Nimi: Tuntematon
Ikäraja: S
Tyylilajit: Draama, angst
Yhteenveto:
Uppoamaton laiva, miten oli mahdollista, että se upposi silti? Uppoamaton, kunnes luonto näytti voimansa, niin sanottiin lehdessä.Haaste: Katastrofihaaste
Oma sana: Titanic on jo pitkään ollu mulle tosi tärkee, en oo vaan koskaan kirjoittanut siitä. Rakastan sitä elokuvaa, joka ei liity tähän millään lailla, mut tykkään kyl ite laivastakin ja oon lukenu tosi monta Titanic tietokirjaa. Taidan tietää laivasta aika paljon, mutta en halunnut kirjoittaa jatko-originaalia, vaan lyhyen tekstin. Aluks meinasin kirjottaa sellasen, jossa Rosien mies olis kuollu, mut sit halusinkin tehdä Rosiesta kaksosen, koska pystyn paremmin kirjottaa kaksosista, koska olen itsekin kaksonen. Joten, tässä tämä on, olkaa hyvät, toivottavasti pidätte ja kommentoitte
Tuntematon Kun Rosie sulki silmänsä, hän näki yhä edessään sen saman kauhunäyn, joka toistui joka ikinen yö painajaisissa. Kauhunäky, jossa hän oli itse ollut päähenkilönä.
Titanicin uppoamisesta oli kulunut jo kaksikymmentä vuotta, mutta Rosie muisti jokaisen tuskan hetken laivan alkaessa upota. Uppoamaton laiva, miten oli mahdollista, että se upposi silti? Uppoamaton, kunnes luonto näytti voimansa, niin sanottiin lehdessä.
Lehden sanat olivat Rosielle kuin myrkkyä. Häntä oli haastateltu ainakin kymmenen kertaa eri lehteihin, aina samat kysymykset. Kyllä Rosie ymmärsi, miksi ihmisiä kiinnosti hänen tarinansa, hän tiesi ja ymmärsi, mutta eivätkö he ymmärtäneet, että olisi hänelle helpompaa olla vain ja unohtaa?
Ei sillä, että Rosie pystyisi unohtamaan, mutta helpompaa se olisi, jos joka toinen vastaantulija ei kysyisi jotakin Titanicin kauhunhetkistä, laivasta tai sen henkilökunnasta ja matkustajista. Rosien oma kaksoisveli, jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli uponnut laivan mukana ja tarvitsi tuskin sanoa, että se oli jättänyt nuoreen, seitsemäntoista vuotiaaseen Rosieen syvät arvet.
Uppoamisyönä Rosie oli herännyt ensimmäisen luokan kauniista hytistään – vaaleanpunaisia röyhelöitä ja pitsiä ja silkkiä, joita Rosie oli aina rakastanut – tömähdykseen. Hänen veljensä oli ollut tupakkasalongissa, jonne myös Rosie vaatteet puettuaan, oli lähtenyt. Veli oli yrittänyt rauhoitella Rosieta, sanonut, ettei ollut mitään hätää, käskenyt mennä takaisin nukkumaan, mutta kun ensimmäisen luokan tupakkasalonkiin oli tullut joku laivan henkilökunnasta ja kehottanut heitä kaikkia pukeutumaan lämpimästi, laittamaan pelastusliivit ylleen ja menemään kannelle, veli oli kalvennut pelosta ja järkytyksestä. Hän oli kuitenkin ohjannut Rosien takaisin heidän hyttiinsä ja auttanut tätä pukeutumaan lämpimästi ja laittamaan pelastusliivit ylleen. Sen jälkeen he olivat yhdessä menneet kannelle, jossa orkesteri yritti soittaa kaunista häävalssia. Ne soinnut olivat jääneet Rosien mieleen ikiajoiksi, hän kuuli yhä kappaleen soinnut korvissaan.
”Katso nyt”, hänen veljensä oli sanonut ja osoittanut orkesteria. ”Ei orkesteri soittaisi, jos olisi paha tilanne. He yrittäisivät pelastautua. Usko minua, Rosie, tämä on vain varatoimi. Todennäköisesti testataan, miten pelastusveneet toimii ja montako naista ja lasta niihin menee.”
Ja Rosie oli uskonut, koska ei veli koskaan valehdellut hänelle. Hän oli mennyt pelastusveneeseen halattuaan ensin kaksoisveljeään ja vilkuttanut tälle, kun venettä laskettiin avomerelle. Kaksoisveljen hymy oli jäänyt Rosien viimeiseksi näyksi Titanicin yöstä. Hän ei ollut kääntynyt katsomaan, kun laiva oli uponnut. Kaikki muut heidän veneessään olivat, vain Rosie oli istunut selkä laivaan päin, jääkylmien kyynelten valuessa hiljalleen hänen poskilleen.
Hänen veljensä. Rosie ei tiennyt vieläkään, miten paljon veli oli pelännyt uppoamisetkenä. Veljen ruumista ei oltu koskaan löydetty. Aluksi Rosie oli elätellyt pientä toivoa veljen eloonjäämisestä, jos ruumistakaan ei oltu löydetty... Mutta sitten hän oli kuullut niin monista ruumiista, joita ei oltu löydetty, ettei enää edes toivonut. Veli oli mennyt, toinen puoli Rosiesta oli kuollut veljen mukana.
Nyt kolmekymmentäseitsemän vuotias Rosie huokaisi hiljaa ja itki kyyneleet veljensä poismenosta. Hän oli tehnyt niin kuin veli olisi tahtonut hänen tekevän, oli mennyt naimisiin, saanut kolme ihanaa lasta, mutta edelleen hän kaipasi eniten kaksoisveljeään, josta hänen lapsensa eivät tienneet mitään. Hänen veljensä, niin rakas, niin tuntematon.
