Noukin tämän kommenttikampanjasta, koska en ole tainnut koskaan oikein lukea sulta mitään ja olin vähän utelias. Joten nyt sitten tyydytettiin uteliaisuutta!
Robert Smith ja the Cure ylipäätään ei ole mulle millään tasolla tuttuja (bändin nimeä lukuun ottamatta siis) ja niistä rakentui siksi tekstille aika jännä konteksti näin mun kannalta ajateltuna. (Tietenkin nyt ennen kommentoimista vielä pistin googlen laulamaan ja hämmästyin, kun luin, että kyseessä on punk-bändi. Hetken ehdin jo olla järkyttynyt, etten ole tuttavuutta tehnyt, kun 70-luvun punk oli aikanaan aika kova juttu mulle kuitenkin. Pienellä tutkiskelulla sitten selvisi, että kyse onkin jonkinlaisesta ”goottivaikutteisesta” post-punkista, enkä tuntenut itseäni enää niin hämmentyneeksi)
Hauska yksityiskohta muuten, että olit laittanut tuon kuvan tuohon alkuun.
Mun oli jotenkin hivenen vaikea käsittää tätä otsikkoa. En tiedä mistä se johtuu, koska hetken tankkaamisen jälkeen aloin kyllä hahmottaa, mitä sillä haetaan. Mutta jotenkin se vaan tuntui pitkältä ja hassulta. Mutta otsikointi on niin vahvasti makuasia taas, että voin hyvinkin olla ainut, joka näin ajattelee.
Yhteenvedosta mietin, että eivätkö kulmat ole yleensä kurtussa ja huulet mutrussa? En ole koskaan kuullut mutrussa olevista kulmista.
Vaikka teksti olikin lyhyt, olisin kaivannut siihen jonkinlaista kappalejakoa. (En varmasti vähiten siksi, että olen itse hullu enterin kanssa ja naputan sitä jatkuvasti.) Sellainen olisi ehkä auttanut jäsentelemään tekstin tapahtumia ja sitä, mitä kertojan pään sisällä liikkui.
koska mehän emme hymyile koskaan, varsinkaan keskenämme, me oudot mustavalkoiset friikit
tästä pidin paljon. Mustavalkoisista friikeistä ja siitä, mitä se tekstiin ja tunnelmaan tuo. Sitä pientä huvittuneisuutta ja ironiaa. Ehkä jonkinlaista lempeyttäkin. Salaliittohymy toimi myös, koska pidän kovasti salaliittohymyistä.
Emme kysy nimeä tai minne olet menossa, vaan keskustelemme niin kuin vuosisadan rakkaustarina, jota me olemme.
Tässä sitten taas oli musta jotain vähän vialla. Tykkään kyllä virkkeen ideasta, mutta toteutus jotenkin ontui mun silmissä tosi pahasti. Alku kuulostaa siltä, kuin nämä kaksi eivät kysyisi kolmannelta henkilöltä näitä asioita ja loppu sitten taas siltä, kuin he konkreettisesti olisivat rakkaustarina. Niin kuin joku novelli tai jotain. Romaani. Ei osa rakkaustarinaa, sen päähenkilöt, vaan konkreettinen tarina. Ja kuitenkin luulen kyllä ymmärtäväni, mikä virkkeen perimmäinen tarkoitus oli.
Näissä hahmoissa on hauskaa dramaattisuutta ja suureleisyyttä, jonka ehkä yhdistän juurikin tällaisten alatyylien edustajiin. On kajastavaa tragediaa ja kirsikkatikkarin popsauttamista huulilta. En edes valita siitä, ettei popsauttaa ole minusta oikea sana, koska se havainnollistaa kyseistä tapahtumaa liian hyvin, enkä keksi sille parempaakaan ilmausta, koska poksauttaa tarkoittaa aivan väärää ääntä, ja niin kaikki muutkin, joita pystyn keksimään.
Pysäkin ohi lintsaaminen oli vieras ilmaus, koska yhdistän mielessäni lintsaamisen aivan muuhun kuin jonkin ohi kulkemiseen.
Lopetus oli sanalla sanoen söpö. Tikkarin ojentaminen ja viimeinen heitto, kujeilevaa sanailua kerrassaan. Vaikka en ole ihan varma, saisiko näitä itsensä ”vakavasti” ottavia henkilöitä ja heidän kohtaamistaan ja perjantairakkauttaan sanoa söpöksi. Mutta sanoinpahan jo!
Kaikista näistä nillityksistäni huolimatta tykkäsin kyllä monesta jutusta, toivottavasti se näkyi edes jotenkin!
