Kirjoittaja Aihe: Neljän tuulen laulu | S |  (Luettu 1338 kertaa)

Illa

  • ***
  • Viestejä: 311
  • Menninkäislapsi
Neljän tuulen laulu | S |
« : 09.04.2013 21:07:48 »
Nimi: Neljän tuulen laulu
Kirjoittaja: Illa
Beta: ei ole
Tyylilaji:draamaa kai
Ikäraja: Sallittu
Varoitukset: ei pitäisi olla mitään mainittavaa

A/N: Kirjoittelin tätä eilen illalla sängyssä ennen kuin menin nukkumaan, ja melko tajunnanvirtana sen nyt tähän laitan, joten huomauttakaa virheistä tai outouksista. Ensimmäinen julkaisemani originaali, kommentteja otetaan avosylin vastaan :)
Sanoja 3 x 200 & viimeisessa pätkässä 250





Sä voit matkata länteen ja itään
silti koskaan löydä sä et
sitä sydämen aarretta etsimääs
ei se vastaas tuu taivalten takaa

Se alkoi pienistä asioista.
Ensimmäisenä Aila kyllästyi kuulemaan juttuja äidistään ja esittäytymään äitinsä tyttärenä tai mummonsa lapsenlapsena.
Seuraavaksi Aila kyllästyi pikkusiskonsa kuorsaukseen ja kerrossänkyyn, jossa oli 16 vuotta nukkunut, ensin alhaalla ja lopulta lähellä kattoa, jonka epätasaisuudet muodostivat lähes täydellisen puolikuun.
Kolmanneksi Aila huomasi olevansa täynnä sitä samaa vanhaa, ja sen jälkeen hän päätti lähteä.

Äiti ja isä hymyilivät ja nyökkäilivät, eivät kai aluksi edes uskoneet. Hänhän oli aina ollut se pikkukaupungin kasvatti, maalla kasvanut, maalla viihtynyt, kilttinä ja tunnollisena. Ei häntä estelty, epäiltiin vaan, ja kun niissä papereissa vihdoin luki vaihto-oppilas ja seuraavan elokuun päivämäärä, oli se monelle kova pala niellä. Ei kai kukaan ollut vuosiin Ranskaan lähtenyt, Helsinkiin vain, niin, ja Tukholmaan.

Ennen auringonnousua sanottiin hyvästit Helsinki-Vantaalla, halattiin ja ehkä vähän itkettiinkin. Aila lupasi soitella, ehkä laittaa sukulaisille kortteja, sähköpostit ja muutaman kuvan nyt ainakin. Ja äidille piti soittaa heti periltä.

Ei niistä lentokoneessa kukaan Ailaa tuntenut. Ei tiennyt pikkukaupungin tytöksi, ei muistanut Ailan joskus nimenneen lehmiä sukulaistensa mukaan. Ikkunasta näkyi vain pilviä, vapautta, ja Aila hymyili sellaista hymyä, jota hymyillään vain silloin kun kaikki on edessä.



Kai sun askelees samoilta tuntuu
niin Suomen yössä kuin Ranskankin
ja se etelätuulten laulu
kertoo muistoja sun kotoas

Ranskassa oli vapaus. Ei se isäntäperheen äiti hänen peräänsä paljoa katsellut, tai ainakin paljon vähemmän kuin kotona koko kaupunki oli katsonut. Sai tulla ja mennä, jos aamulla ilmoitti siitä.
Ensimmäinen viikko meni usvassa, kohisten ohi kuin keväinen koski. Kieli oli vieras, vaikka Aila oli luullut osaavansa.

Eri ihmiset, mutta niin samanlaisia, Aila huomasi pian. Oli se naapurin nainen, joka vilkuili verhojensa välistä, oli niitä tyttöjä, jotka katsoivat nenänvarttaan pitkin, oli mies, joka perjantaisin sammui kadulle.

Koulussa oli vaikeaa, mutta ei Aila luokkansa huippu ollut Suomessakaan. Muita suomalaisia ei hänen luokassaan ollut, muita vaihto-oppilaita kuitenkin. Vaikka hän oli isovanhemmille uhannut tuoda ranskalaisen poikaystävän tullessaan, se poika, jonka kanssa hän koulun jälkeen tapasi pienessä kahvilassa, oli pohjolasta, Norjan vuonoilta, pikkukaupungista tietenkin.
Pojalla oli kiva hymy ja huono ranska. Aila puhui englantia, ranskaa, ruotsia, joskus suomea ja välillä kaikkea sekaisin, poika heilutteli käsiään englantinsa seassa ja usein käden liike korvasi sanan tai lauseen.

Kolmen kuukauden päästä äiti lakkasi vaatimasta soittoa joka toinen päivä, oppi kai vihdoin tyttärensä kasvaneen. Aila soitteli silti, pari kertaa viikossa, ei vain osannut olla ilman niitä ääniä, joita oli ikänsä kuunnellut.




Ne samat tuulet suhun puhaltaa
vaikka selkäs käänsit jo lähtiessäs
taakses et niitä voi jättää
edes pitkällä pohjolan tiellä

Ailan tulevaisuutta epäiltiin, tällä kertaa eniten tyttö itse. Oli poikaystävä ja lukio, Suomi ja Norja. Kieli oli alkanut sujua, muutama sana norjaakin livahti huomaamatta huulien välistä. Ranska oli tuttu, kotikaupunki tuntui vieraalta. Aila tunsi ihmiset yhä, vaikka kaikki eivät häntä tunnistaneet. Vuosi oli ollut liian pitkä aika olla poissa, Ailasta oli tullut ”se vaihto-oppilas”. Pikkusisko halusi muuttaa Jyväskylään, ammattikouluun ja opiskella tietotekniikkaa, joten kaupassa kyseltiin siskosta enemmän kuin Ranskan reissusta, eikä mikään olisi voinut sopia Ailalle paremmin.

Lukio loppui ajallaan. Onniteltiin, vaikka oli toivottu parempia papereita. Aila ei ollut pahoillaan, ei se oikeastaan ollut hänen juttunsa koskaan, mutta niin vain tehtiin, mentiin lukioon ja yliopistoon, ja opiskeltiin. Ei Aila ollut osannut sanoa mitään, varsinkaan vastaan, silloin nuorena yläasteella.

Sinä kesänä, melkein valkolakki yhä päässä, Aila muutti Norjaan. Ei pikkukaupunkiin, ainakaan aluksi, vaan Osloon, kaksioon, jonne mahtui poikaystävä ja kotikulmilta mukaan lähtenyt kissanpoika. Sille kissalle hän ei puhuisi kuin suomea, niin Aila oli päättänyt, suomalainenhan sekin oli. Ystävät olivat nauraneet hänelle kuullessaan siitä, mutta se oli hyvä, ei Aila olisi itkua kaivannutkaan, ja olihan heillä puhelimet sekä Facebook. Ja mahdollisuus tulla käymään.



Kuljitko läpi, lännen ja idän
niitä ihmeitä seuratessas
sinne tuuli sun vaistosi vei
kun et totuutta kiinni kai saa

Ailan miesystävä, tai kihlattuhan tuo jo oli, halusi muuttaa Amerikkaan. Oli parempi työpaikka, se oli sitä kansainvälistymistä, jota Oslossa tulvi joka ovesta. Lupasi, että muutaman vuoden päästä tultaisiin takaisin, vaikka Suomeen, olihan niitä töitä sielläkin.

Amerikka oli taas uusi alku. Aila oli töissä kaupan kassalla, ei se hassumpi työ ollut. Viikon jälkeen Aila istui iltaa työkaverinsa luona. Heillä oli ikäeroa, mutta haittasiko se enää, eiväthän he koulussa olleet. Puhuttiin ummet ja lammet elämästä, mutkaisista rakkaussuhteista ja katsottiin TV:stä Täydelliset naiset.

Viikonloppuisin Aila käveli kaupungin ulkopuolelle, ei hän näköjään ilman luontoa, tai sen varjoa, pärjännyt. Sisko oli löytänyt töitä, ja ehkä kotona oltiin jo vähän ylpeitä, heistä kummastakin.

Se oli keskiviikko, kun Aila ensimmäistä kertaa laski käden vatsalleen. Perjantaihin asti hän puhui kukista, ruusuista ja orvokeista, koska Rosan hän oli aina halunnut. Ja lauantaina mies sanoi kyllä, kai sen oli Rosa oltava, tai sitten Max. Mutta Aila tiesi, että Rosa.

Mies oli luvannut hänelle paluun, ja Aila nauroi, kun jalat koskettivat taas tuttuja katuja. Ehkä siellä joku vieläkin muisti hänen mummonsa, mutta ei sillä ollut enää väliä. Oli tullut uusia kauppoja, vanha kotitalo purettu, puita kaadettu.  Ja heillä oli asunto, kolmio, vanha kissa ja Ailan pyöristyvä vatsa, eikä sitä muuta kai tarvittu. Kummit oli valittu, Ailan sisko ja Amerikan ystävä, miehen veli ja tämän vaimo.

Ristiäisissä sisko totesi, että taisi Rosastakin tulla pikkukaupungin tyttö, ja niinhän se oli. Pikkukaupungin tyttö, äitiinsä tullut.
« Viimeksi muokattu: 23.04.2013 17:50:29 kirjoittanut Illa »

Illa

  • ***
  • Viestejä: 311
  • Menninkäislapsi
Vs: Neljän tuulen laulu | S |
« Vastaus #1 : 23.04.2013 17:50:06 »
Kiitos kommentista, Renneto! Miten onnistuitkin taas minun tekstini nappaamaan kommenttikampanjasta ;D (ei siinä mitään, hyvä vaan että otit, tykkään kommenteistasi)
Joo-o, pilkutus... nyt kun katson tuota tekstiä, niin olisin tosiaankin voinut muotoilla joitain kohtia hiukan toisin, vähemmillä pilkuilla.
Itseasiassa nuo kursivoidut laulun sanat syntyivät ennen tätä tekstiä, joten olisi varmaan voinut harkita niiden julkaisemista myös erikseen (miten olisi sitten toiminut, en osaa sanoa). Ja kyllä, kyllä muuttivat takaisin Suomeen. Kaksikko asui myös Norjassa, vaikkei Aila sitä kovin paljoa puhunut, niin kai se noinkin päin sujuisi.
Korjailen tuon Facebook -kohdan, vahingossa mokoma lipsahtanut sinne pienellä!  :D


Ja suuri kiitos myös kk-kampanjaan laittaneelle ihanaiselle! :)