Kirjoittaja Aihe: Ethän sä huijaa? [S, fluff (?), dialogipohjainen sössö]  (Luettu 1587 kertaa)

Flame

  • Vieras
Title: Ethän sä huijaa?
Author: Flame
Pairing: taustalla Jani/joku poikaystävä
Rating: S
Genre: jotain hikisen fluffin ja slashvihjausten suuntaan
A/N: Teki mieli kirjoittaa dialogi ja siitä se sitten lähti. Dialogin pohjalle tämä onkin rakentunut ja omasta mielestäni se toimii parhaiten näin, kun vuoropuhelulle on annettu tarpeeksi tilaa. En tiedä olisiko tämä pitänyt tunkea Toiseen ulottuvuuteen, koska tarinan Jani on saanut selkeästi vaikutteita Liimataisen Janista. Olkoon nyt täällä kuitenkin.
Ensimmäinen tekstini ikinä, jonka uskallan Finissä julkaista. Minä vähän epäilen, että suurin osa porukasta vähän karsastaa näitä tarinoita, joissa ei muuta ole kuin vuoropuhelua.
~
“Opetteletko sä ihan oikeasti lentämään”, Rane kysyi. Se oli pieni, laiha ja lapsenmielinen, uskoi kaiken mitä sille sanottiin. Nytkin se tuijotti silmät pyöreinä, vihreä pipo repsottaen, miten toinen poika kertoi sille ihan vakavissaan, että opetteli lentämään.
“Joo, ihan oikeasti. Katsos kun tuolla on tollasta oranssia arktista savua, ja pinkkiä ja liilaa, silloin kun tota on taivaalla niin voi oppia lentämään.”
“Mikä on arktinen?”
“Se on semmoinen hieno juttu, mikä on kylmää, nättiä ja kilisee.”
“Ai, nyt mä tiedän! Se on sitä… arktista!”
Sitten se vaan katseli pienen hetken, ihan hiljaa.

“Jani?”
“No?”
“Mikset sä lennä?” Rane näytti vähän äkäiseltä, niin kuin pennut aina kun niitä oli huijattu.
“Mähän lensin, etkö sä nähnyt? Mä kävin tuolla arktisessa sumussa”, Jani vastasi sille hymyillen vinosti.
“Älä huijaa, kyllä mä näin ettet sä mihinkään lentänyt!” Rane penäsi.
“Kyllä mä lensin, ehkä sä olit vaan niin pieni, ettet sä nähnyt”, Jani nauroi. Rane oli hetken hiljaa, veti pipon korvilleen ja totesi:
“Näin mä sen oikeesti, mä vaan huijasin.”

Jo joutui armas aika…

Jani nojasi kesäiseen koivuun ajatuksissaan, kun Rane tuli pitäen kädessään jotain.
“Jani kato, mä löysin madon!” se kiljui ja työnsi vaaleanvihreää toukkaa Janille.
“Haluatko sä nähdä kun se lentää?” Jani kysyi. Se sanoi heti haluavansa.
Jani otti toukan ja paiskasi sen aidan yli. Se lensi komeassa kaaressa pensaikkoon niin, että lehdet kahisivat.
“Ei! Miksi sä noin teit, tyhmä?” Rane huusi ja potkaisi toista polveen. Jani vain hymyili sille vinosti, kuten aina. Tilanne huvitti sitä.
“No nyt se ainakin lensi”, se nauroi. Rane näytti sille kieltä.
“Mä olisin halunnut nähdä kun siitä kasvaa perhonen!” se nurisi ja raapi ruskeita hiuksiaan. Se näytti typerältä ja nuorelta, paksut posket, pyöreät silmät, lyhyt hiukset ja pieni suu saivat sen näyttämään nuoremmalta, kuin mitä se oli.
“Enhän mä mikään jumala ole”, Jani vastasi, huulillaan yhä edelleen sama hymy.
Molemmat olivat hiljaa. Linnut lauloivat, yksi pieni talitintti uskalsi jopa laskeutua ihan Ranen lähelle, mutta sitten poika pelästytti sen tiehensä.
“Kuinka vanha sä olet?” se kysyi yhtäkkiä Janilta katsellen tätä pää kallellaan.
“Yli neljätoista”, sille vastattiin.
“Oikeastiko?” Rane oli tottunut siihen, että Jani narrasi häntä aina.
“Joo, ihan oikeasti. Nyt mä en huijaa”, tämä vastasi sille. Eikä se nyt huijannutkaan. Taas oli hetken ihan hiljaista. Rane kai mietti, uskoisiko se tällä kertaa. Se vilkuili Jania toivoen selvästi, että pojan ikä selviäisi jostain pienestä yksityiskohdasta. Mutta ei, pitkät punaiset hiukset, kapeat silmät tai leikkisä hymy eivät antaneet mitään merkkiä sen iästä.

Riti rati ralla, tuli talvi halla…

Lumi satoi hiljalleen maahan. Rane katseli tähtiä ja pyöritteli lumesta pallon. Se tasoitti pallon pyöreäksi ja heitti sen seinää vasten. Pallo räiskähti tiiliä vasten kuin pommi. Poika oli jo tekemässä toista palloa kun se huomasi seinää vasten nojaavan Janin. Rane meni lähemmäs ja huomasi, että poika itki. Se oli painanut lapaset kasvoilleen, sen hartiat vapisivat ja muutenkin se näytti aika lohduttomalta verrattuna siihen, miten iloinen ja kujeileva se normaalisti oli.
“Miksi sä itket?” Rane kysyi ja tuijotti sitä ihmeissään.
“No kun… mä en oppinu lentämään”, Jani nyyhkytti.
“Et kai sä huijaa?” toinen uteli.
“En… tai siis joo. Mutta en mä sulle voi kertoa.”
Rane tarttui varovasti sitä takinhelmasta.
“Kerro, jooko… Mä voin antaa sulle kaikki karkit mitä mä jouluna saan, jos sä kerrot”, se kerjäsi. Jani naurahti hiukan ja kuivasi kyyneleitään. Sen posket näyttivät pimeässäkin punaisilta ja märiltä, Ranen mielestä hiukan pelottaviltakin.
“Mun poikaystävä jätti”, se sopersi.
“Nyt sä huijaat”, Rane tokaisi ja tuijotti sitä.
“En huijaa”, Jani vakuutteli.
“Oletko sä oikeesti tyttö? Ei pojat voi itkeä, eikä niillä voi olla poikaystävää tai tollasta tukkaa!” Rane hämmästeli.
“Mulla voi.”
Pikkupoikaa ihmetytti koko juttu. Poikaystävä?
“Sä olet varmaan oikeestaan joku Janita”, se sitten päätteli. Jani nauroi, vaikka kyyneleet valuivatkin sen poskille.
“Ethän sä kerro kellekään?” se kysyi arasti. Rane ei tiennytkään, miten paljon sitä hävetti tämmöinen avautuminen jollekin pikkukakaralle.
“En”, Rane vastasi vakavana. Se kertoisi kuitenkin. Ehkä kukaan ei uskoisi sitä.

Joulu on taas, joulu on taas…

Rane juoksi lumisateessa tassuttavan Janin perään ja huitoi iloisesti.
“Kato mitä mä sain joululahjaksi!” se huusi. Jani kääntyi ja katsoi sen kädessä olevaa lelupyssyä. Sitten se hymyili, näytti melkein siltä, ettei osannut hallita hymyään.
“Mä sain maailman parhaan joululahjan”, se ilmoitti.
“Mikä se on?” Rane kysyi uteliaana.
“Me sovittiin se riita”, Jani vastasi.
“Ketkä te?” pikkupoika jatkoi utelemistaan.
“Mä ja se poikaystävä.”
Se kuulosti niin onnelliselta, että olisi voinut haljeta. Rane katseli sitä ja yritti etsiä merkkejä, joista voisi päätellä, miltä rakastuneet näyttävät.
“Ethän sä nyt huijaa?”
“En, mä en huijaa”, Jani vakuutteli, “Se nimittäin kosi mua.”
“Tarkottaako se sitä, että te menette naimisiin?” Rane tiedusteli silmät pyöreinä.
“Ei, se tarkottaa sitä, että me nukutaan samassa sängyssä”, toinen vastasi. Oli hetken hiljaista.

“Tarkottaako samassa sängyssä nukkuminen sitä että on rakastunut?”
Siihen Rane ei saanut vastausta, mutta se näki pimeästä huolimatta Janin hymyilevän ja nyökkäävän pienesti. Nyt se ei valehdellut.
« Viimeksi muokattu: 02.01.2010 15:00:36 kirjoittanut Karolain »

howboring

  • ***
  • Viestejä: 721
  • master of rottamatto
    • my Yuu/Yokozawa
Awww, miten söpö tarina! Rakastuin =D Tykkäsin erityisesti ku tää oli suurimmaks osaks dialogia. Sit ton Ranen ja Janin suhde oli ihanan realistinen.

Kiitos.
'Nezumiiii, where are we going?'
'To a hotel.'
'Huh?'
@ no.6

Flame

  • Vieras
Kiitos kiitos sinullekin siitä, että vaivauduit heittämään kommenttia.
Yritinkin kirjoittaa Ranesta mahdollisimman realistisen, yleensä kuvaukseni lapsista rajoittuvat niihin kirkuviin, itserakkaisiin punkeroihin, jotka repivät viattomia ihmisparkoja hiuksista.

Mullistus

  • ***
  • Viestejä: 71
Oiii.. tosi ihana! mä pidin siitä, että tää ensinäkin oli pelkkää dialogia koko juttu ja toisekseen siitä että se ei ollu kirjakielellä kirjotettu..
Tosi hyvin onnistunu, söpö tarina.. Jatka ihmeessä kirjottamista*tahtoo lukea lisää* :D
No enpä osaa sanoa yhtään mitään järkevää taas vaihteen vuoksi.. >___>
Pointti oli se, että tää oli ihana <3
School is practice for future, practice makes perfect, nobody is perfect, so why practice?