Amy Malfoy: Juu, Harry oli koulussa aina kiltisti.
reilusti yksi parhaimmista ficeistä mitä olen lukenut!
Oho o_o Nyt mä sitten punastelen täällä koko loppuillan xD Kiitos tosi paljon sulle, että oot alusta asti jaksanut lukea tätä.
jossujb: Tässä osassa sitten taas vähän ripotellaan tietoja xD Kyllä ne seikkailut sieltä kohta tulee. ^^ Kiitos sulle kanssa kommentistasi toooosi paljon!
pihlajanmarja: No tässä osassa selvii taas aika paljon asioita. Kiits sullekin kun jaksat aina ilmoittaa lukeneesi!
A/N: Tässä osassa jää paljon auki, mutta seuraava osa sitten taas selittää enemmän.
3. Rose käveli ulko-ovesta ulos suunnatakseen huispauskokoukseen, mutta hänen matkansa katkesi, kun James nappasi häntä olkapäästä kiinni ja riuhtoi takaisin sisälle linnaan. Rose oli ollut menossa suunnittelemaan seuraavan päivän koelentoja ja olikin ollut siitä innoissaan, koska ei ollut aiemmin ollut kyseisessä tapahtumassa.
”No? Minulla olisi muutakin tekemistä”, Rose sanoi huitoen huispauskentän suuntaan.
”Saiko Al kirjeen kotoa?” James kysyi vaihtaen painoa jalalta toiselle.
”Kyllä, miten niin?” Rose vastasi yrittäen näyttää normaalilta. Kirje nimittäin ei ollut kaikkein tavanomaisin; siinä oli ollut mukana näkymättömyysviitta.
”Minäkin sain”, James kuiskasi innoissaan. Rose odotti jatkoa, mutta kun sitä ei kuulunut, päätti hän puhua:
”Sinä puhut aina yhtä sekavasti. Mitä niistä kirjeistä?”
”Oliko siinä mitään erityistä?”
”Sitä sinun pitää kysyä Alilta”, tyttö vastasi edelleen pitäen kasvonsa peruslukemilla.
”Minä kysyn sinulta”, James tiuskaisi.
”Miksi?”
”Koska minä nyt vain kysyn”, poika ei suostunut kertomaan syitään. Ehkä hän ei halunnut kertoa veljelleen ilman, että hänelläkin olisi jotain erityistä kerrottavaa.
”Sinua vaivaa joku todella pahasti. Mitä siinä sinun kirjeessäsi sitten sanottiin?” Rose pudisteli päätään ja kysyi kysymyksen, mitä James ilmiselvästi olikin odottanut.
”Siinä oli ohjeet”, poika jatkoi silmät säihkyen innostuksesta.
”Ja? Sinä voit kyllä jatkaa lausetta ilman, että minun pitää sanoa jotain”, Rose sanoi sarkastisesti serkulleen, jolla oli aina tapana lopettaa lauseet niin, että keskustelukumppani pystyi kysymään jonkin tarkentavan kysymyksen.
”Niin niin. Siinä siis oli ohjeet sen kartan käyttämiseen”, James melkein taputti käsiään, koska oli niin innoissaan siitä, että oli vihdoin ja viimein saanut kartan toimimaan toivomallaan tavalla. Rose tuijotti serkkuaan suu auki. Oliko James vihdoin ja viimein saanut kartan toimimaan? Seuraava lause tulla tupsahti tytön suusta ennen kuin oli kerennyt miettiä kartan ja viitan aiheuttamia mahdollisia seurauksia.
”Mainiota! Nyt sinä menet kertomaan tuosta Alille, luulen, että hänellä on sinulle kanssa jotain kerrottavaa!”
”Missä hän on?” James kyseli laittaen samalla silmälasejaan paremmin nenälleen.
”Katso kirjastosta. Jätin heidät sinne lukemaan läksyjään”, tyttö sanoi iloisesti. James ei kerennyt ajatella sitä kovin todennäköistä mahdollisuutta, että pojat olivat kadonneet kirjastosta heti, kun Rose oli mennyt nurkan taakse. Poika lähti juoksemaan kirjaston suuntaan huiskuttaen Roselle.
Rose lähti huispauskentälle hymyillen ovelasti. Siinä kartassa sittenkin oli ollut jotain erikoista. Hän oli uskonut serkkunsa satuilleen koko asian, koska kolmeen kuukauteen kartta ei ollut näyttänyt elonmerkkejä kenellekään.
Kun tyttö palasi takaisin linnaan, säikäytettiin hänet kartan ja viitan yhteistyöllä; pojat olivat seuranneet hänen menoaan ja olivat päättäneet iskeä, kun tämä olisi yksin jossain käytävässä. Rose ei osannut epäillä mitään, kun viitan alla olevat serkukset hyppäsivät tämän kimppuun. Tyttö melkein kirosi ääneen sitä, että oli sanonut Albuksella olevan jotain kerrottavaa Jamesille.
~
”Zabini tahtoo vaihtaa pelipaikkansa lyöjäksi. Onko kellään mitään sitä vastaan?” Alex kysyi toisilta joukkueen jäseniltä juuri ennen koelentoja. Muut pyörittelivät päitään ja odottivat jo ensimmäistä kokelasta kentälle. Euan Zabini näytti silminnähden iloiselta tuomioon.
”Nyt kävi niin, että etsimme jahtaajaa lyöjän sijasta. Ne, joita ei kiinnosta kyseinen paikka, voi mennä katsomon puolelle jo nyt”, Alex kailotti kaikille halukkaille. Muutama isokokoinen poika lähti murheellisen näköisenä lampsimaan katsomoon, koska eivät nähtävästi halunneet jahtaajiksi edes kokeilla lentää.
Rose näki, kuinka Albuksen kasvoille nousi hymy toisella puolella kenttää tiedon kuultuaan. Rose oli lähes pakottanut serkkunsa koelentämään, vaikka poika oli yrittänyt selittää, ettei ollut tarpeeksi kookas lyöjäksi. Pojan onneksi Zabini oli halunnut vaihtaa paikkaa ja se oli jopa sopinut muille pelaajille.
Scorpius istui joukkueen takana katsomassa lentämistä. Hän olisi halunnut kanssa koettaa, mutta hänestä ei ollut lyöjäksi kokonsa puolesta, eikä jahtaajan paikka sitä enempää häntä kiinnostanut. Hän oli vasta vuotta aiemmin lentänyt ensimmäistä kertaa ja oli siitä lähtien halunnut pitäjäksi. Kotona häneltä tietenkin odotettiin etsijän paikkaan saamista, mutta hän oli tiedostanut alusta lähtien, ettei olisi tarpeeksi kokenut kyseiseen pelipaikkaan. Ja sitä paitsi, Rose osasi pojan mielestä lentää paljon paremmin kuin tämä itse.
Joukkueen jäsenet antoivat kukin pisteitä jokaiselle koelentäjälle, mutta viimeisen sanan sanoi kuitenkin Alex joukkueen kapteenina. Rose antoi serkulleen lähes täydet pisteet, sillä vain kerran poika oli syöttänyt kaadon huonosti toiselle koelentäjälle. Alex oli tehnyt päätöksen, että koelentäjät pelaisivat keskenään, eikä kukaan jo joukkueessa oleva osallistuisi lentämiseen, pelkästään pisteyttämiseen.
”Antakaa ne pistelaput minulle”, Alex sanoi hieman kärsimättömästi viimeistenkin lentäjien kadottua näköpiiristä. Rose yritti kurkkia muiden Albukselle antamia pisteitä, mutta saikin kasvojensa eteen iloisen Anthonyn.
”Eipä kurkita”, seitsemännellä luokalla oleva poika sanoi heristäen sormeaan tytön kasvojen edessä ja pörrötti Rosen hiuksia naurahtaen.
”Minä ilmoitan tuloksen tänään oleskeluhuoneessa”, Alex ilmoitti saatuaan kaikkien laput ja jätti muut seisomaan kentän laitaan.
”Minä niin toivoisin, että Al pääsisi”, Rose sanoi suoristaen äsken pörrötettyjä hiuksiaan.
”Hän kyllä lensi hyvin, mutta illallahan se vasta selviää”, Amelia Bulstrode kohautti olkiaan lähtien ensimmäisenä koululle.
”Turha sitä on nyt miettiä, Alex tekee joukkueen kannalta parhaan päätöksen”, aiemmin päivällä paikkavaihdoksestaan ilmoittanut Euan Zabini sanoi yhtä vakavakasvoisena kuin aina.
~
”Onko kaikki nyt paikalla? Minä olen jo kolmeen kertaan käynyt neljäsluokkalaisten poikien makuusalissa hoputtamassa heitä”, Anthony katseli ympärilleen tupaten täynnä olevassa oleskeluhuoneessa.
”Ainakin kaksi viidesluokkalaista tyttöä puuttuu vielä”, Amelia sanoi nostaen kaksi sormeaan pystyyn varpaillaan seisten.
”Missä he nyt ovat? Menivätkö he nyt vielä meikkaamaan? Äskenhän he olivat tässä”, Anthony sanoi matalalla äänellä pyöritellen päätään. Rose seisoi paikallaolijoita tarkastavan kaksikon välissä hymyillen. Hän oli varma, että Albus olisi viiden minuutin päästä joukkueessa.
Scorpius ja Albus seisoivat takan vieressä toisella puolella huonetta.
”Jännittääkö?” Scorpius kysyi nojaten seinään.
”Totta kai”, Albus vastasi nopeasti. Hän ei vieläkään osannut olla jännittämättä silloin, kun oli tärkeä tai uusi tilanne käsillä.
”Arvasin!” vaaleahiuksinen poika naurahti iloisesti pitäen katseensa huoneen toisella puolella olevassa joukkueessa.
”Sinuakin jännittäisi. Miksi et edes kokeillut lentää?” Albus vastasi tuhahtaen ja kysyi samalla koko päivän häntä ihmetyttänyttä asiaa. Scorpius oli kuitenkin taitava lentäjä, vaikkei ollutkaan vielä pitkää aikaa ollut luudan selässä.
”Minä kokeilen ensi vuonna, kun pitäjän paikka avautuu”, Scorpius vastasi tyynesti edelleenkin hymyillen. Pojat eivät kerenneet pidempään keskustella, kun Alex vihelsi seisten toisten joukkueen jäsenten kanssa oviaukon edessä.
”Nyt päät kiinni niin saatte kuulla tämänpäiväisten koelentojen tulokset!” tyttö huusi heilutellen pergamentinpalasta kädessään. Albus ei kyennyt liikkumaan, Rose melkein tärisi innostuksesta, eikä kyseisessä huoneessa ollut pitkään aikaan ollut yhtä hiljaista kuin sillä hetkellä. Alex avasi kahteen kertaan taitellun pergamentin, selvitti kurkkuaan ja alkoi puhua.
”Meillä oli kaksi, joiden välillä jouduin pähkäilemään koko päivän. Voisittekohan tulla tänne, Albus ja Mary niin kerron, kumpi teistä pääsi joukkueeseen”, Alex sanoi saaden koko oleskeluhuoneen pyörimään, jotta he näkisivät kaksikon. Tyttöjen makuusalien portaiden suunnalta lähti ovelle seitsemäsluokkalainen Mary, joka ei ainakaan ulos päin näyttänyt jännitystään. Albus lähti takan viereltä luovimaan tietään samaan paikkaan ollen varma, että häneltä valui näkyvästi hiki. Scorpius lähti ystävänsä perässä huoneen toiselle puolelle huomattuaan, että molemmat Rose ja Albus näyttivät siltä, että nämä voisivat pyörtyä hetkenä minä hyvänä.
”Minulla on kerrankin oikein perusteet valinnalleni. Muutkin kuin lentämistaidot siis”, Alex sanoi hymyillen katsellen vuoron perään Marya ja Albusta.
”Meillä muuttuu joukkue paljon ensi vuonna, kun me Anthonyn kanssa lähdemme pois koulusta. Ensin ajattelin, että Albus saisi vielä vuoden aikaa harjoitella jos ottaisimme seitsemäsluokkalaisen Maryn, mutta sitten päätin, ettei ole tarpeellista muuttaa joukkuetta yhtään enempää ensi vuonna. Joten tervetuloa joukkueeseen Albus ja kiitos Mary, että yritit”, Alex lopetti paasauksensa nyökäten pienesti Marylle, joka näytti yhtä kivikasvoiselta kuin hetkeä aiemmin. Tyttö lähti takaisin makuusaleille kohauttaen harteitaan.
Tuloksen kuultuaan Scorpius taputti hyppien, pomppien ja huutaen. Rose seisoi paikoillaan siihen asti, kunnes Scorpius repi tämän hyppimään ja huutamaan kanssaan. Ei aikaakaan, kun Albuskin oli revitty pomppivaan ja ilakoivaan seuraan. Muut luihuiset taputtivat ja hurrasivat naureskellen. Jokainen halusi onnitella Albusta, jonka kasvoit eivät olleet varmaan ikinä olleet yhtä punaiset kuin silloin, kun hän kiitteli ihmisiä onnitteluista.
~
”Minä haluan sen kakaran pois tieltä!” tummiin pukeutunut nainen kyykki huutamassa takalleen.
”Mutta miksi?” takasta kuului miehen äänellä hieman kyllästynyt kysymys.
”Minulla on syyni”, nainen sanoi hieman rauhoittuneena.
”Sinä et ole vieläkään onnistunut kovettamaan itseäsi turhilta tunteilta”, mies huoahti ja nainen tiesi, kuinka miehen kädet menivät puuskaan. Tämä keskustelu oli käyty jo useita kertoja aiemminkin, useimmiten kasvotusten.
”Olenhan! Paremmin kuin sinä ikinä, senkin...”, nainen yritti keksiä jotain mahdollisimman halventavaa sanottavaa miehelle, kenen kasvot olivat kysyvät.
”Älä nyt jaksa”, kuului tylsistynyt vastaus.
”Minä haluan sen pojan pois sieltä siksi aikaa, että me saamme toteutettua suunnitelmamme”, nainen kertoi totuudenmukaisesti. Hän ainakin halusi yrittää, vaikka tiesi sanojensa menevän kuuroille korville.
”Vaikka hän onkin sukua sinulle, ei se tarkoita sitä, että hän saisi minkäänlaista erikoiskohtelua”, mies sanoi tiukasti.
”Sinä olet ärsyttävä”, nainen sanoi äänellä, josta kuulsi suru.
”Ja sinä olet lapsellinen”, miehen ääni huudahti.
”Joku päivä minä vielä näytän sinulle!”
”Niinhän sinä haahka luulet”, mies hörähti omille sanoilleen. Nainen oli aina ollut itsepäinen, eikä luultavimmin hevillä antanut nytkään periksi.
”Minä kuristan sinut, kun näemme seuraavaksi”, nainen vielä uhkasi ennen kuin nousi ylös ja kääntyi ympäri.
”Sekopäinen vanhapiika”, kuului hiljaisella äänellä takasta. Naisen päässä naksahti, kun hän kuuli miehen lausuvan kyseiset sanat.
”Minä kuulin tuon, ääliömäinen aurorinkuvatus!” nainen kirkaisi ja heitti takkaan teekuppinsa. Mutta se ei osunut mieheen, joka oli juuri kerennyt poistua nauraen omasta takastaan, vaan kolahti seinään särkyen.
