Ficin nimi: Pala auringosta
Kirjoittaja: Arion
Tyylilaji: Angst ja ripaus romancea.
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Biisin omistaa Sonata Arctica, kaikki muu kuuluu minulle.
Yhteenveto:
”Taivas toisi hänet takaisin elämään, antaisi hänelle kaiken sen takaisin, mitä hän oli menettänyt.”Varoitukset: Ikuista angstausta ja maininta Helvetistä (jos joku nyt tämän haluaa kirosanaksi laskea.)
A/N: Mietin tässä pitkään, että laitanko Sallituksi vai K-7, mutta varmuuden vuoksi sitte tuo K-7.
Osallistuu
Biisihaasteeseen, biisinä Sonata Arctican
The Rest Of The Sun Belongs To Me.
Valkoisella hiekalla istui yksinäinen hahmo täysin liikkumatta, katse kohotettuna raudanharmaalle taivaalle. Sadepisarat valuivat pitkin hänen poskiaan kuin kyyneleet ja piirsivät omat merkkinsä hänen kasvoihinsa. Nimetön hengitti hädin tuskin näkyvästi, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin sateen ympärillään. Maailma ei enää ollut oleva paikka hänelle, hänen silmissään ennen loistanut valo oli poissa. Sadepisarat sivelivät hänen kasvoja kylmin sormin, kuiskaillen hänen korviinsa epätoivoisia ajatuksia. Ne houkuttelivat häntä jäämään, kertoivat, että hänen toivonsa oli turhaa. Nimettömällä ei kuitenkaan enää ollut mitään, mihin houkutukset olisivat tarttuneet, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori, ilman tunteita. Silti hän istui vain, odottaen jonkinlaista merkkiä. Hän tiesi, ettei joutuisi odottamaan ikuisesti. Jonakin päivänä sade väistyisi hänen yltään, vaikka edes ihan lyhyeksi hetkeksi. Sekin olisi tarpeeksi Nimettömälle. Taivas toisi hänet takaisin elämään, antaisi hänelle kaiken sen takaisin, mitä hän oli menettänyt. Kevyt hymy nousi Nimettömän kalpeille huulille hieman epävarman oloisena, aivan kuin hän ei olisi enää muistanut, miten hymyillään. Hän oli pysynyt hengissä ja järjissään vain muistojensa ansiosta, ne heikot mielikuvat Taivaasta olivat aina tuoneet edes hieman auringonvaloa tähän helvettiin.
Nimetön siveli kevyin sormin rannan kalpeaa hiekkaa, kuin se olisi ollut elävä olento. Hänestä hiekka oli aina näyttänyt luujauholta, meren uhrien ruumiilta, jotka aallot olivat jauhaneet. Nimetön mietti, mahtaisiko hän joskus liittyä hiekanjyvien joukkoon, odottaen päivää, jonka hän tiesi vielä tulevan. Hän pudisti päätään enemmän itselleen kuin kenellekään muulle. Meri ei saisi häntä. Nämä pienet sielut jatkaisivat kidutustaan aaltojen kuolettavissa kourissa, mutta hänet Taivas tulisi vielä noutamaan. Hän saisi sen pienen palasen aurinkoa, joka hänelle kuului, tai jolle hän kuului. Nimetön mätkähti makaamaan hiekalle pitkin pituuttaan, häilyvä hymynkare huulillaan. Taivas ei ikinä jättäisi häntä, vielä jonain päivänä hän saisi aurinkonsa. Odotus palkittaisiin.
Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Päivästä toiseen Nimetön odotti rannalla edes jonkinlaista merkkiä pelastajastaan. Saaren yllä paistava aurinko tuntui himmeältä harhakuvalta jopa hänen muistojensa Taivaaseen verrattuna. Hitaasti aurinko kuitenkin himmeni himmenemistään ja jopa Nimettömän muistot alkoivat haalistua. Lopulta aurinko muuttui ikuiseksi sateeksi, aivan kuin taivas olisi itkenyt koko ajan. Ei se kuitenkaan ollut taivas joka itki, vaan se, jolla ei ole nimeä.
Ilmaan muistojaan ajelehtivasta Nimettömästä talvi sai helposti otteen, eikä hänellä ollut enää edes sitä pientä valonsädettä, joka oli ennen tuonut valon tähän pimeyteen. Palmunlehtien kahina tuulessa muuttui pahantahtoisiksi kuiskauksiksi ja rantaan loiskivat aallot kurottaviksi, luisiksi käsiksi, jotka vain odottivat tilaisuutta päästä tarttumaan häneen.
Nimetön raastoi hiuksiaan ja käveli epätoivon vimmalla edestakaisin hiekkarantaa. Hän oli odottanut varmasti kuukausia, – luultavasti enemmänkin, hän oli jo menettänyt ajantajunsa – mutta ainoa asia, joka häntä odotti, oli Helvetti. Kuolema oli ainoa asia, jota hän tuntui kiinnostavan. Missä Taivas oli? Miksei hän ollut tullut? Hänen teki mieli vain huutaa kaikki tuskansa muille, saada heidätkin kärsimään.
”Mikset sinä tule?”, Nimetön kuiskasi, tuulen viedessä äänen mennessään. Hänen mielessään, joka ei nykyään eronnut juuri Helvetistä, se voimistui arpia ja haavoja repiväksi tuuleksi, jonka terät olivat kuin viikatteita.
”Mikset sinä tule!?” hän karjui, upottaen kaiken yksinäisyytensä tuohon yhteen lauseeseen, vaikka se tuntui repivän hänen kuivan kurkkunsa hajalle. Ääni jäi kaikumaan hetkeksi aikaa, kunnes tuuli puhalsi senkin pois. Nimetön kirosi, kun kyyneleet alkoivat valua.
I have no feelings, there is no more sunlight
The darkest hour is now here
I must have lost it for good, staying here without a fight
Out in the cold and windy night
Still waiting for a sign
I know there is still a day for me
One short moment is still enough for me
Bring me life with your ray of light
If only I found a small piece of the fallen sun
I wait for the day that will come
Wait for the sunlight, wait for the one
You can do what you want with the sea
But the rest of the Sun belongs to me
The winter fell on me and ended my life
The darkest hour is now here
Yet one more frozen month, my Hell awaits me
Out in the cold and windy night
Still waiting for a sign.
