Kirjoittaja Aihe: Death Note: Syyllisyys on puoliaikuisille | (K-11) | Sayu/Matsuda  (Luettu 589 kertaa)

Mightyena

  • ***
  • Viestejä: 454
  • ヨホホホ♪
Otsikko: Syyllisyys on puoliaikuisille
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Death Note
Genre: Angst
Ikäraja: K-11 ja luonnollisesti hiukan yläkanttiin?
Varoitukset: Vähän väkivaltaa & yksi kirosana.
Paritus/Päähenkilöt: Sayu Yagami/Touta Matsuda (ja koko juttu nyt pyörii Lightin ympärillä)
Disclaimer: DN ei ole minun omaisuuttani enkä tienaa tällä yhtään mitään.

Summary: Matsuda haluaa rakastua. Nyt kun hänen vuosien varrella ohueksi venynyt lapsenuskonsa on katkennut lopullisesti, hän haluaa rakastua.

A/N: Puoliaikuinen ei takuulla ole oikea sana, mutta tykkään siitä, joten en välitä. (*hirveä ihminen*)
Ehh tämän kirjoittamisesta on jo muutama kuukausi, jänistin julkaisemisesta, koska tämä on aika yltiöangstinen. Nyt lukaisin tämän ja ajattelin, että ei kai se haittaa. Itse olen aika tyytyväinen jopa. Toivottavasti joku muukin tyksii, vaikka molemmat hahmot ovat vähän randomeita. :3

* * * * * * * *

Syyllisyys on puoliaikuisille

Tämä syyllisyys ei katoa milloinkaan.

Matsuda seuraa katsellaan kirkkaan keltaisiksi maalattujen kynsien liikkeitä: sitä, miten ne hipaisevat hiussuortuvan korvan taakse tai tuovat lasin punatuille huulille. Elämän värejä, Matsuda keksii. Auringosta tehdyt kynnet ja virtaavan veren värjäämät huulet.

Mutta jokin on vialla.

Huulet eivät kaarru ylöspäin. Poskista ovat kadonneet elämän värit. Silmät ovat sameat, eivät loista tuhansien tähtien lailla. Jopa kirkkaankeltaiset kynnet hilseilevät, pudottavat pois onnen paloja. Matsuda nielaisee.

"Sayu... Anna anteeksi. Minun ei olisi pitänyt pyytää sinua mukaani. Ei näin pian sen..." hän keskeyttää puheensa, yrittää löytää pois valuneet sanat. "Sen tapauksen jälkeen."

"Ei se mitään. En ole aikoihin käynyt ystävän kanssa kahvilla. Se... Se henkilö, jolle käyn puhumassa, olisi varmasti tyytyväinen", Sayu kertoo ja yrittää parhaansa hymyilläkseen, mutta epäonnistuu surkeasti. Matsuda tuntee pistoksen sydämessään, haluaa samaan aikaan vakuuttaa elämän jatkuvuutta ja olla rehellinen. Ja hän tietää, että se yhtälö on mahdoton.

Ei katoa, ei enää, kun se on kerran syttynyt.

Matsuda haluaa ehdottaa, että muutetaan maalle - minä ryhdyn pikkukaupungin poliisiksi, jää sinä kotiin. Voimme hankkia pari lasta, jos haluat: tytön ja pojan. Opetetaan heille, miten noustaan joka päivä sängystä ylös, vaikka taakka kasvaa ja kasvaa - opitaan heiltä, mitä kerran unohdimme. Miten nauretaan vilpittömästi, miten iloitaan kukkaan puhkeavista nupuista tai lehdistä, jotka varisevat syksyllä maahan. Kasvetaan vihdoin aikuisiksi pikkukaupungissa, kuollaan käsi kädessä keskitalvella.

Matsuda haluaa rakastua. Nyt kun hänen vuosien varrella ohueksi venynyt lapsenuskonsa on katkennut lopullisesti, hän haluaa rakastua. Kokea sen parantavan tunteen, josta runoilijat kertovat.

Mutta rakkaus on yksi niistä tunteista, jotka Matsuda jo menetti - jotka Sayu menetti. Jos on itsekin särkynyt, on vaikea koota toisen ihmisen palasia.

Ja koska mies tietää, että häntä ja tuota tyttöä yhdistää enää yksi asia, se täytyy ottaa puheeksi.

"Minullakin on häntä hirveän ikävä", hän kuiskaa, melkein toivoen, ettei kukaan sittenkään kuulisi syntistä tunnustusta. Sayu puree huultansa ja nyökkää, muttei pysty pidättelemään sameista silmistä kohoavia kyyneliä.
"Veli kuoli niin kamalan nuorena", Sayu parahtaa tukahdutettujen nyyhkäyksien välissä. Pieni kahvila täyttyy nuoren naisen tuskasta. Matsuda pyörittää lusikkaa kahvikupissansa, parkuu mielessään yhtä kovasti itsekin.

Kahvilan vanha mies katsoo Matsudaa paheksuvasti. Sinäkö häntä itketät? Olet maailman pohjasakkaa, kurja.

Tämä syyllisyys ei katoa milloinkaan.

Matkalla ulos kahvilasta he ovat törmätä riehakkaaseen poikalaumaan: skeittilautoja, purukumia ja pullo virvoittavaa, toivottavasti ei terästettyä. Pientä kapinallisuutta, mutta sielu täynnä uskoa tulevaan, uskoa tähän maailmaan. Matsuda yrittää käskyttää lihaksiaan hymyyn, mutta se ei toimi. Hän katsoo poikaparven menoa, ei pysty maalaamaan kasvoilleen heijastusta onnesta.

Ei nyt, kun sitä tuntee jo pienistä sanoista, pienistä eleistä. Siitäkin, ettei tee mitään.

Pienellä kadulla he kuulevat epämiellyttäviä ääniä. Uhkauksia, kiroamista, kipeitä lyöntejä ihoa vasten. Keho paiskataan asfalttiin, jonkun suusta purkautuu tuskanhuuto. Sayu melkein kirkaisee järkytyksestä, mutta Matsudan vaistot ovat jo heränneet - hän vetää tytön kulman taakse ja painaa kätensä tämän suun eteen, mahdollisimman hellästi. He hengähtävät muutaman sekunnin ajan, mutta poliisi tietää, ettei aikaa ole tuhlattavana. Hän ihmettelee itsekin adrenaliinin vaikutusta - olinko minä aina näin urhea?

"Juokse", Matsuda kuiskaa lempeästi, irrottaen otteensa tytöstä. Sayu pudistaa päätään.
"Sayu, juokse", Matsuda toistaa painokkaammin ja kääntyy kuuntelemaan tappelua.

"Tästä saat, helvetin saasta... Ja tästä!"

Mies ulisee surkeasti kivusta.

"Kira tappaa teidät, jos teette näin minulle", hän vaikeroi hiljaa. Porukka nauraa niin, että sylki lentää.
"Kira vai? Niin varmaan! Sinun jumalasi on kuollut ja kuopattu!"

Tämä väärä syyllisyys ei katoa milloinkaan. Muuttuu oikeutetuksi, kun joku itkee hänen huonomman puolensa muistolle.

Matsuda kääntyy takaisin Sayuun päin, heittääkseen anteeksipyytävän katseen. Tyttö ymmärtää yskän.

"Matsuda, ei."

Puhuteltu pudistaa päätään. Hänen sydämensä ei enää hakkaa pelosta oman nahkan takia: ainoastaan tuon miesparan vuoksi. Rinnan alla sykkivä rytmi pakottaa pelastamaan.

"Ole kiltti... Touta... Älä. Älä mene."

Matsudan silmät laajenevat yhtäkkisestä hellyydenosoituksesta. Mutta siltikin hän tietää, että nyt täytyy mennä. Täytyy mennä vielä, kun Sayu tuntee ainoastaan tarvetta välittää edes jostakusta.

Matsuda tietää, että Sayu pääsee tästä yli. Eihän tyttö tiedä edes koko totuutta. Matsuda tietää, että Sayu pääsee tästä yli helpommin ilman häntä. Koska hän itse tietää aivan kaiken. Matsuda tietää, että hän itse voi enää tuntea olevansa elossa vain, jos hän nyt pelastaa.

Ja kaikista parhaiten Matsuda tietää, että jos hän nyt menee, kaikki hänen ja Sayun välillä muuttuu mahdottomaksi.

Silti hän kääntää tietoisesti selkänsä tytön itkusta vääristyneille kasvoille ja juoksee pois.

Eikä tämä syyllisyys katoa milloinkaan milloinkaan milloinkaan!
« Viimeksi muokattu: 21.06.2015 22:52:18 kirjoittanut Beyond »
everybody knows there's a party at the end of the world

invisible deer

  • susilapsi
  • ***
  • Viestejä: 266
  • ava by Auroora
Kommentoinpa nyt sitten tähänkin, kun sille linjalle lähdin.
Miksei tässä ole kommentteja ? (osoitan syyttävällä sormellani suomen uutta presidenttiä, Jutta Urpilaista ja nyt, kun aloitinkin, niin lisätään soppaan vielä Timo Soini)

Tämä oli kaunis. Kaunis ja surullinen, juuri sopiva harmaansävyiseen päivään.
Mä luin tän joskus. Ajattelin, että: 'joo joo, joku kommentoi, tää oli hyvä', ja sitten jätin kommentoimatta, koska mun kommentit tiedetään ... Nyt yritän, koska tässä on kommenttikato ja tunnen siitä syyllisyyttä. (jostain muusta asiasta kompensoitua syyllisyyttä varmaankin, mutta syyllisyyttä silti)

Lainaus
Elämän värejä, Matsuda keksii. Auringosta tehdyt kynnet ja virtaavan veren värjäämät huulet.
Kauniit vertauskuvat,

Lainaus
Jopa kirkkaankeltaiset kynnet hilseilevät, pudottavat pois onnen paloja.
jotka jopa romuttuvat kauniisti.

Lainaus
Tämä väärä syyllisyys ei katoa milloinkaan. Muuttuu oikeutetuksi, kun joku itkee hänen huonomman puolensa muistolle.
Hieno. Jäin miettimään tätä aika pitkäksi aikaa, tuli vaan kauhee tunnekuohu tän myötä.

Mä rakastan tätä. Koko surumielisyyttä ja sen ilmaisua.
Oli niin mun tyylinen teksti, ettei voi muuta, kun huokaista alistuneena ja todeta, että luin sen jo kolmesti. Maksimiraja tuli vastaan, ei pysty enää. Itkisin varmaan, jos lukisin vielä. Tästä välitty niin haikea tunnelma.

Kiitos, kiitos. Rakastan sun fikkejä (toistan tätä jokaisessa kommentissa, mutta mä koen tarpeelliselks ilmotta sen aina, ei sitä liian montaa kertaa voi sanoa, kai) ja kirjotustyyliä.
Olet ihana (:


there is freedom in the dark once someone has illuminated it

Mightyena

  • ***
  • Viestejä: 454
  • ヨホホホ♪
Toko tokosein. ;__: (älä vaan anna mun kutsua itseäsi noin hyvänen aika). Jos kaikki Finissä kosimani ihmiset päättäisivät yhtäkkiä suostua, olisin varmaan pulassa, mutta mennään oikeasti naimisiin jooko

Krhm, siis. Onnistuit ensin naurattamaan minua ihan parhailla jutuilla eli Timo Soinilla ja kumppaneilla ja sitten seuraavassa hetkessä olenkin täällä ihan liikuttunut, koska rakastaa on aika vahva sana hei! Ja tämä kesti useamman lukukerran, jotenkin todella ilahduttavaa kuulla.

Tämä menisi järkevät vastaukset kommentteihin top kymppiin (huomioi sarkasmi), mutta pistän kellonajan piikkiin ja totean vain, että sinäkin olet ihana. Kiitos paljon kommentista.  :-*
everybody knows there's a party at the end of the world

Brangwen

  • ***
  • Viestejä: 503
Kommenttikampanjasta hei!

Hauska lukea DNää, joka ei pyöri Lightin ja Ln ympärillä. Tai siis kyllähän tämäkin pyörii Lightin ympärillä, mutta fokus on Matsudassa ja Sayussa, molemmat aivan ihania hahmoja, ja varsinkin Matsudan luonteenlaadun olet ihanasti tuonut esiin. Hän on niin suloinen tuossa "tahtoo olla sankari mutta ei ole" -neuroosissaan. Ja oikeastaan tämän koko tekstin angstisuus tulee siitä, että Matsuda on oikeasti tajunnut tuon luonteenpiirteensä. Kunnialliset pöhköt, jotka ovat liian pöhköjä tajutakseen olevansa kunniallisiä pöhköjä, ovat hassuja (ja sellainenhan Matsudakin alkujaan oli), mutta tässä hänestä on tullut traaginen päähenkiö (ei siis sankari vaan päähenkilö), joka ymmärtää oman avuttomuutensa ja paheksuu sitä.

Sayu/Matsuda on aivan ihana paritus, ja tuo Matsudan tulevaisuudenmaalailu, maaseutu ja kaksi lasta, ovat heille jotenkin surullisen osuvat (kaksi lasta, tyttö ja poika, pojan nimeksi Sayu haluaa antaa Light...), ja juuri tuo ero heidän välillään, että Sayu ei tiedä, mutta Matsuda tietää, johtaa tosiaan väistämättä siihen, että nämä kaksi eivät tule olemaan onnellisia yhdessä (surullista, heille olisi suonut onnellisen lopun). Suunnilleen muuten odotin tuossa lopussa, että Matsuda ampuu pahoinpitelijän (ottaa oikeuden omiin käsiinsä etc. Kira-kompleksi iskee).

Tämä palaute jäi nyt aika kauas rakentavasta, mutta teksti on kaunis, ihana ja mukava lukea. Pidän tästä kovasti, vaikka en mikään maailman suurin DN-fani ja -tuntija olekaan. Tekstiin valitsemasi hahmot ovat jo itsessään sympaattisia, ja olet osannut kirjoittaa heidät hyvin ja ICsti. Kiitän tästä.

-B

//Eiköhän Frede-otus näe tuon sinun terveisesi, se lupasi itsekin tulla kommentoimaan tätä.
« Viimeksi muokattu: 04.05.2013 21:00:38 kirjoittanut Brangwen »
There’s a thin semantic line between weird and beautiful. And that line is covered in jellyfish.
-Cecil Baldwin

Mightyena

  • ***
  • Viestejä: 454
  • ヨホホホ♪
Oih, olisipa joku ollut kuvaamassa ilmettäni, kun aamukoomaisena katselin Finiä kännykällä ja huomasin, että tämä oli linkattu kampanjaan. Oli varmaan näkemisen arvoinen. Fredericalle siis suurkiitos, jos tätä luet. (:

Öäh, en oikein tiedä, mitä sanoa. Ensinnäkin täytyy kertoa, että mielestäni olet sisäistänyt nämä hahmot aivan ihastuttavasti ja olen ihan samaa mieltä! Minäkin rakastan tätä paritusta, ja toivoisin niiin heille jonkinlaista tulevaisuutta yhdessä. Sellainen olisi vain kamalan vaikeaa kirjoittaa. Toimii paremmin näin ja särkee sydämeni. Tuo ajatuksesi lopetuksesta on aika mielenkiintoinen, en tainnut ajatellakaan. Haha, olen ihan liian kiintynyt Matsudaan uskoakseni hänestä sellaista tai jotain (minä ja rakkauteni fiktiivisiin hahmoihin). :>

Lainaus
pojan nimeksi Sayu haluaa antaa Light...
;__; ♥

Tosi kivaa, että halusit tarttua tähän vaikket suuri fani olekaan. Ja hienoa myös, että hahmot olivat mielestäsi IC. (: Kiitos paljon kommentista, piristi päivääni. :-*
everybody knows there's a party at the end of the world

Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 160
Kiitos itsellesi, kun kirjoitit tämän ihanuuden.(:

Olin tämän tekstin kohdalla aivan myyty, kun luin ensimmäisen virkkeen. Ja joo olen sarjan fani(:

Tämä syyllisyys ei katoa milloinkaan.
Ihanaa, että tämä ajatus toistuu halki koko tekstin. Tämä vain kuvaa niin hyvin Matsudaa. Olen aina rakastanut hänen luonnettaan, jossa näkyvät heikkous ja voima, halu uskoa johonkin parempaan, luja oikeudenmukaisuuden kaipuu. Vuodet eivät voi pyyhkiä pois hänen syyllisyyttään, kaikkien petosten painoa ja menetyksiä, ja se näkyy uskomattoman hyvin tässä tekstissä.

Olen samoilla linjoilla kuin Brangwen siitä, että Sayu ja Touta ansaitsisivat onnellisen lopun. He kun ovat tietyssä mielessä kärsineet eniten Kirasta, mutta heillä ei vain voi olla yhteistä tulevaisuutta, koska Touta tietää. Minusta se miten Matsuda tiedostaa itsensä ja muutoksensa Kira-tapauksen yhteydessä näkyvät hienosti erityisesti näissä kohdissa:
Lainaus
Matsuda haluaa rakastua. Nyt kun hänen vuosien varrella ohueksi venynyt lapsenuskonsa on katkennut lopullisesti, hän haluaa rakastua. Kokea sen parantavan tunteen, josta runoilijat kertovat.
Lainaus
Sayu melkein kirkaisee järkytyksestä, mutta Matsudan vaistot ovat jo heränneet - hän vetää tytön kulman taakse ja painaa kätensä tämän suun eteen, mahdollisimman hellästi. He hengähtävät muutaman sekunnin ajan, mutta poliisi tietää, ettei aikaa ole tuhlattavana. Hän ihmettelee itsekin adrenaliinin vaikutusta - olinko minä aina näin urhea?

Tämä on muuten täynnä aivan uskomattoman hienoa kieltä, niin kuin tuo ohueksi venynyt lapsenuko, mitkä kaikki sopivat saumattomasti Matsudalle. Kaikki nuo Sayun liittyvät vertaukset ovat todella upeita ja kauniita ja kipeää tekeviä, koska nämä molemmat hahmot ovat vain rikki, eivätkä osaa, eivätkä edes voi, korjata toisiaan, vaikka haluaisivat.

Matsudan kasvaminen näkyy tässä upeasti. Hänestä on karissut se sankarikompleksi pois, hän on oppinut rajansa, hän tietää, että hänen sisällään on pimeyttä ja hänen uskonsa on sirpaleina. Hän on tietyllä tapaa kokonaisempi kuin ennen, hän tuntee nyt itsensä, mutta hintana siitä on ollut hajoaminen, ja kaikki se näkyy tässä tekstissä vain niin mielettömän hyvin.

Ja Sayu on saanut äänensä takaisin ja hän on palannut tietoiseksi maailmasta vain itkeäkseen ja kaivatakseen ja se on aina särkenyt sydämeni. Sayun läpikäymät koettelemukset näkyvät nekin tässä ihan uskomattoman hyvin. Varsinkin kun Sayu pyytää, ettei Touta menisi. :/ Voi näitä kahta.<3

Tämä on siis tosiaan todella hieno ja tyksin tästä ihan täysillä.
Kiitos tästä.<3

-Frede-otus
wooooop
Ava: Ingrid

Mightyena

  • ***
  • Viestejä: 454
  • ヨホホホ♪
Awwws, olen niin kamalan iloinen siitä, että tästä on tykätty! :3 Että ihan ihanuuden ja todella hieno, voi ei, punastun kohta ja kuolen. : D Ja kivaa että pidit kielestä ja sillein, koska nyt kun mietin, tämähän on minun mittapuullani aika paljonkin hiottu. Tai todella paljon, pitäisi ehkä tehdä näin useammin.

Hih, minäkin olen aina rakastanut Matsudan luonnetta, ja siksi ehkä pidänkin hänen kirjoittamisestaan (olen onnellinen siitä, että onnistuin hänen hahmonsa kanssa). Ja nämä kaksi todellakin kärsivät Kirasta ihan liikaa. Toinen periaatteessa täysin ulkopuolinen koko kuviosta ja toinen tuollainen hassu optimisti.

Pyydän anteeksi höpsöä vastausta ja kiitän paljon kommentista, pelastaa päiväni!  :-*
everybody knows there's a party at the end of the world

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 045
  • En kaipaa teksteihini parannusehdotuksia tms.
    • twitter
Voi äää toi loppu! Vaikka tämän genre angstia olikin, joissain kohdissa uskalsin olla jopa toiveikkaalla päällä (ja kai mä vieläkin yritän), mut sit tuli toi lopetus 😭😭 Voi Matsudaa, ja voi Sayua, heille olisin kyllä mielelläni suonut talon pikkukaupungissa ja kaksi lasta ja kaiken maanpäällisen hyvän! Ihan jo alkuperäissarjan myötä mutta myös tämän. Olet kirjoittanut heistä niin kauniisti ja surullisesti, että tässähän ihan herkistyy. Tyylillisesti tykkäsin siitä, että kursivoidut kohdat loivat yhdessä, erillään muusta tekstistä luettuna oman pienen kokonaisuutensa, siinä missä ne samaan aikaan yksittäisinä sulautuvat hienosti muuhun tarinaan. Syyllisyys ei katoa minnekään, milloinkaan, ei vaikka sitä niin toivoisi sekä Matsudan että Sayun puolesta :<

Lainaus
"Ole kiltti... Touta... Älä. Älä mene."
Tää oli kaikessa surkeudessaan niin kiva kohta, että Sayu vaihtaa etunimeen yrittäessään taivutella Matsudan jäämään. Vaikka ei se lopulta onnistukaan. Mikään ei taida Matsudan päätä kääntää.

Lainaus
olinko minä aina näin urhea?
Voi Matsuda, olit sinä!

Vaikka mä nyt jääkin tänne surkuttelemaan tämän loppua, niin nautin tämän lukemisesta oikein paljon. Hieno tarina, oli kiva taas lueskella vaihteeksi Death Notesta ja vieläpä näistä hahmoista. Kiitos ^^

Жүрегім сені таңдады.