Kirjoittaja Aihe: Twilight: Yllätyksiä, yllätyksiä | K-11 | Draama/Adventure | VALMIS 5/5 4.9.2016  (Luettu 4647 kertaa)

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
Ficin nimi: Yllätyksiä, yllätyksiä
Kirjoittaja: sademestari
Fandom: Twilight
Genre: Draama, adventure
Ikäraja: K-11
Paritus: Bella/Edward + loppua kohden ilmestyy muita
Vastuuvapaus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa kuuluvaksi Twilight-fandomiin, kuuluu sen luojalle Stephenie Mayerille.
Summary: Bella ja Edward päättävät viimein lähteä jatkamaan opiskelujaan Darthmouthin yliopistoon. Perilllä heitä odottaa yllätys, jonka olemassa oloa kukaan ei tiennyt.

A/N: No niin, elikkä tämä oli ensimmäinen ficci, mitä ikinä kirjoitin. Teksti oli sen mukaista, olinhan tuolloin vasta  noin 13 vuotias. Vähänaikaa sitten aloin selailla näitä vanhoja tekeleitäni ja päätinpä sitten aloitta uudelleenkirjoitus-urakan. Toivottavasti teksti on muuttunut parempaan päin ja saanut lisää pituutta nyt kun tätä reilut kolme vuotta myöhemmin taas kirjoitan. Finissä en ole koskaan tätä julkaissut, ainoastaan silloin käyttämälläni Twilight-foorumilla on tämä ficci päivänvalon nähnyt. Toivottavasti tykkäätte ja kommentit ovat tervetulleita! ;)

1. luku LÄHTÖ

Bella Cullen juoksi ympäriinsä talossaan ja etsi tavaroitaan. Pyyhe, suuri kasa vaatteita sekä muita tärkeitä varusteita lensi vauhdilla hyvin suureen matkalaukkuun. Bellalla oli tietenkin ollut runsaasti aikaa pakata tavaransa, mutta jotenkin hän oli onnistunut jättämään sen kaiken aivan viime tippaan. Noh, kiire on paras hoputtaja.
Samaan aikaan alakerrassa hänen aviomiehensä Edward Cullen tarkasteli rauhallisena ikkunan vieressä kasvavia kukkia. Hän muistutti itseään, että sanoisi tyttärelleen kukkien tarvitsevan jatkuvaa huolenpitoa ja kastelua. Edward kosketti hellästi kauniin punaisen ruusun kukkaa ja alkoi hymyillä  huomaamattaan.

"Bella! Oletko jo valmis?" hän huusi yläkertaan.
"Melkein. Eikä sinun tarvitse huutaa", Bella vastasi yläkerrasta ja hänen äänestään kuulsi huvittuneisuus.
"Mm, en vain ole tottunut siihen, että sinulla on yhtä hyvä kuulo kuin minullakin", Edward sanoi ja syöksähti vaimonsa luo halaamaan tätä. Hän nuuhki hetken tämän hiuksia silmät kiinni. Bella nauroi ja kurkotti suukottamaan miehensä poskea. Edwardin suu kaartui hymyyn ja hän avasi silmänsä. Hän katsoi hetken aikaa huonetta järkyttyneenä.
"Miten ihmeessä sinä saat tällaisen sotkun aikaan?" hän kysyi ja alkoi nostella tavaroita pois lattialta. Bella punastui ja viskasi kädessään olleen pyyhkeen matkalaukkuun.
"Rapatessa roiskuu", hän hymähti ja meni sitten matkalaukkunsa luokse. Hän tarttui sen kanteen ja alkoi työntää sitä kiinni. Laukku oli hirveän täynnä ja sen sulkeminen olisi tuottanut ongelmia tavalliselle ihmiselle. Bellalta se hoitui kuitenkin yhtä helposti kuin lämpimän voin leikkaaminen. Hän nosti painavan laukun ja käännähti sitten katsomaan Edwardia.
"Nyt olen valmis", hän sanoi ja katsoi miten Edward laittoi viimeisenkin roskan roskikseen. Bella tuhahti ja sai näin miehensä katsomaan itseään kummeksuen.
"Sinä olet liian tarkka näissä asioissa. Ei kaiken tarvitse olla aina niin puhdasta ja virheetöntä."
"Eihän virheetön olento voi asua virheellisessä ympäristössä", Edward naurahti synkästi. Bella pyöräytti silmiään tälle ja lähti sitten viemään matkalaukkuaan ulko-oven luokse, jonka edustalla muut matkatavarat jo odottivat. Bellan asettaessa punaista matkalaukkuaan varovasti maahan hän kuuli kovaa naurua ja mahtavan kolahduksen yläkerrasta. Hetkessä hän oli toisen makuuhuoneen oven takana ja avasi sen hädissään.
"Renesmee! Onko kaikki kunnossa?" hän kysyi syöksyessään tyttärensä huoneeseen. Hän etsi katseellaan kolahduksen aiheuttajaa ja huomasi tumman tammisen kirjoituspöydän olevan kappaleina lattialla. Puun palasten seassa makasivat Renesmee Cullen ja Jacob Black nauraen kippurassa toisiinsa kietoutuneina.
"Mitä ih-"
"Renesmee Carlie Cullen! Mitä helvettiä sinä olet tehnyt!?" Edwardi huusi ja repi parin voimalla ylös lattialta. Nauru tyrehtyi lyhyeen.
"Anteeksi isä", Nessie sanoi yrittäen vältellä isänsä vihaista katsetta.
"Ei se ollut Nessien vika. Minä vahingossa kaaduin ja-"

Edward ei antanut Jacobin lopettaa lausettaan, koska heitti tämän suuresta ikkunasta pihalle. Puolessa välissä ilmalentoa Jake muuttui valtavaksi ruskeaksi sudeksi ja laskeutui pehmeästi neljälle tassulleen. Kumea murina kantautui suden rinnasta aina ylös Renesmeen huoneeseen. Edwardinkin rinnasta alkoi kuulua vaimeaa murinaa, tämän lukiessa Jacobin ajatuksia. Bella saattoi nähdä lähes valkoisen ihon alla lihasten jännittyvän Edwardin valmistautuessa hyökkäämään suden kimppuun. Bella syöksähti häntä kohti estääkseen tulevan välikohtauksen, mutta oli sekunnin murto-osan liian hidas; Edward oli jo alhaalla Jacobin kimpussa.
Bella katsoi Renesmeetä  ja heidän välillään kulki sanaton viesti. Molemmat nyökkäsivät ja he hyppäsivät yhtä aikaa alas särkyneestä ikkunasta. Bella ryntäsi repimään miestään pois Jacobin kimpusta samalla kun Renesmee yritti taltuttaa susipoikaystävänsä. Vaivoin molemmat saivat erotettua riitapukarit toisistaan.
 Nessie ryhtyi puhumaan suden korvaan samalla kun silitteli sen päätä lempeästi. Pikkuhiljaa viha suden silmissä alkoi laantua ja pian sen paikalla seisoi alaston Jacob vieläkin hieman täristen. Renesmee otti neuletakkinsa pois päältään ja ojensi sen Jacobille. Poika katsoi sitä vähän aikaa ihmeissään, mutta kietoi sen lopulta huvittuneesti tuhahdellen lanteilleen.

Vähän matkan päässä Bella yritti saada raivosta kihisevän miehensä rauhoittumaan.
"Edward, katso minuun. Edward, LOPETA!" hän huusi tälle, kun tämä repi puun juuriltaan ja heitti sen metsään. Silmät leimuten Edward kääntyi katsomaan Bellaa.
"Se pöytä oli arvokkaampi kuin mikään sen koiran omistamista tavaroista! Se oli suoraan 1800-luvulta, kuuluisan puusepän valmistama ja ainutlaatuinen. Mikään ei korvaa tätä!"
"Ensimmäinen kerta kun näen sinun suuttuvan jostain tuollaisesta", Bella totesi hymähtäen.
"Tulehan nyt, ei se ole sen arvoista. Sitä paitsi se oli vahinko. Ja ehkä sen voi vielä korjata. Tunnen yhden todella taitavan puusepän vuosien takaa. Voin pyytää häntä korjaamaan sen", Bella jatkoi ja halasi miestään. Edward murahti ja silitti hänen päätään. Samalla hän tuli vilkaisseeksi rannekelloaan.
"Voi hitto! Meidän piti lähteä jo puolituntia sitten. Menen edeltä siirtämään laukut autoon", hän sanoi ja antoi nopean suukon Bellan päälaelle.
"Okei. Minä hyvästelen heidät."
Bella käveli nopeasti Jacobin ja Renesmeen luokse. Huomattuaan mitä Jacobilla oli päällään hän punastui ja käänsi äkkiä katseensa tyttäreensä.
"Noh, me lähdemme nyt. Käymme vielä hyvästelemässä muut. Muistakaa pitää talo pystyssä ja kastella kukat", Bella sanoi hymyillen ja halasi tytärtään.
"Juu juu äiti. Yrittäkää tekin opiskella siellä", Nessie sanoi ja hymyili. Bella silitti vielä hänen päätään ja kääntyi sitten Jacobin puoleen.
"Uusi tyyli, tuota, pukee sinua", Bella kakisti suustaan ja Jacob hymyili hänelle hieman nolona.
"Hah, totta. Onnea opiskeluille ja... Sano Edwardille vielä kerran että olen pahoillani siitä pöydästä", hän sanoi. Bella nyökkäsi ja pyrähti sitten Edwardin perään.

Kuten aina aiemminkin, Culleneilla oli kaksi taloa nykyisessä asuinpaikassaan. Yksi hieman pienempi Bellalle, Edwardille ja Renesemeelle sekä yksi suuri muulle perheelle. Talot eivät sijainneet kaukana toisistaan, joten Bella oli muutamassa minuutissa perillä. Edward odotti häntä olohuoneessa Alice ja Jasper seuranaan.
"Hei Alice. Hei Jasper", Bella tervehti heitä saapuessaan heidän luokseen.
"Terve. Bella, olethan nyt aivan varma tästä?" Jasper kysyi häneltä ainakin sadatta kertaa. Bella huokaisi kyllästyneesti.
"Jasper, jos en ole viiteentoista vuoteen, eli koko vampyyrinä olo aikanani, sortunut ihmisvereen, niin tuskin sorrun tulevaisuudessakaan. Sitä paitsi Edward on siellä kanssani", Bella tuhahti hänelle. Jasper nosti kätensä pystyyn anteeksipyytävästi.
"No, me lähdemme nyt. Pitäkää huolta ja katsokaa vähän Renesmeen perään", Edward sanoi ja lähti sitten viemään Bellaa kädestä pitäen kohti autotallia. Siellä he istuutuivat hopeanharmaaseen Volvoon ja aloittivat matkansa kohti Darthmouthia.

Pitkä matka sujui hyvin. Tai ainakin siihen asti, kunnes he joutuivat köröttelemään viittäkymppiä suuren rekan takana. Bella huomasi Edwardin puristavan rattia hieman turhankin kovaa.
"Edward, olet ajanut jo pitkään. Tulenko minä rattiin?" Bella kysyi häneltä vaikka hän tiesi hyvin, ettei Edwardia voisi väsyttää. Edward vain murahti vastaukseksi, mutta ei tehnyt elettäkään, joka olisi osoittanut hänen suostuneen Bellan ehdotukseen. Sen sijaan hän painoi kaasua ja alkoi ohittaa rekkaa. Ajaessaan ohi kuljettajasta hän näytti samalla keskisormea ikkunasta kuljettajalle. Bella huomasi kuljettajan näyttävän aika tyrmistyneeltä huomatessaan Edwardin käsimerkin, mutta ei ehtinyt reagoida siihen mitenkään.

Päästyään rekasta ohi Edward ei säästellyt vauhtia. He kiisivät hurjaa vauhtia asfaltoidulla ja mutkaisella tiellä. Bella oli jo aikaa sitten lopettanut toivottomat juttelu yritykset ja tyytyi vain tuijottamaan ikkunasta ohi kiitäviä maisemia. Huokaisten hän kääntyi katsomaan kohti aviomiestään.
"Pitäisiköhän meidän pysähtyä metsästämään ennen kuin ajamme perille?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti Edwardin normaaliakin valkeampia rattia puristavia rystysiä. Ei reaktiota.
"Katso, tuosta haarautuu tie", Bella sanoi ja viittasi vähän matkan päähän. Edward murahti ja kasvatti jo valmiiksi hurjaa vauhtia. Bella painautui syvemmälle istuimeensa ja ei voinut estä aivan pikkuriikkisen pelon siemenen ujuttautumista mieleensä. Vaikka hän oli ollut vampyyrinä jo viisitoista vuotta, sai hänen entinen ihmisyytensä joskus vallan uusista aisteista. Bella ravisteli päätään ja työnsi tunteen pois.
"Olet vampyyri, Bella. Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään", hän ajatteli voimakkaasti."Paitsi ehkä puuvaarnoja."
Bella naurahti itselleen ja rentoutui.

Edward pysäköi auton jarrut kirskuen metsän laitaan ja hyppäsi salamana ulos. Bella puolestaan kömpi hieman tarkoituksella normaalia hitaammin autosta ulos, joten hänen vihdoin suoristautuessa raikkaassa ulkoilmassa, oli Edward jo kaukana kaulailemassa puumien kanssa. Bella sulki silmänsä ja alkoi paikantaa miestään ilmassa leijuvan tuoksun avulla. Alkuun se oli ollut hänelle hankalaa, mutta nyt hän sai vainun silmänräpäyksessä. Bella huokaisi ja lähti juoksemaan kohti tuoksun lähdettä. Mitä lähemmäs hän sitä pääsi sitä huumaavammaksi nousi myös tuoksu, johon oli alkanut sekoittua eri eläinten verta. Bella tunsi omankin nälkänsä heräävän ja kiihdytti vauhtiaan päästäkseen tyydyttämään sen.

"Edward, mitä hittoa?"
Bella pysähtyi kuin seinään ja jäi katsomaan miestään ällistyneenä. Miestään, joka nyt tappeli suuren karhun kanssa. Hieman kauempana Bella pystyi näkemään kasan muita eläimiä. Edward oli siis todellakin ollut höyryjen päästelyn tarpeessa.
"Anna kun autan sen kanssa!" Bella huudahti ja ponkaisi ilmaan. Karhu oli hänen allaan ja hän tähtäsi mojovan potkun sen päähän. Valitettavasti karhu huomasi hänet ja heilautti käpäläänsä saaden yllättyneen Bellan lentämään kohti viereistä puuta. Bella osui puun runkoon ja rikkoi sen kovan kaarnan. Bellalle itselleen ei tietenkään käynyt mitenkään, mutta suuttumaan karhu oli hänetkin saanut. Raivokkaasti ärjäisten Bella syöksyi uudelleen karhua kohden ja tällä kertaa hän ei säästellyt yhtään voimiaan.

Edward väistyi jossain vaiheessa kauemmas ja jäi katselemaan vaimoaan, joka tappeli valtavan karhun kanssa ja lopulta upotti terävät hampaansa sen karvaiseen niskaan. Karhu vajosi maahan ja päästi vielä yhden tuskaisen ärjäisyn ennen kuin heitti lopullisesti henkensä. Bella otti paremman otteen sen kuolleesta ruhosta ja alkoi imeä verta todenteolla sisuksiinsa. Pian hänen korviinsa kantautui vaimeaa naurua ja hän katsahti kysyvästi vieressä seisovaan Edwardiin.

"Mitä naurat?" Bella kysyi ja mulkaisi tähän.
"Näytit vain niin huvittavalle kun taistelit sen karhun kanssa", Edward totesi hymyillen ja lähti kävelemään läheisen eläinkasan luo. Bella hymähti ja heilautti verettömän karhun ruhon samaiseen kasaan.
"Näytät olevan nyt paremmalla tuulella", hän sanoi varovasti. Edward nyökkäsi totisena kääntyi Bellaan päin. Pian hänen huulensa olivat Bellan huulilla ja molemmat suutelivat toisiaan sekä kietoivat käsiään toistensa hiuksiin.
"Todella romanttinen paikka", Bella huokaisi suudelmien välissä. Edward naurahti hänen huuliaan vasten.
"Lähdetään. Meillä on vielä ajomatkaa jäljellä", hän sanoi ja alkoi vetää Bellaa kädestä kohti autoa. Bella seurasi Edwardin perässä, mutta oli hieman vastahakoinen.
"Entäs nuo?" hän kysyi ja viittasi kohti eläinkasaa.
"Äh, ei niitä kukaan löydä. Tämä on asumatonta seutua", Edward sanoi ja alkoi vain vetää Bellaa lujempaa. Bella suostui hänen vedettäväkseen, mutta hänellä oli silti edelleen outo tunne - aivan kuin joku olisi katsellut heitä pensaiden ja puitten takaa. Bella ravisti päätään ja yllytti Edwardin juoksemaan kilpaa autolle.

Samaan aikaan kahden vampyyrin loittonevan selän takana pensaiden takaa hiipi hiljaa esiin suuri tiikeri. Se katsoi hetken pää kallellaan siihen suuntaan, johon Bella ja Edward olivat juuri hävinneet. Hetken päästä se nousi jykeville tassuilleen ja lähti ensin hitaasti kävelemään, mutta juoksi pian tuulen kanssa kilpaa. Bellan aavistus oli osunut oikeaan. Jokin oli tarkkaillut heitä aukiolla, eikä se jokin vaikuttanut aivan tavalliselta tiikeriltä.
« Viimeksi muokattu: 19.09.2016 22:37:27 kirjoittanut sademestari »

bannu: crys

But what if that moment's right now?

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
2.luku MÄÄRÄNPÄÄ

Ajomatkan loppu kului, Bellan onneksi, ilman suuria häiriötekijöitä. Edwardin nopea ajotyyli takasi sen, että he olivat perillä aikaisemmin kuin oli ollut tarkoituksena. Edward parkkeerasi auton sille varatulle paikalle ja nousi hakeakseen matkalaukut takakontista. Bella nousi myös ulos autosta ja venytteli vanhasta tottumuksesta.
"Käyn ilmoittamassa meidät", hän sanoi ja osoitti valkoista rakennusta, jonka kyljessä olevasta laatasta tuli ilmi, että se sisälsi infon. Edward nyökkäsi ja yritti avata takaluukun, joka oli ilmeisesti jumiutunut.

"Anteeksi, tähänkö pitää ilmoittautua?" Bella kysyi saavuttuaan info-tiskin luo. Tiskin takana istui tukeva mies, jota tuntui kiinnostavan enemmän pienestä telkkarista näkyvä suurin pudottaja kuin tiskin toisella puolella oleva asiakas. Bella rykäisi ja sai miehen huomion itseensä. Hän pystyi näkemään, kuinka hämmästys ja epäusko levisivät miehen kasvoille. Siitä taisi olla pitkä aika, kun hän oli nähnyt tavallista paremman näköisen naisen muualla kuin omissa päiväunissaan.
"Tähänkö ilmoittaudutaan?" Bella toisti kysymyksensä.
"Ky-kyllä", mies takelteli ja alkoi kaivella papereita sotkuiselta pöydältään. Löydettyään oikeat hän ojensi ne Bellalle.
"Täyttäkää nämä, olkaa niin hyvä", hän sanoi. Bella otti paperit ja nappasi läheisen kynän. Muutama ruksi sinne tänne ja lopuksi nimi alle. Koko tämän ajan Bella pystyi tuntemaan miehen katseen itsessään.
"Tässä", Bella sanoi turhautuneena ja tökkäsi paperit takaisin miehelle. Mies otti ne tärisevin käsin vastaan ja alkoi syöttää tietoja tietokoneelle. Monen pitkän minuutin päästä mies otti läheisestä naulakosta kuluneen avaimen ja ojensi sen Bellalle.
"Asunto numero 175. Tässä teille myös alueen kartta. Hyvää päivän jatkoa!" mies toivotti ja veti naamansa tuskaiseen hymyyn. Bella otti avaimen ja kartan ja lähti sitten kävelemään kohti autoa.
"Pervo", hän sanoi, kun oli pääsyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Edward oli saanut laukut ulos jumiutuneesta takakontista, kun Bella saapui paikalle.
"Asunto numero 175 on meidän", hän sanoi heilutellen avaimia kädessään. Hän otti oman matkalaukkunsa ja lähti kulkemaan polkua pitkin asuntojen luokse. Edward seurasi perässä ja katseli ympärilleen kiinnostuneena.
"Paljon puita ympärillä", hän sanoi.
"Minäkin pidän siitä", Bella naurahti. "Tuo mieleen Forksin."
Edward hymähti Bellan takana.
"Onko sinulla ikävä?"
"Minne?" Bella kysyi, vaikka aavistelikin tietävänsä vastauksen.
"Forksiin", Edward lausui sanan hitaasti.
"Aina", Bella sanoi haikeasti.

Bella silmäili kuluneita ruskeita ovia, joita oli tasaisin välein riveissä. Jokaisen vieressä kiilteli messinkisiä numeroita, mutta mikään niistä ei täsmännyt hänen kädessä olevan avaimenperän numeroiden kanssa.
"Nämä numerot ovat liian pieniä", Bella sanoi rypistäen otsaansa. Edward tuli hänen vierelleen ja laski laukut maahan.
"Oletko aivan varm-"
"Tarvitsetteko apua?" sanoi ääni heidän takaa keskeyttäen Edwardin. Molemmat kääntyivät katsomaan puhujaa.
"Kiitos. Sattuisitko tietämään missä on asunto numero 175?" Bella kysyi.
"Vau, tekö saitte sen?" nuori punahiuksinen poika ihmetteli. Bella nosti kysyvänä kulmakarvojaan.
"Se on tuo muista erillään oleva rakennus tuolla", poika jatkoi ja osoitti Edwardin ohi metsän rajalle. Kaksikko kääntyi katsomaan pojan osoittamaan suuntaan.
Metsän rajalla seisoi jykevä ruskea hirsitalo. Talo näytti vanhalta ja arvokkaalta.
"Vau", Bella henkäisi ja lähti kävelemään kohti taloa. Edward kiitti poikaa ja lähti seuraamaan vaimoaan yhä matkalaukkuja kantaen.
Bella tuli nopeasti talon etuoven kohdalle ja sovitti avaimen malttamattomana lukkopesään. Avain kääntyi hitaasti ja ovi aukesi avaten näkymän pölyiseen eteiseen. Bella astui sisälle ja kurkisti nopeasti muihin huoneisiin. Talossa oli yksi makuuhuone ja keittiö sekä olohuone ja pieni kylpyhuone. Ulkoa päin talo oli näyttänyt suuremmalta, mutta oli se silti suurempi kuin kauempana olleet asunnot.
"Edward, miten me saimme tämmöisen asunnon?" Bella kysyi silmät suurina kierroksensa jälkeen.
"Carlisle soitti jollekin tutulleen, joka on toiminut aikoinaan vahtimestarina tässä koulussa", Edward sanoi hymyillen. Bella naurahti ja pyöräytti silmiään. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Culleneiden tyylin sopinut asuminen pienessä vuokra-asunnossa.
"Kuule, mitä jos laskisit ne matkalaukut siihen lattialle ja tulisit kanssani makuuhuoneeseen? Haluaisin pienen hieronnan kaiken sen autossa istumisen jälkeen", Bella virnisti ja katosi makuuhuoneeseen. Edward pudotti matkalaukut lattialle ja seurasi vaimoaan yhtä nopeasti.

Aamuaurinko levitti valoaan makuuhuoneeseen verhojen välistä. Bella oli käpertyneenä Edwardin kylkeen tämän silitellessä hänen hiuksiaan.
"Pitäisikö meidän valmistautua ensimmäiseen päivään uudessa koulussa?" Edward kysyi rikkoen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Bella ei voinut estää huokauksen karkaamista huuliltaan.
"Sinä olet aivan liian innoissasi", Bella sanoi moittivasti ja kääntyi katsomaan miestään.
"Sinun tässä innoissasi pitäisi olla", Edward naurahti ja suukotti vielä kerran Bellaa ennen kuin nousi ylös ja lähti hakemaan matkalaukkuja. Bella tuhahti hänen loittonevalle selälle ja kampesi itsensä istumaan seinään nojaten.
Edward palasi nopeasti ja laski matkalaukut maahan. Hän avasi omansa ja otti sieltä puhtaat vaatteet itselleen. Bella tarttui omaansa ja nosti sen sängylle.
"Voi ei!" hän huudahti saatuaan laukun auki. Edward katsoi häneen kysyvästi.
"Alice on käynyt pakkaamassa laukkuuni ihan outoja vaatteita!" Bella sanoi närkästyneesti ja kaatoi laukun sisällön sängylle. Sängylle vieri runsaasti erivärisiä vaatekappaleita sekä useat korkopohjaiset kengät.
"Mitä minä nyt laitan päälle? En minä tykkää käyttää tällaisia vaatteita ja Alice tietää varsin hyvin sen", Bella kivahti ja heitti protestiksi yhden punaisen silkkipaidan päin Edwardin virnistelevää naamaa.
"Ei se nyt voi niin kamalaa olla. Otat siitä vain jotain ja laitat ne päällesi, olemme muuten kohta myöhässä", Edward sanoi yhä virnistellen ja heitti paidan takaisin Bellan luokse. Bella murahti, mutta nousi ylös ja alkoi etsiä jotain itselleen sopivaa.

Viidentoista minuutin päästä pari astui ulos talon ovesta. Bella oli lopulta päätynyt tavallisiin sinisiin farkkuihin sekä valkoiseen puuvillapaitaan ja mahdollisimman mataliin avokkaisiin.
"Minä kyllä soitan Alicelle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ja sanon pari valittua sanaa", Bella kihisi samalla kun he kävelivät päärakennusta kohti.
"Tee ihmeessä niin", Edward sanoi hieman poissaolevana. Tästä Bella arvasi, että hänen täyt kuunnella parhaillaan lähistöllä kävelevien ihmisten ajatuksia. Pian hän murahti ja veti Bellan lähemmäs itseään.
"Moni poika pitää sinua erittäin viehättävänä", hän sanoi painottaen loppua.
"Varmasti sinuakin pidetään hyvin komeana", Bella sanoi ja avasi heille pääoven josta he astuivat sisälle.
"Äh, älä huoli. Antaa heidän unelmoida", Bella naurahti ja tökkäsi miestään kylkeen. Edwardin suupieli nyki, mutta hän näytti silti yhä hieman ärtyneeltä alkaessaan johdattaa Bellaa kohti ensimmäistä luentosalia.

***

Päivä oli puolessa ja oli ruoka-aika. Bella suuntasi Edwardin kanssa kohti ruokasalia, jonne suurin osa muistakin oli matkalla. Ruoka tuoksui oikein hyvältä, tänään oli tarjolla kasvispataa. Kaksikko otti sitä hieman itselleen ja valitsi vapaan pöydän. Salin toinen seinä oli osittain ikkunaa ja auki, jotta myös ulkona olevalle terassille pääsi syömään.
Bella ja Edward olivat syventyneet keskusteluun päivän ensimmäisistä tunneista, kun tuuli toi Bellan nenään oudon tutun hajun. Bella meni hämilleen ja alkoi etsiä sen lähdettä. Avonaisen ikkunan vieressä istui ryhmä oppilaita, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Heillä oli kaikilla aavistuksen tummempi iho kuin muilla ja heidän hiuksensa olivat sysimustat.
"Mitä ihmettä?" Bella ihmetteli ääneen. Tuoksu oli aivan sama kuin mikä tuli Jacobista ja hänen susiystävistään - kostean metsän ja lievän myskin tuoksu. Samassa yksi tytöistä käänsi katseensa suoraan kohti Bellaa, eikä se katse ollut ystävällinen.  Bella pomppasi ylös tuoliltaan ja lähti suuntaamaan ulos ruokasalista hieman liian nopeasti. Edward katsoi hämmentyneenä vaimonsa perään, mutta nousi viimein ylös tuoliltaan. Vietyään tarjottimet palautuspisteeseen hän seurasi Bellaa takaisin asunnolle.

Asunnon makuuhuoneesta Edward löysi Bellan näppäilemässä kiivaasti kännykkää.
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Edward kysyi häneltä ja yritti tarttua kiinni kädestä. Bella murahti Edwardille ärtyisästi ja vei sitten kännykän korvalleen.
"Kenelle sinä soitat?" Edward yritti uudestaan, mutta Bella vain käänsi selkänsä tälle. Edward ärähti turhautuneena ja heitti tyynyn seinään. Tyyny hajosi ja pehmeitä höyheniä leijaili hiljalleen alas katosta samalla kun Bellan tavoittelema henkilö viimein vastasi puhelimeen.
"Haloo?" kuului langan toisesta päästä.
"Carlisle, ihana kun vastasit. Minun on aivan pakko saada vastaus erääseen kysymykseen", Bella henkäisi puhelimeen.
"Olen pelkkänä korvana", Carlisle vastasi.
"Onko mahdollista, että muodonmuuttajia on muuallakin kuin La Pushissa?" Bella kysyi. Edward kääntyi katsomaan vaimoaan kummastuneena, kun Bella odotti Carlislen vastausta. Linja pysyi hiljaisena pitkään, ennen kuin Carlisle viimein vastasi.
"Kerro minulle, miksi luulet näin."

Bella kertoi Carlislelle, miten he olivat Edwardin kanssa istuneet ruokasalissa ja miten tuuli oli puhaltanut Bellan nenään tismalleen samanlaisen tuoksuin, kuin mitä lähtee Jacobista sekä muista susista.

"Sen perusteella mitä juuri kerroit, sen täytyy olla totta. En kyllä osaa edes arvata, miksi niin kaukana olisi saman geenin kantajia", Carlisle vastasi pitkän harkinnan jälkeen.
"Mitä me teemme Carlisle? Se tyttö katsoi minua todella vihaisesti, kun huomasi, että tuijotin häntä", Bella huokaisi.
"On varmasti parasta, että ainakin aluksi vain seuraatte tilannetta. Emme tiedä heistä mitään ja toivon mukaan hekään eivät tiedä teistä. Minä kysyn Jacobilta jos hän sattuisi tietämään asiasta jotain", Carlisle sanoi vakavasti ja sulki sitten linjan. Bella laski kännykän kädestään ja kääntyi katsomaan Edwardia.
"Mikä siinä oikein on, että minne tahansa menemmekin, emme koskaan pääse eroon ongelmista?" Bella naurahti.
"Ehkä me vain vedämme niitä puoleensa", Edward vastasi ja veti vaimonsa halaukseen.
« Viimeksi muokattu: 05.08.2015 19:22:57 kirjoittanut Momo C. »

bannu: crys

But what if that moment's right now?

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
3. luku YÖLLINEN TAAPAAMINEN

Bellan ja Edwardin ensimmäinen viikko sujui ilman sen suurempia ongelmia ja paljastuksia. He olivat tehneet kuten Carlisle oli ehdottanut eli pysyneet kaukana oudon tuoksun aiheuttajista. Se ei oikeastaan aiheuttanut heille minkäänlaisia ongelmia, koska myös tämä vastakkainen porukka näytti välttelevän heitä.

Toisen viikon maanantai oli kaunis päivä. Vaikka pilvet pysyttelivätkin koko ajan auringon edessä oli ulkona silti lämmin. Monet opiskelijat käyttivät lounastauon hyväkseen ja raahautuivat ulos istuskelemaan ja juttelemaan. Myös Cullenin pariskunta oli ulkona. He tosin istuivat puun alapuolella minimoidakseen riskiä joutua auringonvaloon.

"Välillä minulle tulee oikeasti ikävä auringonvalossa istuskelua", Bella tokaisi hieman haikeana. Hän nojasi Edwardin kylkeen ja oli kietonut molemmat kätensä tämän ympärille.
"Eihän sinun sitä tarvitse vältellä kuin muiden ihmisten seurassa. Jos olisimme kahden ja aurinko jopa pilkistäisi pilvien välistä, voisimme ottaa siitä kaiken ilon irti", Edward sanoi vaimolleen ja silitti tämän hiuksia.  Bella naurahti ja halasi häntä hieman tiukemmin.
"Tämä on melkein täydellinen hetki", Bella huokaisi hiljaa.
"Mitä tarkoitat?"
"Jos vain ei olisi noita ärsyttäviä puunkaatajia moottorisahoineen. He saastuttavat ilman niiden äänillä", Bella murahti ja mulkaisi vasemmalle.

Kolme karskia miestä seisoi hieman kauempana ja ilmeisesti kinastelivat jostain. Heidän oli määrä kaataa muutama koulun vanhimmista puista, jotka olivat liian lahoja säilytettäviksi. Jokaisella heistä oli kädessään kirkkaan oranssi moottorisaha. Yksi niistä oli käynnissä vaikka miehet selvästi yrittivät keskustella sen metelin ylitse. Lopulta moottorisahaa pitelevä mies taisi saada tarpeekseen kinastelusta kahden muun kanssa ja päätti aloittaa puun kaatamisen yksin. Moottorisahan ärjyntä yltyi sen hampaiden kohdatessa puun kovan kuoren. Kaksi muuta olivat liian keskittyneitä vielä kesken olevaan keskusteluun. He havahtuivat seuraamaan kolmannen touhuja vasta kun heidän päälleen ryöpsähti sahanpurua. Heillä meni hetki tajuta mitä kolmas oli tekemässä, mutta kun he sen tajusivat alkoivat he yhteen ääneen karjua tälle.

"Mitä ihmettä?" Edward kummasteli samalla kun tarkkaili miehien touhua. Kaadettava puu oli alkanut huojua uhkaavasti.
"Hän on sahannut sitä väärältä puolelta. Se kaatuu opiskelijoiden päälle!" Bella henkäisi. Vähän matkan päässä heistä istui ryhmä oppilaita. He eivät tuntuneet huomaavan heitä kohti huojuvaa vaaraa.

Puun luona miehet näyttivät myös huomanneen vaaran. Puuta kaatanut mies oli tainnut mennä shokkiin, koska hän juoksi puuta ympäri ja huitoi vimmatusti käsillään. Kaksi muuta olivat alkaneet kaivaa suurta laatikkoa, joka heillä oli lähettyvillä. Bella kuitenkin näki, etteivät he löytäisi etsimäänsä ajoissa - puu oli nimittäin alkanut kallistua opiskelijoiden päälle.

Bella ponkaisi pystyyn. Vaistot alkoivat ottaa hänestä valtaa. Hän näki hidastetusti, kuinka puu tulisi kaatumaan suoraan opiskelijaryhmän päälle. Hän pystyi kuvittelemaan millainen sotku siitä syntyisi. Hän tiesi, että hänen olisi toimittava. Hän ei antaisi sen tapahtua.

Bellan lihakset jännittyivät kun hän syöksähti kohti kaatuvaa puuta. Hän kuuli takaansa kiljaisuja ja karjuntaa sekä Edwardin huutavan hänen nimeään. Bella tiesi, että hän vaarantaisi heidän salaisuutensa, mutta hän ei voinut vain istua ja katsoa vierestä, kun viattomat sivulliset murskautuisivat puun alle.

Hän tuli puun kohdalle, kun se oli enää muutamia metrejä murskaantumisvaarassa olevien opiskelijoiden päiden yläpuolella. Bella hyppäsi ja tähtäsi voimakkaan potkun puun runkoon. Potkun voima suisti puun radaltaan, joten se kaatui muutaman metrin vasempaan. Bella laskeutui sulavasti maahan puun viereen, mutta ei jäänyt odottamaan raikuvia aplodeja sekä suosionosoituksia vaan ryntäsi samalla hetkellä takaisin Edwardin luo. Hän toivoi, ettei kovinkaan moni ollut kiinnittänyt liian tarkasti huomiota häneen.

"Mikä ihme sinuun on oikein mennyt?" Edward tivasi Bellalta heti kun hän pääsi takaisin. Bella aukoi suutaan saamatta sanaa ulos.
"Tajuatko yhtään miten vaarallista tuo oli? Jos sydämeni löisi, olisin saanut sydänkohtauksen. Vaaransi myös meidän salaisuutemme ja-"
"Olisiko minun sitten pitänyt vain istua paikoillani ja katsoa kun he murskaantuvat sen helvetin puun alle? Mieti millainen verisotku siitä olisi seurannut!" Bella huusi keskeyttäen Edwardin.
"Se oli silti erittäin typerästi tehty", Edward tiuskaisi.
"Paraskin puhumaan! Itse ryntäsit pelastamaan minut silloin Forksissa koko koulun edessä", Bella vastasi happamana. Edward näytti loukkaantunutta naamaa.
"Se oli eri asia."
"Millä tavalla?" Bella tivasi. Edward välttyi vastaamasta, koska silloin heidän luokseen tuli se outoa tuoksua erittävä tyttö.

"Miksi?" hän kysyi. Bella kääntyi ympäri.
"Mitä miksi?" Bella kysyi.
"Miksi hyppäsit ja estit sitä puuta murskaamasta meitä? Eikö se olisi ollut loistava tekosyy saada teille sopivaa ravintoa?" tyttö sylkäisi paheksuvasti. Bella astui askeleen taaksepäin, kuin voimakkaan lyönnin voimasta.
"Mi-mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi hämillään.
"Kyllä sinä tiedät. Tämä ei jää tähän vampyyri", tyttö murahti ja kääntyi sitten palatakseen takaisin ystäviensä luo.

Bella kääntyi takaisin Edwardin puoleen. Edwardin ilme ei antanut mitään vihjettä siitä, mitä hänen päässään mahdollisesti liikkui sillä hetkellä.
"Edward miten hän voi tietää?" Bella kysyi vaimeasti.
"Shh, ei täällä. Tule", Edward otti kiinni Bellan kädestä ja lähti viemään heitä kohti asuntoa.

***

Oli jo myöhäinen yö, kun Bella avasi heidän asuntonsa oven ja astui viileään yöilmaan. He olivat keskustelleet koko loppu päivän Edwardin kanssa tilanteesta ja soittaneet myös Carlislelle. Bella huokaisi ja maisteli kielellään ilmassa leijuvia makuja. Hän sulki silmänsä ja yritti rentoutua, olla muistelematta päivän tapahtumia.

Yhtäkkiä Bellan nenään leijaili nyt jo liiankin tutuksi käynyt eläimellinen metsän tuoksu. Hän kuuli myös rapinaa talon vieressä olevista puskista. Bella avasi silmänsä ja tarkkaili puskia epäluuloisena. Hän astui muutaman askeleen lähemmäs ääntä ja pysähtyi sitten jälleen tarkkailemaan. Liike puskassa loppui, mutta vain hetkeksi. Kohta sieltä astui esiin suuri tiikeri. Hitain ja varmoin askelin se lähestyi Bellaa, joka ei osannut kuin tuijottaa edessään olevaa ilmestystä.

Tiikeri tuli vain muutaman askeleen päähän Bellasta ja istui sitten alas. Alkoi vampyyrin ja tiikerin välinen tuijotuskisa. Molemmat tuijottivat toisiaan silmiin räpäyttämättä kertaakaan. Bella kuuli ulko-oven aukeavan ja aisti Edwardin kävelevän vierelleen.

"Hän haluaa, että seuraamme häntä", Edward sanoi hetken kuluttua. Tiikeri värähti, mutta muuten sen olemuksesta ei pystynyt havaitsemaan, että hän oli yllättynyt, että Edward oli lukenut hänen ajatuksensa. Bella nyökkäsi ja silloin tiikeri kääntyi ja katosi takanaan olevan puskan lävitse läheiseen metsään. Bella ja Edward seurasivat sitä ripeästi.

Tiikeri johdatti heidät metsän keskellä olevalle aukiolle. Sen toisessa päässä seisoi kaksi poikaa, ne samat, jotka Bella oli nähnyt ruokalassa ja pelastanut aiemmin päivällä murskautumasta puun alle. Heidän seurassa yleensä olevaa tyttöä Bella ei nähnyt. Tiikeri jatkoi matkaansa heidän luokseen. Bella ja Edward pysähtyivät aukion vastakkaiselle laidalle. Heidän silmiensä edessä tiikeri muutti muotoaan tytöksi, jonka Bella oli huomannut puuttuvan. Tyttö oli sama, joka oli aiemmin päivällä tullut tivaamaan Bellalta syytä heidän pelastamiseensa.

"Et vastannut kysymykseeni aiemmin, vampyyri", tyttö tiuskaisi. Hänellä oli päällään ihonmyötäinen jumppapuku.
"Jos lupaan vastata, vastaatteko te meidän kysymyksiimme?" Bella vastasi hänelle.
"Miksi luottaisimme teidän kaltaistenne sanaan?" huudahti poika tytön vierestä.
"Koska emme ole samanlaisia kuin useimmat meistä", Edward sanoi. Hän näytti tyyneltä, mutta Bella tiesi, että hän luki samaan aikaan aukiolla olevien ajatuksia.
"Mitä tarkoitat?" kysyi kolmas paikalla olijoista, pojista toinen.
"Emme juo ihmisten verta vaan käytämme ravintona eläimiä", Bella vastasi pojalle. Hänen vastauksensa sai aikaan ihmettelevän reaktion.
"Mutta eihän se voi olla mahdollista. Eivät vampyyrit pysty hallitsemaan janoaan. Ne ovat häikäilemättömiä tappokoneita, jotka eivät välitä muista kuin itsestään", tyttö sanoi, mutta hänen äänestään erottui epäilystä.
"Olen pahoillani, että joudun rikkomaan kuvitelmasi meidän laisistamme. On toki totta, että suurin osa juon verta ihmisistä, mutta häikäilemättömiä emme kuitenkaan ole. Ja ainakin minä välitän enemmän muista kuin itsestäni", Edward naurahti. Tyttö mulkaisi häntä ja kääntyi kuiskaamaan jotain toiselle pojista.
"Estin puuta kaatumasta teidän päällenne, koska en halunnut teidän kuolevan sen alle. Toisaalta nyt vaikuttaa siltä, että olisitte pystyneet itsekin hoitamaan asia", Bella sanoi ja sai kolmen ihmisen kuiskuttelun yltymään.
Lopulta tyttö kääntyi takaisin Bellan ja Edwardin puoleen.
"Minun nimeni on Melissa. Nämä kaksi ovat veljeni Peter ja serkkuni Ryan. Me olemme muodonmuuttajia. Taito muuttua tiikeriksi on kulkenut suvussamme tuhansia vuosia", Melissa sanoi.
"Tiedätkö yhtään tarkemmin, miten taito on tullut sukuunne?" Edward kysyi jännittyneenä. Bella tiesi, että hänen täytyi ajatella samaa kuin hän itse; La Pushin sudet eivät olekaan ainoita muodonmuuttajia.

"Legenda kertoo", Melissa aloitti, "että meidän esi-isämme, Trevor, omisti kerran tiikerin lemmikkinä. Hän oli löytänyt sen läheisestä metsästä pahoin loukkaantuneena, joten hän vei sen kyläänsä, hoiti kuntoon ja kesytit tiikerin. Tiikeri oli täysin harmiton hänen läheisyydessään.
Yhtenä iltana Trevorin kylään hyökkäsi toinen heimo ja Trevor yritti saada tiikerin lähtemään, jotta edes se pelastuisi. Tiikeri ei kuitenkaan suostunut lähtemään, vaan hyökkäsi tunkeutujien kimppuun. Tunkeutujat säikähtivät tiikeriä niin paljon, että vetäytyivät, mutta aiheuttivat silti kuolettavia vammoja sille.
Surun murtama Trevor makasi kuolevan tiikerin vieressä kolme päivää, kunnes se viimein kuoli. Tiikerin kuollessa osa sen sielusta siirtyi Trevoriin, josta se oli välittänyt paljon. Tiikerin sielu antoi Trevorille ja kaikille hänen jälkeläisilleen kyvyn vaihtaa hahmoa ihmisestä tiikeriksi."

Bella katsoi Edwardiin. Melissan kertoma tarina kuulosti hyvin samanlaiselta kuin Quilleutien tarina. Oli kuitenkin vielä arvoitus, että tiesivätkö he toisistaan. Bella päätti koetella onneaan.
"Melissa, tiedätkö muita, joilla olisi samankaltainen kyky kuin teillä?" Bella onnistui kysymyksellään järkyttämään Melissan tyynennäköistä ulkokuorta, kun tyttö hämmästyi hänen yllättävää kysymystään.
"En tiedä. Pitäisikö minun?" tyttö vaihtoi hetkessä puolustuskannalle. Hänen veljensä Peter nojautui kuiskaamaan jotain hänen korvaansa.
"Te salaatte nyt jotain. Emme taida olla ensimmäisiä muotoa vaihtavia ihmisiä jotka tapaatte", Melissa tivasi heiltä.

Bella puri alahuultaan. Keskustelu ei ollut menossa siihen suuntaan johon hän olisi halunnut sen menevän.
Mitä tehdään Edward? Pitäisikö heille kertoa Quilleuteista?
Mies hänen vieressään pudisti päätään niin vähän kuin mahdollista.
Etkö usko, että he uskoisivat meitä?
Lyhyt nyökkäys.
Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Kutsua Jake käymään kylässä?
Edward pysyi hetken täysin liikkumatta, mutta nyökkäsi lopulta.
Et ole tosissasi.
Edward naurahti. Hän otti Bellan kainaloonsa ja painoi nopean suukon tämän hiuksiin.
"Luota minuun", hän kuiskasi. Sitten hän kääntyi puhumaan Melissalle ja kahdelle pojalle.

"Olette oikeassa, me salaamme jotain, mutta vain koska ette kuitenkaan uskoisi meitä. Mutta me voimme todistaa sen teille, tarvitsemme vain vähän aikaa. Voisimmeko tavata uudestaan kahden päivän kuluttua täsmälleen samaan aikaan tällä samalla aukiolla?" hän kysyi.
Kolmikko kääntyi toistensa puoleen ja keskustelivat asiasta hiljaisilla äänillä. Bella ja Edward odottivat kärsivällisinä, että he saisivat pienen kokouksensa päätökseen. Lopulta Melissa nosti äänensä myös vampyyreiden kuultavaksi.
"Kaksi päivää. Ei yhtään enempää. Me pidämme teitä silmällä." 
« Viimeksi muokattu: 05.08.2015 19:22:36 kirjoittanut Momo C. »

bannu: crys

But what if that moment's right now?

Catwoman

  • ***
  • Viestejä: 36
Vautsi, täähän on mielenkiintoinen! Tiedän kyllä, että tän kirjottamisesta on pitkä aika, mutta tuleeko tähän jatkoa? :)
I love Jesus ♥

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
Catwoman: Kiitos kommentistasi ja pahoittelut siitä, että sekä vastaaminen että jatko on kestänyt näin järkyttävän kauan.

A/N: Niin, siitä on mitä ilmeisemmin melkein kaksi vuotta, kun olen edellisen luvun julkaissut. Ilmeisesti elämä puuttui peliin ja vasta nyt sain seuraavan luvun kirjoitettua loppuun. Noh, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Toivottavasti tässä luvussa ei muuten ole hirveästi epäloogisuuksia, tämänkin oon nimittäin kirjoittanut pätkissä, joissa on pitkät ajanjaksot välissä. Ja tämän jälkeen tulee todennäköisesti enää yksi luku, joten toivonmukaan saan tämän tässä kesän aikana loppuun!


4. luku SALAISUUDET

Melissa riuhtaisi heidän asuntonsa oven auki ja harppoi sisään rivakasti. Peter ja Ryan seurasivat hänen perässään hieman rauhallisemmin.
"Toivon todella, että olet oikeassa Peter", Melissa huokaisi ja heittäytyi sohvalle makaamaan.
"Älä stressaa Melissa. Milloin Peterin vainu olisi muka pettänyt meidät?" Ryan tuhahti. Vastaukseksi tyttö pyöritteli silmiään.

"Ai te tulitte jo." Nuori nainen oli ilmestynyt yhteen oviaukkoon. Hän oli väritykseltään samanlainen kuin kolme muutakin, mutta näytti muutaman vuoden vanhemmalta.
"Hei Vanessa! Laitoitko ruokaa?" Ryan huudahti ja juoksi Vanessan ohi keittiöön.
"Ryan, ei vielä ole aamu!" nainen huusi hänen peräänsä, mutta Ryan ei välittänyt siitä.

"Vanessa, oletko kuullut vampyyreistä, jotka eivät juo ihmisten verta?" Melissa kysyi samalla kun istuutui sohvalle. Vanessa rypisti kulmiaan kuullessaan kysymyksen.
"En tietenkään ole. Eihän se voi olla mahdollista."
"No niin ne kaksi väittivät. Juovat puheidensa mukaan vain eläimistä", Peter vastasi ja rojahti Melissan viereen sohvalle.
"Mutta eihän vampyyri voi hallita janoaan. Se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Ei se voi olla", Vanessa intti vastaan.

"Minushta he phuhuivat thotta." Ryan asteli olohuoneeseen suu täynnä ruokaa ja kädessään kinkkuvoileipä. Vanessa pyöräytti silmiään Ryanille.
"Sinä ja sinun 'kuudes aistisi'", hän mutisi ja laittoi kädet puuskaan rinnalleen.
"Ryan me tiedetään kyllä, että uskot vaistoavasi jos joku lähelläsi valehtelee ja olet tavallaan jopa todistanut sen meille, mutta me ei vaan voida luottaa pelkästään sinun vaistoihisi näin vakavassa asiassa", Melissa totesi. Ryan ei kuitenkaan kuunnellut tyttöä laisinkaan, sillä hän oli hävinnyt takaisin keittiöön tekemään itselleen uutta voileipää.

"Mitä meidän oikein pitäisi tehdä tässä tilanteessa?" Melissa kysyi. He eivät olleet aikaisemmin kohdanneet mitään tämän kaltaista. Yleensä vampyyrin kohdatessaan he eivät kyselleet millaista ruokavaliota ne noudattavat. Nyt he eivät kuitenkaan voineet vain hyökätä Bellan ja Edwardin kimppuun, koska oli olemassa mahdollisuus, että nuo kaksi eivät olleet tehneet mitään väärää. Melissa ei kuitenkaan pystynyt täysin luottamaan kahden vampyyrin sanaan, ei ilman riittäviä todisteita.

***

Edward johdatti Bellan takaisin asunnolle aukiolta. He eivät puhuneet mitään matkan aikana ja heti päästyään ulko-ovesta sisään Edward etsi puhelimen käteensä. Bella tyytyi kärsimättömänä odottamaan selitystä miehensä poikkeavalle käytökselle aukiolla.

Edward näppäili numeron puhelimeen ja nosti sen korvalleen. Puhelin hälytti tovin ennen kuin toisesta päästä vastattiin.
"Hei Jacob. Olen pahoillani, että soitan näin omituiseen aikaan, mutta asiani ei todellakaan voi odottaa", Edward sanoi nopeasti antamatta Jacobille aikaa ladella solvauksia hänen herättämisestään. Edward alkoi selittää Jacobille kuluneen päivän ja yön tapahtumia jättämättä yhtään yksityiskohtaa pois.

 Bella kuunteli selostusta puolella korvalla. Hän oli olettanut, että Edward soittaisi Carlislelle ja päivittäisi tämän ajan tasalle. Miksi ihmeessä hän soittaisi Jacobille?

"Kiitos paljon Jacob. Me jäämme odottamaan sinun saapumistasi tänne", Edward sanoi ja lopetti puhelunsa.
"Pyysitkö sinä Jakea tulemaan tänne?" Bella kysyi ihmeessään.
"Minusta se on paras ratkaisu. Emme voi olla varmoja, että Melissa ja muut uskovat meitä, jos kerromme heille La Pushin susista. Mutta jos he näkevät kaiken omilla silmillään he eivät voi väittää meitä valehtelijoiksi", Edward selitti ja näppäili samalla puhelintaan.
"Minun on parempi soittaa Carlislelle ja kertoa sama myös hänelle", hän totesi, nosti luurin korvalleen ja jäi odottamaan Carlislen vastaamista.

"Carlisle", Bella kuuli miehen sanovan vastatessaan Edwardin soittoon.
"Tilanne on erikoisempi, kuin luulinkaan. Soitin jo Jacobille ja hän lupasi tulla tänne", Edward henkäisi puhelimeen. Yön tapahtumat olivat tainneet järkyttää häntä enemmän kuin Bella oli osannut aavistaa, sillä hän päivitti tilannetta Carlislelle hyvin katkonaisesti ja sekavasti.
"Hmh, perin kummallista, epäilin jotain tämän kaltaista ensimmäisen soittosi jälkeen, mutta en silti uskonut sen olevan totta. Minun täytyy tarkistaa, löytäisinkö mistään lisätietoa", Carlislen ääni sanoi puhelimen välityksellä. Hän ilmeisesti ryhtyi heti toimiin, sillä puhelu loppui pian tämän jälkeen.

"Mitä me nyt teemme?" Bella kysyi ja kietoi samalla kätensä miehensä ympärille. Edward laski leukansa vasten Bellan ruskeita hiuksia silitti hellästi tämän selkää.
"Kai meidän on vain odotettava Jacobin saapumista. Hän sanoi lähtevänsä heti matkaan, vaikka ei ollutkaan kovin mielissään uniensa katkeamisesta."

***

Oli jo pitkälti seuraavan päivän iltapäivä, kun Jacob viimein saapui Bellan ja Edwardin luokse. Hän ei kuitenkaan tullut yksin, kuten Bella ilokseen totesi nähdessään ikkunasta matkalaisten saapuvan. Hän kiiruhti ovelle päästämään Jacobin ja tyttärensä sisälle.

"Äiti!" Renesmee huudahti iloisena ja halasi äitiään. Jacob hymyili lämpimästi Bellalle ohittaessaan tämän jatkaessaan matkaansa syvemmälle taloon.
"En tiennyt, että sinäkin tulet", Bella totesi tyttärelleen, ohjaten samalla heidät olohuoneeseen.
"Ajattelin olevani hyödyksi. Voin vahvistaa teidän kertomustanne näyilläni", Rensemee totesi. "Enkä halunnut päästää Jakea matkaan yksi." Jacob irvisti Renesmeellee, mihin tyttö vastasi näyttämällä kieltään.
"Se on oikeastaan todella hyvä idea", olohuoneeseen ilmestynyt Edward hymähti tyttärelleen. "Meillä ei ole mitään takeita siitä, että he uskovat Jacobia, joten on hyvä olla varasuunnitelma."

"Noh, missäs ne tikrut oikein on?" Jacob kysyi selvästi innoissaan.
"Talon takana olevassa puskassa", Edward totesi olkiaan kohauttaen. Bella nosti kulmiaan yllättyneenä.
"Mitä he siellä tekevä?"
"Eivät ilmeisesti luota meihin tarpeeksi tai sitten ovat vain uteliaita."
"Tai molempia", Jacob naurahti.
"Noh, oli miten oli, eiköhän käydä tervehtimässä!"

***

"Keitä nuo paikalle saapuneet henkilöt oikein on?" Vanessa mutisi ystävilleen kurkistellessaan puskan oksien välistä.
"Ei havaintoa. He eivät ole aikaisemmin olleet täällä", Melissa vastasi otsa rypyssä.
"Kutsuivat varmaan ystäviä apuun, jotta saavat meidät helpommin hengiltä", Peter tuhahti.
"Enpä tiedä, Peter. Minusta he eivät näyttäneet vampyyreiltä. Tai ainakaan poika ei näyttänyt", Ryan kuiskasi heilauttaen samalla voileipäänsä.
"Lopeta se jatkuva mussuttaminen", Peter ärähti ja läimäisi voileivän Ryanin kädestä maahan. Ryan kiljaisi yllätyksestä, mutta poimi sitten leipänsä ylös maasta. Hetken sitä tutkailtuaan hän totesi sen vielä syömäkelpoiseksi ja haukkasi siitä palan. "Viiden sekunnin sääntö", hän sanoi olkiaan kohauttaen häntä tuijottavalle Peterille.

"Olkaa hiljaa", Vanessa sihahti pojille.
"Liian myöhäistä", Melissa sanoi samassa. Kun muut katsoivat häntä kasvot kysymysmerkkeinä, hän osoitti puskan oksien lävitse heitä lähestyvää Bellaa. Peter kirosi raskaasti, kun Melissa nousi seisomaan paljastaen heidän olinpaikkansa lopullisesti Bellalle.

"Mitä asiaa?" hän kysyi kylmäkiskoisesti lähestyvältä vampyyriltä. Bella pysähtyi seisomaan parin metrin etäisyydelle heistä.
"Eikö minun ennemminkin pitäisi tiedustella tuota teiltä, ottaen huomioon, että vakoilette meidän taloamme meidän puskastamme?" Bella huokaisi ja asetti kätensä lantiolleen.
"Meidän ei tarvitse selitellä mitään teille!" Peter ärähti pompatessaan seisomaan Melissan vierelle.
"Peter!" Vanessa torui ja nousi hänkin seisomaan.
"Moi, minäkin olen täällä", Ryan huikkasi ja nousi ystäviensä perässä ylös.

Bella pyöritteli päätään huvittuneena katsellessaan puskassa seisovaa nelikkoa.
"Itseasiassa, minulla onkin teille asiaa, joten eipä oikeastaan haitta, että olette täällä", Bella sanoi.
"Mitä asiaa?" Melissa toisti kysymyksensä.

Bella huikkasi olkansa ylitse: "Jake! Renesmee!"

Nelikon silmät laajentuivat, kun he näkivät talon takaa ilmestyvän suuren punaruskean suden. Susi alkoi juosta heitä kohden selässään nuori tyttö. Tyttö hyppäsi vaivattomasti kyydistä Bellan kohdalla, mutta susi tuli aivan heidän eteensä.

"Vou, ei askeltakaan lähemmäs!" Peter ärähti ja ojensi kätensä suoraksi eteensä kiellon merkiksi. Susi tuijotti hetken aikaa kättä ja nuolaisi sitten kaikkien yllätykseksi Peterin kämmentä.
"Mitä hittoa?!" Peter ärähti. Kukaan ei ehtinyt rauhoittamaan häntä, kun hän vaihtoi hahmoaan ihmisestä tiikeriksi ja hyppäsi suden kimppuun.

"Onko tämä teistä huvittavaa?" Vanessa ärähti naureskeleville Bellalle ja Renesmeelle, ennen kuin hän itsekin vaihtoi muotoaan auttaakseen Peteriä.
"Lopeta, Jake!" Bella tyytyi huutamaan. Susi, joka kokonsa vuoksi pärjäsi kepeästi kahdelle tiikerille, katsahti Bellaa kohden ja perääntyi sitten rivakasti ystäviensä taakse. Tiikerimuotoinen Vanessa asettui poikkiteloin Peterin tielle pakottaen näin heidätkin perääntymään.
"Mitä tämä oikein on?" Melissa tivasi lievästi järkyttyneenä. Mistä tuo susi oli oikein ilmestynyt ja mitä se heistä halusi? Ja miksi Bella puhui sille, kuin se olisi ymmärtänyt?
"Mehän lupasimme selittää teille", sanoi tyhjästä Bellan vierelle ilmestynyt Edward. Melissa tuijotti tätä ärtyneenä, hän ei pitänyt kun vampyyrit vain ilmestyivät paikalle.

"Ei tämä ole mikään selitys", hän ärähti pihalla seisovalle kolmikolle. Susi oli nimittäin jolkottanut takaisin talon taakse.
"Voi kyllä tämä on", huusi tuntematon ääni. Samassa talolta juoksi heidän luokseen se tummahipiäinen poika, jonka he olivat nähneet aikaisemmin saapuvan talolle.
"Miten niin? Ja mihin se susi katosi?" Ryan uteli. Uusi mies pysähtyi Renesmeen vierelle ja levitti kätensä esittäytyäkseen.

"Minä olen Jacob Black. Minä olen myös äsken näkemänne susi. Olen samankaltainen muodonmuuttaja kuin tekin", Jacob esittäytyi vino hymy huulillaan. Ryanin leuka loksahti auki ja Melissa ei ollut uskoa korviaan. Myös edelleen tiikerimuodossa olevat Vanessa ja Peter ilmaisivat kuulleensa yllättävät sanat.

"Ei se ole mahdollista", Melissa sai sanottua pitkän hiljaisuuden jälkeen. Silloin nuori Renesmeeksi kutsuttu tyttö astui eteenpäin.
"Kyllä se vain on ja minä voin todistaa sen teille, jos vain annatte minun."
"Ja kuinka sinä ajattelit tehdä sen?" Ryan kysyi, äänessään ripaus uteliaisuutta.
"Minulla on lahja. Voin kosketuksen välityksellä näyttää kuvia, muistoja, muille henkilöille", Renesmee sanoi ja ojensi toisen kätensä kutsuvat eteensä. Ryan liikahti tyttöä kohti, mutta Melissa nappasi tätä olkapäästä kiinni.

"Mistä me tiedämme, että voimme luottaa sinuun?" hän kysyi kylmästi.
"Ette mistään. Mutta minä vakuutan etten tahdo pahaa teille. Minä olen itsekin erilainen, olen puoliksi sekä vampyyri että ihminen. Ja olen leimautunut Jacobin kanssa. En koskaan satuttaisi hänen kaltaisiaan", Renemsee sanoi lempeästi. Melissa mittaili tyttöä katseellaan. Hänessä tosiaan oli jotain erilaista, jotain joka sai hänet luottamaan tämän puheisiin.

"Hyvä on, mutta sinä kosket vain minuun. Onko selvä?" Melissa sanoi nyökäten.
"Oikeastaan se riittääkin. Jos olette kaikki tiikerimuodossa, riittää että välitän kuvat yhdelle. Olettaen siis, että teillä on samanlainen yhteys, kuin Jacobilla ja hänen laumallaan", Renesmee sanoi. Melissa nosti kysyvästi kulmiaan ja katsahti muihin laumansa jäseniin hakien heidän hyväksyntäänsä. Ryan vaihtoi lennosta hahmonsa tiikeriksi ja kun Vanessa ja Peter eivät muuttuneet takaisin ihmisiksi, hyväksyi Melissa puolivampyyrin tarjouksen. Melissa antoi ihmisruumiinsa vaihtua toiseen ihoonsa ja odotti sitten Renesmeen tulevan luokseen. Tyttö painoi kätensä hänen otsalleen ja kuvien virta alkoi välittömästi.

Melissa ei tiennyt mitä oli odottanut, mutta Renesmeen kyky todellisesti yllätti hänet. Kuvien ja muistojen mukana nimittäin välittyi myös tunteita. Hän näki Jacobin ja muita susia. Hän todisti heidän muuttavan muotoaan useita kymmeniä kertoja. Muistoissa esiintyi myös liuta muita vampyyrejä, joista osa sai hänet värisemä pelosta ja inhosta. Mutta Bellaa ja Edwardia koskevissa muistoissa hänelle välittyi Renesmeen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja tyttö tuntui kovasti yrittävän todistaa heidän puheidensa aitoutta. Melissa ystävineen todisti näiden kahden metsästysreissuja ja ruuaksi joutuneita metsäneläimiä.

Kun virta viimein loppui, oli Melissa varsin pyörällä päästään. Katsellessaan häkeltyneenä ympärilleen hän huomasi laumatovereidensa jakavan hänen mielentilansa. Hän myös kuuli sen, sillä jokaisen neljän ajatukset pyörivät villisti jaetun mielen kautta.

Näittekö te saman kuin minä?
Onko tämä edes mahdollista?
Ettei nyt vaan vedettäisi meitä taas nenästä.
Minä kyllä taidan uskoa heitä.
Sinä oletkin aina ollut herkkäuskoinen.
Enkä OLE!
Minäkin luotan heihin.
Oletko varma Mel?


Melissa jätti vastaamatta viimeiseen kysymykseen. Sen sijaan hän muutti muotoaan takaisin ihmiseksi. Muuttuessaan hän kiitti onneaan, että oli laittanut jumppa-asun tavallisten vaatteidensa alle. Muuten hän ei olisi voinut palata takaisin ihmiseksi, sillä muut hänen vaatteistaan olivat repeytyneet muodonmuutoksen aikana.
"Minä uskon teitä", hän ilmoitti vakaalla äänellä Bellalle ja Edwardille sekä Jacobille ja Renesmeelle. "En näe enää mitään syytä olla uskomatta. Muista laumanjäsenistäni en tiedä, mutta itsestäni olen varma. Minä uskon teitä."

bannu: crys

But what if that moment's right now?

tuijahenna

  • ***
  • Viestejä: 31
Todella mielenkiintoinen idea ja jään odottamaan jatkoa, toivottavasti sitä on tulossa. Hetki on siitä kun tämän luin, niin en nyt tarkemmin kommentoi itse tekstiä ja kirjoittamista, teen sen sitten seuraavien osien ilmestyessä. :D

Sitruunasiipi14

  • ***
  • Viestejä: 11
  • You can't have rainbow without rain.
Voisin kirjoittaa tähän kommentiin ne miljoona muuta asiaa jotka tästä ficistä tulee mieleen. (Kuten vaikkapa upea, mahtava ja täydellinen) Mutta niiden sijaan kysynkin yhden pienen kysymyksen:

KAI TÄ JATKUU?!?!?!
~I will fight and I will stand~

Gini

  • Vieras
Kai tää jatkuu vielä?? ???

sademestari

  • sammakkotietäjä
  • ***
  • Viestejä: 329
  • good soup.
tuijahenna: Kiitos paljon kommentista! Mukava että pidit tähän mennessä ilmestyneistä luvuista :)
Sitruunasiipi14: Hui kamala, kiitos paljon ylistävistä sanoista! Tässäpä olisi nyt jatkoa tarjolla  ;)
Gini: Tässäpä tämä jatko nyt tulisi, toivottavasti tykkäät!  :D

A/N: Krhm, niin mitenhän tämän nyt muotoilisi. Turhan pitkään vierähti, että sain tämän seuraavan ja samalla viimeisen osan kirjoitettua. Siitä on näköjään kolme vuotta, kun uudelleenkirjoituksen aloitin ja reilu vuosi, kun viimeisimmän luvun julkaisin. Eihän tässä näin pitänyt käydä... Mutta anyways, nyt sain itseäni niskasta kiinni, kun alkoi ärsyttämään niin paljon oma saamattomuus, ja tässäpä olisi nyt tulos. Tämä on tosiaan viimeinen osa, jonka kanssa oli yllättäviä vaikeuksia, enkä täysin tyytyväinen ole siihen miten solmin juonet kiinni. Mutta pidemmittä puheitta, kiitos kaikille lukeneille, toivottavasti pidätte!

5. luku SUDET JA TIIKERIT

"Melissa, oletko jo valmis?" Ryan huusi pihalta.
"Joo, tullaan", Melissa huudahti takaisin. Hän tyhjensi kädessään olleen vesilasin ja laski sen tiskialtaaseen. Hän kiiruhti avoinna olevalle ulko-ovelle, jonka sulki perässään. Ryan, Vanessa, Jacob ja muut odottivat jo pihamaalla.
"Sori", Melissa mutisi päästessään heidän luokseen.

Paljon oli tapahtunut siitä hetkestä, kun Jacob ja Renesmee olivat ensimmäisen kerran näyttäytyneet. Sitä iltaa oli seurannut monta muuta iltaa, jolloin oli esitetty kysymyksiä ja saatu vastauksia, jotka olivat poikineet vain vielä enemmän kysymyksiä. Nuo illat olivat kuitenkin hitaasti rakentaneet keskinäisen luottamuksen heidän välilleen. Niin omituiselta kuin se Melissasta välillä tuntuikin ajatella, että vampyyrinkin kanssa pystyi tekemään muutakin kuin tappelemaan.

"Aurinko alkaa jo laskea. Meidän olisi hyvä päästä äkkiä liikkeelle, jotta ehditään perille ennen aamua", Jacob totesi katsellessaan taivaalle.
"Totta kai me ehditään perille ennen aamua", Melissa sanoi ihmeissään.
"Hyvä sitä on varautua. Ei sitä tiedä vaikka joku haluaisi pitää lepotauon jossain välissä", Jacob virnisti. Ryan kohotti kulmaansa halveksivasti.
"Kenen nyt tuolla matkalla tarvitsisi pitää lepotaukoa? Vai puhutko nyt itsestäsi, koira? Joko alkaa ikä painaa?"
"Lähinnä minä ajattelin sinua, kissa. Varo vain ettet satuta herkkiä tassujasi kivikkoisessa maastossa", Jacob lateli takaisin Ryanille, joka teeskenteli loukkaantunutta.
"Pojat, pojat, älkäähän nyt. Jacob on oikeassa, aina on parempi lähteä ajoissa. Mutta mitä teihin tulee, niin kyllä se taidan olla minä, joka on kuitenkin ensimmäisenä perillä Forksissa."
"Onko tuo haaste, Melissa?" Jacob kysyi.
"Totta hitossa se on!" Melissa naurahti takaisin ja kyyristy lähtöasentoon. Vanessa pyöritteli päätään muiden takana, kun sekä Jacob että Ryan kyyrisytyivät Melissan viereen.

"Voi teidän kanssa. Yrittäkää päästä ehjinä perille."
"Etkö sinä aio lähteä?" kysyi Bella, joka myöskin näytti huvittuneelta tilanteen koomisuudesta.
"Aion toki, mutta minä en tuohon kilpaan aio osallistua. Vauhti ei ole minulle se pääasia, vaan ylipäätään luonnossa liikkuminen. Aion todellakin kulkea hieman hitaammin ja nauttia vaihtuvasta maisemasta", Vanessa selvensi. "Ja sitä paitsi, Melissa on niin nopea, että en kuitenkaan pysyisi perässä."

Renesemee käveli Jacobin vierelle ja halasi tätä pikaisesti.
"Näytä niille, miten nopeita sudet ovat", hän tokaisi leikkisästi.
"Totta kai. Nähdään rannalla illalla", Jacob sanoi lämpimästi ja antoi suudelman tytön päälaelle. Renesmee hypähti takaisin äitinsä vierelle seisomaan. Hän oli päättänyt matkustaa vanhempiensa kyydissä takaisin Forksiin, sillä vaikka hän kuinka piti Jacobista, ei pitkien matkojen taittaminen suden selässä ollut yhtä miellyttävää kuin auton kyydissä matkustaminen.

"Edward, viitsisitkö antaa meille lähtömerkin?" Jacob huudahti. Edward yllättyi suden pyynnöstä mutta olkiaan kohauttaen päätti toteuttaa pyynnön.
"Kolmosella vaihdatte muotoa ja ampaisette matkaan", hän ohjeisti ja kohotti kätensä antaakseen merkin. Kolme keskittynyttä kilpakumppania nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
"Yksi, kaksi, KOLME!"

Sekunnissa olivat matkassa yksi susi ja kaksi tiikeriä. Vielä läheisen metsän reunalle tullessa oli heidän rintamansa yhtenäinen, kunnes heitä ei enää näkynyt. Vanessa huokaisi alistuvasti katsellessaan ystäviensä menoa.
"Kai se on minunkin lähdettävä", hän tokaisi ja vilkutti heipat jäljelle jääneille vampyyreille. Bella vilkutti takaisin samalla kun Vanessakin vaihtoi muotoaan tiikeriksi ja katosi metsään.
"Meidänkin on hyvä lähteä matkaan. Autolla pääsee kyllä nopeasti, mutta reitti ei ole yhtä suora, joten olemme perillä todennäköisesti juuri ja juuri ennen iltaa", Edward tokaisi ja lähti kohti autoaan.
"Sinun kaasujalkasi tuntien en ihmettelisi vaikka olisimme perillä ennen Jakea ja muita", Bella naurahti.

***

Seth avasi Samin talon ulko-oven ja asteli sisälle muiden susien luokse.

"Hei, oletteko nähneet Jakea missään?" hän kysyi ja tähyili samalla ympärilleen. Olohuoneessa olevat Sam ja Quil pudistivat päitään.
"Eipä ole näkynyt", Quil totesi ja heilutteli jalkojaan sohvan käsinojan yli.
"Ei sitten sen illan, kun hän säntäsi hirveällä kiireellä jonnekin Renesmeen kanssa", Sam sanoi.
"Äh, silloin minäkin viimeksi näin hänestä vilauksen. Ei sitten vaivautunut kertomaan minne oli menossa", Seth mutisi ärtyneenä.
"Eiköhän se kohta jostain ilmesty", Quil naurahti. Samassa hän heilautti jalkansa takaisin lattialle ja ponnahti seisomaan tuijottaen ikkunasta ulos.

"Mitä nyt?"
"Shh, kuunnelkaa, metsässä", Quil sihahti. Kaikki huoneessa olijat jännittyivät ja terästivät kuuloaistinsa äärimmilleen. Ja tosiaan, pian Sethkin kuuli metsän suunnalta tulevaa ryskettä. Jonkin suuren eläimen tassut vavisuttivat metsän maata ja katkoivat sinne tippuneita oksia sekä aluskasvillisuutta. Ja se jokin lähestyi kovaa.

"Mikä se oikein on?" Seth ihmetteli ääneen. Samin kulmien väliin oli ilmestynyt keskittynyt ryppy.
"Siellä on toinenkin. Mutta sen minä tunnistan", hän sanoi hitaasti.
"Joo, minäkin tunnistin nyt Jacobin tyylin. Mutta mitä ihmettä se ajaa takaa?" Quil sanoi.
"Pitäisikö meidän mennä apuun?" Seth kysyi.
"Ei, ne ovat melkein täällä. Kaikki ulos ja susimuotoon, Jacobilla on varmasti syy miksi hän ajaa sitä tänne", Sam totesi ja syöksähti ulko-ovea kohti. Seth ja Quil seurasivat perässä, mutta he eivät ehtineet kuin kuistille asti, kun ryminä kuului jo aivan metsän laidalta. Ennen kuin kukaan heistä kolmesta ehti vaihtaa muotoa sudeksi metsän siimeksistä näkyville ampaisi valtava tiikeri. Tiikeri huomasi heidät ja talon, jolloin se iski vahvat etutassunsa lujaa maahan ja liukui pysähdyksiin metrin päähän kuistin portaista.

"Mitä hel-" Quil aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun kun punaruskea susi ampaisi myöskin metsän reunalta näkyviin. Jacob hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi hallitusti kuistin viereen vaihtaen muotoaan saman tien ihmiseksi.
"Hitto, en arvannut sinua noin nopeaksi", Jacob sanoi selvästi hengästyneenä.
"Jacob mitä ihmettä täällä on meneillään? Miksi minun etupihallani on tiikeri? Ja miten sinulla on vaatteet päällä vaikka vaihdoit suoraan sudesta ihmiseksi?" Sam kysyi tuimana osoittaen kädellään kohti tiikeriä, joka seisoi tyytyväisen näköisenä portaikon edessä.
"Melissa voi selittää, minun pitää hetki saada happea", Jacob puuskahti ja vajosi sitten kaksin kerroin.
"Kuka?" Seth kummasteli.
"Minä", kuului naisen ääni sieltä, missä tiikeri oli äsken seisonut.
"Mistä sinä siihen tulit?" Seth älähti.
"Se on se tiikeri. Se tiikeri muutti muotoaan. Naiseksi", Quil takelteli ja tuojotti Melissaa.
"Kyllä vain, näitte aivan oikein", Melissa sanoi selvästi huvittuneena. "Hauska tavata, minä olen Melissa ja samanlainen muodonmuuttaja kuin tekin, sillä erolla, että muutan muotoani tiikeriksi enkä sudeksi."

***

Aurinko oli laskenut jo aikaa sitten taivaan rannan taakse, mutta reservaatin rannalla oli yhä väkeä. Suuri nuotio paloi hiekalla turvallisen etäisyyden päässä kaikesta helposti syttyvästä, ja sen ympärillä istui Quiletteja sekä tiikereitä. Myös Bella ja Renesmee olivat siellä kuuntelemassa vanhimpien tarinoita.

Tiikereiden saapuminen reservaattiin oli aiheuttanut pienimuotoisen järkytyksen kaikille sen asukkaille. Kukaan, ei edes Jacobin isä, ollut ollut tietoinen toisen muodonmuuttajalauman olemassa olosta. He eivät olleet edes osanneet ajatella sellaisen olevan mahdollista. Ensijärkytyksestä toivuttuaan ja kuullessaan Melissan kertomuksen heidän taustastaan, olivat epäluotettavuudet kuitenkin hälvenneet, ja oli päätetty pitää pienimuotoiset juhlat rannalla sen kunniaksi.

Jacobin isä oli kertonut tarinoita jo koko illan, mutta hänessä ei silti näkynyt väsymyksen merkkejä. Päin vastoin, näytti siltä kuin hän olisi vain saanut uutta virtaa mitä pidemmälle ilta ehti. Vanessa ja Ryan olivat istuneet koko illan miltei liikkumatta nuotion ääressä ja kuunnelleet hipihiljaa vanhan miehen kertomuksia Quilettien tarustosta. Muutaman kerran heitäkin oli pyydetty kertomaan jotain omasta tarustostaan, mutta silloin kaksikko oli kääntynyt Melissan puoleen anovin katsein ja pyytänyt auttamaan heitä. Nauraen Melissa oli kertonut jonkun muutamista taruista mitä hänellä oli tiedossa, sillä toisin kuin susilla, heillä ei ollut ollut kylän vanhinta kertomassa menneistä ajoista.

Melissa oli istunut aikansa nuotion äärellä, mutta kuuma ilma oli saanut hänen olonsa tukalaksi ja hän oli noussut jaloittelemaan aivan veden tuntumaan. Kylmä vesi hipoi hänen nilkkojaan ja lievitti mukavasti hänen ylikuumentunutta olotilaansa.

"Melissa?" kuului varovainen ääni hänen takaansa. Melissa kääntyi katsomaan nuorta poikaa , joka seisoi silmiinnähden vaivaantuneena hänen edessään.
"Seth, eikö niin?" Melissa kysyi ja poika nyökkäsi vahvistukseksi.
"Tuota, mitä olet pitänyt illasta?" Seth kysyi ja kohotti katseensa varovaisesti jaloistaan Melissan kasvoille.
"Se on ollut oikein mukava. On ollut mukava kuulla teidän tarustoanne", Melissa totesi lämpimästi.
"Se on, tuota, hyvä", Seth mutisi. Melissa katsoi poikaa, jonka poskille oli hiipinyt vieno puna. Ruskeat silmät katsoivat Melissaa herkeämättä ja solakan pojan koko vartalo näytti oudon jännittyneeltä.

Äkkiä Melissalle tuli kuuma vaikka hänen jalkansa olivat edelleen nilkkoja myöten viileässä merivedessä.
"Vau, onko täällä aina näin lämmin?" hän kysyi puoliksi itsekseen.
"Lämmin? Ei hän täällä nyt niin-" Sethin lause jäi kesken kun hän käsitti mitä oli tapahtunut.
"Tuliko sinulle juuri äsken lämmin? Niin kuin ihan yhtäkkiä?" hän kysyi ääni uteliaana ja kiihkeänä.
"Kyllä. Mutta nyt se on hieman laantunut, ainoastaan täällä tuntuu enää omituisen lämpimältä", Melissa sanoi ja vei kätensä vatsansa tienoille. Sethin kasvoille levisi varovainen hymy.

"Melissa, oletko koskaan kuullut leimautumisesta?"
"Leimautumisesta? Olen minä siitä kuullut, jossain vanhassa tarussa oli muistaakseni maininta", Melissa pohti ääneen ja katsoi sitten Sethiin yllättyneenä. "Hetkinen, meinaatko, että tämä tunne johtuisi leimautumisesta?"
Seth nyökytteli innokkaana. "Kyllä, uskon että juuri siitä on kyse. Tai itse asiassa olen täysin varma."
"Oletko sinä leimautunut johonkuhun?" Melissa kysyi. Seth naurahti ääneen, kun Melissa ei tuntunut tajuavan mitä oli tapahtunut.
"Kyllä, taidan minä olla. Olen leimautunut sinuun."
"Mitä? Miten voit olla varma?" Melissan olo oli kuin puulla päähän lyöty.
"En minä ollutkaan, siksi olin niin hermostunut kun tulin juttelemaan sinulle. Minä nimittäin taisin leimautua jo päivällä, kun ensimmäisen kerran näin sinut. Minulle tuli samanlainen lämmin olo vatsanpohjaan kuin sinulle juuri äsken. Kysyin siitä Samilta, joka on myöskin leimautunut, ja hän sanoi että samalta kuulostaa kuin mitä se oli hänellä itsellään. Ja kun oikein ajattelet sitä tarkemmin, eikö se käykin järkeen? Minusta ainakin tuntuu, että olet tärkein ihminen maailmassa", Seth tokaisi ja punastui sitten rajusti tajutessaan mitä oli päästänyt suusta.

Melissa seisoi typertyneenä hetken aikaa. Hän antoi Sethin sanojen vajua hitaasti tajuntaansa. Ja poika tuntui olevan oikeassa, sillä mitä pidempään hän tätä katsoi ja mitä enemmän hän ajatusta käänteli, tuntui hänestä juuri siltä kuin miten leimautumista oli vanhoissa taruissa kuvailtu - että hän ei voisi enää ajatella jatkavansa elämäänsä ilman Sethiä vierellään.

***

Oli kulunut kolme kuukautta siitä, kun Melissa ja hänen laumansa olivat saapuneet Forksiin. Seutu oli alkanut vaikuttaa aina vain mukavammalta, mitä pidempään Melissa oli siellä ollut. Tai ainakin heti sen jälkeen, kun hän oli tottunut sateiseen ilmastoon.

Hän oli käynyt tervehtimässä myös loppuja Culleneita heidän kotonaan ennen kuin Bella ja Edward olivat lähteneet takaisin yliopistoon. Hän oli suhtautunut vierailuun tietyllä varauksella, mutta oli lämpimästi yllättynyt saamastaan vastaanotosta. Varsinkin Carlisle oli tehnyt häneen vaikutuksen. Miten joku saattoikin olla niin epävampyyrimainen! He olivat vaihtaneet useita mielenkiintoisia ajatuksia muodonmuuttajien sekä vampyyreiden alkuperästä ja Melissa jopa hieman odotti seuraavaa kertaa kun pääsisi keskustelemaan Carlislen kanssa. Melissa oli onnistunut myös ystävystymään Alicen kanssa. Tai oikeastaan Alice ei ollut antanut hänelle muuta vaihtoehtoa, mutta ei hän oikeastaan pistänyt naisen ystävyyttä pahakseen.

Suuriman osan ajasta hän oli kuitenkin viettänyt Sethin kanssa. Kumpikaan heistä ei halunnut saatikka pystynyt olemaan erossa toisesta muutamaa tuntia pidempään. Ehkä se oli jokin leimautumisen alkuhuuma, jota olisi syyttäminen, mutta kumpikaan heistä ei asiasta valittanut. Välillä Melissa huomasi ihmettelevänsä miten oli pystynyt elämään ennen Sethin tapaamista. Tuntui kuin hän olisi löytänyt itsestään puuttuneen palasen, vaikka ei ollut edes tiennyt sellaisen puuttuneen.

"Oletko valmis?" Melissa kysyi ja vilkaisi itseään Sethin huoneen peilistä. Seth nosti katseensa lukemastaan sarjakuvalehdestä ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
"Valmis mihin?"
"Alice lähetti tekstarin, että on saanut asunnon sisustettua. Lupasin että kävisimme katsomassa sitä mahdollisimman pian", Melissa hymähti. Seth irvisti tämän kuullessaan.
"En vieläkään tiedä oliko hyvä idea antaa Alicelle vapaat kädet sisustamisen suhteen."
Melissa naurahti hyväntahtoisesti ja kiskoi pojan kädestä sängyltä ylös.
"Eiköhän se ole ihan hyvä. Ja jos se on aivan kamala, voimme aina vaihtaa tavarat mieleisemmiksi."
"Enpä tiedä, en haluaisi suututtaa Alicea. Hän voi olla todella pelottava ajoittain", Seth mutisi, mutta seurasi kuitenkin Melissaa ulos huoneesta ja ulko-ovesta.

He ajoivat Sethin kanssa pienen kerrostalon luokse, joka sijaitsi hieman reservaatin ulkopuolella metsän reunalla. Heidän onnekseen kyseisestä talosta oli vapautunut hiljattain sopivan kokoinen kaksio heidän tarpeisiinsa. Melissasta oli ollut itsestään selvää leimautumisen jälkeen, että hän jäisi Forksiin Sethin kanssa, ainakin siksi aikaa että poika saisi suoritettua high schoolin loppuun.

Alice odotti heitä ulko-oven luona ja keinahteli innostuneena kantapäidensä varassa.
"Tulittehan te. Äkkiä nyt, en malta odottaa teidän reaktioitanne", hän sanoi ja suorastaan veti Melissan kädestä sisälle. Hän avasi asunnon ulko-oven näppärästi avaimella ja johdatti pariskunnan sisälle.

"Noh, mitä mieltä olette?" hän kysyi malttamattomana.
Melissa katseli ympärilleen uskomatta silmiään.
"Tämä on aivan ihana", hän henkäisi.

Asunnon värimaailma oli maanläheinen, mutta ei synkkä. Lämpimät värit toivat kotoisan tunnelman. Suurin osa huonekaluista oli puisia ja siellä täällä oli pieniä eksoottisen tuntuisia koriste-esineitä. Olohuoneen seinällä oli valtava tiikeriä ja sutta esittävä taulu. Makuuhuoneen valtava parisänky näytti niin pehmeältä, että Melissa arveli hukkuvansa siihen.

"Täytyy myöntää, odotin jotain paljon, tuota, koristeellisempaa", Seth sanoi nyökytellen hyväksyvästi. Alice nauroi helisevää nauruaan.
"Huolehdit turhaan. Totta kai minä käyttäisin teille sopivia teemoja."
"Kiitos, Alice", Melissa sanoi ja antoi pikaisen halauksen vampyyrille.
"Eipä kestä. Minä jätän nyt teidät rauhassa tutustumaan uuteen kotiinne", Alice sanoi, ja Melissa vannoi kuulevansa vihjailevan sävyn naisen äänessä.
"Kiitos minunkin puolestani", Seth huikkasi vielä kun Alice oli jo hävinnyt oviaukosta.

Melissa käveli ruokapöydän ohitse ja siveli sen sileää pintaa sormillaan.
"Nyt en ainakaan kadu hetkeäkään, että päätin jäädä tänne", hän totesi Sethille. Seth käveli hänen luokseen ja kietoi kätensä takaapäin tämän ympärille.
"Oliko muka vaara siitä, että katuisit", hän kysyi lempeästi.
"Hetken aikaa pohdin teinkö oikean valinnan, kun Vanessa ja Ryan palasivat takaisin jatkamaan opintojaan. Mutta enhän minä olisi sinua voinut tänne jättää", Melissa sanoi ja nojasi päätään Sethin rintaa vasten.
"Kiitos että et jättänyt. Tiedän, että pyysin sinulta paljon kun pyysin jäämään tänne", Seth kuiskasi hiljaa.
Melissa kääntyi ympäri ja kietoi kätensä poikaystävänsä kaulan ympäri. Hän katsoi tätä silmiin ja tunsin miellyttävän lämmön kehossaan.
"En koskaan jätä sinua. Rakastan sinua", Melissa sanoi pehmeästi.
"Minäkin sinua", Seth vastasi ja painoi hellän suudelman Melissan huulille.

Ja viimeistään silloin Melissa tunsi varmaksi tehneensä oikean päätöksen, sillä hänen kotinsa tulisi aina olemaan siellä, missä Sethikin olisi.

bannu: crys

But what if that moment's right now?