Nimi: Menetys
Kirjoittaja: Hensku
Tyylilaji: Draama, deathfic
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Hensku
A/N: Tämä on ensimmäinen julkaisuni, eli tulevaisuutta varten kommentit ovat tervetulleita
H
MENETYS
Hän oli aina niin eloisa ja menossa jonnekin. Välillä häneen törmäsi kaupungilla, ja hänellä kuitenkin oli aikaa kysellä kuulumisia ja kutsua kylään pullakahville. Koskaan mikään ei ollut vikana.
Korvat. Ensimmäinen oire. Lääkäriltä toiselle, kukaan ei auttanut. Tai näin minulle kerrottiin. Koskaan ketään ei olettanut, että vaivainen korvatulehdus...
Sinä syksynä lähdimme yhdessä Luostolle vaeltamaan. Lapin yksinäisyys vaikutti häneen kuin huomaamattaan ja hän tuli entistä sosiaalisemmaksi. Aika kotona kävi vähäiseksi, kun hän reissasi pitkin Suomea ystäviään tavatakseen. Se ei minua haitannut, oli vain hyvä, että hänellä oli muuta tekemistä.
Se päivä, jolloin kaikki tapahtui, on painunut syvälle mieleeni. Häntä se ei kovasti hetkauttanut, siitä tiesin. Ei ollut ensimmäinen kerta. Vajosin.
Ei. Ensimmäinen. Kerta.
Tähän asti se iloinen ja reipas. Nyt...synkkä pilvi päänsä päällä.
Aloin nähdä painajaisia. Joitain varhaisen elämäni muistoja välähteli uniini, mutta ne eivät olleet enää samanlaisia. Kaikki ilo ja riemu oli kuollut pois. Joku joskus käski iloita, mutta miten voisin.
Torstai oli ensimmäinen päivä, kun kävin katsomassa häntä. Se pienen pieni reikä hänen käsivarressaan oli liikaa. En kestänyt enää. Nousin.
Vihdoin viimein minulla oli jokin syy nousta siitä kamalasta suosta, johon olin joutunut. Etsin syytä, jotain mikä voisi poistaa sen avuttomuuden tunteen, joka leimahti sisälläni aina kun näin hänet.
Hän sanoi aina "luottavansa minuun ja uskovansa minuun". Siitä oli varmaan kolme vuotta, kun viimeksi kuulin sen. Halusin välttämättä kuulla nuo sanat uudelleen. Keinolla millä hyvänsä.
Hän näytti huolestuneelta. Se ei ollut hyvä asia. Näin huolestuneelta hän oli viimeksi näyttänyt isäni sairastuttua vatsahaavaan. En voinut sille mitään. Pirstouduin sisäisesti hyvin pieniksi palasiksi. Tiesin että näin, ennemmin tai myöhemmin, tulisi käymään, mutta se ei auttanut. Tiesin aiheuttavani hänelle surua ja tuskaa, en vain voinut sille mitään.
"Kuinka kauan?" kysyin.
"Korkeintaan viikko", hän vastasi, takellellen, itkua pidättäen.
Vietin kaiken yli jäävän aikani hänen kanssaan. Luin, kuuntelin, itkin. Mikään ei saisi viedä häntä pois minulta. Vaikka hän otti asian kuin seuraavana suurena seikkailuna, minulle se tulisi aina olemaan sietämättömän vaikea asia kestää.
Lauantaina hän oli yllättävän hyvässä kunnossa ja vein hänet ulos. Hän halusi rantaan. Haistelin ilmaa. Se tuoksui ja jopa maistui suolaiselta. Hän halusi takaisin.
Vuosien kuluttua, istuin hänen haudalleen ja mietin. Mietin niitä aikoja, jolloin olimme yhdessä ja tunsin jotain suolaista kirvelevän silmäkulmassani. Pyyhkäisin sen pois. Se toi mieleeni sen erään lauantain. Vietyäni hänet silloin takaisin, kuulin ne sanat viimeisen kerran.
"Luotan sinuun ja uskon sinuun."
Se muisto nosti suunpieleni ylöspäin.
"Niin minäkin sinuun", vastasin hiljaa hänen haudalleen.
