Kirjoittaja Aihe: Kuunvalon ilta, K11, Kasper/Mickey, angst, drama, romance, huumor (perusfantasia)  (Luettu 1694 kertaa)

Lily-Rose

  • ***
  • Viestejä: 836
Nimi: Kuunvalon ilta
Ikäraja: K11
Yhteenveto: Kasper päätyy keskelle huimaa seikkailua, kun ihmissusi Mickey omien sanojen mukaisesti pelastaa hänet muilta susilta, jotka ovat askel askeleelta, täysikuu täysikuulta, käyneet lähemmäs Kasperia valmiina syömään pojan. Kun Kasperin ja Mickeyn välille alkaa muodostua side, muut sudet eivät hyväksy sitä ennen kuin Kasperkin on suden muodossa. Mutta on vain yksi ainut ilta, yksi ilta, jolloin Kasperista voisi tulla heidän kaltaisensa eikä Mickey välttämättä halua sitä...
Haaste: Susihaaste
Oma sana: Jaaa-a. Ideahan lähti alunperin Väristys trilogiasta, koska se on niin sairaan sulonen ja koska sudet. Sitten tajusin, et haluan kokeilla jotakin kokonaan uutta ja kirjottaa vaikkapa fantasiaa ja sekottaa siihen susia ja slashia, kaksi tärkeimpää asiaa. Olkaa hyvät, olen aika ylpeä tästä trailerista.
 
 


Traileri




Susi ulvoo, se ulvoo kolmesti...
”Taas. Miksi se ulvoo aina samassa paikassa, tismalleen samaan aikaan?”
”Se on yksinäinen.”
”Älä ole typerä, Kasper. Ei susilla ole tunteita. Ne ovat eläimiä.”


Kolme kertaa kuukaudessa, kolmen kuukauden ajan...
Kasper näki sen taas. Suuren eläimen varjo ison kuusen alla. Täysikuun valo paljasti turkin väriksi ruskean, siirapinruskean. Se oli kuin suklaa, yhtä makea, yhtä komea.


Kunnes alkaa tapahtua
”Kaspeeer!”
”Ei hyödytä. Kasperia ei löydy enää ikinä.”


Kasper katoaa selittämättömästi, samalla myös mysteerinen susi katoaa...
”Se susi söi Kasperin. Olen varma siitä. Herra Baier voisi jo luopua toivosta poikansa löytämisestä.”

Kasper päätyy keskelle suurinta seikkailua...
”Mitä hemmettiä? Sinä kidnappasit minut!”
”Tarkalleen sanottuna minä pelastin sinut muilta susilta, jotka olisivat pian käyneet kimppuusi. Ei tarvitse kiittää.”


Seikkailua, jossa vain...
”Siis... Sinä olet se susi? Se, joka ulvoi aina meidän pihan kuusen luona?”
”Että teillä ihmisillä leikkaa hitaasti. Totta kai olen, sen olen sanonut ainakin kymmenen kertaa.”


Rakkaus...
Kasper otti askeleen eteenpäin, kietoi kätensä Mickeyn lantiolle ja suuteli miestä syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Samassa pilvi väistyi pois täysikuun päältä ja molemmat alkoivat muuttua, muuttua sudeksi.


Toivo...
”Miksi minä olen täällä?”
”Olet täällä, koska toivoin niin. Toivoin, että olisit turvassa. Olen seurannut sinua jo vuosia, Kasper.”
”Minä tiedän sen.”


Ja usko...
”Luota minuun, Mick! Tiedän, mitä teen!”
”Minusta tuntuu, että olen kuullut tuon aikaisemminkin.”


Voivat pelastaa heidät
”Ei aseita.”
”Et voi olla tosissasi.”


Florida ylpeänä esittää...
”Kasper, yritä nyt ymmärtää...”
”Ei. Olen yrittänyt tarpeeksi. Olen ymmärtänyt tarpeeksi!”
 

. KUUNVALON ILTA!
”Älä viitsi olla noin lapsellinen.”


Tulossa huhtikuussa 2013
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:32:28 kirjoittanut Pyry »
"Niin kauan kuin sinä hengität - sinä taistelet."
- The Revenant
Pääset listaukseeni tästä

Lily-Rose

  • ***
  • Viestejä: 836
Koska musta on kiva huijata muita ja saada samalla mukavia kommentteja lisään tänne nyt jo ensimmäisen luvun, joka valmistui paljon nopeammin kuin osasin odottaa. Rakastuin tähän originaaliin. Ja mä sain sanoja tähän lukuun/koko originaaliin kavereilta, joten lisään sanat tähän alle :

 Mystinen
Lauma
Arvaamaton
Järkyttynyt
Luminen
Raato
Aamunkajo
Turta
Väärä
Sekainen
Jätetty
Lahja

 Kaikkia ei tietystikään ole käytetty heti ekassa luvussa. Lukemisen iloa :)


 - Ensimmäinen luku -

 Luminen ja pimeä maasto näytti Kasperin mielestä jotenkin mystiseltä. Talvi oli päivällä kirkas, mutta yöllä, yöllä kukaan ei nähnytkään mitään. Talvi oli siinä mielessä arvaamaton, samanlainen kuin Kasperkin usein oli, silloin, kun ei halunnutkaan paljastaa, mitä hänen mielessään liikkui.

 Susi ulvoi. Taas. Sama susi, joka ulvoi samassa paikassa jokaikinen täysikuu. Kasper tiesi sen siitä, että kun kuu siirtyi pois pilvenpuolikkaan päältä, suden siirapinruskea turkki paljastui näkyviin ja loisti samalla tavalla, kuin kristalli aamunkajon osuessa siihen.

 Niin kauan kuin Kasper muisti, oli susi seisonut samassa paikassa, ulvonut samaan aikaan ja tasan kolme kertaa. Nytkin Kasper laski ääniä. Yksi. Kaksi. Kolme. Tauko. Yksi. Kaksi. Kolme. Tauko... Niin se jatkui niin kuin oli aina jatkunut eikä Kasper koskaan saanut unta täysikuuöinä, koska salaperäinen susi ilmestyi joka kerta ulvomaan.

”Taas. Miksi se ulvoo aina samassa paikassa, tismalleen samaan aikaan?” Kasper kääntyi katsomaan ja huomasi isänsä seisovan huoneensa ovella. Kasper oli asunut isänsä luona koko ikänsä, sillä hänen äitinsä oli kuollut pian Kasperin syntymän jälkeen. Sitä ennen Marie, Kasperin äiti ja Julius, Kasperin isä, olivat olleet isän kertoman mukaan onnellisia. Onni oli ollut täydellinen siihen asti, kun Marie oli yrittänyt pelastaa lenkkireissullaan jäihin joutunutta pikkulasta ja sen sijaan, että nainen ja lapsi olisivat selvinneet molemmat hengissä, luonto oli vienyt heidät eikä Kasper tuntenut omaa äitiään.

”Se on yksinäinen”, Kasper totesi aivan kuin asia olisi ollut hänelle itsestään selvä. Ja niin se olikin,  suden ulvonta oli Kasperin mielestä kaipaavaa, ilmaus yksinäisyydestä.

”Älä ole typerä, Kasper”, Julius katsoi poikaansa eikä selvästikään osannut sanoa, mitä tämän mielessä liikkui. ”Ei susilla ole tunteita. Ne ovat eläimiä.”

”Tiedän kyllä, mitä ne ovat!” Kasper huudahti tarpeettoman vihaisesti. Hän kääntyi taas ikkunaan ja katseli sutta. ”Mutta en menisi silti takuuseen siitä, ettei niillä olisi tunteita.”

”Sinun pitäisi mennä nukkumaan”, Julius sanoi vain. ”Olet selvästikin väsynyt.”

”Niin olen”, Kasper myönsi. ”Mutta kuka voisi nukkua, kun tuo susi ulvoo? Se on niin surullista ulvontaa”, hän lisäsi.

 Kasperin ja hänen isänsä välit olivat aina olleet hyvät. Isä oli Kasperin paras ystävä, hän kertoi tälle aina kaiken. Tietysti hän kuunteli aina puolella korvalla muiden ikäistensä poikien juttuja siitä, miten isä oli tehnyt taas mustelman, mutta hän oli aina ylpeästi kehunut isäänsä, sanonut, että tämä ymmärsi kaiken, mitä hän päästi suustaan. Ja se oli totta. Yleensä Julius ymmärsikin ja jos ei ymmärtänyt, tämä salasi sen taitavasti. Jos Kasper puhui asioista, joista Julius ei ollut kiinnostunut, kuten esimerkiksi koripallosta tai kuntosalilla käymisestä, Julius vain nyökkäili, hymyili ja kuunteli. Hänellä oli aina aikaa pojalleen ja Kasper tiesi sen.

”Minusta se on tismalleen samanlaista, kuin viime täysikuuyönä. Ja sitä edellisenä”, Julius vastasi laskien kätensä Kasperin olkapäälle. Kasper hätkähti isän kosketusta, mutta ei siirtänyt tämän kättä pois, vaan antoi sen jäädä.

 Susi ulvahti viimeisen kerran, sitten se katsoi suoraan Kasperiin, tai siltä Kasperista ainakin tuntui ja katosi metsään jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden. Isä laski kätensä pois Kasperin olkapäältä ja käveli pois poikansa huoneesta, mutta Kasper jäi ikkunaan. Hänestä tuntui, että susi katseli häntä vieläkin, jostakin tuolta metsän varjoista.

 Hetken mielijohteesta Kasper puki ylleen rakkaimman tummanvihreän hupparinsa, joka sopi hyvin hänen silmiensä väriin ja mustat farkkunsa.  Hän katsoi itseään peilistä ja totesi näyttävänsä hyvältä, hän ei ollut koskaan itsekriittinen eikä viettänyt turhaan aikaansa peilin edessä, kun voisi pelata koripalloakin.

 Kasperilla oli ruskeat, päänahkaa nuolevat hiukset, jotka ulottuivat takaa hieman pidemmälle kuin edestä, sitä kai kutsuttiin takatukaksi. Hänellä oli myös tummanvihreät silmät, hän ei ollut kovinkaan pitkä, vaan harmittavan lyhyt kuusitoistavuotiaaksi. Se hieman häiritsi hänen haaveilemaansa koripallouraa. Hän ei todellakaan ollut lihava, hänellä oli mahtavat vatsalihakset ja lihasta muutenkin vaikka muille jakaa, sillä talvisin Kasperin kaikki aika meni yleensä kuntosalilla.

 Kasper hymyili hieman peilikuvalleen, vilkaisi sitten metsään ja siellä, metsän reunassa, se sama susi katseli häntä edelleen. Mutta se ei ulvonut, se pysyi paikallaan, mikä oli Kasperista hieman outoa sudelle.

 Koska talvi oli epätavallisen kylmä, Kasper heitti olkapäilleen vielä nahkatakkinsa ja laittoi mustat converssensa jalkoihinsa. Sitten hän hiipi hiljaa etuovelle, pakeni porraskäytävään ja sulki oven perässään pitäen mahdollisimman hiljaista ääntä. Hän huokaisi helpotuksesta ollessaan porraskäytävässä ja painoi hississä nappulaa 1.

 Kasper ja hänen isänsä asuivat aivan kävelymatkan päässä Lontoon keskustasta, seutu oli silti hyvin rauhallista ja heidän kerrostalonsa sijaitsi yksinhuoltajaperheiden alueella. Kasperin naapuristossa asui pelkästään yksihuoltajia ja seutu oli melko köyhää, kun taas Lontoon toisella puolella asustivat muut perheet, joilla oli koti ja joilla oli molemmat vanhemmat elossa. Ja joilla oli rahaa kuin roskaa. Kasperin perheineen piti alunperin heti Kasperin synnyttyä muuttaa myös asumaan sinne, mutta äidin perintörahat menivät isälle ja Kasperille puoliksi ja isä käytti osaansa hyvin säästeliäästi ja käski Kasperin tehdä samoin, sen takia Kasper ei ostanut mitään, mitä ei tarvinnut todella paljon.

 Kasper käveli ripein askelin kohti metsää eikä oikeastaan pelännyt yhtään. Ja siellä, metsän reunalla, siirapinruskean värinen susi seisoi odottaen häntä – tai siltä se Kasperista näytti.

 Äkkiä muisto tulvahti Kasperin mieleen ja hän olisi tehnyt melkein mitä tahansa estääkseen muiston tulemisen.

 Kasper oli viettämässä viikonloppua serkkunsa Darrenin luona, Kasper oli vasta kymmenen, Darren jo iso, vanha kaksitoistavuotias. Kenties se sai Darrenin katsomaan alentuvasti Kasperiin ja inhoavan poikaa.

 Kasper oli pyytänyt, oikeastaan rukoillut, isäänsä viemään hänet vierailulle jonnekin muualle, ihan minne tahansa. Mutta isä oli sitä mieltä, että sukulaisissa täytyy käydä kerran vuodessa – vähintään. Ja isän totteleminen oli vähintä, mitä Kasper pystyi tekemään. Kasvattihan isä hänet eikä ollut heittänyt äidin kuoleman jälkeen minnekään hoitokotiin. Siitä oli syytä olla kiitollinen ja niin Kasper aikoikin olla, siksi hän ei kauheasti väittänyt vastaan ja pyrki tekemään isän mieliksi asioita. Siksi hän oli serkkunsa Darrenin luona, vaikka inhosikin jokaista hetkeä.

 Siksi hän oikeastaan makasi ojanpohjalla ja kirosi samalla mielessään isäänsä ja serkkuaan ja sitä, että oli itse suostunut tähän typerään lumisotaan. Olisihan hänen pitänyt arvata, että hänen serkkunsa ja tämän aivottomat kaverit pystyisivät tekemään jotakin tällaista.

 Kaikki oli alkanut ihan normaalisti. Darren oli pyytänyt Kasperin mukaan lumisotaan ja hyväuskoisena idioottina Kasper oli suostunut, olihan se loppujen lopuksi parempi kuin vierashuoneessa istuminen, olihan?

 Nyt Kasper toivoi, että olisi pysynyt vierashuoneessa loppuillan. Lumisota oli alkanut melko hyvin, he olivat jakaneet kaksi joukkuetta ja antaneet viisitoista minuuttia aikaa tehdä lumipalloja. Mutta sitten kaikki muuttui. Kasper piteli yhtä lumipalloa kädessään, kun hän tajusi, että jokainen tiellä seisova lapsi, myös hänen oma joukkueensa, oli kääntynyt häntä kohti ja jokaisella oli lumipallo kädessään. Kasper kääntyi ja hyppäsi ojaan, käpertyi palloksi ja antoi muiden pommittaa hänen selkäänsä kerta toisensa jälkeen.

  Nyt Kasper itse puristi käsiään nyrkkiinsä ja toivoi, että joku satunnainen ohikulkija kävelisi heidän ohitseen ja näkisi kaiken, käskisi poikia lopettamaan kiusaamisen.

 Ja hänen toiveensa toteutui.

”Hei siellä!”

 Ääni ei kuulunut kenellekään pojista, se oli aikuisen miehen ääni ja kaikki, jopa ojassa makaava Kasper kääntyivät katsomaan, pojat ihmeissään siitä, kuka uskalsi tulla pilaamaan heidän leikkinsä.

 Mies oli noin sataseitsemänkymmentä, ei siis kovin pitkä ja hänen siirapinruskea tukkansa sojotti joka paikkaan, aivan kuin hän olisi juuri vetänyt pipon pois päästään tai käynyt suihkussa. Kasperin mieleen jäivät vain miehen silmät, ne huokuivat ystävyyttä, kun mies hyppäsi Kasperin perässä pojan luokse, veti tämän pystyyn ja hymyili.

 Miehen siirapinruskeat silmät olivat valloittaneet Kasperin.


 Kasper löi itseään päähän.

”Olet idiootti”, hän sanoi itselleen. ”Ei yksi miehen muisto voi sinuun vaikuttaa noin paljon. Hän teki sen, minkä jokainen ohikulkija olisi tehnyt siinä tilanteessa.”

 Kasper käveli lähemmäs sutta ja hänen hämmästyksekseen susi pysyi paikallaan ja näytti kuuntelevan häntä.

”Hei, kaveri”, Kasper sanoi sudelle ja silitti sen kuonoa. ”Olen nähnyt sinut usein. Oletko sinä yksinäinen? Tiedän, miltä se tuntuu”, Kasper puheli sudelle ja siirsi kätensä silittämään suden selkää. Hänen kätensä upposi suden siirapinruskeaan turkkiin, turkki oli lämmin ja hetki Kasperin teki mieli painaa kasvotkin turkkiin.

”Toiset eivät ymmärrä minua”, Kasper puheli edelleen. Susi tuntui kuulevan jokaisen sanan. ”Heidän mielestään minä olen vain outo. Ei minulla ole koskaan ollut ystäviä, enkä oikeastaan kaipaakaan niitä.”

 Äkkiä Kasper kavahti kauemmaksi. Hän oli nähnyt suden silmät.

  Ne olivat siirapinruskeat ja huokuivat ystävyyttä, ymmärtävyyttä.
"Niin kauan kuin sinä hengität - sinä taistelet."
- The Revenant
Pääset listaukseeni tästä

invisible deer

  • susilapsi
  • ***
  • Viestejä: 256
  • ava by Auroora
Mmm, tykkään tästä.
En osaa sanoa mitää fiksua, ehkä palaan huomenna sanomaan jotain järkevää.
there is freedom in the dark once someone has illuminated it