Kirjoittaja Aihe: Ehkä eräiden ei kuulukaan osata |K11| Niden vuosipäiväteksti  (Luettu 1920 kertaa)

Nide

  • Tittelinturska
  • ***
  • Viestejä: 359
  • hukankorentoja
Nimi: Ehkä eräiden ei kuulukaan osata
Kirjoittaja: Nide
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: drama
Varoitukset: eh, viittaukset

A/N: Juhlikaamme! Tämä tulee vähän myöhässä, mutta (toivottavasti) oikean päivän sisällä. Koska Nide ja Fini viettävät vuosipäivää (eikä Nide olisi koskaan uskonut kirjoittavansa mitään tällaista). Ja kahdeksannet ovat muutenkin kivoja. Kivaa! Tästä tekstistä sen verran, että ARJOPJDGÅPJBDPIJFHPÅDTH!!11! ja perkele ei yhtään mitä halusin. Piti tulla kivaa Nide/Peteriä... Osallistuu haasteeseen OTS20 - drama.


Minä näen sen kaiken ja kuitenkaan en mitään. Asfaltti kuumenee, polttaa paljaita varpaita ja sillalta on hyvä hypätä. Vesi kohisee sen alla rapujen paetessa aaltoja, kaljatölkit huuhtoutuvat ja minä nappaan punaisen äyriäisen lautaselta.

Kesäkuumaa ja linnut sotkevat seinänvierustat. Ne hyppivät kiveltä kivelle, ylös alas sinne tänne, saavat minut oksentamaan. Värikylläisyyttä riittää ja mietin missä haulikko on.

Missä on tienristeys? Kyltti osoittaa taakse ja näyttää kylänmerkkiä, mutta asutus harvenee. Musta tie vaihtuu soraan ja hiekkaan ja penkasta löytyy kesällä kuollut orava. Minä säälin sitä kunnes muistan ettei ahmojen kuulu sääliä oravia, se on sopuleiden heiniä.

Me tulemme, lennämme, kuolemme. Miksi nyt on lämmin vaikka viimeiset yhdeksän päivää on satanut lähes tauotta ja en ole kuullut sirkutusta peltikaton lävitse? Miksei minulle voisi kasvaa siipiä, jotta pääsisin pois täältä eikä minun tarvitsisi enää palata? Miksi en kuollut viimeviikolla, hypännyt avonaiseen hautaan?

Nestori ei pidä minusta, se on selvä. Hän virnuilee, pystyy työskentelemään, mutta kylmyys paistaa selvästi läpi enkä lainkaan ihmettele. Silmät tuikkivat onnea ja iloa, piisami soittaa iltaisin. Minä en käsitä enkä oikeastaan haluakaan. Orava leikkii kuollutta kunnes eräänä päivänä kuolee oikeastikin.

Polut viitoittavat oikealle ja minä seuraan niitä, tunnistamatta metsässä vaanivaa tiheyttä ja pelkoa. Mustikkamättäät eivät ole kypsiä ja minä teeskentelen sankaria kunnes kaadun lehmänruhoon ja alan kiertää ympyrää. Kalat näyttävät limaisilta, maistuvat (varsinkin) raakoina pahoilta, enkä minä suostuisi koskemaan ellen olisi hukannut itseäni.

Taivaalta tihuttaa vettä, katseeni seuraa peuraa joka teeskentelee osaavansa, menee syömään laillisesti. Kukaan ei ole aikeissa ampua sitä ja minä huomaan kadehtivani.
« Viimeksi muokattu: 22.11.2014 20:12:35 kirjoittanut Nide »
sielo is kaikkee
Ava by Pyry
                               he olivat yhdessä nidepeter

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 279
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Seuraa peuraa, kuollutta leikkivä orava, se on sopuleiden heiniä ja monet muut ihmetykset.

Tykkään tarinoissasi luonnon mystisyydestä ja ihmisen suhteesta siihen - tai siitä, ettei ihminen ole ajatuksineen ja tekoineen ollenkaan irrallinen siitä vaan hengittelee yhtä lailla kiihtyvään tai lakoavaan tahtiin. Tässäkin luin, että kesä ja talvi, kylmä ja kuuma, oliko tässä rakastunut ja se, johon oltiin rakastuttu mutta joka ei välttämättä rakastanut takaisin?

Minua kiinnosti kovasti myös ruoka, ensin kaukomaiden äyriäiset, sitten oksentaminen ja lopulta metsästäminen. Pelästyin ensin haulikkoa, mutta onneksi lopussa kukaan ei ole aikeissa ampua sitä, kenties kertojakin tuntee jossain vaiheessa ettei ole saalis, uhri ja etti hänen tarvitse ahdistua niin kovin kovasti. Todella sympaattisen oloinen päähenkilö vaikka otteen saaminen olikin tuskaisaa. Mokoma peura.

Tämä ei ollut kaloista huolimatta kovin raaka vaan tässä oli ihanan raikas kesätuulen tuulahdus, josta pidin kauhan paljon. Vaikka väkisinkin luen tästä vähän Peteriä, koska haluan!
perhosen siivenisku


Nide

  • Tittelinturska
  • ***
  • Viestejä: 359
  • hukankorentoja
Renneto, kiitos! Ja vaikka vastaaminen tuleekin hieman myöhässä...

Ihmetyksiä riittää ja mä olen aina hyvilläni kun sä kaivat niitä esiin, koska monien eri merkityksiä en itse loppuun asti miettinyt. Ja hienoa kuulla ettei ihminen kuulostanut irralliselta, ja että sä löydät niin paljon asiaa muutamasta sadasta sanasta. Luonto on mystinen. :>
Haulikkoa ei kannata pelätä! Mä mitään peuroja ala ampumaan - tai oikeastaan - ja metsästämien tai sen puute on kiva. (Eli patoutumia koska en jaksanut lähteä metsästystutkintoon/-kokeeseen.) Otteen saaminen tuskaa? Ei ensimmäinen (ja tuskin viimeinenkään) kerta kun noin on sanottu. :3

Ih, raakuus on yliarvostettua (hahaha) ja kiva ettei tämä ollut liian, mä en laske kalojen tappamista raakuudeksi, mutta koska kaikki muut... Ja lue Peteriä, lue! Ehkä se ilmestyy itsenään sitten joskus.
sielo is kaikkee
Ava by Pyry
                               he olivat yhdessä nidepeter