Nimi: Aarteita hiekalla
Kirjoittaja: Remi eli Psykiatri eli minä
Ikäraja: Kait se on K-11, korjatkaa toki, jos on väärin.
Tyylilaji: Jotain draamankaltaista, mutta aika... general?
Varoitukset: Joku kuolee, mutta liekkö varoituksen arvoinen.
Aarteita hiekalla
Mies asteli rantahiekalla. Hänen askeleensa olivat epävakaat ja viettivät pehmeällä alustalla. Matka ei sujunut tasaiseen vauhtiin miehen pysähdellessä keräämään tyhjiä tölkkejä ja pulloja, ja kaatuillessa muutaman askeleen välein.
”Turpa tukkoon, en minä kännissä ole”, mies rähisi puussa laulaneelle linnulle ja kaivoi puseronsa taskusta Suomiviinapullon. ”Lisää ryyppyä, jos jalat eivät toimi!”
Mies kieri hetken maassa yrittäen löytää vakaata asentoa nousta ylös. Alepan kassi yhdessä ja viinapullo toisessa kädessä hän lopulta rojahti hiekkaan istumaan. Ehkä oli jo aika pitää tauko – kyllä hän oli ahkeroinut yhden hörpyn edestä.
Mies nosti pullonsuun huulilleen ja kallisti päätään taakse. Hän joi ahnaasti sen minkä yhdellä huikalla pystyi ja huokaisi tyytyväisyydestä. Alkoholi poltti nielussa ja lämmitti vatsaa ja hetken mies istui nauttimassa tunteesta, vaikkei ollut varma, oliko ansainnut sitä. Jokainen pisara piti ansaita. Jokainen pullo maksoi enemmän kuin mihin miehellä oli varaa. Mies tiedosti tämän aivojen pitkästä etanolikylvystä huolimatta.
Miehen elämä ei aina ollut koostunut pullojen kaatamisesta ja keräämisestä, rannoilla, ojissa ja kadunkulmissa ähisemisestä ja ohikulkijoille ärisemisestä. Kerran hän oli ollut Lasse Mäntynen, arvostetun pankin lakiasiantuntija ja yhden lapsen yksinhuoltaja isä. Työkaverit tunsivat hänet konservatiivina, jolla oli asiansa sanottavana keskusteluun kuin keskusteluun. Muita kavereita hänellä ei juuri ollutkaan - työ vei liikaa aikaa seurapiireissä pyörimiseen, ja halusi mies aikaa jäävän myös perheelleen. Lapsi oli liian tärkeä muistettavaksi ainoastaan taloudellisesti. Miestä ei ollut haitannut, vaikka tytöstä sitten kasvoikin vihreä liberaali, jonka vasemmistolainen ajatusmaailma poikkesi täysin miehen arvoista ja asenteista. He olivat pieni mutta tiivis perhe, eikä mies halunnut antaa poliittisten suuntautumisten tai muiden piirteiden heikentää heidän välejään. Rouva Mäntysen poistuttua miehen elämästä tytöstä oli tullut käsittämättömän tärkeä - elämän tarkoitus ja ainoa sisältö.
Sitten tyttö kuoli. Hän oli ollut 19 ja asunut yhä miehen luona. Kesäkuun alussa hän oli lähtenyt muutaman kaverin kanssa Venäjälle, Moskovaan ilmeisesti, miehelle epäselväksi jääneeseen homojen oikeuksia ajavaan tapahtumaan. Väkijoukon keskellä joku oli avannut tulen. Luodit olivat haavoittaneet monia, mutta vain kaksi oli kuollut. Miehelle tapahtumat selvisivät useita päiviä myöhemmin, kun Suomen poliisista soitettiin hänelle. Tytön ruumis oli tuotu rajan yli ja miehen täytyi käydä tunnistamassa se ja täyttämässä papereita. Pois lähtiessään hän oli saanut mukaansa tytön laukun ja kevyen takin. Muuta omaisuutta tyttö ei ollut ottanut mukaansa Venäjälle.
Tytön kuolema romutti kaiken. Mies ei enää osannut keskittyä töihin tai nauttia vapaa-ajasta. Häntä ei kiinnostanut maailman uutiset, poliitikkojen päähänpistot, eikä urheilu. Valveilla hän ei halunnut olla, muttei saanut untakaan. Jos sai, unet olivat levottomia ja ikäviä, ja tuntuivat jättävän hänet entistä väsyneemmäksi. Kahden vuoden sinnittelyn jälkeen mies vajosi. Viina täytti miehen jokaisen solun, eikä suostunut pursuamaan yli, vaikka keho tuntui olevan sitä ääriään myöten täynnä. Työ siinä meni alta, samoin asunto ja luottotiedot.
Tytön laukkua mies ei ollut menettänyt ja hän kantoi sitä mukanaan aina. Se oli hänen kallein aarteensa ja ainoa omaisuutensa, jota hän varjeli tarkemmin kuin henkeään. Usein hän alkoholitokkuroissaan halaili sitä ja silitteli siihen kiinnitettyjä pinssejä.
Eihän laukusta ollut tippunut mitään? Mies veti laukun syliinsä kömpelösti. Hän avasi sen ja tuijotti sitä hetken aikaa tyhjä ilme kasvoillaan, kuin olisi unohtanut, mitä oli tekemässä. Lopulta mies tunki kätensä sisään ja tunnusteli. Tytöltä jääneet työpaperit olivat paikoillaan, samoin Jamaikan kartta, jonka tyttö oli hankkinut kuullessaan mahdollisuudesta päästä saarelle jonkin järjestön työntekijänä. Kasaan taitellun kartan alta löytyi myös tytön vanha avainnippu ja miehen tupakka-aski. Sekä banaani. Mies tuijotti banaania tympääntyneen näköisenä. Hän ei ollut koskaan pitänyt banaaneista, eikä todellakaan muistanut sellaista hankkineensa. Murahtaen hän heitti hedelmän olkansa yli.
Tytön muisto ansaitsi oman hörppynsä. Mies kiersi pullon taas auki ja kohotti sen huulilleen, mutta onnistui tiputtamaan sen ennen kuin ehti saada pisaraakaan suuhunsa. Pullon arvokas sisältö valui miehen vaatteille ja maahan, johon sitä pulppusi kokoajan lisää. Kuiva hiekka imi viinaa melkein yhtä ahnaasti kuin mies.
Käsi hamuili hiekkaa yrittäen saada pullosta pitävää otetta ja pelastaakseen sen sisältämän eliksiirin. Melkein kaikki neste oli kuitenkin ehtinyt valua ulos, kun mies vihdoin sai nostettua pullon hiekalta. Katsellen sotkua tuhrautuneena mies kohotti paitansa helman huulilleen ja yritti imeä kaiken juoman talteen. Kangas maistui suolaiselta ja oli kovettunutta kaikesta hiestä ja liasta. Ehkä sen voisi pestä. Kovettunut kangas hiersi ikävästi ihoa liikkuessa ja olihan vettäkin tarjolla.
Mies laski laukun rantahiekalle ja siirtyi polvilleen. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt nousta seisomaan vaan laski kätensä maahan ja lähti konttaamaan eteenpäin. Kun hiekka muuttui kosteaksi, hän rojahti maahan ja jatkoi kierien eteenpäin, kunnes vesi oli tarpeeksi syvää kannatellakseen häntä. Hän hivuttautui vielä hieman syvemmälle, laski jalat pohjaan ja jäi seisomaan siihen. Vesi tuntui painavan miestä kasaan joka suunnalta. Se kannatteli ja miehestä tuntui kevyeltä. Pienet aallot huuhtoivat kaulaa ja hänen teki mieli sukeltaa, ja niinhän veti keuhkoihinsa ilmaa ja painoi pään veden alle. Kaikki oli kevyttä. Mies ponnisti jaloillaan ja liukui pinnan alla kauemmas rannasta. Hän kellui kalojen maailmassa ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut yksi ahven muiden joukossa. Tai ehkä särki.
Aurinko oli vasta ehtinyt nousta, kun nuori poika juoksi metsäpolkua pitkin kohti rantaa. Mikäli poika olisi halunnut, hän olisi voinut kulkea matkan kaupungin teitä pitkin, mutta metsän vaihteleva maasto houkutteli enemmän. Polku tosin oli lyhyt ja pian poika jo saapui rantaan ja lähti kävelemään aivan vesirajaa pitkin kohti toista päätä tarkkaillen maata edessään aarteiden varalta. Hän ei ollut kävellyt kuin ehkä minuutin, kun hän huomasi hiekalla jotain epätavallista. Muutaman metrin päässä hänestä makasi ihmishahmo puoliksi vedessä. Poika jatkoi matkaansa hitaasti, pitäen silmänsä tiukasti hahmossa. Tämä ei liikkunut, ei vaikka poika huuteli ja vierelle päästyään tönäisikin. Löydöstä pitäisi kertoa äidille. Poika lähti juoksemaan takaisin ehtimättä huomata harmaata laukkua, joka lojui hiekalla vähän matkan päässä miehestä.
