Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Olet siskoni | Raphael/Metatron, K-11  (Luettu 1529 kertaa)

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Nimi: Olet siskoni
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Sisältää insestiä.
Paritus: Metatron/Raphael
Genre: romance, angst
Summary: "Kukaan muu ei ole koskaan kutsunut Raphaelia siskoksi niin kuin Metatron teki."
A/N: Mukana Rare10:ssä. Spoilaa ihan vähäsen kasikautta, mutta jos Metatron on tuttu niin luvassa ei ole mitään yllättävää.

-Olet siskoni-

Hänen astiansa on nainen, mutta silti kukaan ei uskalla kutsua häntä siskoksi. Ehkä Raphael on liian jyrkkä mielipiteissään ja nopea tulistumaan, joten muut enkelit pelkäävät loukkaavansa häntä. Todellisuudessa Raphaelia ei haittaisi, jos joku uskaltaisi häntä siskoksi puhuttelemaan. Sillä kauan sitten, joku uskalsi niin tehdäkin.

Raphaelin astia on nainen. Se ei käy päinsä! Ne muutamat kerrat, kun Raphael on tullut ihmisten keskuuteen, on hän kulkenut miehen kehossa. Mutta nyt kaikki sopivat ruumiit ovat kuolleet ja vain tämä tumma kuihtunut nainen on jäljellä. Raphael katsoo astiansa käsiin ja kiroaa mielessään niiden kovettumia ja raskaan työn jälkeen jättämiä uurteita. Tämä keho on joskus ollut vahva, mutta nyt se on selvästikin liian uupunut, eikä nainen voi seisoa suorassa, sillä raskaat kantamukset ja elämä ovat taivuttaneet selän kumaraan.

Raphael ei kumartele kenellekään muulle kuin Jumalalle.

Mutta nyt hän joutuu katsomaan alas maahan, kun astian selkärangan välilevyt ovat jumittuneet. Eikä Raphael tahdo olla vanha tai kulunut. Hän huokaa ja miettii, huomaisiko kukaan mitään tai toruisi häntä, jos hän muokkaisi kehon mieleisekseen.

"Sisko kulta, mitä sinä mietit?" Metatron kysyy. Hän on huomaamatta astunut Raphaelin viereen, ja toinen arkkienkeli säikähtää, ottaa askeleen taaksepäin paljailla jaloillaan.

"Metatron!" Raphael huudahtaa, mutta ääni karkaa käheänä ja hiljaisena hänen astiansa kurkusta. Kiukku purskahtaa uudelleen Raphaelin suoniin ja hän tahtoo korjata nämä kaikki virheet ja eletyn elämän erheet astiansa kehosta. Miksi kukaan valittaisi, jos Raphael parantaisi tämän naisen?

Metatron äkkää Raphaelin aikomukset. "Sinä tiedät, että se on kiellettyä Raphael."

"Se ei ole reilua. Teillä on sentään valinnanvaraa, eikä sinunkaan ole koskaan pitänyt pukea yllesi vanhaa kääkkää." Raphal valittaa, eikä suostu antautumaan, kun kerran on saanut ajatuksen mieleensä. "Äläkä kutsu minua siskoksi."

Raphael lähettää voimaansa naisen selkärankaan ja viimein kohottaa katseensa veljensä kasvoihin. Niillä lainehtii hieman pettynyt ja ärtynytkin ilme, mutta hän ei ainakaan huomauta Raphaelin aloittamasta muutostyöstä. Kun Metatron ei sano mitään, Raphael kiinnittää huomiota syvemmälle kehoon. Hän poistaa vanhojen murtuminen merkit ja korjaa naisen aivojen rapautumisen. Sitten Raphael poistaa rakkulat kantapäistään.

Eikä hän ole vieläkään tyytyväinen. Raphael haluaa naisen kasvojen uurteet ja hymykuopat pois. Hän haluaa harmaantuneen tukan takaisin kiiltoonsa ja hampaat suoriksi ja puhtaiksi.

Metatron ei estä häntä.

Raphael kääntää naisen ruumiin ajassa taaksepäin. Jos elämä on tuhonnut tämän naisen, voi enkeli vain pyyhkäistä vuodet pois harteilta tai kyhmyisistä sormista. Rintapieleen on tarttunut hiussuortuvia ja Raphael katselee, kun ne muuttuvat takaisin kiiltäviksi ja mustiksi.

Eikä Metatron voi olla koskettamatta nuoren naisen kasvoja, niin sileiltä ja pehmeiltä ne näyttävät.

"Et olisi saanut tehdä noin." Metatron sanoo, kuiskaa. Hän ei enää näytä vihaiselta, sillä hän katselee liian tarkkaan Raphaelin kirkkaita silmiä. Raphael näkee Metatronissa jotain uutta, mitä hän ei ole ennen yhdessäkään veljessään nähnyt: himoa.

Hetkeksi Raphael sekoittaa katseen nälkään ja tuntee selässään hiipivän värähdyksen. Mutta silloin Raphael muistaa, miten ihmiset katselevat toisiansa. Lumottuina ja täynnä ahneutta. Eikä Raphael ymmärrä, miksi veli katselee häntä näin, mutta hän tietää silti, että se johtuu Raphaelin astiasta.

Eikä Raphael osaa olla vihainen veljelleen, vaikka veli tahtoo jotain, mitä Raphael ei ole ennen ymmärtänyt antaa. Tai ehkä himo ei ole suunnattu Raphaeliin ollenkaan, vain naisen tummiin suortuviin, pehmeään poveen ja vahvoihin lanteisiin.

"Metatron. Tahdotko sinä minua?" Raphael kysyy hiljaa. Miehen katse saa hänetkin heräämään hiljalleen, nostaa kuumeen hänen kehoonsa. Ja jos ei veli tahdokaan, niin Raphael tahtoo. Metatron nyökkää, ääneti poistaa kätensä Raphaelin poskelta. Nyt miehen olemuksessa on kireyttä, merkkejä häpeästä.

"Anna anteeksi siskoni." Metatron sanoo ja astuu kauemmaksi, antaa Raphaelille tilaa hengittää, kun myöntymys lyö ilmat Raphaelin keuhkoista ulos.

Raphael ottaa askeleet saman tien takaisin ja tarttuu veljensä astian ranteeseen. Hän vetää Metatronin luokseen ja tahtoo, todellakin, rakastella veljeään. "Metatron." hän sanoo ja painautuu vasten miehen kehoa. "Metatron."

Eikä Raphael uskalla kertoa tahtovansa veljeään yhtä paljon, kiivaasti. Sen sijaan hän kurottaa kohti miehen kasvoja, pakottaa toisen kumartumaan puoleensa ja painaa huulensa vasten Metatronin huulia.

Ne ovat kuivat ja halkeilleet, mutta Raphael ei aio enää välittää ulkoisesta kauneudesta, kun hän kurkistaa sisälle veljensä sieluun ja rakastuu.


Kukaan muu ei ole koskaan kutsunut Raphaelia siskoksi niin kuin Metatron teki. Raphael kaipaa tuota sanaa, jota veli oli kuiskinut korvaan ja piirtänyt kutittavilla suudelmilla ihoon kiinni. Raphael voi vieläkin tuntea niiden poltteen, vaikka Metatron on kadonnut aikoja sitten, jättänyt jälkeensä vain haalistuvia muistoja. Minne veli meni, sitä ei Raphael tiedä.

Mutta vakaasti Raphael uskoo, että paratiisin saapuessa maan päälle tulisi Metatronkin takaisin.
Eikä Raphael voi tehdä mitään muuta kuin taistella sisaruksiaan vastaan, pakottaa heidät näkemään, että Raphael saa aina tahtonsa läpi. Ja pian olisi maailmanloppu täällä, haihduttaen mukanaan kaiken vanhan ja hauraan.

Silloin voisi Raphael jälleen rakastaa.
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 06:59:47 kirjoittanut Kaapo »
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house