Olin suunnitellut et laitan
kolmanne osa vast myöhemmi, mut enpä pääse koneelle täst eteepäi vähää aikaa nii täs tää nyt on
ps. taas virheitä on, että sori
Olen valvonut koko yön, koska ajattelin vain sitä suudelmaa. Mutta nyt kävelen unisena ja haukotellen kohti koulua. ”Koulu on ajan haaskausta” tai niin ainakin ajattelin ennen. Enää en ajattele samalla tavalla, vaikka sinne onkin ärsyttävää mennä. Siellä voi sattua kaikkea erikoista, kuten tämä Ollin tapaus.
Yritän herätä ja selvittää päätäni, kun kuulen jonkun huutavan nimeäni. Minun ei tarvitse kahden päivän jälkeen edes katsoa kuka se on, koska tiedän sen olevan Olli. Helahdan ihan punaiseksi, kun muistan suudelman.
Jatkan kävelemistä ja Olli saavuttaa minut pian. Emme puhu mitään koko matkan aikana. Tilanne on vähän tukala. Koululla heti porteilla Ollin kaverit piirittävät hänet ja minä jatkan yksinäistä kävelyäni.
Koulupäivän vietän yksin. Ruokalassa istun samaan pöytään minne yleensä. Olli ei kavereidensa kanssa istu samassa pöydässä missä edellisinä päivinä, joten en näe häntä koko päivänä. Päivä on samanlainen, kuin aikaisemmat ennen Ollin tapaamista.
Olen jo lähdössä koulusta, kun kaksi tyttöä vetävät minua käsistäni. Katoan juuri kulman taakse, kun Olli tulee kaveriporukkansa kanssa ulos. Tytöt vetävät minua käsistä. Kävelemme vähän yli puoleen väliin koulumatkaani, kun tytöt supattavat jotakin ja vetäisevät minut juoksuun.
Juoksemme jonkin aikaa ja teemme äkkiä käännöksiä, kunnes pysähdymme hetkeksi. Huomaan, että olemme puistossa. Puisto näyttää jotenkin tutulta ja muistan, että siellä Olli suuteli minua. Tytöt supattelevat jotain ja minä kävelen istumaan penkille.
Tytöt tulevat pian luokseni ja sanovat ”Sä saat sit esitellä meiät Ollille” Kiva taas jotain jotka tykkää Ollista. ”Nii kuuleks sä?” toinen kysyy. Nyökkään. ”Nii miks tunnette Ollin kans ja miks hengaatte?” toinen kysyy.
He eivät kerkeä kysymään enempää, kun he näkevät Ollin kävelevän kentän toisella puolella. Minä huomaan hänet hetkeä liian myöhässä, koska hän on jo huomannut minut. Yritän lähteä pois, mutta tytöt vetävät minut takaisin ja sanovat ”Hei, sä et lähe minnekkää ennen, ku sä esittelet meijät”
Olli kävelee luoksemme ja tervehtii minua. Nostan kättäni hiukan ja tytöt katsovat minuun hieman äreästi. Menen äkkiä Ollin luokse ja kuiskaan ”Noi haluu tutustuu suhu” ja yritän häipyä paikalta. Olli tarttuu käteeni ja sanoo ”Me jutellaa lisää iha just, et älä lähe” Katson kättäni ja nyökkään.
Olli juttelee tyttöjen kanssa hetken. Keskustelun tulos on, että Olli käskee heidän häipyä. Minä seison vain paikallani ja piirtelen hiekkaan kengän kärjelläni. Hätkähdän, kun Olli koskettaa olkapäätäni. ”Sori, en päässyt porukasta koulussa mitenkään” hän sanoo.
Kävelemme keinuille ja istumme alas. ”Mu pitää kertoo sulle jotai” hän sanoo ja katson häneen kysyvänä. ”Nii… Siis ne mu kaverit ei haluis et vietän aikaa sun kanssa” hän sanoo samalla alaspäin katsoen. ”Ai… Miks?” kysyn yllättyneenä. ”En tiiä nii ne vaa sano” hän vastaa.
”No oo niitte kaa äläkä mu” sanon äkkiä. Itse ihan yllätyn sanojani ja tajuan, että voisin menettää ainoan kaverini. Hän katsoo minua yllättyneenä ja kysyy ”Oikeesti, mut sith mä en vois olla enää sun kaveri.” ”Ni-nii. Tiiän” vastaan. ”Okei… No kai se sit käy, mut vietetää tä ilta ny kaksin. Täähä o vika ilta ku voidaa olla kavereita” hän sanoo ja katselee haikeana taivaalle.
On kivaa, että on edes yksi kaveri, mutta on hankalaa menettää hänet. Ilta on jo melkein ohi ja olemme talojen ulkopuolella. ”M-mun varmaan pitäs mennä” sanon ja vinkkaan ovea. Olli näyttää katsovan minua surullisena ja sanoo ”Jo-joo mee vaa.” Menen sisälle hieman surullisena.
Viikko kulkee samaa rataa, kuin ennen Ollin tapaamista. Saatamme vahingossa katsoa toisiamme välillä, mutta käännämme päämme haikeina pois. Viikon lopun vietän yksin kotona koneellani ja katsoen televisiota. En kertaakaan nää Ollia parvekkeella.
Maanantaina kävelen yksin kouluun. Koulu päivä alkaa tavallisesti. Ruokalassa en voi istua omaan rakkaaseen kulmapöytääni, koska Olli kavereineen istuu siellä. Näen sen ja käännyn heti poispäin pöydästä. Etsin katseellani tyhjää pöytää, mutta sitä ei löydy. Huokaan syvään ja päätän mennä pihalle syömään. Olen juuri lähdössä ovesta, kun tunnen, että joku tuijottaa minua. Katselen ympärilleni ja näen vain Ollin katsovan minuun päin.
Menen pihalle katokseen. Katoksessa on pieni pöytä ja tuoli. Istun tuolille ja lasken evääni pöydälle. Kerkeän puraisemaan leipääni pariin kertaan ja joku lyö kätensä pöytään. ”En mä kestä enää, sä näytät nii ankeelt” Olliksi tunnistettava ääni sanoo. ”Mi-mitä et kestä?” kysyn tarkennukseksi. ”Sitä, etten voi olla sun kaveri” hän sanoo.
Katson häntä ihmeissäni. Hänen kaverinsa tulevat ulos ovesta ja tähystelevät hetken ympärilleen. He huomaavat Ollin ja juoksevat meidän luoksemme huutaen samalla ”Miks ihmees sä noi lähit?” Olli katsoo heitä ja minua vuorotellen. Pakkaan eväitäni samalla, kun Ollin kaverit tulevat luoksemme.
”Ai sä” yksi poika sanoo ja mulkaisee Ollia. Saan pakattuani ja yritän lähteä tukalasta tilanteesta pois. Olli työntää minut äkkiä takaisin istumaan penkille. Hänen kaverinsa ja minä, katsomme häntä ihmeissämme. ”Tää selvitetää tässä ja ny” hän sanoo äkkiä. ”Siis mikä?” hänen kaverinsa kysyvät.
”Haluun olla myös teijän sekä Aneten kaveri ja te ette sitä voi estää” hän sanoo. ”No valkkaa joko me tai hän” eräs tyttö sanoo ja muut myöntelevät asiaa. ”En mä voi valita. Mikä teil o Anettee vastaa?” Olli sanoo. ”A-anna olla Olli” soperran. ”Enkä! Mä rakastan sua!” hän huutaa. Säikähdän oikein paljon ja melkein kaadan tuolin.
”Mitä sää sanoit?” hänen kaverinsa kysyy. ”Nii, et rakastan Anettee” hän vastaa vähän pienemmällä äänellä. Olen ihan shokissa, enkä saa sanaa suustani. Ei minulle ole ennen huudettu tai tunnustettu rakkautta. ”Todista se” yksi tyttö sanoo vakavana ja se herättää minut shokistani. ”Todista? Mitä miten” lipsahtaa suustani.
”No vaik suukol” eräs sanoo vähän huumorin tajuisesti, mutta kaikki he alkavat hokea ”Suukko, suukko, suukko.” Katson Ollia. Hän katsoa minua niin, että hän oikeasti meinaisi suudella minua. Hän kävelee ihan viereeni ja minä soperran ”E-et kai vaa aio?” Hän nyökkää ja minä yritän perääntyä hiukan, mutta se ei oikein onnistu, koska istun tuolissa. Kaikki muut hiljenevät melkein kokonaan, koska haluavat keskittyä minuun ja Olliin.
Painan pääni alas ja suljen silmäni. Olli kääntää äkkiä pääni häneen ja suutelee minua. Vetäydyn äkkiä ja saan tuolin kaatumaan. Olen ihan punainen ja Olli ojentaa kättään minulle. ”Tartteeks apuu?” hän kysyy hymyillen. Pyöräytän päätäni ja nousen ylös. Kaikki muut kuiskivat asiasta ja paljon. Juoksen heti ylös päästyäni pois paikalta, enkä pysty keskittymään mihinkään.
Juoksen koulun portista. Juoksen jonkin matkaa ja tajuan pian, etten ole koululla enää. En edes tiedä missä olen. En tiedä minne minun pitäisi mennä. Olen ihan hukassa. Istun penkille ja toivon, että joku kulkisi ohi, että voisin kysyä suuntaa.
Koululla opettajalle on jo ilmoitettu, että olen lähtenyt jonnekkin. Kaikki ovat yhdistäneet voimansa ja jakautuvat etsimään minua. Minä vain istun penkillä enkä liiku minnekään, koska saattaisin eksyä vain lisää.
Ei mene muuta, kuin puoli tuntia ja näen tyttöjä. Kerään kaikki voiman rippeeni ja uskaltaudun kysymään heiltä ohjeita. He sanovat, että minun pitäisi mennä siihen suuntaan mistä he tulivat. Sieltä löydän porukkaa etsimässä jotakuta.
Kävelen tietä pitkin ja näen ensimmäisenä Ollin. Olli on hyvin iloissaan ja juoksee halaamaan minua. Olen ihan päästäni sekaisin ja palaamme koululle. Koululla kaikille ilmoitetaan, että olen löytynyt ja, että etsinnät voi lopettaa. Illalla Olli saattaa minut kotiin.
