Eikä kukaan edes kuullut || K-11 || Kauhu

[Miss Petrichor]

Ikäraja: K-11
Genre: Kauhu
Summary: Kaitlyn oli varma, että koko metsä ja sen puut olivat häntä vastaan, ne halusivat sulkea hänet kuihtuneiden oksiensa syleilyyn ja pitää hänet siellä ikuisesti.
Varoitukset: Tarinan genrehän on kauhu, joten en suosittele herkästi säikähtäville. Pieni maininta verestä.
A/N: Yllättävä pakko kirjoittaa kauhua iski, ja tällaista sen tuloksena sitten tuli. Ei kenties voita palkintoa kliseiden rikkomisesta tai omaperäisyyydestä, mutta olen ihan tyytyväinen tähän. Otan innolla vastaan rakentavan kritiikin ja paranteluehdotukset! :3

Eikä kukaan edes kuullut

Kaitlyn juoksi, hän ei kyennyt pysähtymään eikä halunnut pysähtyä, hänen turrat jalkansa tuntuivat kuin raudasta tehdyiltä, eivätkä hänen pelosta laajentuneet silmänsä nähneet muuta kuin loputonta, pimeyden syleilemää metsää.

Se ei tosiaan lopu, hän ajatteli, se ei lopu koskaan ja minä juoksen täällä ikuisesti.

Hän saattoi kuulla laahaavia, hiljaisia askelia takaansa tai ehkä se oli pelkkä tuuli joka kahisutti lehtiä ihan vain piinatakseen häntä. Kaitlyn oli varma, että koko metsä ja sen puut olivat häntä vastaan, ne halusivat sulkea hänet kuihtuneiden oksiensa syleilyyn ja pitää hänet siellä ikuisesti.

Ikuisesti!

Ajatus, niin järjetön kuin se olikin (vaan eikö kaikki ollut järjetöntä sillä hetkellä?), sai hänen sydämensä lyömään entistäkin nopeammin ja hengityksen salpautumaan kurkkuun. Hikisillä käsillään hän työnsi kasvojaan piiskaavia oksia sivuun.

Kaitlynin kunto ei ollut hyvä, eihän urheilu koskaan ollut kuulunut hänen lempiharrastuksiinsa ja hän kirosi omaa laiskuuttaan pysähtyessään haukkomaan uupuneet keuhkonsa täyteen ilmaan. Jokin kumma vaisto yritti houkutella häntä katsomaan taakseen, saattaisihan se olla hänen ainoa tilaisuutensa nähdä kunnolla se mikä häntä vainosi, mutta samalla hän pelkäsi että joutuisi kääntyessään kohtaamaan aivan edessänsä olevat kasvot ja sekoaisi silkasta kauhusta.

Kaitlyn kyyhötti siinä jonkin aikaa, ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia, hieman kumarassa ja polviinsa nojaten, uskaltamatta katsoa minnekään muualle kuin omiin kaltoin kohdeltuihin jalkoihinsa. Muistot lapsuudesta palasivat mieleen: sängyn ulkopuolella pelkkää uhkaavaa pimeyttä, tukahduttavan paksu peitto vedettynä pään päälle ja pienet jalat tiukasti yhdessä sängyllä, ettei mikään vain pääsisi tarttumaan niihin...
Ehkä jos hän nytkin vain käpertyisi maahan, sulkeutuisi itseensä eikä nostaisi katsettaan maasta ennen kuin kuulisi rauhoittavia ihmisääniä, tämä kaikki unohtuisi ja maailma saisi takaisin tasapainonsa, joka tuntui nyt vinksahtaneen täysin paikoiltaan? Ehkä hän ymmärtäisi, ettei mikään vaani pimeydessä hänen takanaan, ettei mikään lähes tarkoituksenomaisen tuntuisesti kahisuttele pensaita ja katko oksia hänen takanaan? Mielikuvitusta, mielikuvitusta kaikki. 

Hän ummisti silmänsä hetkeksi mutta räväytti ne nopeasti auki tajutessaan, että se oli typerää ja hänen tehdessään niin se , mikä lie olikaan, saisi tilaisuuden ilmestyä aivan hänen eteensä... Eikä hän huomaisi mitään.  Kaitlyn oli ehtinyt jo rauhoittua hieman, mutta sitten paniikki iski taas ja kouraisi häntä vatsasta kylmillä käsillään, eikä hän voinut vastustaa sitä vaan pyörähti salamannopeasti ympäri varmana siitä, että jokin ojensi juuri sillä hetkellä pitkiä, kuivia sormiaan häntä kohti.
Ei mitään.

Hän huomasi pidätelleensä hengitystään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos, helpotus mutta myös epäluulo päässään velloen.
Minne se oli mennyt? Oliko se hänen takanaan?

Kaitlyn käännähti nopeasti takaisin siihen suuntaan, johon oli ollut menossa, mutta vaikutti yhä olevan turvassa. Häntä ympäröivien, tiheässä kasvavien lehdettömien puiden välistä hän näki vilaukselta tähtien pilkettä, ja kuivat lehdet valittivat kun hän liikahteli epävarmana siitä, mitä tehdä. Kaitlyn alkoi jo epäillä - ja toivoa - että hänen 'seuraajansa' oli vain hänen poikkeuksellisen vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta.

Yksi asia oli varma: jos hän selviäisi tästä, hän ei enää koskaan lähtisi koulun retkille, eikä mihinkään metsien lähellekään. Hän muisti selvästi sen hermoja riipivän tunteen, kun hän oli eksynyt muista ja myöhemmin kuullut rasahtelua takanaan olevissa pensaissa ymmärtäen jonkun, tai jonkin, seuraavan häntä.... Ei enää koskaan. Kun hän muisti, missä oli ollut ennen eksymistään, hän rauhoittui hieman, sillä ihmiset varmasti etsivät häntä jo. Olivat varmasti etsineet koko päivän. Sitten epävarmuus tuli takaisin.

He olivat etsineet koko päivän, mutta eivät olleet vieläkään löytäneet häntä.

Kauhistuttavilta tuntuivat sanat iskivät hänen tajuntaansa: metsänpeitto, rinnakkaistodellisuus... Ehkä he eivät löytäisi häntä koskaan.

Hän pudisteli päätään kuin ravistaakseen ajatuksen pois. Etsijöillä oli helikoptereita, vainukoiria ja kenties liikkeentunnistimiakin. Hänet löydettäisiin varmasti. Eikä hän uskonut metsänpeittoon, rinnakkaistodellisuuksiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen.

Kaitlyn päätti kääntyä takaisin ja yrittää seurata ajan kuluttamaa, lähes kadonnutta polkua jota oli tullut, silloin hän kenties päätyisi takaisin sivistyksen pariin.

Hän kääntyi.

Vain kohdatakseen virnuilevat kasvot, joiden keskeltä täysin valkoiset silmät tuijottivat häntä ja tunteakseen pienen ilmavirran kun pitkät lukinsormet ojentuivat hänen kasvojaan kohti.

Eikä kukaan edes kuullut hänen huutojaan.

[Verinen Paronitar]

No niin, kampanjakommenttia viimein.

Otsikosta tykkäsin kovasti - ei nyt tosiaan mikään kaikkein uniikein ajatus, mitä kauhuun tulee, mutta hirveän tehokas se silti oli, maalaili jo valmiiksi vähän kuvaa siitä, minkä tyyppistä kauhua tässä voisi olla. Jostain syystä se, että siihen sisältyy tuo "edes" tekee siitä minusta erityisen toimivan.

Teksti oli kokonaisuudessaan napakka paketti, joka alkoi ja loppui minusta hyviin kohtiin. Pidin metsänpeiton maininnasta sekä siitä, että vaikka sen piiriin joutumista pelätään, samalla muistutetaan itseä,  että enhän minä nyt jumalauta mihinkään tällaiseen usko. Tykkäsin siitä, että päähenkilö jo onnistui pelkonsa selättämään, mutta heti sitä kauhun laantumisen hetkeä seurasikin sitten tietoisku siitä, mikä oikeasti onkaan totta. Myös lapsuuden pelkojen maininta oli minusta tehokas kohta; pointataan, että tässä on kysymys selvästikin samasta ilmiöstä, mutta et lähtenyt selittelemään liiaksi tai vetämään turhia yhtymäkohtia. Vähemmän oli nyt totisesti enemmän.

Jokin kumma vaisto yritti houkutella häntä katsomaan taakseen, saattaisihan se olla hänen ainoa tilaisuutensa nähdä kunnolla se mikä häntä vainosi, mutta samalla hän alitajuisesti tiesi että joutuisi kääntyessään kohtaamaan aivan edessänsä olevat kasvot ja tulisi hulluksi.

Kaitlyn oli ehtinyt jo rauhoittua hieman, mutta sitten paniikki iski taas ja kouraisi häntä vatsasta kylmillä käsillään, eikä hän voinut vastustaa sitä vaan pyörähti salamannopeasti ympäri varmana siitä että jokin ojensi juuri sillä hetkellä pitkiä, kuivia sormiaan häntä kohti.

Tykkään ns. ylipitkistä virkkeistä, luovat minusta omanlaistaan tunnelmaa, ja näissä quottaamissani olikin ajatus kohdillaan - samalla tavoin kuin yksittäisiksi sanoiksi pilkottu ilmaisu luo fiilistä, tämä tuo ainakin minulle sellaista hengästyneen kerronnan makua. Ja se sopi tähän. Kuitenkin jos sellaista tyylikeinoa käyttää, pitäisi olla pilkut kohdillaan, mitä noissa ei nyt ihan ole. Ennen että-sanaa ja relatiivipronomineja (joka, mikä) nyt ainakin pitäisi olla, ja vaikken nyt hirveästi kieliopin perään olekaan, sääntöjen mukainen pilkutus olisi rytmittänyt noita pidempiä virkkeitä ja helpottanut lukemista. Mutta siis sisällön kannalta tykkäsin noista kohdista, niissä tosiaan oli sitä mainitsemaani hengästynyttä tunnelmaa.

Kappalejaosta vielä sen verran, että olen tottunut netistä lukiessani ns. ficci-formaattiin, ja tällainen teksti-bulkki ilman tyhjiä välirivejä tuntuu tosi raskaalta. Kappaleiden erotus sisennyksellä ei myöskään minun silmääni miellytä, vaan ennemminkin tekee tekstistä jotenkin suttuisen näköisen. Nämä nyt ovat tietysti maku- ja tottumuskysymyksiä, mutta ainakin sitä enterin käyttöä suosittelen kaltaisteni tihrusilmä-lukijoiden vuoksi, silloin tekstin lukeminen on teknisenä suorituksena kevyempää ja miellyttävämpää.

Mutta siis kiinnostava fiilistely-pätkä, mukavaa kun laitoit kampanjaan ja sitä kautta tulin minäkin nyt lukeneeksi. Kiitoksia!

[Miss Petrichor]

Verinen Paronitar: Oo, kiitos ihanan rakentavasta kommentista! :'3
Itsekin mietin kappalejakoa ja ajattelin, että se tekee tekstistä hieman raskaan lukea ja suttuisen näköisen, joten muokkasin sen tällaiseksi internetissä olevalle ficille sopivammaksi. Lisäilin myös pilkkuja että-sanojen edelle, toivottavasti niitä ei nyt tullut liikaa.
Oli kiva saada tällaista kommenttia jossa oli paranteluehdotuksiakin, kiitos vielä toisenkin kerran~