vielä pitkälle seuraavaa aamuakin, ennen kuin pääsi kuivalle maalle. Päästyään maihin hän lysähti hetkeksi maahan makaamaan. Hänen täytyisi jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti. Sirius nousi laiskasti kaikille neljälle jalalleen, ainoana ajatuksenaan päästä piiloon ja saada nukkua. Miehen onneksi kukaan, joka tuli häntä vastaan, ei epäillyt mitään. Luultavasti hänen katoamistaan ei ollut vielä huomattu, mutta ei siihen kovin kauan voisi mennä. Aurorit kävivät säännöllisesti Azkabanissa tarkistamassa, että kaikki olisi kunnossa.

Sirius löysi kivan pienen metsän, mistä hän valitsi kolmen ison kiven välissä olevan kolon ja asettui sinne. Mies ei muuttanut muotoaan missään vaiheessa ihmiseksi, koska silloin kiinni jäämisen riski olisi ollut monta kertaa suurempi.

***

Ilta oli jo vaihtunut yöksi kun mies lopulta heräsi. Pimeän turvin hän uskalsi muuttaa muotonsa ihmiseksi, jotta pystyi venyttelemään kunnolla. Kauan hän ei kuitenkaan aikaillut, hänen olisi pakko jatkaa matkaansa, jos mieli ehtiä katsomaan Harryä ennen kuin jatkaisi matkaansa pohjoiseen.

Mies joutui liikkumaan paljon jalkaisin, mutta välillä hän onnistui livahtamaan jonkin auton lavalle ja matkustamaan sen kyydissä. Maaseuduilla miehen täytyi syödä rottia ja hiiriä, mutta kaupungeissa tämän onnistui löytää aina joku kiltti nainen tai mies, yleensä hieman vanhempi, joka tarjosi tälle ruokaa.

Päästyään Surreyhyn mies suunnisti Likusteritielle, missä oli vieraillut noin viisitoista vuotta aikaisemmin. Vieläkin vierailun miettiminen sai miehen suupielet kohoamaan.

Lily oli ilmoittanut silloin kihlauksestaan vanhemmilleen siskonsa Petunian kauhuksi ja muiden kelmien yllätykseksi. Sirius ja James olivat olleet hakemassa Lilyn tavaroita tämän lapsuuden kodista. Pariskunta oli löytänyt itselleen sopivan talon Godrickin notkosta. Sirius oli ollut onnellinen ystäviensä puolesta, mutta myös loukkaantunut, ettei ollut saanut kuulla siitä aikaisemmin.

Sirius ei ehtinyt Likusteritielle asti ennen kuin näki Harryn ensimmäisen kerran. Tosin mies luuli ensin näkevänsä unta, ja todettuaan olevansa hereillä, luuli saaneensa parhaan ystävänsä takaisin. Meni kuitenkin vain hetki, kunnes Sirius tajusi, ettei poika jonka hän näki, ollutkaan James, vaan Harry. Poika oli aivan isänsä näköinen. Samanlaiset kurittomat mustat hiukset, jopa samanlaiset pyöreät silmälasit kuin Jamesillä. Siitä, että poika raahasi perässään matka-arkkua, Sirius päätteli tämän lähteneen tätinsä luota. Sirius tiesi, ettei Harryn ollut turvallista liikkua yksin, vaikka he olivatkin jästialueella. Vapaalla jalalla oli vielä kymmeniä kuolonsyöjiä, jotka olisivat tappaneet pojan heti kun saisivat tilaisuuden.

Juuri kun Sirius oli tulossa esiin puskasta, missä oli piilotellut, Harryn luokse pysähtyi poimittaislinja, punainen kaksi kerroksinen bussi. Sirius oli ollut sen kyydissä vain kerran ja se oli riittänyt. Meno oli aivan hirveää. ”Vieläköhän Ernie on kuskina?” Sirius mietti itsekseen. Joku näppylänaamainen nuori poika nousi bussista. Sirius ei kuullut mitä he puhuivat Harryn kanssa, mutta lopulta molemmat nousivat kyytiin ja bussi jatkoi matkaansa.

Sirius nousi heti bussin kadottua, sen se teki silmänräpäyksessä, pienen poks -äänen saattelemana. Sirius hymyili sisäisesti ajatellessaan millaisen matkan Harry tulisi saamaan, oli menossa sitten minne tahansa. Sirius muutti muotonsa ihmiseksi, koska koiramuodossa hän ei pystyisi ilmiintymään. Tähän asti hän ei ollut sitä tehnyt, siksi että ei ollut varma kuinka moneen ilmiintymiseen hänellä riittäisi voimia. Nyt hän kuitenkin päätti tehdä sen, koska hänen täytyisi ehtiä Tylyahoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua. Kuului vain pieni poks, kun mies katosi pusikon takaa.
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Devia »

Enkeliprinsessa

  • Luihuisen Vampyyri
  • ***
  • Viestejä: 431
  • Would you be my vampire...?
Re: Remus ja Sirius - Ukkonen (K-13) 2. osa 17.7.2007
« Vastaus #2 : 23.11.2007 19:14:12 »
Oi, tämä oli todella mielenkiintoinen ficci!
Jännittävä ja taianomainen. Ja piti otteessaan koko ajan, eikä tökkinyt ollenkaan.
Oikein sujuvaa tekstiä.
Ja koskettavaa myös, mulla tuli ihan kyyneleet silmiin molempia lukuja lukiessa...
Tosi ihana, jännittävä ja koskettava, ja otteessa pitävä ficci, kaiken kaikkiaan siis ^_^
Jatkathan pian? Minä ainakin haluan lukea lisää!

Saippua

  • *
  • Viestejä: 2
Re: Remus ja Sirius - Ukkonen (K-13) 2. osa 17.7.2007
« Vastaus #3 : 25.11.2007 18:14:47 »
Sujuvaa tekstiä. Lukemista ei kertakaikkiaan voinut jättää kesken!
I wish I had your angel to night.