Kirjoittaja: Mort
Ikäraja: S
Genre: angst, draama, ficlet
Innoittaja: Minä ja Ville Ahonen - Missä te asutte?
Yhteenveto: Tyttö tiesi, missä Kohde asui. A/N: En mä osaa sanoa tästä mitään... Hämmennyin tämän laadusta tai sen puuttumisesta...
***
Lumi tuiskusi ja kieppui autioituneilla kaduilla. Yksittäiset hiutaleet leijuivat ilmassa muodostaen erilaisia kuvioita, jotka katosivat samalla sekunnilla kuin ilmestyivätkin. Yhtään hengittävää eläväistä ei näkynyt missään – kaikki vähänkin täysjärkiset olivat ymmärtäneet jäädä sisätiloihin. Sisätiloihin, joissa he saivat käpertyä toistensa kylkiin, hörppiä kuumaa kaakaota ja uppoutua sanallisten ihmeiden maailmoihin kirjallisten teosten avustamina.
Vain yksi oli poikkeus tähän kaavaan. Tyttö oli vetänyt hupun päähänsä ja kulki kumarassa tuijottaen kadunpintaa. Viima oli värjännyt kalpeat posket punertaviksi. Jos joku ulkopuolinen olisi katsellut tytön kulkua talvisessa tuiverruksessa, hän olisi sanonut, että tyttö oli vain olosuhteiden pakottamana joutunut työntämään nenänsä ulos asuntonsa lämmöstä.
Olihan se niin – osittain. Jos muilta olisi kysytty, tyttö olisi saanut kuulla olevansa sekaisin, järkensä menettänyt. Sitä hän luultavasti olikin. Mutta entä jos hän olisi jättänyt jokapäiväisen lenkkinsä kävelemättä. Mitä jos juuri sinä päivänä hänen Kohteensa päättäisi kulkea samaa reittiä hänen kanssaan? Silloin tyttö ei näkisi sitä pientä, viatonta hymyä, jonka he vaihtoivat törmätessään. Ja hänhän eli ja hengitti niiden kautta. Ne olivat hänelle kuin huumetta, jotain sellaista, jota ilman ei voisi elää sen jälkeen, kun siitä on tullut riippuvaiseksi.
Kaikki oli alkanut ihan vahingossa. Hän oli istunut puistossa kesäpäivänä ja lukenut tiiliskiven verrattavissa olevaa kaunokirjallista teosta, kun hän oli kuullut matalaa naurua lähistöltä. Hän oli kohottanut katseensa ja nähnyt pienen seurueen linnoittautuvan lähelle. Tyttö oli katsellut heitä uteliaana ja miettinyt, miltä tuntuisi viettää iltapäivä tuossa kyseisessä porukassa. Miltä tuntuisi olla osa kaveripiiriä?
Eniten häntä oli kiehtonut hoikka blondi, joka oli kertonut hypnotisoivalla äänellään hauskoja tarinoita matkoiltaan, ihmisistä ja arkipäivän asioista. Tyttö olisi voinut kuunnella häntä koko loppuelämänsä. Kylmät väreet kulkivat hänen selässään, kun blondi nauroi. Se oli kaunista kuultavaa. Tyttö yritti keskittyä kirjaansa ja näyttää siltä, että oli täysin syventynyt sanalliseen tutkimusretkeen. Eihän siitä mitään tullut, kun piti vilkuilla muutaman sekunnin välein Kohdetta. Siitä se oli jäänyt elämään - se, että hän kutsui blondia Kohteekseen. Tyttö ei vieläkään tiennyt blondin nimeä ja hänen tuurillaan Kohde pysyisi ja olisi hänelle aina vain pelkkä kohde. Ei mitään muuta.
Jossain välissä blondi ilmeisesti tunsi, että hän oli joutunut tuijottelun kohteeksi. Tyttö meinasi pompata pystyyn ja juosta karkuun, kun hän seuraavalla vilkaisullaan kohtasi syvänsinisten silmien katseen. Tyttö palautti katseensa nopeasti kirjaansa. Uskaltautuessaan katsomaan uudestaan blondiin, hän huomasi tämän tuijottavan häntä edelleen. Vaisu, utelias hymy oli noussut Kohteen huulille, joka leveni, kun heidän katseensa kohtasivat. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen suuntaan eikä toiseen.
Siitä se oli alkanut. Tyttö oli kohdannut kohteensa vahingossa muutamia kertoja sen jälkeen tutuilla kaduilla. Kumpikaan ei ollut ikinä sanonut mitään. He olivat vain hymyilleet. Tyttö oli seurannut ja selvittänyt, mitä katuja Kohde talsi. Hän tunsi ne kaikki. Hän tiesi, mistä musiikista Kohde piti. Ainakin hän kuvitteli tietävänsä. Ja hän kuunteli niitä samoja melodioita, lyriikoita ja toivoi, että he voisivat kuunnella niitä yhdessä.
Tyttö tiesi, missä Kohde asui. Hän tiesi, että se meni liian pitkälle, mutta hänen oli ollut pakko selvittää se. Hän tiesi, ettei hän koskaan astuisi sen kerrostalon ovesta sisään, kulkisi rappuja kolmanteen kerrokseen eikä koskaan soittaisi porrastasanteen toisen asunnon ovikelloa. Tytölle riitti se, että hän tiesi, tiesi riittävästi. Hänen ei tarvinnut mennä rappukäytävään, hänen ei tarvinnut tavata Kohteen nimeä osoitetaulusta tai ovikyltistä – se kaikki olisi vain rikkonut mielikuvat, jotka hän oli luonut.
Sinne hän oli tälläkin hetkellä matkalla – Kohteen asunnon ikkunan taakse. Hän seisoisi hetken aloillaan, katselisi oikeata ikkunaa ja toivoisi näkevänsä edes pienen vilauksen haluamastaan. Hänen oli ollut pakko päästä ulos. Tyttö oli katsellut televisiota, mutta siellä mies puhui kaukaisista maista ja ihmisistä ja ne toivat vain Kohteen tytön mieleen. Hän oli vaihtanut kanavaa, mutta hän oli päätynyt katselemaan naista, jolla oli lähes samanlainen hymy kuin Kohteella. Vain lähes, kenelläkään ei ollut sellaista hymyä. Ei yhdelläkään.
Kohteen asunnossa ei palanut valot. Illan hämärässäkin tyttö saattoi nähdä, että yleensä tähän aikaan ikkunoiden eteen vedetyt verhot olivat hävinneet. Asunnossa ei näkynyt liikettä ja se vaikutti täysin hylätyltä. Tyttö seisoi jähmettyneenä hetken paikoillaan ja antoi tilanteen upota tajuntaansa. Lopulta hän kääntyi, lähti takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin ja antoi kyynelten raidoittaa viimassa punertuneet posket. Hänen olisi vain hyväksyttävä se.
Kohde oli poissa…***
A/N: Kommenttia saa antaa ja olisin siitä erittäin ilahtunut.
