hakuroo: Kiitos kommentistasi taas kerran!
(ja minä saan tähän vihdoin aikaiseksi jatkoa xD)Zoen menneisyydestä paljastuu lisää asioita tarinan kuluessa. Lupin nyt ajattelee... Enpäs muuten kerrokaan mitä hän ajattelee. Eiköhän sekin selvine aikanaan
KarwaPallo: Hei pliis, älä saa kohtausta! Mulla ei oo varaa maksaa sulle sairaalakustannuksia! ;P Kiitoksia aivan valtavasti! On hirveen mukavaa kuulla, että osaa kirjoittaa sujuvasti ja ymmärettävästi.
Ja joo jatkossa tarinassa selviää myös miksi Zoen vanhemmat murhattiin, mutta vastausta joudumme odottamaan vielä jonkun aikaa. Ja Sergei
(kyllä kirjoitit oikein) hänestä kyllä tulemme kuulemaan ja paljon!
A/N: Ääh, mä olen ihan hirveä ihminen, tiedetään. Jatkossa on kestänyt luvattoman kauan ja voisin listata tähän monia syitä. Päällimmäisenä koulu, se syö mun kaiken vapaa-ajan. Ja nyt kun on syysloma niin olin lomailemassa alkuviikon, enkä voinut lähettää tätä betattua lukua tänne finiin.
(Serkkujen luona oli kyllä kone, mutta niih...)Mutta nyt jatko on täällä! Ja minä lupaanjavannonkauttakivenjakannon, että jatkoa tulee seuraavalla kerralla nopeammin. Valitettavasti marraskuun NaNoWriMo vie taas kallisarvoista kirjoitusaikaani, mutta marraskuun jälkeen lupaan keskittyä vain ja ainoistaan tähän ja vain tähän ficciin.
7. Luku
Sinistä samettia
Sillä hetkellä minusta tuntui oikeasti siltä, että olisi ollut paljon parempi, jos ne kuolonsyöjät olisivat tappaneet minutkin. Päässäni pyörivät kuitenkin sen toisen kuolonsyöjän sanat:
"Ei onnistu Carrow. Herra käski tappaa vain Lorenzo Aconen ja tämän vaimon, tyttö jätetään rauhaan." Mietin usein miksei minua oltu tapettu. Ehkä minä vain olin liian huono ihminen edes tapettavaksi. Mutta toisaalta, se kuolonsyöjä teki ison virheen, kun sanoi toverinsa nimen minun kuulteni. Carrow. Se nimi on syöpynyt aivoihini, enkä usko, että voisin milloinkaan unohtaa vanhempieni murhaajan nimeä.
"Mitä sinä siellä teet?"
Säikähdin yläpuolelta kuuluvaa ääntä niin paljon, että pomppasin pystyyn ja käänsin murhaavan katseen tulijaan.
Sergei nosti kätensä ylös ja kehtasi näyttää vielä uteliaan huolestuneelta. Mulkaisin poikaa.
"Ei kuulu sinulle", vastasin äkäisesti. En minä olisi halunnut hänelle olla töykeä, mutta asiahan oli nyt niin, että minä olin taas kerran sortunut ajattelemaan menneisyyttäni, vaikka minä niin yritin unohtaa sen kaiken.
Yllätyksekseni Sergei ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta tai vihaiselta sanoistani. Itse asiassa hän hymyili ja nyökkäsi kuin vastaukseksi jollekin kysymykselle. Ilme kasvoillani muuttui ihmetteleväksi.
"Ymmärrän. Kaikilla meillä on joskus huonoja päiviä", Sergei hymyili niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyivät.
Peräännyin yhden askeleen ja osuin kiviseinään takanani. Jossakin mieleni sopukoissa huusi ääni, joka käski minun paeta niin kauas Sergeistä kuin mahdollista. Mutta tiesin sen olevan mahdotonta.
Seuraavassa hetkessä tajusin haukkovani henkeäni kylmällä kivisellä lattialla ja näkökenttäni laidalla tanssivat mustat pilkut saivat minut voimaan pahoin.
Sergei oli kumartuneena ylleni.
"Zoe! Mikä sinulle tuli? Zoe!"
Mutta pojan ääni vaimeni pelkäksi taustakohinaksi. Yritin kohdistaa katseeni johonkin ja kun vihdoin onnistuin siinä, toivoin, etten olisi yrittänytkään.
Katseeni kohdistui Sergein silmiin, jotka tavallisen smaragdinvihreän sävyn sijaan paloivat nyt mustina liekkeinä. Sitten kaikki pimeni ja vaivuin tyhjyyteen.
"Hän on kunnossa. Pyörtynyt vain. Mitä oikein tapahtui, Volkov?" kuulin jonkun kysyvän. Minä tunnistin tuon äänen, mutten saanut millään päähäni kenelle se kuului. Nainen oli kysynyt jotakin Volkovilta. Sen nimen minä tunnistin. Sergei Volkov. Minun valvojaoppilasparini.
Ja minä muistin, miten olin menettänyt tajuni. Muistin professori Lupinin tunnin möröistä ja kuinka minä olin lyhistynyt käytävälle luokan viereen. Muistin Sergein, joka oli kumartunut ylleni ja hänen silmänsä jotka olivat olleet kuin palavia mustia liekkejä.
"En tiedä, hän vain lyhistyi eteeni." Kuulin Volkovin äänen, joka oli täynnä hämmentyneisyyttä, ja kuvittelinko minä vain, vai oliko äänessä ripaus huolta?
"Ette kai te vain -"
"En. En tietenkään! Minä lupasin professori Dumbledorelle, etten -öh- tekisi sitä juttua yhdellekään tämän koulun oppilaasta täällä ollessani", Sergei sanoi. Hänen äänensävynsä oli kiivas ja hivenen loukkaantunut. Minä hämmennyin. Mitä ihmettä Sergei oli tarkoittanut sanoillaan?
Outo uni."Hyvä on. Uskon sinua, Sergei. Menehän nyt tunnillesi siitä. Olen varma, että Acone herää pian", nainen sanoi. Nyt tunnistin hänen äänensä. Matami Pomfrey. Minä olin siis sairaalasiivessä. Kenen ansiosta? Oliko Sergei tuonut minut vai joku muu?
Seuraavaksi kuulin loittonevat askeleet ja kaksi oven kolahdusta, kun se avattiin ja suljettiin.
Avasin silmäni ja voihkaisin kuuluvasti. Päässäni pyöri ja meni hetken aikaa ennen kuin onnistuin kohdistamaan katseeni kattoon. Nousin varovasti istumaan ja tunnustelin päätäni. Takaraivossa oli kuhmu. Ei ihme, että tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minua ryhmyllä päähän.
"Sinä heräsit. Ota tästä, se auttaa pääkipuun", matami Pomfrey ojensi minulle pikaria. Otin sen kiitollisena vastaan ja kulautin kitkerän lääkejuoman kerralla alas. Annoin tyhjän pikarin takaisin matamille ja kiitin häntä. Olin jo nousemassa sängyltä, kun minut työnnettiin takaisin.
"Minnekäs neiti kuvittelee olevansa menossa?" matami Pomfrey kysyi tiukalla äänellä. Katsoin häntä kummastuneena.
"Öh, tunnille", vastasin. Matami Pomfrey pudisteli päätään.
"Ei tule kuuloonkaan. Saat pysyä täällä yön yli, jotta saan varmuuden, että sinä todellakin vain pyörryit", hän sanoi tiukasti.
Päästin syvän huokauksen ja lysähdin sängylle. Pomfrey lähti kohti työhuonettaan.
Pohdin olivatko Sergei ja matami Pomfrey keskustelleet oikeasti, vai oliko se vain unta? Ja jos se oli totta, niin mitä Sergei oli tarkoittanut sillä, että oli luvannut Dumbledorelle olla tekemättä sitä kenellekään koulun oppilaalle? Mitä oli sitä?
Äh. Olet varmasti vain kuvitellut koko keskustelun. Sí -niin sen täytyy olla. Nyt kun kerran olin sairaalasiivessä koko päivän ja vielä seuraavan yönkin päätin, että olisi hyvä aika nukkua edellisen yön jäljiltä, jolloin mielessäni olivat pyörineet ihan liian monet asiat.
"Minun käteni! Se elukka katkaisi käteni!"
Dios, se siitä lepäämisestä, ajattelin ja nousin istumaan. Katsoin hölmistyneenä kun Hagrid kantoi Malfoyn minusta parin sängyn päähän, vastapäiselle sänkyriville. Malfoy huusi jotain kädestään. Matami Pomfrey saapui hössöttäen paikalle ja hätisti Hagridia lähtemään ja jättämään pojan hänen hoiviinsa. Hagrid näytti surulliselta ja masentuneelta. Minulle tuli pakonomainen tarve saada tietää mitä oli tapahtunut.
"Hei, Hagrid!" viitoin miestä tulemaan minun luokseni. Hagrid tuli sänkyni viereen.
"Mitä sä täällä teet, Zoe?" Hagrid kysyi. Heilautin kättäni.
"Pyörryin tunnin jälkeen käytävälle. Ei mitään vakavaa. Onneksi Sergei osui paikalle ja toi minut tänne", selitin ja yritin hymyillä vakuuttavasti.
Hymyni kuitenkin hyytyi kun näin, että Hagrid näytti vakavalta. Kosketin Hagridin käsivartta.
"Mitä oikein tapahtui?" nyökkäsin pienesti Malfoyn suuntaan, joka valitti kovaan ääneen kädestään. Hagrid niiskaisi ja selitti, että oli päättänyt pitää ensimmäisen taikaeläinten hoidon tunnin hevoskotkista. Harryn luokka oli ollut hänen ensimmäinen opetettava luokkansa.
"Olisi sittenkin pitänyt aloittaa fletkumadoilla", Hagrid sanoi lopuksi. Taputin Hagridia olkapäälle.
"Ei se sinun vikasi ollut, Hagrid. Malfoy nyt on tyhmempi kuin fletkumato. Olen varma, että hän ärsytti Hiinokkaa tahallaan", sanoin ja yritin hymyillä.
"Kiitti Zoe. Sä se osaat aina piristää." Hagrid rutisti minua itseään vasten. Haukoin henkeäni kun hän päästi minusta irti. Hagrid oli valtava ja vielä voimakkaampi. Hymyilin kuitenkin.
"Minä tulen katsomaan Hiinokkaa, kunhan pääsen täältä", lupasin Hagridille. Minun kävi sääliksi Hagridia ja Hiinokkaa.
Vilkaisin Malfoyta, joka näytti kärjistelevän tuskissaan. Poika teeskenteli, sen näki ihan selvästi.
Ragazzo stupido! Ihan oikein sinulle, että saat kärsiä!
"Ei sun tartte, mutta kiitti kumminki", Hagrid palautti minut maanpinnalle ja keskeytti minut kiroamasta Malfoyta alimpaan helvettiin sekä italiaksi että englanniksi.
Hymyilin Hagridille.
"Totta kai minä tulen. Olen aina halunnut nähdä ihka elävän hevoskotkan." Hagrid vain nyökkäsi ja kääntyi jo lähteäkseen, mutta kääntyikin takaisin minun puoleeni.
"Sä sanoit, että Volkov toi sut. Mä varoitan sua. Älä ala mihinkään sen kanssa. Volkov on vaarallinen", Hagrid sanoi synkän oloisesti. Selkäpiitäni pitkin kulkivat kylmät väreet. Miten niin Sergei oli vaarallinen?
Fred ja George tulivat ilmoittamaan viiden aikaan illalla, että professori McGarmiwa oli päättänyt heittää Canen ulos.
"MITÄ?!" hyppäsin saman tien ylös sängystä aikomuksenani lähteä esittämään McGarmiwalle muutama valittu sana. Silläkin uhalla, että tuvanjohtajamme todennäköisesti pistäisi minut jälki-istuntoon. Aikomukseni jäi kuitenkin sellaiseksi.
Fred ja George painoivat minut yhteistuumin takaisin sängylle.
"Minähän sanoin, että hän saa raivarin", Fred sanoi voitonriemua äänessään ja ojensi Georgelle kätensä.
"Kaksi sirppiä tähän käteen", Fred virnisti. George katsoi kaksoisveljeään ja virnisti sitten.
"Mutta veli hyvä, ei minulla ole kahta sirppiä", hän sanoi. Kaksoset tuijottivat hetken toisiaan ennen kuin purskahtivat nauruun. Päästin syvän huokaisun ja pyöräytin silmiäni.
"Onko kukaan ikinä sanonut teille, että olette toivottomia tapauksia?" kysyin kaksosilta ja sain vastaukseksi kaksi lähes identtistä virnistystä ja nyökkäystä.
"Hyvä", totesin, "sitten itse asiaan. Cane."
Fred ja George näyttivät miettivän miten asiansa esittäisivät. Sekunnit kuluivat ja minä odotin. Lopulta George rykäisi ja avasi suunsa.
"McGarmiwa, tuli tänään rohkelikkotorniin ja hän kysyi heti missä sinä olet. Ja kun sitten vastasimme, että olit täällä sairaalasiivessä -."
"Se uusi tyyppi, Volkov kertoi siitä meille, sanoi, että haluttaisiin varmaan tietää, koska hän oli saanut sellaisen käsityksen, että olimme läheisiä. Mikä kyllä pitää paikkansakin", Fred lisäsi Georgen selostuksen väliin. Kulmani kurtistuivat aavistuksen. Olin kiitollinen siitä, että Sergei oli tuonut minut tänne, mutta sitä en ymmärtänyt miksi hän oli katsonut velvollisuudekseen informoida kaksosia.
"Oli miten oli, kun olimme kertoneet McGarmiwalle, että olet sairaalasiivessä, hän kysyi missä sinun musta koirasi on. Fred korjasi, että koiran nimi oli Cane, johon tuvanjohtajamme ei kiinnittänyt huomiota, vaan kysyi uudestaan missä Cane oli. Koko oleskeluhuone oli ihan hiljaa kunnes Angelina nousi ylös sohvalta ja juoksi tyttöjen makuusaleihin. Hän tuli takaisin Cane perässään. Koira heilutti häntäänsä iloisesti ja nuoli Angelinan kättä. Se totteli kun McGarmiwa käski sen seurata.
"Me lähdimme perään, totta kai, ja kysyimme minne McGarmiwa Canea oikein oli viemässä. Hän vastasi, että Cane ei saisi olla rohkelikkotuvassa, sillä jollain ekaluokkalaisista tytöistä on kuulemma kova koira-allergia ja hän oli saanut sairaskohtauksen tänään-" Vetäisin terävästi henkeä.
"Onko se tyttö kunnossa?" kysyin. Miksen minä tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Cane oli iso koira, joten siitä lähti paljon karvoja. Italiassa, eräällä ystävälläni oli koira-allergia ja kun olimme menneet päiväkodin retkellä käymään kennelissä, niin ystäväni oli meinannut kuolla saadessaan allergisen reaktion.
"Tyttö on kunnossa, eikä hänellä ollut hengenvaaraa missään vaiheessa. Mutta McGarmiwan mukaan liika altistuminen voisi johtaa hengenvaaralliseen tilaan. Joten hän oli päättänyt, että koiran olisi parempi ulkona." Fred sanoi. Nyökkäsin.
"Ei kai Canea kuitenkaan häädetä koko Tylypahkasta?" kysyin kauhuissani. Kurkkuuni ilmestyi pala, kun vain ajattelinkin, että joutuisin luopumaan koirasta kokonaan. Mustasta karvaturrista oli tullut minulle tärkeämpi kuin uskalsin itselleni myöntääkään.
Suureksi helpotuksekseni kaksoset pudistelivat päitään.
"Cane saa olla Tylypahkan mailla sillä ehdolla, että on kunnolla eikä aiheuta harmia Hagridille ja hänen taikaolennoilleen", Fred sanoi. Nyökkäsin. Se asia hoituisi helposti. Olin varma, että Cane uskoisi jos käskisin koiraa pysymään poissa Hagridin luota, vaikka kieltämättä Hagridin koira Tora saattaisi olla Canelle suuri houkutus.
Fred ja George alkoivat suunnitella innoissaan jotakin uutta pilatuotetta, ja nyrpistin nenääni. Ennen minäkin olin ollut osallisena piloihin, mutta jotenkin minusta tuntui väärältä, jos ryhtyisin mukaan kaksosten kokeiluihin nyt, kun olin valvojaoppilas.
Olin melko varma, että minusta tuntuisi siltä kuin olisin pettänyt Dumbledoren luottamuksen. Mutta yhdestä asiasta olin varma. Nimittäin kokonaan en keppostelua lopettaisi. Minkäs minä luonteelleni mahdoin?
Juttelimme Fredin ja Georgen kanssa pitkään ja pidimme puheemme pelkkänä supinana, jotta Draco Malfoy ei kuulisi kaksosten uusinta pilaa. Lupasin auttaa kaksosia sen toteuttamisessa. Minun täytyisi vain pitää itseni - ja Sergei siinä sivussa- sokeina ja kuuroina.
Helpommin sanottu kuin tehty, ajattelin.
Matami Pomfrey tuli häätämään kaksoset pois sairaalasiivestä koska, kuulemma minun ja Malfoyn täytyi saada levätä. Malfoy valitti tahallaan kädestään koko ajan ja esitti sairasta. Matami Pomfreyn poistuessa Malfoy virnisti ovelasti.
"Kuulin, että se sinun kapinen piskisi heitettiin ulos Rohkelikkotornista", Malfoy sanoi pelkkää vahingoniloa äänessään. Käänsin katseeni minua kahta vuotta nuorempaan poikaan.
"Kuulin, että sinä sait selkääsi hevoskotkalta. Tuliko hyvä mieli kun sait haukkua viatonta eläintä?" matkin Malfoyn äänensävyä. Pojan kasvot punehtuivat kiukusta.
"Varo vain Acone. Isäni varoitti sinua jo kerran. Hän ei takuulla ilahtuisi jos kertoisin, että uhkailet minua Tylypahkassa", Malfoy sanoi ja hänen huulillaan oli itsevarma hymy.
"Hah. Minä en pelkää Lucius Malfoyta, enkä sen puoleen sinuakaan, Malfoy", vastasin kepeästi naurahtaen. Tiesin, että Dracon isällä oli vaikutusvaltaa ministeriössä, enkä todellisuudessa epäillyt miehen kykyjä saada minua vaikeuksiin. Mutta uskoin, ettei Malfoy kantelisi minusta isälleen. Sitä paitsi minä en ollut uhkaillut häntä, vaikka uskoinkin, että Malfoyn isä uskoisi jos Draco sepittäisi tarinan jossa minä olisin uhkaillut häntä.
"Varo vain, Acone. Jonain kauniina päivänä huomaat olevasi vielä erotettu Tylypahkasta, etkä pääse töihin edes kuraveristen siivoojaksi", Malfoy uhkasi. En epäillyt etteikö Malfoy voisi toteuttaa uhkaustaan, mutta koska arvelin hänenkin tietävän varsin hyvin, mitä minä siinä vaiheessa tekisin, en alkanut väittelemään asiasta.
Käännyin sängyllä poispäin Malfoysta, liian väsyneenä tapellakseni hänen kanssaan.
"Toisaalta-"
"
Chiudi quella cazzo di bocca!" keskeytin Malfoyn. Olin odottanut uutta syytöksien ryöppyä, mutta poika pysyi hiljaa.
Kiitin ylempiä voimia siitä, että pääsin lähtemään seuraavan aamuna. Luojan kiitos, sillä en olisi kestänyt Malfoyta enää hetkeäkään.
Lähestulkoon juoksin rohkelikkotorniin. Annoin Lihavalle leidille salasanan ja hoputin taulua avautumaan.
"Mikä kiire sinulla nyt on?" Lihava leidi tiuskaisi. En vastannut taululle vaan menin sisään oleskeluhuoneeseen.
"Huomenta Zoe. Hienoa nähdä, että olet kunnossa." Olin menossa suoraan omaan makuusaliini, mutta pysähdyin kuullessani Sergein äänen. Käännyin kannoillani.
Mustatukkainen poika istui punaisella samettisohvalla ja luki Päivän profeettaa. Hänellä oli yllään vain farkut ja valkea kauluspaita. Rohkelikon punakeltainen solmio oli löyhästi solmittuna pojan kaulaan.
"Öh... Huomenta", sain lopulta sanottua. Sergei näytti minusta tavallistakin komeammalta. Koska kauluspaita oli ihonmyötäinen, se myötäili hänen kiinteitä vatsalihaksiaan.
Sergei hymyili minulle.
Pudistin mielessäni kiivaasti päätäni.
Keskity Zoe! Soin Sergeille pienen hymyn. Lähdin kävelemään hänen luokseen, mutta jähmetyin paikalleni metrin päähän sohvasta, kun pyörtymistäni edeltävät hetket palasivat mieleeni.
Muistin, että olin tuntenut vaistomaista pakenemisen halua. Aivan kuin ruumiini olisi halunnut paeta, mutta aivoni kieltäytyivät. Muistin myös miten hänen silmänsä olivat olleet palavat mustat liekit.
Vilkaisin Sergeitä. Hänen kasvoillaan oli rento ilme ja hymy, mutta hänen kehonsa oli jännittynyt.
"Tiedän olevani vastustamaton näky, mutta oliko sinulla jotakin asiaa vai ajattelitko muuten vain patsastella siinä edessäni?" Sergei kysyi. Mielessäni taoin päätä seinään, yrittäen selkeyttää ajatuksiani.
"Miksi sinä kerroit Weasleyn kaksosille, että olen sairaalasiivessä?"
Sergei katsoi minua hetken, ennen kuin hänen toinen kulmansa kohosi.
"Luulin, että olitte ystäviä ja ajattelin, että ilahtuisit jos he kävisivät luonasi. Vai olenko aivan väärässä?" Sergei sanoi.
"Ei, olet oikeassa. Ja kyllä minä ilahduinkin heidän käynnistään", vaikkakaan heidän uutisensa eivät olleetkaan niin ilahduttavia. "Mutta se ei silti selitä sitä miksi sinä veit minut sairaalasiipeen?" Yritin pitää ääneni tasaisena siinä epäonnistuen. Ääneni vapisi hieman, enkä ymmärtänyt itsekään siihen syytä.
Sergei nousi sulavasti sohvalta ja astahti eteeni. Kavahdin ja yritin astua askeleen taaksepäin, mutta Sergei esti aikeeni ja tarttui kiinni käsivarsistani.
Nostin katseeni hänen smaragdinvihreisiin silmiinsä. Sergei katsoi minua pää hieman alaspäin painettuna, sillä olin häntä paljon lyhyempi ja vain käsivarren mitan päässä hänestä.
"Mitä sinä tuolla tarkoitit? Olisiko minun pitänyt jättää sinut siihen? Sinähän olisit voinut ihan hyvin saada jonkun sairaskohtauksen ja kuolla?!" Sergei yritti pitää äänensä kurissa ja mahdollisimman hiljaisena, mutta viimeinen lause tuli ulos ärähdyksenä.
Pari tokaluokkalaista poikaa, jotka olivat ilmeisesti vasta heränneet ja päättäneet tulla alas, tuijottivat meitä suut auki loksahtaneina.
"Mitä te siinä toljotatte?! Painukaa muualle!" komensin ja pojat kipittivät nopeasti poikien makuusaleihin menevät portaat takaisin ylös.
Käänsin katseeni takaisin minusta yhä tiukasti kiinni pitävään Sergeihin. Minä olin hänelle vihainen. Hänellä ei ollut mitään oikeutta ärhennellä minulle sillä tavalla.
"Et sinä välittänyt minun hengestäni junassakaan kun se ankeuttaja hyökkäsi! Jätit minut silloinkin yksin siihen lattialle! Ja jos luulet, etten ollut vaarassa silloin, niin olet väärässä!" minä huusin, sillä olin menettänyt lopullisesti malttini. Olisin lyönyt Sergeitä jos olisin voinut, mutten voinut liikahtaakaan hänen otteessaan.
Sergei tuijotti minua hiljaa ja suu hieman raollaan. Sitten hän pudisti hitaasti päätään.
"Olet väärässä, Zoe."
"Mitä?!" sihahdin äkäisesti.
"Olet väärässä. En minä jättänyt sinua, varmistin koko ajan, että olit turvassa ja hengissä!" Sergei korotti myös ääntään hieman.
"Niin varmaan! Fred ja George sanoivat, ettet sinä -tai kukaan muukaan- olleet siellä, kun he tulivat paikalle!" huusin. Sergei valehteli. Hän ei ollut ollut paikalla kun tulin tajuihini. Hän ei ollut silloin lähistölläkään. Joku olisi huomannut hänet.
Sergei nauroi. Hänen naurunsa oli ivallinen ja se sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
"Sinä et ymmärrä. Kuinka voisitkaan?" hän sanoi, enkä osannut tulkita hänen äänensävyään, joka oli jostakin turhautuneisuuden ja vihaisen väliltä. Kai.
"Selitä minulle sitten!" kivahdin. Sergei irrotti otteensa käsivarsistani ja antoi käsiensä valahtaa sivuilleen. Hän pudisti päätään.
"Unohda koko juttu, Zoe. Et sinä ymmärtäisi vaikka minä selittäisinkin sinulle", hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hän käveli suoraan poikien makuusaleihin sanomatta enää sanaakaan. Puristin käteni nyrkkiin sivuilleni ja meinasin lähteä hänen peräänsä, mutta tulin viime hetkellä järkiini. Hän ei ansaitsi sitä, että juoksisin hänen peräänsä.
Raivon kyyneleet sumensivat silmiäni, kun juoksin tyttöjen makuusaleihin.
Käytyäni nopeasti suihkussa, puin päälleni puhtaan kauluspaidan ja sidoin solmion löyhästi kaulaani. Sitten muistin, että Sergeillä oli ollut solmio samalla tavalla, joten laitoin solmin nopeasti eri tavalla ja kiiruhdin Angelinan kanssa aamupalalle.
Angelina, joka oli ollut parhaimpia ystäviäni ensimmäiseltä luokalta lähtien, ymmärsi etten ollut puhetuulella, eikä sanonut mitään.
Kävelimme Angelinan kanssa kohti muinaisten riimujen luokkaa, sillä meillä olisi seuraavaksi valinnaista, kun professori Lupin kiersi kulman takaa ja näytti ilahtuneelta nähdessään meidät.
"Zoe! Siinähän sinä olet, olen etsinyt sinua. Voisimmekohan puhua hetken kahden kesken?" Angelina ja minä vilkaisimme toisiamme hämmentyneenä.
"Mene vain edeltä tunnille, Ang", sanoin ja yritin hymyillä. Se taisi kylläkin näyttää enemmän irvistykseltä. Angelina nyökkäsi ja lähti suuntaamaan yksin kohti viidettä kerrosta.
"Mitä asiaa teillä oli, professori?" kysyin ja oli varsin tietoinen, että äänessäni oli töykeyttä. En ollut unohtanut eilistä saatikka junassa tapahtunutta keskustelua.
Lupin haroi hiekanvärisiä hiuksiaan kuin epäröiden ja otti sitten kainalossa olevista kansioista ja kirjoista yhden. Hän ojensi sen minulle.
Kirjan kannet olivat siniset ja samettipäällysteiset. Kanteen oli painettu sana
Päiväkirjani. Katsoin professoria kysyvänä.
"Ota se ja avaa ensimmäinen sivu", hän sanoi. Epäröiden otin kirjan käteeni. Aukaisin ensimmäisen sivun ja näin kauniilla käsialalla kirjoitetun omistuskirjoituksen:
Amandalle
Ikuisesti sinun -Lorenzo---------------------------------------
Dios=taivas/jumalaRagazzo stupido=Typerä poikaChiudi quella cazzo di bocca!=Turpa kiinni!
