Kirjoittaja Aihe: Tiesin, että palaisit | S | Edgar/Kat | Drama, Angst, Romance +fluffy  (Luettu 1590 kertaa)

Rin

  • Vieras
Ficin nimi: Tiesin, että palaisit
Kirjoittaja: Rin
Tyylilaji: Drama, Angst, Romance ja ehkä vähän fluffy?
Ikäraja: S luulisin
Vastuuvapaus: Kaikki kuuluu minulle
Haaste: Originaali10 #2.
Paritus: Edgar/Kat
A/N: Tää on ollut jo hetken aikaa tekeillä ja nyt otin itteäni niskasta kiinni ja viimeistelin tän. :)
Tää on ikään kuin syventävä teksti tähän: Arvaa kuka, S, raapale x3

Tiesin, että palaisit

Edgar PoV:

Oikeasti, en mä koskaan epäillyt sua. Uskoin aina, että sä tulisit takaisin. Olithan sä niin luvannut. Hetkeäkään mä en epäillyt, mä luotin suhun. Ja no, sitten sä et tullutkaan. Mä odotin ja odotin, mutta mitään ei kuulunut.

Tiivistettynä voin sanoa sen verran, että elämäni tärkeimmän ihmisen maailma romahti ja tämä joutui muuttamaan pois. Kauas pois, liian kauas. Totta kai internet ja puhelimet on keksitty, mutta kun et vastannut mihinkään yhteydenotto yritykseeni. Soitin, tekstasin ja meilasin melkein joka päivä, turhaan. Kului päiviä, viikkoja, kuukausi ja vuosia. En kuullut sinusta mitään.

Nyt on kulunut yli kaksi vuotta lähdöstäsi. Yhä edelleen odotan sinun paluutasi. Tiedän, että palaat vielä. Olen aina tiennyt.

Kat PoV:

Huomenna se päivä vihdoin koittaa. Tätä mä olen odottanut viimeiset kaksi vuotta, paluuta. En ehtinyt hyvästellä ketään kunnolla. Lähtö tuli niin yllättäen. Lähetin nopeasti pienen viestin postissa Edgarille. En tiedä saapuiko se koskaan perille, ei hän ainakaan vastannut mitään. Ehkä hän on niin vihainen kun lähdin. En vain pystynyt jäämään kaiken tämän jälkeen.

Perheeni murhattiin. En tiedä kuka sen teki tai miksi, mutta se oli kuitenkin syy miksi minut lähetettiin Amerikkaan. Toinen syy oli se, että kaikki teki vain niin kipeää. Jokainen asia muistutti perheestäni; isästäni, äidistäni, pikkusiskostani ja -veljestä.

Viimeiset kaksi vuotta olen asunut sijaisperheessä Yhdysvalloissa, Amerikassa. Nykyiseen perheeseeni kuuluu lähinnä minä ja kaksi isääni. Jep, kaksi isää. Toisten mielestä se on jotenkin erityisen hauskaa. Ihmisiä he ovat siinä missä kaikki muutkin.

Alueella, jossa asuimme oli jotenkin todella paljon homofoobikkoja. Minua kiusattiin paljon tästä, mutta ei se häirinnyt. Kiusattiinhan minua jo ennestään.

Edgar oli vanhan kouluni yksi suosituimmista pojista. Ja no koska me olimme olleet lapsesta asti kavereita, me hengattiin yhdessä koulussakin. Kaikki famous pakkelinaamat sitten eivät sitten olleet sitä mieltä, että se olisi ok. Moni ilmaisi mielipiteensä kaatamalla mut käytävällä tai varastamalla/tuhoamalla mun omaisuuttani. Edgar kuitenkin puolusti mua aina kun sattui olemaan paikalla. Eihän sekään voinu mussa koko ajan roikkua, oli sillä muitakin kavereita.

Kerran sitten kun mä olin yksin kävelemässä kotiin niin pakkelinamojen sen hetkiset kosijat saapuivat paikalle. Selittivät jotain, että olisin haukkunut niiden naisia. Ok joo, ehkä mä olin sanonut asiani vähän töykeästi, mut silti kamoon. Kattoisivat peiliin. Kuitenkin, ne sitten pieksivät mut sairaala kuntoon. Ehkä mun kuuluis kiittää niitä mun hengen pelastamisesta, koska niinä muutamana päivänä kun mä makasin sairaalassa mun perhe tapettiin. Tai no ne kuoli kolarissa, tosin lopulta selvis et se oli tahallinen ja suunniteltu juttu, syyllistä vaan ei koskaan saatu selville.

Mun äiti ja pikkuveli, Nikolas kuolivat saman tien. Isä ja Iisa, mun pikkusisko kuskattiin sairaalaan. Isä menehtyi melkein heti sairaalassa sen vammoihin ja jäljelle jäätiin mä ja Iisa. Meni päivä ja toinenkin. Mä makasin muuten vaan sairaalassa ja Iisa oli teholla. Sitten mulle tultiin kertomaan, että Iisakin oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Se hetki oli ehkä kauhein mun elämässäni. Sen jälkeen ne mun kiusaamis jutut ei tuntuneet enää missään. Koko mun perhe oli viety multa.

Kun mä sitten lopulta pääsin pois sairaalasta, mulle kerrottiin, että mä muutan. Eka ajattelin, et okei joo mä muutan johonkin lähelle, et nään vielä vanhoja kavereita ja näin. No ei. Mut lähetettiin Amerikkaan ja täällä mä olen edelleen. Tosin lähtö koittaa ihan kohta ja mä en jaksa odottaa!

***

Kone oli vihdoin laskeutunut ja mä vaelsin Helsinki-Vantaa lentokentällä. Sain mun laukkuni ja etsin uloskäyntiä. Siitä on liian pitkä aika kun mä viimeksi liikuin näillä main. Suomen kielikin tuntuu tosi vieraalta, mut eiköhän se siitä.

Löydän vapaan taksin, joka lähtee kuljettamaan mua kotia kohti. Mä palaisin vihdoinkin ja näyttäisin kaikille. En mä tiedä mitä mä niille olen näyttämässä, mutta kuitenkin todistan pakkelinaamoille ja niiden gorilloille, että en mä näin helposti luovuta. Yhtäkkiä mä olin täynnä intoa ja matka tuntuikin menevän todella hitaasti.

Kun mä viimein olin uuden kotini rappukäytävän edessä, en enää tiennyt oliko tämä sittenkään niin viisasta. Kukaan mun kaveri ei edes ollut ottanut yhteyttä muhun, ehkä ne ei koskaan ees tykänny musta. Olihan mulla aina Edgar. Tai ehkä silläkin oli jo ihan uudet kaverit. Tyttöystävä ja harrastukset, eikä sillä sitten enää olisikaan aikaa mulle. Ei, ei, ei, nyt en ajattele tollasia. Enhän mä voi sitä tietää ellen yritä. Huomenna mä menen meidän vanhalle koululle ja toivon, et Edgar ei oo vaihtanu koulua tai mitään.

Edgar PoV:

Taas uusi ja raskas aamu. Montakohan tälläistä aamua mulla on ollut? Totta, kaikki Katin lähdöstä saakka. Ne vain paheni mitä enemmän aika kului. Mä olin niin valmis jättämään kaiken taakseni ja lähtemään pois. Kuitenkaan, mä en lähtenyt. Kai mä edelleen elättelin toiveita Katin palaamisesta, että se joku päivä tulis mun luokse ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Se taisikin olla ainut asia mikä piti mut yhä elossa, ainut asia joka nosti mut aamuisin sängystä ja joka iltaisin pakotti nukkumaan. Se käski mun syödä kun oli ruoka-aika ja pakotti mut huolehtimaan itsestäni edes vähän.

Koulussa ei mennyt hyvin. Arvosanat olivat laskeneet kuin lehmän häntä. Osa kavereista sentään oli pysynyt, mutta niidenkin lähtö olisi vain ajan kysymys. Eivät ne kauaa enää jaksa katella tälläistä elämäänsä kyllästynyttä mörköä. Koulussa kiersi huhuja jos jonkinlaisista asioista koskien mua. Ei niistä mikään oikeestaan ollut totta. Ei kukaan tietänyt, koska mä en ollut kertonut kellekkään. Tää oli yksin mun asia.

***

Yllätin itseni ja päätin mennä ajoissa ensimmäiselle tunnille. En ollut tehnyt sitä ainakaan viikkoon tai kahteen. Kävelin käytävillä kohti äidinkielen luokkaa. Tosin nyt enää ei tehnyt mieli mennä tunnille. Pakotin itseni kuitenkin luokan ovesta sisälle ja paikalleni istumaan. Pienen matkan aikana keräsin paljon oudoksuvia katseita osakseni. Tosiaan, siitä on ehkä kolme viikkoa kun viimeksi olin äidinkielen tunnilla. En mä ole koskaan pitänyt kyseisestä aineesta. Ehkä se tosiaan oli joidenkin mielestä outoa, että mä tulin ajoissa ensimmäiselle tunnille, joka oli äidinkieltä.

Kat PoV:

Vaelsin vanhan kouluni käytävillä etsien erästä tiettyä henkilöä. Oikeastaan mua pelotti tavata Edgar. Onkohan se mulle vihainen? Vai eikö se enää halua puhua mulle ollenkaan? No, se selviäisi kohta.

Kello soi tunnin loppumisen merkiksi ja luokista alkoi valua oppilaita käytäville. Haravoin katseellani joukkiota ja olin tunnistavinani Edgarin jostain kaukaa. Lähdin kävelemään reippaasti kohti loittonevaa selkää. Pojan kohdalla laskin käteni tämän hartialle ja poika kääntyi katsomaan mua. Se ei ollut Edgar. Se katsoi mua hetken hämmentyneenä ja sanoi sitten:

”Voinks mä auttaa jotenkin?”

”Eh, et sori. Väärä henkilö” mä kiirehdin vastaamaan ja juoksin pois paikalta.

Hieman kauempana äskeisestä pojasta mä jatkoin Edgarin etsimistä. Aika kului ja mut alkoi vallata pienoinen epätoivo. Ehkä se olisi vaihtanut koulua tai on kipee just nyt tai jotain. En mä tiedä. Miksei se vaan--. Silloin mä näin Edgarin. Tällä kertaa se oli ihan varmasti se.

Kipitin nopeasti pojan luokse. Se oli istuutunut alas penkinreunalle ja oli nyt selin muhun. Hiivin hiljaa sen taakse ja laskin käteni varovasti pojan silmille.

Edgar PoV:

”Arvaa kuka!” kuului mun selkäni takaa.
Joku oli peittänyt mun silmät käsillään, samalla lailla kun ala-asteella aina tehtiin: hyökättiin toisen kimppuun takaapäin ja peitettiin silmät, sitten piti arvata kuka roikkui sun selässä.

Mä mietin pitkän aikaa. Mulla ei ollut hajuakaan kuka se olisi voinut olla. Ei kukaan tehnyt tätä enää, ei kukaan sellainen, joka olisi ollut mun kanssa väleissä.

Se joku huokasi turhautuneena mun takana ja siirsi sen kädet mun silmiltä. Mä nousin seisomaan ja käännyin katsomaan kuka mua oli tullut häiritsemään. Meinasin tukehtua, kun näin, että Kat seisoi aivan mun edessä. Tai ainakin mä luulen, että se seisoo siinä. Kovin se oli aidon näköinen.

”Kat..?” mun ääni kuulostaa käheältä, sellaiselta, että mä voisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.

Virnistit pienesi, samalla tavalla kun aina pienenä, kun olimme jääneet kiinni jostain pahanteosta. Ilmeesi oli anteeksipyytävä, mutta samalla iloinen. Hyppäsin kaulaasi ja rutistin sinua niin lujaa, että sattui. Laskit kätesi selälleni ja niin me seisoimme siinä monta pitkää minuuttia.

***

Suljin oven takanani ja astui eteenpäin riisumaan kenkiäni. Olit jo mennyt pidemmälle taloon ja laitoit teevettä kiehumaan. Laskit pannun liedelle ja käännyit olohuoneeseen päin. Kävelin hiljaa perässäsi ja jäin sohvan selkänojan taakse seisomaan, kun kaaduit sohvalle.

”Kyllä säkin tänne mahdut” totesit.

Mumisin jotain vastaukseksi ja kiipesin jalkojesi viereen istumaan. Nousit istumaan ja sivusilmällä näin kuinka katsoit minua. Hetki tuntui kiusalliselta enkä osannut sanoa mitään. Tuntui kuin puhekyky olisi kadonnut kokonaan teille tietämättömille ja se ei olisi hetkeen palaamassa.

Kat PoV:

En saanut Edgarista tarpeekseni. Olisin voinut istua siinä koko päivän tuijottamassa häntä. Lopulta kuitenkin Edgar alkoi olla niin punainen ja vaivautuneen oloinen, että päätin rikkoa hiljaisuuden.

”No? Kysy pois, kuitenkin haluat tietää jotain.”

Punastuit vielä enemmän ja aloit takellella sanoissa.

”Miksi sä lähdit?” Sait lopulta kysyttyä.

Katseesi oli suunnattu lattiaan ja katselit sukilla vuorattuja jalkojasi. Mietin hetken mitä vastaisin, mutta ei se syy miettimällä parane.

”En mä tiedä. Mun piti päästä pois täältä hetkeksi.”

”Hetkeksi? Hetkeksi. Se oli aika hemmetin pitkä ”hetki”!” Nostit katseesi minuun ja olit oikeasti vihainen.

”Mä palasin heti kun mä pystyin! Ei mulla olis ollut mitään paikkaa mihin mennä jos oisin tullu takaisin aikasemmin.”

”Entä mä? Sä olisit voinut tulla meille. Mä olisin voinut auttaa. Sä olisit voinut edes ilmoittaa! Edes jotain, joka päivä mä odotin, että sä ilmoittaisit itsestäs jotain. Joka helvetin päivä mä odotin! Susta ei kuulunut mitään yli kahteen vuoteen” lauseen lopussa äänesi alkoi murtua.

Painoit pääsi käsiisi. Katselin sinua hetken, kunnes kuulin selvästi nyyhkystä. Laskin käteni varovasti olkapäällesi. Et reagoinut mitenkään, joten aloin varovasti silittämään pientä aluetta selässäsi. Nostit itkuisen katseesi minuun ja en osannut kuin katsoa sinua. Nousit paremmin sohvalle ja niin sanotusti kiipesit syliini. Rutistit niin lujaa, että hengittäminen oli vaikeaa. Löysäsin hieman otettasi ja kiedoin käteni ympärillesi.

”Sä luulet ehkä, että mä olen ihan tunnevammainen taukki…”

”Enkä luule. Kyllä mä tiedän, että sulla on ollut vaikeaa. Mä vaan halusin auttaa. Mä oisin voinut vaikka juosta maailman ympäri 30 kertaa, jos sä olisit halunnut.”

Nyt oli mun silmieni vuoro vetistyä. Painoin pääni olkapäällesi ja annoin kaiken tulla. En ollut itkenyt suruani kellekään, en missään vaiheessa. Olin pitänyt kaiken sisälläni. Yhtään kyyneltä en ollut vuodattanut perheeni kuoleman jälkeen. Olin säästänyt ne kaikki sinulle.

***

Huoneessa oli hämärää, oikeastaan koko talossa oli hämärää. Vilkaisin puhelimen näytöltä kelloa. Se näytti puoltayötä. Me oltiin kai nukahdettu jossain vaiheessa ja nyt Edgar makasi puoliks mun päällä. Mun niskaa kivisti epämukavalla sohvalla makaaminen.

Nousin varovasti Edgarin alta pois ja hiippailin keittiöön. Sammutin punaisena hohtavan lieden ja nostin pannun kylmälle liedelle. Kaadoin kiehuvaa vettä isoon mukiin ja heitin teepussin sen sekaan. Kävin vaihtamassa mukavammat vaatteet päälleni ja palasin hakemaan teetäni.
Kävelin hiljaa takaisin sohvan luokse ja katselin nukkuvaa Edgaria. Siirsin varovasti naamalle valahtaneita hiuksia pois. Kävelin makuuhuoneeseen päin. Nousin ne kolme porrasta, jotka siihen oli laitettu ja laskin teemukin yöpöydälle. Sytytin pienen lampun ja kävelin takaisin Edgarin luokse. Liutin kädet varovasti tämän alle ja nostin tämän nukkuvana syliini. Poika oli todella kevyt, hän oli langan laiha ja luut tuntuivat melko selkeästi joka paikassa. Kävelin makuuhuoneeseen ja laskin tämän sängylleni. Heitin peiton päälle ja sammutin valon. Otin mukini mukaan ja menin takaisin olohuoneeseen.

Edgar PoV:

Raotin silmiäni ja ikkunoista tulvi valoa. Laitoin käden varjostamaan silmiäni ja katselin ympärilleni. En ollut kotona. Laskin pääni takaisin tyynyyn ja nostin sen saman tien ylös, kun muistin missä olin ja kenen kanssa. Pomppasin sängystä ylös ja riensin olohuoneeseen, jossa Kat nukkui sohvalla. Rauhoituin kun näin, että hän oli yhä täällä. Astelin tämän viereen ja istahdin lattialle. Nojasin selkääni sohvaan ja katselin ikkunasta ulos.

Jonkun ajan kuluttua joku silitteli hiuksiani. Käännyin niin, että nojasin sohvan reunaan ja katselin Katia, kun tämä jatkoi hiusteni silittelyä. Laskin pääni sohvan reunalla lepäävieni käsieni päälle ja suljin silmäni.

”Älä lähde enää ikinä” totesin jossain vaiheessa.

”En… En lähde” vastasit hyvin hiljaa kuiskaten lopulta.

A/N2: Kommentit on kivoja! <3
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 21:40:55 kirjoittanut flawless »