kirjoittaja; minä
ikäraja; S
A/N enpä ole pitkiin aikoihin pistänyt tännekään mitään, mutta vanhoja juttuja selaillessa tuli inspiraatio kirjoittaa vanhasta rakkaasta hahmosta, Rianista, ja pienestä pätkästä hänen elämäänsä. Toivottavasti pidätte, tänä on tämmönen raapale tyylinen.
Edellinen teksti Rianista löytyy -->
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=25274.msg517369#msg517369 Nauttikaa kuitenkin tästä tekstistä! ^^
Rian
Rian oli jättänyt valot palamaan huoneistoonsa. Hän työnsi oven auki ja astui rappukäytävään. Kaikkialla oli ruostetta, ovi natisi kun sen työnsi auki ja portaat olivat lian peitossa. Ovet joiden ohi nuori mies käveli olivat halkeilleet kosteudesta jo vuosia sitten. Yksi ovista painui nopeasti kiinni kun Rian käveli rivakoin askelin sen ohi. Vanhus oven toisella puolella tuijotti tiukasti ovisilmästään kunnes mies oli mennyt ohi.
Rian sipaisi märän, mustan suortuvan takaisin korvansa taakse. Hänen hiuksena olivat löysällä poninhännällä mutta suortuvia karkaili sieltä täältä. Ulkona oli satanut vettä niin kuin aina ennenkin eikä Rian ollut vaivautunut pukemaan öljykangastakkia ylleen. Hän oli vain kävellyt sateisilla kaduilla ajatuksiinsa vaipuneena, muistellen aurinkoisia päiviä ja niitä lapsuuden onnellisia aikoja jotka, kuten muistoilla oli tapana, olivat muuttuneet kultaisiksi. Hän muisti puisen, punaisen talon ja auringon joka ei loppunut koskaan. Hän muisti suuren omenapuun jonka oksilla Rian veljineen kiipeili ja söi omenoita. Joskus, varhain kesällä, omenat olivat raakoja ja pojat saivat niistä vatsanpuruja. Pieni hymynhäive kävi nuorukaisen kasvoilla kun hän avasi huoneistonsa oven.
Kissa oli heti vastassa, vaativana ja nälkäisenä. Se naukui ja mourusi kunnes Rian oli antanut sille ruokaa. Mies asteli pieneen eteiseen ja riisui takkinsa ripustaen sen naulakkoon. Hän katsoi suuresta kokovartalopeilistä itseään, kuten aina, ja yhtä kriittisesti kuin ennenkin. Liian laiha. Liian väsynyt. Liian.. jotain. Hänessä oli liikaa jotain mitä kukaan ei osannut selittää. Mustat hiukset olivat kiiltävät ja sileät, juuri sopivat. Hänen silmänsä tuijottivat eläväisesti vaikka silmien alla olikin haaleat varjot jotka kielivät huonosti nukutuista öistä. Hänen täyteläiset huulensa olivat vetäytyneet tiukaksi viivaksi. Toisesta korvasta roikkui hopeinen rengas joka kiilteli vähenevässä valossa. Rian huokaisi ja laski laukkunsa lattialle ja potki kengät jaloistaan. Hänellä oli yllään mustat farkut sekä musta kauluspaita. Hän sipaisi poskeaan ja huomasi sängen joka oli alkanut jo kasvaa. Vastahan hän aamulla sen ajoi.
Rian tunsi kuuman veden valuvan pitkin kehoaan. Hän seisoi suihkun alla kuin horroksessa yrittäen olla ajattelematta mitään. Tätäkö hänen elämänsä olisi, loppuun asti? Töitä, kissanruokaa, lukemista ja viulunsoittoa? Missä oli se intohimo elämään jota hän oli nuorempana tuntenut. Hän oli ajatellut että matkustelisi, tutustuisi mielenkiintoisiin ihmisiin ja yksinkertaisesti tekisi kaikkea. Hän ei ollut kuvitellut asuvansa asunnossa jonka putket olivat ruosteessa ja jonka ikkunoita ei saanut sateella kunnolla kiinni puun turvotessa kosteudesta. Rian huokaisi ja käänsi hanan kiinni. Hän antoi viimeistenkin vesipisaroiden tipahdella ropisten halkeilevalle kaakelilattialle ja puristi hiuksensa kuiviksi. Pyyhe oli nihkeä, hän oli unohtanut sen edellisiltana lattialle mytyksi.
Nuori mies lysähti sohvalle. Hän ei tuntenut sisällään mitään, ei iloa eikä surua. Hän tunsi vain syvän tyhjyyden jota ei osannut paikata. Vuosia sitten, nuorena ja tyhmänä, hän oli ajatellut että matkusteltuaan maailmalla hän löytäisi, jostain, itselleen sen rakkauden josta kaikki niin intohimoisesti puhuivat. Rakkauden joka siirtäisi vuoria ja kuivattaisi meriä jos olisi tarve.
”Ei se niin mene” mies totesi itsekseen ja sai kissan kääntämään päätään ja siristämään silmiään. Rian huokaisi ja veti lattialta bokserit ja mustan t-paidan ylleen. Hän kuivasi hiuksensa pyyhkeeseen ja heitti pyyhkeen sitten pois. Nurkkaan. Rian naurahti ja nosti pyyhkeen ylös. Hän heitti pyyhkeen nurkkaan, kirjaimellisesti. Nuori mies nojasi taakse päin ja huokaisi. Huoneisto oli hiljainen, kuten koko talokin. Ei kuulunut ääntäkään.
Kissan hiljaiset askeleet pitkin asuntoa. Kuun kuolleet kasvot taivaalla. Rian vei pyyhkeen kuivumaan ja katseli ympärilleen. Hänen pieni yksiönsä oli täynnä kirjoja, joita lojui siellä täällä. Hän pujotteli kasojen välistä parvekkeelle ja nojasi kaiteeseen ajatuksissaan. Hän veti askista tupakan ja asetti sen huuliensa väliin sytyttäen tulitikun vakain käsin. Rian veti savua keuhkoihinsa ja tunsi lihastensa rentoutuvan. Päivän stressaava työ unohtui mutta tupakka ei auttanut täyttämään sitä tyhjiötä jonka mies tunsi sisällään. Rian ei vetänyt tupakasta kuin muutamat sauhut ja nekin lähinnä tavan vuoksi kuin nikotiinin takia. Hän ei ollut polttanut pitkiin aikoihin.
Taivaalla tähdet tuikkivat iloisesti. Rian katsoi niitä ja tuhahti. Hän kyllä tunsi tähtien merkityksen, ne symboloivat toivoa ja uutta alkua. Miksi muka, mikä tähdissä oli niin toiveikasta? Ne vain ilkamoivat hänen ahdingolleen ja tuskalleen, nauroivat taivaalla mistä hän ei voinut niitä tavoittaa. Miten ihmisen pitäisi saada toivoa jostain, mitä hän ei voinut oikeasti saada? Miten tähdet, satojentuhansien kilometrien päässä, saattoivat luoda toivoa ihmiskuntaan? Rian pudistä päätään ja tumppasi puoliksi palaneen tuppakansa tuhka-astiaan. Tähdet sammuivat päivällä, niiden toivo sammuisi ja himmenisi. Rian tunsi sisällään kumpuavan yksinäisyyden katsoessaan taivaalla loistavia tuhansia tähtiä. Ainakin tähdillä oli toisensa, ne eivät olleet yksin. Mies käänsi katseensa kuuhun, joka näkyi pulleana puolikuuna taivaalla. Se oli yksin, ikuisesti, ei ollut toista sen kaltaista tämän planeetan ympärillä pyörimässä.
Vanhoissa taruissa kerrottiin että kuu oli auringon puoliso, mutta Rianin mielestä se kuulosti lähinnä naurettavalta. Aurinko ilkkui ja nauroi kuulle, piilotti päivisin kuun ja tähdet ja valtasi taivaan kokonaan itselleen. Aurinko oli itsekäs, leikkimielinen ja ilkeä. Kuu taas.. kuu oli hiljainen, myöntyväinen ja yksinäinen. Aurinko ei välittänyt yksinäisyydestä, se rakasti olla kaiken keskipisteenä. Rian naurahti muistaessaan tytön joka oli ollut kuin aurinko, räiskyvä ja nauravainen. Tytöllä oli ollut vaaleat hiukset, ei sellaiset oljenkeltaiset, vaan melkein valkoiset. Tytöllä oli ollut siniset silmät, ja kun Rian oli soittanut viuluaan tyttö oli tanssinut, liidellyt suorastaan, pitkin tanssilattiaa.
Rian ja tuo tyttö eivät edes puhuneet samaa kieltä mutta musiikki yhdisti heitä. He olivat katsoneet toisiinsa ja tienneet, miten asiat olivat. He olivat istuneet yhdessä pienen ikuisuuden, Rian soittaen viuluaan ja tuo tyttö silmät suljettuina, hymyillen ja kuunnellen. Rian ei ollut edes tiennyt tytön nimeä, eikä tyttö ollut tiennyt hänen nimeään. He olivat vain kaksi ihmistä, kaksi nuorta joilla kummallakin oli ollut tilaa sydämessään. Nuo hetket olivat nopeasti kulkeneet ohi, ja ennen kuin kumpikaan huomasi he olivat ajautumassa erilleen. Tytön isä vei hänet takaisin sinne mistä he olivat tulleet ja Rian ei osannut seurata heitä. Miten hän olisi voinutkaan, mies ei tuntenut kieltä jota he puhuivat. Hänellä ei ollut rahaa, ainoastaan viulunsa. Kun tyttö oli noussut junaan ja sanonut hyvästinsä kyyneleisin silmin tyhjyys Rianin sisällä oli vain kasvanut.
Rian käänsi katseensa käsiinsä. Tähänkö oli tultu? Kuu ja aurinko olivat sittenkin toistensa puolisot, mutta kumpikaan ei kyennyt saamaan toista. Kuin siinä vanhassa lastenlaulussa.
”Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.” Rian ravisti päätään kuin karkoittaakseen nuo menneisyyden haamut jotka olivat saapuneet noutamaan häntä. Hän ei antaisi periksi, ei vielä. Vaikka tyhjyys tuntuikin joskus ylitsepääsemättömältä se ei ollut lopullista. Jossain ja joskus joku tai jokin täyttäisi tuon tyjiön. Rian huokaisi ja asteli koleasti yöilmasta takaisin sisälle. Hän nappasi lattialta kirjan jota oli lukenut aikaisemmin päivällä, etsi oikean kohdan ja istuutui sohvalle. Kissa hypähti melkein saman tien hänen syliinsä ja alkoi kehrätä kun Rian alkoi rapsuttaa sen korvia. Ehkä joskus kaikki olisi toisin.
A/N niin ja niitä kommentteja
kiitos?
